maanantai 30. syyskuuta 2019

LIHATON LOKAKUU 2019

Huomisesta starttaa taas Lihaton lokakuu, johon meillä on tarkoitus tänä(kin) vuonna osallistua. En ole ihan täydellisesti onnistunut haasteessa kertaakaan, eikä tänäkään vuonna tiedossa ole 100% panosta, koska tarkoitus on välillä sallia kalan syöminen. Rooman reissulla en myöskään meinaa kiristää pipoa äärimmilleen, mutta veikkaan, että matkakohteena Rooma on yksi helpoimmista vegeilyn suhteen. Sallin kuitenkin lipsahduksen siellä, jos siltä tuntuu.


Haluan haastaa teistä mahdollisimman monen osallistumaan, oletteko messissä? Jos ei ihan täysillä, niin ainakin niin, että lisäätte kasviruokapäiviä normaaliin verrattuna. Kuka lähtee mukaan? Jos ideointi tuntuu vaikealta, niin odota viikko - meinaan tehdä ainakin ensimmäisestä lihattomasta viikosta ruokapäiväkirjan kuvineen ja resepteineen. Kiinnostaako?


Kivaa syyskuun viimeistä kaikille

torstai 26. syyskuuta 2019

TÖIHIN ON KIVA MENNÄ JOKA PÄIVÄ - MITEN NÄIN PÄÄSI KÄYMÄÄN?

Tämä on aihe, josta olen jo moneen kertaan kirjoittanut. Välillä enemmän, välillä vähemmän, mutta kaikille blogia lukeville on tiedossa se, että rakastan omaa työtäni ihan älyttömän paljon. Mutta miten näin on päässyt käymään aikana, jolloin suurin osa ihmisistä (tai ainakin siltä tuntuu) kärvistelee töissä koko ajan lisääntyvän työtaakan alla, ahdistuu joka aamu työmatkalla ja haaveilee päivittäin jostain muusta?

Aihe on arka, tiedostan. Osa teistä saattaa kokea todella ärsyttävänä sen, että kerta toisensa jälkeen vouhkaan oman työn ihanuudesta ja odotan kesällä jo heinäkuusta lähtien sitä, että työt taas alkavat elokuussa. Kuinka se kehtaa? Voisi vähän ajatella meitä, joilla asiat ovat huonosti? Jos huomaat ajattelevasi näin, haluan ensinnäkin pyytää anteeksi, jos "vouhkaamiseni" saa sinut tuntemaan näin. Ja jos näin on, ei ehkä kannata lukea tätä pidempään, koska ei ole tarkoitus, että yhdenkään blogin yksikään teksti saa aikaan kenellekään pahaa mieltä. Mutta jos jaksat ja haluat, niin koitan tässä nyt avata vähän omia taustojani ja sitä, miten olen päätynyt tähän onnekkaaseen tilanteeseen.

Sain itse asiassa kimmokkeen tähän tekstiin, kun avasin pitkästä aikaa blogin sähköpostin. Salasana oli ollut hukassa ties miten pitkään, enkä muutenkaan käy siellä kauhean usein (koska ei siellä ole koskaan mitään), mutta nyt kun löysin salasanan, löysin myös kaksi sähköpostia, jotka yllättivät mut täysin. Molemmissa käsiteltiin tätä töissä jaksamisen aihetta ja kiitettiin sitä, että tuon esille myös toisen näkökulman. Ja molemmissa pyydettiin vinkkejä siihen, miten itse voisi löytää sen itselleen mieluisan työpaikan. Toinen sähköpostin lähettäjistä kertoi olevansa nuori nainen, joka vielä etsii "sitä oikeaa". Toinen taas kertoi olevansa mun ikäinen "toivoton tapaus" (et ole!!!), joka välillä kuitenkin haaveilee siitä, että vielä vaihtaisi alaa ja saisi nauttia työn ilosta.

No okei, ensimmäinen downer kaikille on se, että ei mulla mitään valmiita ratkaisuja ole. Mutta ehkä tästä mun tarinasta löytyy jotain kohtia, joita voi omassa elämässään hyödyntää. Toivottavasti näin, koska toivoisin ihan kaikille tätä samaa työn iloa, mistä itse pääsen nauttimaan päivittäin. Tässä on nyt kuitenkin ensin palattava ajassa taaksepäin noin 35 vuotta, mikä tarkoittaa sitä, että tarinasta on tulossa pitkä...

Olin koulussa ihan huithapeli. Laiska, aika saamaton, kunnianhimoton. Tykkäsin kyllä monesta aineesta, mutta en tuntenut varsinaista intohimoa tai paloa mitään kohtaan. Lukiossa mua kiinnosti lähinnä seuraavan viikonlopun bileet, pojat, se miten selvitä tupakkapaikalla käynnistä niin, että opettajat ei näe jne. Akateeminen koulutus oli perhetaustastani johtuen mulle kuitenkin aika itsestään selvä juttu, vaikka vanhemmat kannustivat miettimään myös muita juttuja. Päätin kuitenkin lukion alussa, että musta tulee lääkäri - se oli jotenkin niin hienoa ja ylevää, romantisoin koko jutun ihan sfääreihin. En hetkeäkään pysähtynyt miettimään, että mun laiskuuteen taipuva luonteenlaatu ei millään olisi pärjännyt lääkisopinnoista, enkä oikein edes tiennyt, minkä alan lääkäriksi haluaisin. No niinhän siinä onneksi kävi, etten kahdella pyrkimisellä päässyt sisään (onneksi) ja koko homma oli muutenkin alkanut jo menettää viehätystään. Aloin vähitellen tajuamaan, että musta ei ehkä kuitenkaan tulisi maailmankuulua aivokirurgia tai ensiapuosastolla työskentelevää Abbya. Päätyisin mitä ilmeisimmin johonkin Juupajoelle tai Mäntsälään putsaamaan mummojen tulehtuneita liikavarpaita ja tähystämään flunssaisten ihmisten kurkkuja. Kaikki kunnia (siis todella kaikki kunnia) näitä töitä tekeville lääkäreille, mutta tämä ei ollut se, mitä halusin.

Ongelma oli se, että en halunnut mitään. Päädyin kuitenkin yliopistolle ja ajelehdin siellä vuodesta toiseen eri tiedekunnissa ja eri suuntautumisvaihtoehdoissa. Luonnontieteet olivat mun juttu, sen tiesin, mutta en ollut varma mitä, haluan tehdä. Silloin ei myöskään tunnistettu lukivaikeuksia tai oppimisongelmaisia samoin kuin nykyjään ja molemmista "vioista" kärsivänä opiskelu oli ihan saatanallisen vaikeaa ja työlästä. En osannut, kukaan ei tajunnut (osannut) neuvoa, enkä varsinkaan osannut pyytää apua. Häpesin, peitin kaiken "hälläväliä" -asenteen alle. "Ehtii tämän kurssin myöhemminkin, en nyt vaan jaksanut herätä aamulla tenttiin". Tuijotin kirjastossa 1000-sivuisia biokemian kirjoja tajuamatta mistään mitään ja halusin vaipua maan rakoon. En vaipunut, mutta tein kaikkea muuta; leikin kotia poikaystävän kanssa, matkustelin, bailasin. Nipin napin selviydyin kursseista, mutta iso osa asioista jäi syvän sumun taakse. Näin kyllä asioiden hahmot sieltä sumun seasta, mutta en pystynyt tarkentamaan näköäni. Luonnontieteissä pitäisi nähdä myös ne tarkat yksityiskohdat, mutta ne jäivät tuolloin multa täysin piiloon. Silti tykkäsin ja kiinnostuin koko ajan enemmän ja enemmän ja tiesin olevani oikealla tiellä, mutta en vielä tiennyt, mihin se tie johtaa.

Sitten elämä yllätti. Pääsin (tämä on pitkä tarina, jätän sen kertomatta, koska muuten tästä tulee ihan liian pitkä juttu) opiskelijatutkijaksi ryhmään, joka oli ihan Suomen huipulla siihen aikaan (ja on edelleen). Aiheena ihmisgenetiikka. Minä, joka en suurin piirtein tajunnut mistään mitään, mutta osasin esittää itsevarmaa ja osaavaa. Mutta innostunut olin, voi että olinkin innostunut. Mulla oli ekaa kertaa elämässäni selkeä suunta, selkeä visio siitä, mikä musta tulee. Geenitutkija! Töiden ohessa valmistuminen, sitten väitöskirja, sitten ulkomaille pariksi vuodeksi, sitten oma tutkimusryhmä. Rakastin tätä, ajatusta tästä kaikesta niin paljon, etten tajunnut ajoissa pysähtyä. Rakastin toki aihettakin, ihmisgenetiikkaa, ja rakastan edelleen. Meidän ryhmän aihe oli ihan tajuttoman mielenkiintoinen ja tähtäimessä koko ajan kuolemansairaiden lasten parantaminen joskus tulevaisuudessa. Kuka ei olisi innoissaan?

Se hetki, kun tajusin, että tämä(kään) ei ole minun juttuni, oli murskaava. En tykkää mennä töihin, en osaa tarpeeksi, ei riitä, vaikka ponnistelisin miten, minusta ei ikinä tule sellaista tutkijaa, jolla on oikeasti jotain annettavaa tiedemaailmalle. Minusta tulisi keskinkertainen (mikä on ihan ok, mutta ei tällä alalla). En jaksa pipetoida päivästä toiseen, eikä kärsivällisyyteni riitä projekteihin, joihin menee vuosia ja joissa suurimmassa osassa epäonnistutaan tavalla tai toisella (kuuluu tämän työn luonteeseen). Ei ei ei!! Vielä murskaavampi oli se hetki, kun tajusin (en ole ihan varma miten ja mistä se ajatus tuli), että haluaisin olla opettaja. Tajusin sillä hetkellä vihdoin tietäväni, mitä haluan, mutta en ikinä saa sitä, koska olen jumissa. Olin niin upeassa tutkimusryhmässä, saanut niin mielettömän mahdollisuuden, että tuntui täysin järjettömältä ajatukselta, että voisin luopua siitä kaikesta. Kuin saisi lottovoiton ja sanoisi sitten, että ei kiitos, pitäkää rahanne. Olin jumissa.

Muistan edelleen sen hetken, kun istuin baarissa erään ystäväni kanssa ja itkin kohtaloani kaljatuoppiin. Hän kuunteli minua aikansa (jälleen kerran, ei ollut eka kerta, kun valitin "kovaa kohtaloani") ja taisi sitten kyllästyä marisemiseeni. Olin taas kerran ruikuttanut kun haluaisin opettaa, johon hän totesi no vittu ala sitten opettajaksi ja lopeta toi marina, keräsi kamansa ja lähti kiukkuisena kotiin. Uskomatonta, kuinka pienistä hetkistä elämän isot päätökset ovatkaan kiinni. Istuin siinä baarissa yksin valomerkkiin asti ja mietin sitä, kuinka hölmö olin ollut. Soitin ystävälleni seuraavana päivänä, kiitin häntä ja aika pian tämän jälkeen sanouduin irti. Edessä oli vielä vaikka mitä härdelliä, vaikeita hetkiä uusien opintojen parissa, lisää opintolainaa ja selittelyä kaikille.

Tiesin kuitenkin itse koko ajan, että olin oikealla tiellä ja näin on osoittautunut olevan. Vihdoinkin mulla oli myös tuuria eli pääsin puolivahingossa tuntiopettajaksi nykyiseen työpaikkaani, vaikka opintoja oli vielä jäljellä. Ensimmäisestä tunnista lähtien tiesin, että tämä niin on mun juttuni, tätä rakastan ja tulen rakastamaan aina.

Huonoja päiviä on ollut, on edelleen ja tulee olemaan. Kaikissa töissä on näin, siitä ei pääse mihinkään. Mulla kyllä kaikki huono liittyy yleensä muuhun, kuin opettamiseen. Myös koulumaailmassa lisätöitä tulee joka tuutista, meiltä odotetaan koko ajan enemmän ja enemmän palkan kuitenkaan muuttumatta ja uutta pitäisi oppia koko ajan. Tässä suhteessa meidän työ ei poikkea muista töistä. Omasta historiastani johtuen olen kuitenkin koittanut pitää fokuksen koko ajan siinä, mistä tykkään ja koitan työntää kaiken tyhmän ja tylsän taka-alalle. Ja sitten vaan ihan yksinkertaisesti olen myös opetellut sanomaan tiukasti EI silloin, kun siihen on mahdollisuus. Jos se ei ole mieluista, jos virkaehtosopimus ei pakota mua siihen, jos siitä ei saa kunnollista rahallista korvausta - EI. Toisaalta teen paljon "ilmaiseksi" semmoisia hommia, mistä tykkään.

Opettajan työn vertaaminen muihin ammatteihin on aika mahdotonta. Mutta samat lainalaisuudet meilläkin pätevät. Vaikka miten kuvittelet jotain muuta, et ole korvaamaton. Maapallo ei lakkaa pyörimästä akselinsa ympäri, vaikka jättäisit jotain ei niin pakollista tekemättä. Jos esimies ei kauheesti tykkää susta (mun tapauksessa siitä johtuen, että soitan suutani kaikista epäkohdista täysin estottomasti virkaikäni tuomalla varmuudella kaikissa kokouksissa), ei se haittaa niin kamalasti. Olen ajautunut lähes konfliktin partaalle esimieheni kanssa parikin kertaa pitäessäni tiukasti kiinni siitä periaatteesta, että en enää suostu tekemään hommia, mitkä eivät kuulu minulle. Älä ole kiltti tyttö, tämä on varmaan tosi tärkeä ohje monelle. Jää kotiin sairastamaan, kun olet sairas. Jos tuntuu, ettet jaksa, hae sairaslomaa. Pyydä apua, juttele jonkun kanssa.

Niille, jotka vielä miettivät mikä musta tulee isona? antaisin ohjeeksi kuunnella itseään ja lopettaa sen miettimisen, mikä tuntuu jonkun muun mielestä tai itseltä järkevältä. Jos tuntuu siltä, ettei tiedä, mitä haluaa, kehotan kokeilemaan kaikkea mahdollista (mäkin tein opiskeluaikana hommia baarimikosta vuokranvalvojaan ja kaikkea siltä väliltä). Joskus voi olla, että se oma juttu ei löydy koskaan. Mieti siinä tapauksessa, mikä on kakkos- tai kolmosvaihtoehto. Sekin on parempi, kuin vaihtoehto 13!

Sama pätee niihin, jotka ovat jo olleet pidempään töissä ja haluaisivat jotain muuta, mutta eivät tiedä mitä. Harvalla on mahdollisuutta - kuten Annukka asian loistavasti ilmaisee - hypätä oravanpyörästä ja ruveta himmelintekijäksi. Mutta entäs se kakkonen tai kolmonen? Olisiko se kuitenkin mielekkäämpää, kuin tuo, missä nyt kärvistelet? Yksi vaihtoehto on jäädä esim. opintovapaalle vaikka puoleksi vuodeksi. Käsittääkseni aikuisopiskelulaki määrää edelleen, että työnantajan on annettava tämä mahdollisuus. Tulot laskevat hetkeksi, mutta niukistelemalla taloudellisesti puoli vuotta (jos se vaan suinkin on mahdollista) saat pienen hengähdystauon ja ehdit ainakin huilata vähän. Samalla saattaa olla, että löydät jotain uutta tai - tämähän on se ideaali tilanne - huomaat, että haluatkin jatkaa omassa duunissasi. Mulla kävi näin viisi vuotta sitten; en halunnut lopettaa opettamista, mutta en ollut varma, haluanko jatkaa nykyisessä työpaikassani. Olin opintovapaalla 8 kuukautta ja sen aikana tajusin, etten todellakaan halua lähteä yhtään mihinkään.

En mä osaa tämän kummemmin ketään neuvoa! Tästäkin tuli vain tämmöinen my story, en tiedä, onko tästä mitään apua kellekään!?


Tämä aihe varmasti herättää ajatuksia. Olisi kiva kuulla teistä! Mikä on sun tarinasi?
Saa myös sanoa vapaasti, jos ärsyttää. Jutellaanko aiheesta?

tiistai 24. syyskuuta 2019

HELPPO TONNIKALAPASTA UUNISSA

Tällä kertaa arkeen sopiva, superhelppo ja tosi hyvän makuinen tonnikalapasta uunissa. Jostain syystä tonnikalan käyttö aina pääsee unohtumaan, vaikka siitä saakin helposti ja edullisesti hyvää ruokaa. Mulla on usein tonnikalaa lounaseväänä, mutta harvemmin muistan sitä käyttää ruuanlaitossa. Tämä resepti menee ainakin meillä jatkoon niin makunsa, kuin helppoutensakin puolesta. Alkuperäinen ohje löytyy täältä, itse muokkasin ja "jatkojalostin" ohjetta pikkaisen.


Tonnikalapasta uunissa

1 sipuli
2-3 valkosipulinkynttä
2 prk tonnikalaa (muistathan käyttää vain MSC-sertifioitua tonnaria)
1 tlk (500 g) paseerattua tomaattia
300 g fusilli-pastaa
2 dl Valion kolme juusto -kermaa (tai joku muu maku tai maustamaton)
suola, mustapippuri, sokeri
pizzamaustetta (tai pelkkää oreganoa)
1 mozzarellapallo
pari kourallista juustoraastetta (punaleima Emmental sopii mun mielestä parhaiten)

Kuori sipulit ja kuullota niitä hetki öljyssä. Lisää valutetut tonnikalat ja tomaatti. Huuhdo tomaattipurkki vedellä ja lisää myös se pannulle. Lisää mausteet (muista ripaus sokeria tomaatin hapokkuutta loiventamaan) ja anna porista miedolla lämmöllä 15-30 minuuttia.

Kaada keittämättömät pastat uunivuokaan ja valuta kastike niiden päälle. Lisää kerma ja lopuksi juustot pinnalle.

Kypsennä 175 asteessa n. 45 minuuttia. Anna vetäytyä noin 10 minuuttia.

En ole noita valmiiksi maustettuja kermoja koskaan käyttänyt (suhtaudun kaikkeen valmiiksi maustettuun hyvin epäluuloisesti...), mutta ainakin tähän ruokaan tuo juustolla maustettu kerma sopi hyvin. Vähän siitä tulee semmoista "teollista makua", mutta se nyt saattaa olla ihan mun omaa kuvittelua (tai kranttuilua).


Luksusversion tästä saisi lisäämällä kastikkeen joukkoon sieniä; tuoreet herkkusienetkin varmasti sopisivat, mutta nyt kanttarelliaikana niitä kannattaa kokeilla. Kuivattu herkkutatti tekisi kastikkeesta ihan super-luksusversion, sitä meinaan kokeilla ensi kerralla.

Kivaa viikon jatkoa kaikille

torstai 19. syyskuuta 2019

KADONNEET KRIISIT

Törmäsin toissakesänä ajatukseen siitä, että kun ihminen täyttää 50, hän ikään kuin valmistuu omassa elämässään ja siitä eteenpäin elelee tyytyväisenä nauttien tästä valmiista elämästä. Ajatus tuntui tuolloin ihan älyttömän rauhoittavalta ja takerruin siihen suorastaan epätoivon vimmalla; elin sinä kesänä siihenastisen elämäni yhtä vaikeinta kautta kärvistellen vaihdevuosioireiden kanssa, niin fyysisten kuin henkistenkin. Fyysiset oireet eivät tuntuneet niin kamalalta, mutta kärsin tosi paljon siitä synkkyydestä, masennusta lähentelevästä olotilasta ja etenkin siitä, että koko elämä tuntui olevan yhtä massiivista kriisiä. Järjellä ajatelleen tiesin kaiken olevan ok, mutta silti kriiseilin kaikesta mahdollisesta (ja mahdottomastakin). Osan tästä kriiseilystä olen tajunnut vasta jälkeenpäin.


En tiedä, oliko tuo ajatus valmistumisesta harvinaisen viisas totuus, vai rakensinko itse itseni uudestaan sen voimalla, mutta niin vaan on käynyt, että täytettyäni 50 viime huhtikuussa, kaikenlaiset kriisit ovat kadonneet täysin. Tai no ei nyt sentään ihan kaikki, mutta ne isoimmat ja pahimmat kuitenkin. Fyysiset vaihdevuosioireethan lakkasivat kuin seinään muutamalla geelin sipaisulla, eivätkä myöskään ole palanneet, vaikka joku mua varoittelikin, että estrogeenin käyttö poistaa oireet vain hetkellisesti. Jonain päivinä tuntuu siltä, että nyt tulisi kuuma aalto, jos olisi tullakseen, mutta ainakaan vielä oireet eivät ole palanneet. Vaikka luonnonmukainen hoito olisi varmasti turvallisempaa (estrogeenin käytöllä on mahdollisia sivuoireita ja siihen liittyy esim. kohonnut rintasyöpäriski), niin ei musta kyllä ole salvian, mäkikuisman ja ruusujuuren käyttäjäksi. Olen sen verran tiedenainen sydänjuuriani myöten, että epäluuloni kaikkia luontaishoitoja kohtaan olisi taatusti estänyt niiden mahdolliset hyödyt. Kaikki kunnioitus (ja vähän myös kadehdinta) heitä kohtaan, jotka luonnonmukaiseen hoitamiseen uskovat ja lisäksi saavat siitä apua!

Mutta siis ne kriisit. En ole koskaan ollut sieltä pahimmasta päästä, mitä kriiseilyn suhteen tulee. Tyypillinen nainen kuitenkin. Mikä siinä onkin, että tämä on meidän naisten ominaisuus? En ole koskaan tavannut miestä, joka kriiseilisi yhtä paljon - tai edes tajuasi koko kriisin käsitystä - kuin naiset! Tästä syystä olen aina, ihan aina kadehtinut miehiä ja myös viihtynyt heidän parissaan paljon paremmin, kuin naisseurassa. Omat suhteellisen vähäiset ja helpot kriisini syvenivät ja muuttuivat hetkittäin jopa ahdistaviksi ikävuosina 45 - 50, mutta nyt pari viikkoa sitten havahduin siihen käsittämättömään todellisuuteen, että ne ovat kadonneet johonkin. En tiedä mihin, enkä tiedä meinaavatko tulla joskus vielä takaisin (ei tarvitse, kiitos vaan, ette ole tervetulleita!), mutta juuri nyt kuitenkin mennään niin kriisitöntä vaihetta, että oikein päätä huimaa. Kesällä nyt oli kaikenlaista paskaa, mutta siinäkään ei varsinaisesti ollut kyse kriisistä, vaan juuri viime kesälle osuneista tylsistä asioista, jotka tekivät elämästä vähän kurjaa. Mikä sitten on muuttunut? Oikeastaan vain kaksi isoa juttua, mutta kaikki näiden vastaavien kanssa kamppailleet tietävät, että otsikoiden alle mahtuu vaikka kuinka monta pienempää osakriisiä.


Ulkonäkö- ja ikuinen laihduttamiskriisi on hävinnyt lähes kokonaan, uskomatonta kyllä! En tässäkään ole koskaan ollut siitä pahimmasta päästä, mutta silti tuntuu, että olen viimeiset 30 vuotta elämästäni miettinyt ja suunnitellut, kuinka pitäisi laihduttaa, kuinka en ole riittävän hyvä tällaisena kuin olen ja nähden kaikenlaisia vikoja itsessäni niiden hyvien juttujen sijaan. En usko tämän koskaan häviävän lopullisesti, niin syvään meihin länsimaisiin naisiin on juurtunut ajatus jostain täydellisestä, mutta kuitenkin saavuttamattomasta, kropasta ja ulkonäöstä. Miten sitten huomasin tämän?

Meillähän oli nyt elokuun lopulla isot 50&60 -vuotissynttärijuhlat mieheni kanssa ja juhlien suunnittelu aloitettiin jo hyvissä ajoin viime keväänä. Silloin mieleen pompsahti lähes automaattisesti myös ajatus siitä, että ai niin, pitää sitten varmaan laihduttaa ennen niitä juhlia. Muutaman viikon tätä ajatusta pyöriteltyäni tajusin oikeasti miettiväni, että paskat! Ensinnäkin en todellakaan meinaa pilata kesääni laihduttamalla (varsinkaan, kun en kuitenkaan saisi sitä aikaiseksi, koska laihduttaminen on ihan persiistä). Toisekseen, kukaan melkein sadasta vieraastamme ei tule paikalle tarkistamaan minun painoani, eikä kenenkään juhlat mene pilalle, jos olen tällainen, kuin tällä hetkellä olen. Kolmanneksi, mulla on jo mekko valmiina juhliin (huom! myös vaatekriisi jäi siis puuttumaan, mikä oli ehkä oudointa, mitä mulle on ikinä tapahtunut) ja se mekko sopii mun tämänhetkiseen kroppaan kuin nakutettu. Jos edes onnistuisin laihtumaan, sitä pitäisi pienentää. Ja neljänneksi - tämä oli se paras juttu - koko ajatus siitä, että mun pitäisi laihduttaa meidän juhlia varten, tuntui jotenkin ihan järjettömän absurdilta.

Kun juhlat sitten olivat onnistuneesti ohi, katselin niissä otettuja valokuvia. Jälleen kerran, automaattisesti ensimmäinen ajatus oli ai että mä näytän kauheelta tossa kuvassa... Kunnes sitten seuraava ajatus pyyhki tuon kaiken pois. Tajusin, että näytän kuvissa just omalta itseltäni. Katsoin itseäni ulkopuolisen silmin; tuollainen minä olen. Näin myös sen herskyvän hyvän olon ja ilon, mikä mulla oli koko illan ajan. Näin vieraiden pirskahtelevan ilon ja riemun vanhojen ystävien jälleennäkemisestä, onnistuneista bileistä, hyvästä ruuasta ja musiikista. Yhdessäkään kuvassa en nähnyt paheksuvaa ilmettä, että miten se Emma nyt tuolta näyttää. Muistan lämpimät halaukset, jotka vaihdoimme, naurun ja kikatuksen. Syvälliset keskustelut vähän myöhemmin illalla aamuyön tunteina. Ja kaiken muun sen ihanan, mistä vieläkin tunnen ihan hykerryttävää onnenporinaa ❤


Olen myös ensimmäistä kertaa 30 vuoteen jättänyt ostamatta kortin kuntosalille tai johonkin jumpparyhmään, koska niin vaan pitää tehdä, kun syksy koittaa. Tiedän kaikkien näiden vuosien kokemuksella, että kaikki jää kesken kuitenkin. Olen löytänyt oman tapani liikkua - uiminen, vesijumppa, kävely, kotisalin (laiska) käyttö - enkä todellakaan halua enää koskaan syytää rahaa sellaiseen, mikä jää kuitenkin tekemättä ja aiheuttaa näin ollen pelkkää pahaa mieltä ja turhaa syyllisyyttä. Miehen kanssa olemme aloittaneet yhteisen hauskan, liikuntaa liippaavan, harrastuksen, mutta tämän motiivit olivat ihan erilaiset, kuin niiden lukemattomien pitää tehdä -kurssien (tästä meidän harrastuksesta myöhemmin lisää).

Mikä musta tulee isona? -ajatukset. Tämä on sinänsä ollut vähän hassu kriisi, koska en ole asiaa miettinyt hetkeäkään sen jälkeen, kun vuonna 1998 päätin vaihtaa opintosuuntaukseni opettajakoulutukseen. Sitten vuonna 2000 pitämieni ensimmäisten oppituntien jälkeen en ole kertaakaan miettinyt, että haluaisin tehdä jotain muuta. Silti kriiseilin tämän aiheen ympärillä pari vuotta. Pyörittelin ajatusta välivuodesta, jonka aikana opiskelisin (mitä?) ja pohdin, pitäisikö sittenkin ruveta tekemään jotain muuta (miksi?), nyt kun vielä ehtii (tyyliin "ennen kuin kuolen"... hohhoijaa). Mietin, että pitäisi varmaan jotenkin kauheasti kehittää itseään ja ruveta meditoimaan ja lukea filosofisia opuksia ja löytää elämän tarkoitus. Kirjoittaa keittokirja. Kirjoittaa kiitollisuuspäiväkirjaa joka ilta ja aamuisin tuottaa kolme sivua vapaata ajatuksenvirtaa paperille ennen aamukahvia (joka sekin varmaan pitäisi vaihtaa johonkin hiton fermentoituneeseen vihreään teehen). Ja niin edelleen.


Kunnes elokuussa koulun alkaessa tajusin, että voi jumalauta, että on väsyneitä ajatuksia mullakin ollut. No okei, keittokirjan haluaisin kyllä edelleen kirjoittaa, siitä ajatuksesta en ole luopunut. Ja ajatus opintovapaasta kiinnostaa ja kiehtoo edelleen, mutta kaikki muu on kyllä niin tarpeetonta höpötystä, että ei ole tosikaan. Olin opintovapaalla viisi vuotta sitten ja se oli ihan mahtavaa, sen meinaan tehdä vielä kertaalleen jossain vaiheessa. Tykkään opiskelemisesta tosi paljon, mutta en meinaa (kuten en edelliselläkään kerralla) opiskella uutta ammattia, vaan syventää ja laajentaa osaamistani omalla alallani. Mikä musta tulee isona -ajatus on nyt fokusoitunut ja kohdistunut taas tekemääni työhön; olen ekaa kertaa moneen vuoteen uudistanut kurssejani aika isolla kädellä, innostunut kollegojen kanssa suunnittelemaan uutta ja haaveilen kansainvälisen projektin käynnistämisestä, sellaisesta, missä minä olen se vastuuopettaja. Eiköhän tässä ole ihan riittävästi.


Ilman näitä kahta isoa ja niihin liittyviä lukemattomia osakriisejä elämä on ollut jotenkin yllättävän kepeää. Mutta kuten jo alussa sanoin, ihan täysin kriisittömäksi en sentään ole muuttunut. Jäljellä ovat edelleen ainakin ikuinen hiuskriisi, sitäkin ikuisempi pitäisi saada aikaiseksi -kriisi, pitäisi syödä paljon useammin kasvisruokaa -kriisi, miten meidän pihasta ja puutarhasta saisi kivan? -kriisi, kuka veisi noi kamat kirpparille? -kriisi, nenäkarvat -kriisi ja mulla ei ole mitään päällepantavaa -kriisi. Plus ne kaikki vähintään 18 yllättävää uutta kriisiä, jotka joka viikolla puhkeavat ja täyttävät kaikki päivät aamusta iltaan.

Mutta hei, ne on vaan elämää
Miten sulla menee?

p.s. sille, joka ensimmäisenä laskee kuinka monta kertaa tässä postauksessa on käytetty sanaa kriisi, lupaan lähettää perinteisen postikortin (kunhan vaan ilmoitat ensin luvun täällä ja laitat sitten sun osoitteen blogin sähköpostiosoitteeseen) 😀
p.p.s. kaikki kuvat liittyvät ihan uuteen kriisiin: hillitön hinku päästä matkustamaan. Mistä taas sitten poikii ilmastoahdistuskriisi. Huoh. Kuvien osoitteet unohtui taas kerran merkata muistiin...

perjantai 13. syyskuuta 2019

VOIHAN %#¤^*#% TIETOKONE!!

Kirjoitin ja julkaisin eilen illalla tekstin rahasta, ruokalaskusta ja siinä säästämisestä. Tänä aamuna tein sen, mitä ei näköjään ikinä pitäisi tehdä - halusin lisätä tekstiin pari lausetta yhteen kohtaan. Onnistuin sitten lahjakkaasti poistamaan koko tekstin, tuosta vaan humps, se hävisi jonnekin tietokoneen syövereihin tai mihin lie avaruuteen ne häviävät. Että semmoinen perjantaiaamu. Ja turha tässä tietenkään tietokonetta syytellä, ihan oma mokahan tämä on.

Tekstin pointti oli tiivistettynä se, että ruokaan menee rahaa ihan liikaa ja että kauppalaskua pitää saada pienennettyä. Mutta en kyllä varmasti ala kirjoittamaan koko juttua uusiksi. No, palaan kyllä teemaan lähiaikoina tavalla tai toisella, joten ei haudata aihetta ihan kokonaan.


Nyt kuitenkin toivottelen kaikille hyvää viikonloppua, 
tämän kummempaa perjantaipostausta ei ole tiedossa tällä kertaa :)

perjantai 6. syyskuuta 2019

VIIKON UUSI RUOKA JA MUNAKOISOHAASTE

Jeeeeee, perjantai! Nyt on kyllä semmoinen hulabaloo-viikko takana, että viikonloppu ei voisi tulla parempaan aikaan, yhtäkään päivää en olisi samaan tahtiin enää jaksanut. Perjantaihan ei varsinaisesti ole mikään ideaalipäivä julkaista mitään blogin puolella, mutta siitä viis - tämä on mulle se kaikista ihanteellisin hetki viikosta kirjoittaa. Näen, että te kyllä käytte lukemassa näitä perjantaipostauksia, mutta harva jaksaa viikonloppuna kommentoida mitään. Mutta hei, se on ihan ok, ei haittaa ❤ En mäkään jaksa viikonloppuisin tehdä muuta, kuin käydä lueskelemassa muiden blogeja. Itse asiassa poikkeuksellisesti tällä kertaa olin kirjoittanut tämän jo melkein valmiiksi alkuviikosta ja oli tarkoitus julkaista tämä jo eilen, mutta eräs ex-tempore keksitty Roomaan suuntautuva syyslomareissu vei eilen kaiken huomion, joten postaus tulee tuttuun tapaan tälläkin viikolla perjantaina. En meinaa pysyä pöksyissäni ton Rooman reissun takia, mutta siitä lisää myöhemmin!


Maailman kaunein rakennus mun mielestä!

Mutta asiaan. Mähän olen kova suunnittelemaan asioita ja usein toisarvoista on se, onnistuvatko nämä suunnitelmat koskaan. Suunnitteleminen vaan on niin kivaa ja meinaan sitä tehdä jatkossakin vaikka "tyhjiä lupauksia" tulee joskus annettua täällä bloginkin puolella. Tällä kertaa suunnittelun alla on ollut syksyn kokkailut. Sen lisäksi, että meinaan panostaa uunissa valmistettaviin yhden pellin ruokiin entistä enemmän, olen asettanut itselleni kaksi tavoitetta tai kehittämisen kohdetta - miten asian nyt haluaakaan muotoilla.

Yksi uusi ruoka joka viikko

Tämä on varmasti aika haasteellinen juttu joskus marraskuun pimeyden ja räntäsateiden aikaan, mutta jos edes pari kertaa kuussa onnistun tässä, olen ihan tyytyväinen. Arkiruokailu pyörii yleensä niiden tuttujen ja turvallisten - ja tuttuuden takia yleensä myös melko tylsien - ruokien ympärillä ja ajattelin, että voisi olla kiva koittaa tehdä säännöllisesti jotain uutta. Tähän olen itse asiassa lisännyt itselleni myös Jamie Oliver -haasteen; mulla on kaikki hänen keittokirjat ja varsinkin viime vuosien teokset ovat olleet kyllä ihan mahtavan inspiroivaa luettavaa. Mulla on usein tapana lukea keittokirjoja aamupalapöydässä (kun meille ei enää tule paperihesaria, on aamun uutisvirta muutaman klikkauksen jälkeen katsottu) ja Oliverin kirjat ovat niitä, jotka nostattavat intoani aina eniten. Jostain syystä ohjeiden toteuttaminen usein jää vain suunnitelmien tasolle (tai sitten teen niistä omia räpellyssovellutuksiani), mutta nyt olen päättänyt, että tähän tulee muutos.

Ensimmäinen viikon uusi ruoka ei tosin ole peräisin Jamien keittiöstä, vaan Meillä kotona -sivuilta. Törmäsin siellä olevaan kaalipyöryköiden ohjeeseen jo muutama viikko sitten ja olen siitä lähtien himoinnut näitä kaalilaatikon, lihapullien ja kaalikääryleiden symbioosia. Resepti ja arvio postauksen lopussa!

Munakoiso ja minä

En ole koskaan ollut mikään munakoison ystävä. Uskon tämän johtuvan pääasiallisesti siitä, että olen tosi harvoin syönyt hyvin valmistettua munakoisoa.  Karkkipäivä -blogissa huonosti tehtyä munakoisoa luonnehdittiin osuvalla tavalla seuraavasti: "mauton, sitkeä ja aavistuksen kitkerä" ja tämä kokemus mullakin useimmiten on ollut. Johtuen huonoista kokemuksista, tilaan sitä ravintolassa todella harvoin ja vielä harvemmin olen uskaltautunut itse sitä kokkaamaan. Miksi siis edes yrittää, jos kokemukset ovat lähes aina olleet huonoja? Olen toisaalta kuullut niin paljon kehuja hyvin valmistetun munakoison ihanuudesta ja koska en ole lähiaikoina lähdössä Kreikkaan (missä sitä saisi kuulemma joka paikasta), päätin ihastua tähän kasvikseen ihan omassa keittiössäni. Tästä on tullut pienoinen pakkomielle, mitään pakkoahan tähän hommaan ei ole ja maailma on täynnä muitakin ihania kasviksia, mutta päätinpähän nyt antaa munakoisolle mahdollisuuden ryhtyä mun kaveriksi. Joku munakoisossa kiehtoo. Saa nähdä, miten meidän käy! Melanzane alla parmigiana on ensimmäinen munakoisoruoka, johon meinaan käydä käsiksi, mahdollisesti jo tänä viikonloppuna.

Kuva täältä
Mutta se ensimmäinen viikon uusi ruoka. Kyseessä on siis Meillä kotona -sivustolta löydetty kaalipyöryköiden ohje. Mä tykkään kaalista tosi paljon, sitä tulee harrastettua ihan turhan harvoin. Syynä ehkä se, että sen suikalointi tai käsittely yleensäkään on aika työlästä. Kaalikääryleet on ihan tuhottoman paljon hommaa vaativa ruoka ja niissä on usein kaalia mun makuun vähän liian paljon, usein se turhan paksu lehden kohta aiheuttaa jopa pientä ällötystä (jotain peruja varmaan lapsuudesta, jolloin isoisoäidin luona piti aina kiltisti syödä kaalikeitto, jossa oli semmoisia ällöklönttejä sitä kaalia...). Kaalilaatikkoa varten taas kaalin silppuaminen ja paistaminen tuntuu aina jotenkin kauhean työläältä hommalta. No, sama työläys näissä oli (reseptin "helpot" -sanaa ei siis kannata uskoa), ei näitä arki-iltana rupeaisi tekemään. Viikonloppuruokana nämä kuitenkin olivat ihan parhautta, koska - vaikka hetken aikaa muuta kuvittelinkin - näissä yhdistyy kaalilaatikon ihanan suloinen maku ja lihapullien rapea paistopinta. Varsinkin, jos näitä pitää uunissa vähän liian pitkään ja ne melkein vähän palavat pinnalta... Suosittelen, että teet samalla vaivalla kaksinkertaisen annoksen ja pakastat loput. Älä hämmenny taikinan löysyyttä, vaan kouraise sitä kunnon kourallinen ja lätkäise uunivuokaan isoksi palleroksi. (Kannattaa seisottaa taikinaa puolisen tuntia jääkaapissa - mitä mä siis en tehnyt - jotta se vähän ehtii "jähmettyä".) Muotoile pallero kasaan lusikalla tai jätä vähän levähtäneeksi pihviksi, maku on joka tapauksessa sama.


Ainoa muutos, minkä tein alkuperäiseen ohjeeseen oli se, että lisäsin kaikkien mausteiden määrää melkein kaksinkertaiseksi. En kuitenkaan uskalla kirjoittaa näitä omia määriäni reseptiin, koska en ihan tarkkaan osaa arvioida mausteiden tarkkaa lopullista määrää. Oma tapani kokata on aika näppituntumalla -touhua ja mausteiden määrä on aina alkuperäistä ohjetta suurempi. Jos haluat käyttää täsmälleen alkuperäisiä määriä, katso alkuperäinen ohje täältä.

Kaalipyörykät

500 g valkokaalia
1 kpl sipuli
oliiviöljyä 
400 g nauta-sikajauhelihaa 
150 g ranskankermaa 
1/2 dl puuroriisiä (raakana, ei tarvitse keittää) 
3 kpl kananmunaa 
suolaa 
mustapippuria 
2-4 tl meiramia 
1/2 dl siirappia (+ lisää valeluun)
1/2 dl korppujauhoja 
4 dl lihalientä 

Leikkaa kaali ohuiksi suikaleiksi ja silppua sipuli. Paista hetki paistinpannulla öljyssä, kunnes kaali on hieman pehmennyt ja saanut väriä. Mausta kevyesti suolalla, pippurilla ja meiramilla.

Kaada kaali ja sipuli kulhoon ja anna jäähtyä hieman. Lisää joukkoon jauheliha, ranskankerma, puuroriisi, kananmunat ja sekoita. Mausta seos suolalla, mustapippurilla, meiramilla ja siirapilla. Lisää lopuksi korppujauhot ja sekoita tasaiseksi. Anna taikinan seistä jääkaapissa noin puolen tunnin ajan (tämä on tärkeää, muuten takina jää tosi löysäksi ja on hankala muotoilla).
Muotoile massasta 12 pyörykkää öljyllä voideltuun uunivuokaan ja paista 200-asteisessa uunissa 30 minuuttia. Pursota pyöryköiden päälle vähän siirappia, kaada pyöryköiden päälle lihaliemi ja jatka paistamista vielä tunnin ajan. Valele tarvittaessa vuuan pohjalle kertyvällä nesteellä.

Tarjoa perunamuussin ja puolukoiden kanssa.

Periaatteessa nämä voisi syödä ihan tällaisenaan, mutta perunamuussi nyt vaan on niin ihanaa lohturuokaa, että aina kun sille tulee sopiva paikka, teen sitä. Lounaseväänä nämä kuitenkin menevät mulla jatkoon ihan semmoisenaan.


Tänään kuitenkin syödään tulevan Rooman-matkan innostamana pastaa! Meidän lähimetsän luotettavat kanttarellipaikat ovat ihan tyhjiä, joten teen kastikkeen virolaisista kanttarelleista. Sipulia, sieniä, suolaa, pippuria ja kermaa. Tunnin haudutus ja sen jälkeen kastike tagliatellen sekaan, päälle raastettua parmesania. Tästä ei syysruoka parane, ei sitten millään!

Ihanaa viikonloppua kaikille! 
Laitoin abeille viime viikonlopun alla muistutusviestin, 
että kaikkien olisi syytä pitää edes yksi päivä taukoa ylppäreihin lukemisesta ja tehdä sitä, mikä saa sydämen hyrisemään ja sykkimään itselle sopivaan tahtiin. 
Samaa toivotan teille kaikille!!

sunnuntai 1. syyskuuta 2019

EN OLE KOSKAAN...

Blogeissa kiertää tällä hetkellä kiva "En ole koskaan..." -haaste, jonka bongasin ihan ekaksi Marjukan blogista. Tämä oli mahdoton kirjoittaa kerralla, joten olen näitä kirjannut ylös pikkuhiljaa sitä mukaa, kun asioita on tullut mieleeni.

EN OLE KOSKAAN...

...postannut blogiin asukuvia, enkä tee sitä tälläkään kertaa. Meinasin ihan tämän postauksen kunniaksi tehdä poikkeuksen tähän sääntöön, mutta kuvat olivat just sitä, mitä niiden voi olettaa olla, kun kameran eteen asettuu henkilö, joka ei osaa olla luontevasti kuvissa. Varsinkaan, kun piti oikein poseerata - heh, säästän kuitenkin kuvat, niin koomisia ne olivat! Viihdytän teitä niillä ehkä joku päivä, kun en muutakaan postauksen aihetta keksi.

...matkustanut missään muualla kuin Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Varsinkaan Aasian suunta ei kiinnosta yhtään, paitsi Japani ja Kiina, molempiin haluaisin kerran päästä. En kyllä ole varma, jaksaisinko sitä pitkää lentomatkaa, joten saattaa jäädä haaveeksi.



...joutunut rikoksen uhriksi. Onneksi!

...pöllinyt mitään kaupasta tahallani. Vaikka teininä ainakin meidän porukoissa se oli jonkinlainen "makeuden" osoitus, en koskaan uskaltanut (ja mun mielestä se oli tosi tyhmää). Sen sijaan aikuisena olen kolme kertaa ihan vahingossa syyllistynyt myymälävarkauteen: joskus 90-luvulla vein vahingossa Akateemisesta Kirjakaupasta kalenterin (laitoin sen laukkuun odottamaan kassalle pääsyä, kun kädet olivat niin täynnä kaikkea muuta), kerran huulipunan jostain marketista (laitoin taskuun odottamaan kassajonoa, kun se tippui korista) ja kerran lapsen ollessa vauva "pöllittiin" vaippapaketti yhdessä miehen kanssa laittamalla se lapsen vaunujen alaosaan, kun ei mahtunut ostoskoriin. Toi vaippapaketti puhuttaa miestä edelleen, hän kantaa siitä ihan kauhean huonoa omaatuntoa! Asuttiin silloin Helsingissä ja tehtiin jostain syystä ostokset Itäkeskuksessa ihan toisella puolella kaupunkia, kuin missä asuttiin. En suostunut lähtemään palauttamaan vaippoja, vaikka mies miten yritti suostutella. Katson, että nämä rikokset ovat jo vanhentuneita, joten uskallan ne tunnustaa täällä...

...käynyt festareilla. Kerran olen ollut Pori Jazzeilla ja kerran Down By The Laiturissa, mutta semmoisilla kunnon festareilla en koskaan. Ajatus kauheasta ihmispaljoudesta, kovaan soivasta musiikista, teltassa nukkumisesta ja kaikesta siitä härdellistä, minkä festareihin miellän kuuluvaksi, ei ole koskaan houkutellut.


...onnistunut yhdessäkään käsityössä. Olen ihan onnettoman surkea kaikessa askartelemisessa, neulomisessa ja ompelemisessa ja vaikka olen miten monta kertaa yrittänyt, kaikki tekeleeni ovat aina olleet ihan surkeita. Sama pätee puutarhanhoitoon!

...ottanut tatuointia. Enkä kyllä otakaan. En yhtään haluaisi kritisoida muita ihmisiä, mutta veikkaan, että muutaman kymmenen vuoden kuluttua ihan valtavan moni katuu tatuointejaan. Tai en tiedä, voi olla, että olen ihan kalkkis ja tämä vaan on uusi normaali. Olen itse kuitenkin sen verran kyllästyvää sorttia, että en osaa keksiä tatuoinnin aihetta, johon ei liittyisi kyllästymisvaara.

...kaatanut puuta. En nyt usko, että ihan kauhean moni muukaan (nainen) on, mutta tulipahan mieleen, kun meillä tämä on miehen intohimo ja lähes harrastus.

... mennyt köysirataa läpi. Korkeanpaikan kammoni on sen verran pahanlaatuinen, että vaikka miten haluaisin, en vaan uskalla mennä näille radoille. Seison aina turvallisesti maan pinnalla, kun lapsi ja mies vetävät näitä läpi. Samasta syystä en ole koskaan hypännyt benji-hyppyä tai edes haaveillutkaan laskuvarjohypystä.

...värjännyt hiuksiani. Vaikka mulla on melkoisen maantienvärinen tukka (nykyjään jo reippaasti harmaatakin), en ole koskaan "uskaltanut" ottaa mitään väriä. Tai ehkä kyse on ollut siitä, että en ole kaivannut mitään kauhean radikaalia muutosta koskaan. Kiharoita kyllä otettiin senkin edestä 80- ja 90-luvulla, voi jessus niitä permanentteja!

...myöskään antanut nyppiä kulmakarvojani. Tarvetta varmaan olisi, mutta kun ekan kerran parikymppisenä kokeilin niiden nyhtämistä pinseteillä, totesin, että ei kiitos, nämä brezhnevit ovat oikein hyvät tällaisenaan!

...hävittänyt avaimiani, puhelintani tai lompakkoani (tai mitään muutakaan tärkeää). Olen tosi tarkka kaiken tällaisen suhteen. Joku saattaisi kutsua minua jopa neuroottiseksi tämän suhteen...

...ajanut mopolla tai moottoripyörällä. Kyydissä olen ollut pari kertaa ja mahdollisuus moottoripyörällä ajamisen opetteluun olisi ihan kotioloissa, mutta ajatus suuresta nopeudesta ilman ympärillä olevaa suojaavaa metallikuorta hirvittää liikaa.

...sukeltanut. Rakastan uimista ja vedessä olemista ja sukeltaminen harrastuksena kiehtoisi kovasti, mutta nuoruudessa tapahtunut vedessä panikointi (teinikaveripojat odottivat laiturin vieressä, kun sukelsin pää edellä veteen ja pidättelivät mua aika pitkään veden alla jaloista kiinni pitäen, koska se oli "hauskaa") on jättänyt aika pahan kammon sukeltamista ja pitkään veden alla olemista kohtaan. 



...osannut laulaa. En vaikka miten olen itse joskus karaokessa yön viimeisinä tunteina kuvitellut osaavani. 

...käyttänyt kultaisia koruja. Pääsin joskus 90-luvulla silloisen työnantajan kustantamana (joululahja toimiston naisille) värianalyysiin, missä kuulin olevani syksy (minkä tiesin kertomattakin) ja että "voin" käyttää vain kultaisia koruja. Kun kerroin "analyytikolle", että olen käyttänyt aina vain ja ainoastaan hopeaa, hän järkyttyi niin paljon, että naurettiin sitä toimiston naisten kanssa pitkään. Ihan kuin olisin kertonut syöväni päivittäin raakaa rottaa tai jotain, niin suuret mittasuhteet tämä jalometallisynti sai aikaiseksi. En edelleenkään käytä muuta kuin hopeaa (ja niitä paria pientä timanttia, jotka sormessani kimaltelevat 50-vuotislahjaksi saamassani sormuksessa).

...käyttänyt itseruskettavaa voidetta. Vaikka olenkin lukenut näiden olevan nykyjään tosi laadukkaita, en ole uskaltanut niiden kanssa löträtä. Pelko laikukkaan porkkanan väriseksi muuttumisesta on liian suuri. Toisaalta harmi, koska pieni päivetys iholla läpi vuoden olisi kiva. Ehkä voisin uskaltautua kokeilemaan vaikka sääriin, mies ei varmaan pyörtyisi, vaikka ne oranssiksi muuttuisivatkin. Mutta entäs porukat uimahallilla, miten ne selviytyisivät tästä järkyttävästä näystä? 

...harrastanut sisustamista. Kaikissa omissa kodeissani olen kyllä tykännyt muuton yhteydessä miettiä asunnon sisustusta ja usein hankkinutkin jotain uutta, mutta muuttopäivänä paikoilleen asetellut huonekalut ovat yleensä saaneet olla niillä sijoillaan seuraavaan muuttoon asti. Jotain yksittäisiä uusia sohvatyynyjä olen silloin tällöin hankkinut, mutta sen suuremmat sisutussuunnitelmat ovat aina jääneet vain suunnitelmien tasolle. En varsinaisesti laske sisustamiseksi "pakon edessä" tehtyjä muutoksia eli esim. aikoinaan vauvan sängyn saapumisesta seurannutta huonekalujen uudelleen sijoittelua tai säännöllisesti hankitun uuden kirjahyllyn ujuttamista johonkin vapaana olevaan rakoon. Mulla muuten noita omia koteja on lapsuudenkodista muuttamisen jälkeen ollut peräti viisitoista (plusmiinus pari, en ole ihan varma kaikista). Eli vaikka en ole harrastanut sisustamista, olen kyllä harrastanut uusia koteja paljonkin! Tästä nykyisestä en ole lähdössä mihinkään muualle, kuin korkeintaan johonkin eläkekämppään miehen kanssa ja mahdollisesti johonkin hoivakotiin sitten joskus.

...käynyt Kanarian saarilla! Hyvin harvakseltaan olen muutenkaan harrastanut rantalomia, niiden aika on tullut vasta lapsen myötä, eikä niitäkään montaa ole ollut. Kaupunkiloma on aina kiinnostanut enemmän, mutta nykyjään kyllä uima-altaalla pötköttely melkein kiinnostelee enemmän. Pidän vaan aurinkolomien hintoja ihan järkyttävän ylihinnoiteltuina siihen nähden, että kohteessa ei välttämättä ole tarjolla mitään "muuta" kuin se ranta ja uima-altaat ja olen tosi nuuka lähtemään millekään neljän tonnin reissulle! Kanaria on nyt vakaassa harkinnassa seuraavaksi kohteeksi, toisaalta myös Malta kiehtoo...


...joutunut elvyttämään ihmistä tai antamaan edes ensiapua missään kovin vakavassa tilanteessa. Viime kesänä oli ihan todellinen ensiapu lähellä, kun eräällä henkilöllä meni vettä väärään kurkkuun ja nenään niin pahasti, ettei saanut henkeä ja alkoi jo henkeä haukkoessaan muuttua oudon väriseksi. Ehdin jo hakata häntä selkään ja tarttua takaapäin Heimlichin otteella, mutta siinä vaiheessa henki onneksi alkoi kulkea.

...saanut potkuja tai ollut edes yt-neuvottelujen uhan alla. Tästä täytyy oikeasti olla todella tyytyväinen nykypäivänä! Ennen opintoja ja niiden aikana kaikki työsuhteet olivat määräaikaisia, tutkijan hommista sanouduin itse irti (onneksi) ja onnekseni olen edelleen töissä siinä ensimmäisessä koulussa, missä aloitin opettajana. Virkasuhde takaa melkoisen turvallisuudentunteen, vaikka kyllähän siinäkin voi uhan alle joutua, jos kunta alkaa säästämään ihan tosissaan.

...tehnyt munakoisosta onnistunutta ruokaa. Tämä tuli nyt mieleen, koska munakoiso pyörii tällä hetkellä jostain syystä mielessä koko ajan ja olen päättänyt hankkiutua sen kaveriksi tämän syksyn aikana (tästä aiheesta tulossa jopa oma postauksensa). 


Vitsit, näiden miettimistä ei millään osaa lopettaa, kun kerran vauhtiin pääsi! 
Nyt pistän kuitenkin tälle postaukselle stopin ja haastan alkavan viikon kunniaksi kaikki miettimään omat "en koskaan" -juttunsa. 

p.s. kaikki kuvat netistä, osoitteet unohdin merkata muistiin...