tiistai 26. toukokuuta 2020

SUKUNIMEN ENSIMMÄINEN KIRJAIN (L)

Olen jo pitkään kaivannut jotain uutta blogihaastetta, jonka avulla saisi tätä oman (ja muiden) koronakevään vakavuutta vähän kevennettyä. Ja tänään sen sitten pääsin nappaamaan Annukan blogista. Kuten Annukka totesi, tämä oli kiva, koska ei liikaa rasita aivoja. Mutta silti näitä "aivottomiakin" on kiva lukea - aina oppii kaveribloggaajista jotain uutta! Ja joskus jopa itsestäänkin.

Tämä tuli ihan mahtavaan saumaan päätä nollaamaan kesken lukuvuoden viimeisten kokeiden korjaamisen. Kun on juuri lukenut 33 vastausta otsikolla "proteiinisynteesi", oli aika kiva miettiä välillä jotain ihan muuta. Ihan muuten pakko kehua tähän väliin mahtavia opiskelijoita; tuo on tosi vaikea aihe ja olivat sen oppineet hirveän hyvin kaikesta mun etäsekoilusta huolimatta. Voi että mä niin odotan niiden näkemistä ensi syksynä ❤

Tehtävänä on siis kirjoittaa käyttämällä oman sukunimen ensimmäistä kirjainta otsikkosanojen alle, mitä ne tuovat mieleen. Ensin siis vain yksi sana ja perustelujakin voi esittää.

VAATE

Jostain syystä ensimmäiseksi tuli mieleen laamapaita, mutta vastaan kuitenkin legginssit. Vedän ne jalkaan joka päivä kun tulen kotiin töistä ja nyt koronakevään aikana olen elänyt ne jalassa 95 % ajasta. Mulle sopii ihan hyvin, että muut käyttää niitä kodin ulkopuolellakin, mutta itse pyrin kyllä aina vetämään farkut jalkaan kauppareissulle ja varsinkin työpaikalle. Legginssien pitää olla tietenkin mukavat eli riittävän korkeat vyötäröltä, kuminauha ei saa kiristää (kröhöm, tämän kevään legginseissä on syystä tai toisesta kuminauha päässyt kutistumaan), riittävän pitkät (mulla on pitkät sääret) ja mielellään yksiväriset. Joskus iskee kukka- tai muu kuviokausi, mutta se tuo aina omat haasteensa, koska sitten pitää valita yläosa niin, että värit ei riitele! Mä en monessakaan asiassa ole perfektionisti, mutta tuppaan olemaan aikamoinen värinillittäjä aina välillä.

JUOMA

Yritin väännellä ja käännellä, miten saisin punaviinin sopimaan tähän (lempeä punaviini?), mutta mieleen pompsahti Lemonade, juoma, joka kiehtoi mua lapsuudessa ihan kamalasti. Siitä oli varmaan Viisikko- tai Anna-kirjoissa ja aina mietin, että sen täytyy olla jotain ihan superhyvää. Olen tykännyt sitruunasta pienestä pitäen ja yritin sitä monta kertaa tehdä pienenä sekoittamalla vettä, sitruunanmehua ja sokeria. No joo, ihan ok, mutta jotenkin aina tajusin, että jotain muuta siihen pitäisi lisätä, ei se muuten olisi niin kouhkattu juttu. Aikana ennen nettiä en tietenkään saanut asiaa selvitettyä mistään ja vasta kun lähdin Jenkkeihin vaihtariksi 1986 opin, että Lemonaden salaisuus on tomusokeri TAI vaaahterasiirappi!

Kuva ja resepti täältä
PAIKKA

Liguria (Italia). Tarkkaan ottaen tämähän ei ole paikka, vaan alue, mutta menkööt. Rakkauteni Italiaan heräsi Ligurian rannikolla vuonna 1997 (öööh, tai jotain sinne päin) ja edelleen tuo karu, mutta niin älyttömän kaunis alue edustaa minulle kaikkea sitä, mitä saapasmaassa rakastan. Olen ollut tuolla kahteen kertaan ja ihan vähän aikaa sitten eli viime talvena, sanoin miehelle ja pojalle, että seuraava Italian reissu kohdistuu sitten Ligurian alueelle. No, saas nähdä, kuinka kauan siihen menee, että seuraavan kerran matkustetaan (yhtään mihinkään), mutta hyvää kannattaa odottaa!

Kuva täältä

Kuva täältä
RUOKA

Lasagne tulee ensimmäiseksi mieleen, varsinkin kun tein just vähän aikaa sitten tosi hyvää kasvislasagnea. Vastaan kuitenkin äidin tekemä lihakeitto, koska niin hyvää keittoa ei saa mistään. Siitä ja muista "pyhistä resepteistä" olen kirjoittanut täällä. Muista, EI lanttua!!!

ELÄIN 

Lammas. Sympaattinen ja hyödyllinen eläin.

KUKKA

Lupiini. Joo, tiedetään tiedetään, vieraslaji ja pitäisi hävittää ja niin edelleen. Lupiini on kuitenkin minulle ihan erityisen rakas kukka, koska minulle todella läheisellä isoäidillä oli lupiineja Turun saaristossa sijaitsevalla mökillä kukkapenkissä. Se oli sitä aikaa, kun lupiini ei vielä ollut valloittanut koko maata. En ole ihan varma, mistä ne oli siihen penkkiin tuotu, mutta ne saavat minut joka kerta ajattelemaan isoäitiäni. Ja kaiken uhalla sanon, että kyllä ne ovat kauniita. Vieraslaji tai ei. (Sitä paitsi; uskooko kukaan, että lajia saataisi enää meiltä hävitettyä?)

TYTÖN NIMI

Laura. Tykkään nimestä ja olisiko Pieni Talo Preerialla Laura myös vaikuttanut tähän joskus aikoinaan!

POJAN NIMI

Lauri. Hieno, perinteinen miehen nimi.

AMMATTI

Levyseppähitsaaja. Tyhmä läppä tyhmissä akateemisissa piireissä, että "se on vaan semmoinen joku levyseppähitsaaja". Olen itse aina inhonnut ja halveksinut sitä, että jotkut (ei tietenkään kaikki) akateemisesti koulutetut pitävät "amislaisia" jotenkin huonompina ihmisinä. Alhaisimmat ihmiset, joita olen koskaan tuntenut, ovat olleet akateemisia ja toisinpäin; sydämeltään fiksuimmat usein juuri niitä "amislaisia". Tästä kuuluu kiitos vanhemmilleni, jotka opettivat tämän ajattelutavan minulle jo pienestä pitäen, vaikka meillä akateeminen koti olikin. Ja hei, kokeilepa itse tehdä täydellinen hitsaussauma!

Kuva täältä
 KUVAUS HENKILÖSTÄ

"Hän on sellainen luonnollinen, luova, lumoavan kaunis, lempeä, leppoisa ja lorvimiseen kykenevä." Olisipa ihanaa, että joku kuvailisi mua noin! Muut kohdat ehkä osuvat kohdilleen, mutta en kyllä kaikesta itsestäni tykkäämisestä huolimatta voi kuvailla itseäni lumoavan kauniiksi :D

Toinen ääripää on lipevä limanuljaska. Silloin kun käytän jostain ihmisestä tuota kuvausta, lopullinen tuomio on jo annettu. Limanuljaskan statuksesta ei koskaan pääse eroon.

JOKA KODISSA 

Ensin olin että liesituuletin tai lakanat, mutta sitten tajusin, että ei tässä nyt sellaista tietenkään haeta. Lempeys on asia, mitä toivoisin löytyvän ihan jokaisesta kodista. Lempeyttä silloin, kun joku mokaa, on tyhmä tai känkkäränkkä tai muuten vaan viettää huonoa päivää. Lempeyttä myös omaa itseään kohtaan ihan samalla tavalla, kuin sitä kohdistaa muihinkin. Lempeys on mun mielestä myös fyysistä; syliin ottamista, paijaamista ja halaamista.

Ja koska jokaista haastetta pitää aina vähän venyttää ja muokata, lisäsin vielä pari omaa sanaa:

KEITTIÖVÄLINE

Keittöihmisenä oli pakko saada tänne jotain muutakin, kuin vain ruoka. Olisi kiva sanoa, että talvella ostamamme leipäkone on ollut kovassa käytössä, mutta näin ei kyllä ole ollut. Kivoja leipiä olen tehnyt, mutta se ihana sitko jää muodostumatta leipäkoneessa.... Mutta siis välttämättömin keittiöväline on tietenkin ja ehdottomasti liesituuletin! Ilman sitä kotona haisisi koko ajan ummehtunut ja väljehtynyt ruuan haju, mikä on ehkä kamalinta mitä tiedän.

TUOKSU

Lapsen tuoksu, voiko tähän vastata mitään muuta? Pieni vauva, taaperoikäinen, esiteini - kaikki ihan yhtä ihania tuoksuja ❤ En vielä tiedä, miltä täysteini tuoksuu (hyviä suosituksia nuorille sopivista dödöistä otetaan vastaan...), enkä sitä, miltä oma aikuinen lapsi tuoksuu. Uskon kuitenkin vahvasti siihen, että oman lapsen tunnistaisi satojen joukoista, jos se pitäisi nuuhkimalla etsiä. Oma vielä onneksi päästää nuuhkuttamaan aina välillä ❤

Myös tuomi tuoksuu aivan ihanalta!! Kuva täältä
En tällä kertaa jaksanut oikolukea tekstiä Wordin kautta, minkä siis teen yleensä aina. Tämä johtuu siitä, että mulla on jonkinastienen LU-KI -häiriö (ei niitä silloin viime vuosituhannella diagnosoitu). Muutenkin on kiire jatkamaan kokeiden lukemista, jotta pääsen viikonloppuna aloittamaan LOMAN. Yleensä mulla on aina vähän huono omatunto tässä vaiheessa vuotta siirtyä lomalle jo nyt, mutta nyt tämän koronakevään jälkeen on kyllä ihan pakko sanoa, että ei kaiherra mieltä ollenkaan! (Ja jos joku kuitenkin on katkera meidän opettajien pitkästä kesälomasta, niin muistakaa, että noin puolet siitä on palkatonta eli ns. kesäseisausta tai mikä se nyt viralliselta nimeltä onkaan. Ollaan siis käytännössä palkattomalla osa kesästä, mutta vuoden aikana tehty työ jaetaan kaikille kuukausille, ettei ihan ilman rahaa tarvitse olla heinäkuussa.) 

Toivon, että mahdollisimman moni tarttuu tähän kivan kepeään ja leppoisaan haasteeseen! 
Jos kirjoitat blogia ja vastaat näihin kysymyksiin, olisi kiva jos tulisit vinkkaamaan omasta blogistasti täällä kommenttipuolella!

keskiviikko 20. toukokuuta 2020

MITÄ KORONAKEVÄT ON OPETTANUT?

Olen jo hetken aikaa miettinyt, että haluan kirjata tänne blogin puolelle jonkinlaista yhteenvetoa tästä poikkeusajasta ja nimenomaan siitä, mitä kaikkia ajatuksia se on saanut aikaan. Tämä on tällä hetkellä ainoa päiväkirjani, en ole kirjoittanut paperiversiota enää vuosiin, mutta paperikalenteriin olen kirjannut kaikkien menojen lisäksi ajankohtaisia juttuja ja välillä jopa ajatuksianikin. Tämän kevään ajalta paperikalenteri on kuitenkin täysin tyhjä, joten ainoat merkinnät tästä ajasta tulevat löytymään täältä blogin puolelta.




Tämä vihko on hauska muisto: olen joka aamu kirjannut ylös päivän tehtävät jutut (eivät mahtuneet normaalin kalenterin puolelle) ja myös päivän mittaan lisäillyt / yliviivaillut tekemisiä. (Kuva on tarkoituksella epätarkka, jotta tietyt henkilötiedot eivät erottuisi.)

Olisi tosi hienoa aloittaa jollain mahtavan ylevällä oivalluksella, josta kävisi ilmi joku luonteen kasvaminen ja blaablaablaa. On kuitenkin ihan pakko aloittaa asialla, joka on kaikessa yksinkertaisuudessaan tämä:

Vitutukseen ei kuole.

Anteeksi vaan kielioppini, mutta suomen kielestä ei löydy parempaa sanaa kuvaamaan tuota tunnetta. Vaikka v-sanan käyttöä kaihdan ja kavahdan silloin, kun sitä käytetään vain turhana täytesanana, niin pidän sitä kuitenkin yhtenä parhaana sananamme kuvaamaan... no, sitä kun vituttaa! Ja ai että niin on tehnyt lukemattomina päivinä tämän kevään aikana. Yleensä mulla menee negatiiviset tunteet ohi yhtä nopeasti, kuin ne kuohahtavat pintaan, mutta tämä kevät 2020 oli viikkokausia vain ja ainoastaan tuota yhtä tunnetta. Se oli uuvuttavaa, kamalaa, pelottavaa, kuormittavaa ja peitti kaikki muut tunteet alleen. Olin oikeasti ihan varma jossain vaiheessa, että en pääse siitä yli enää koskaan ja että murrun sen kaiken alle. Mutta niin vaan siitä selvittiin. Sen kummemmin asiaa analysoimatta (senkin aika tulee varmasti joskus), oli hienoa huomata, että ihan pohjaltakin pystyy kömpimään ylös. (Ja nyt tähän huomautus: en todellakaan tarkoita rinnastavani omaa paskaa fiilistäni heihin, jotka ihan oikeasti ovat pohjalla, masentuneita ja lamaantuneita syystä tai toisesta. Puhun nyt vain itsestäni ja tuntemuksistani verrattuna siihen normaaliin, aikaan ennen Koronaa.)

Paljon muitakin asioita on ja jokaisesta tekisi mieli kirjoittaa kokonaisen postauksen mittainen höpinä. Jotta tämä ei postaus ei jäisi roikkumaan keskeneräisiin, listaan ne tähän nyt vain lyhyesti itselleni muistiin ihan satunnaisessa järjestyksessä. Saatan palata yksittäisiin kohtiin myöhemmin, mutta nyt pidän tärkeimpänä saada nämä paperille.


Olen aina tiennyt, että työ on minulle tärkeää, mutta en ollut tajunnut aikaisemmin, kuinka välttämätön osa se on elämääni. Ja siis nimenomaan semmoisenaan, kuin sitä normaalitilanteessa pääsen tekemään. En tätä ala vatvomaan tämän enempää, koska olen käyttänyt tänä keväänä jo ihan tarpeeksi aikaa tästä puhumiseen.

Työyhteisön ja opiskelijoiden merkitys omassa sosiaalisessa elämässäni on näemmä todella suuri. Olen nykyjään (siis jo monen vuoden ajan) aika erakko siinä mielessä, että näen ystäviäni ja ylipäätään ihmisiä tosi harvoin. Mahtavat työkaverit ja fiksut nuoret muodostavat normaalisti merkittävän osan ihmiskontakteistani ja molempia olen kyllä kaivannut tosi paljon tämän kevään aikana!

Olen näemmä sellainen, että kun arjen arvosana laskee alle kriittisen pisteen, alan vellomaan ja marisemaan asioista. Ei hyvä - ei jatkoon! Tälle pitää tehdä jotain (tai sitten vaan toivoa, että tällaista kevättä ei tule enää ikinä).

Osaan työntää pelon tunteet aika nopeasti johonkin mustaan aukkoon, takaisin sinne, mistä ne ovat tulleetkin. Tällä tarkoitan nyt pelkoa omasta tai läheisten sairastumisesta. Muutaman kauhun hetken olen yön pimeinä tunteina viettänyt näiden tunteiden parissa, mutta näköjään vahvuuteni loppujen lopuksi on olla huolehtimatta liikaa isoista asioista. Pienistä asioistahan sitten huolehdin senkin edestä lähes 24/7, mutta se ei liity tähän kevääseen, vaan on luonteenpiirre, joka mulla on ollut aina.

Positiivisena juttuna on ollut hienoa huomata, kuinka hyvin olemme perheenä pärjänneet tässä tilanteessa. Mies toki on käynyt töissä, että ihan samassa sardiinipurkissa emme ole joutuneet kököttämään, mutta varsinkin lapsen kykyyn sopeutua radikaaliin muutokseen lähes yhdessä yössä olen todella ylpeä.

Niin ikään positiivista on se, että tämä kevät on konkretisoinut sen, kuinka vähällä sitä pärjää. En ole kokenut mitään vieroitusoireita siitä, että en ole päässyt spontaanisti ostamaan uutta paitaa tai jotain muuta (näköjään) tarpeetonta. Rahaa on kulunut tosi vähän, kun bensakulut ovat pienentyneet noin 80 % normaalista, eikä mitään spontaania tuhlaamista ole tullut tehtyä, joten jotain on kerrankin jäänyt jopa säästöön. Nämä säästöön päätyneet rahat olen lisännyt kesän lomareissua varten säästettyihin rahoihin (mulla oli ihana suunnitelma, mutta ei mietitä sitä nyt ❤) ja olen uskaltanut tehdä päätöksen näiden rahojen suhteen ja hankin meille pitkään haaveillun uima-altaan. Lomarahat laitetaan terassiin. jota myös on suunniteltu jo monta vuotta. Näköjään olen sellainen, että jos niillä rahoilla olisi ollut muuta käyttöä, en olisi "uskaltanut" saada aikaiseksi näitä kahta asiaa, joista olen jo pitkään haaveillut. Vähän outoa, jos ihan tarkkaan asiaa miettii... (niinpä me emme mieti sitä tämän tarkemmin).

Kun normaali otetaan sulta pois, pienet asiat (työn lisäksi) ovat kuitenkin ne, mitä jää eniten kaipaamaan. En ole harmitellut menetettyä lomareissua, en missattua Elastisten keikkaa lapsen kanssa (no okei, harmittelin sitä kyllä aika paljon...), en oikeastaan kauheasti mitään isoa. Mutta olen kaivannut ihan jumalattoman paljon kirjastoa (nyt kun lainaamaan on taas päässyt, olen ehtinyt hakea jo kolme kertaa varattuja kirjoja meidän pienen kirjaston "koronakopista"), uimahalliin pääsemistä, ihmisten halaamista ja kättelemistä, yskimistä julkisesti ilman, että tuntee itsensä spitaaliseksi. Kaipaan sitä, että voin kaupassa hipelöidä tomaatteja tai avocadoja ennen kuin sujautan ne pussiin. Odotan sitä päivää, ettei joka paikkaan mennessä tarvitse muodon vuoksi löträtä sen käsidesin kanssa (joka siis on tietenkin parempi kuin ei mitään, mutta ilman käsien pesemistä aika turhaa touhua). Kun ei tarvitse ihan kaikesta mahdollisesta miettiä, että saako näin nyt tehdä.

Tärkeimpiä ovat tietenkin nämä. Kun pääsen taas halaamaan vanhempiani ja sisaruksiani. Kun näen taas (puoli)lapset ja -lapsenlapset. Kun pääsen istumaan iltaa kahden rakkaimman ystäväni kanssa ilman turvavälejä tai halauskieltoja. Kun herään ensimmäistä kertaa aamulla niin, että ensimmäinen ajatus ei ole "mitäköhän tänään?".

Tästä jäi pois varmasti ihan älyttömän paljon, mutta tärkeimmät ehkä tässä. Loppuun säästin kuitenkin kevään positiivisimman asian, josta toivon, että saisin jatkaa näin ikuisesti.

Tissiliivejä ei ole tarvinnut käyttää kuin kaupassa käydessä. 
Eikä välttämättä aina silloinkaan.


Mites teillä muilla? 
Onko sellainen tunne, että pystyy jo summaamaan jotain tästä keväästä, 
vai ovatko ajatukset vielä auki? 
Oletko oppinut itsestäsi tai elämästäsi jotain tärkeää?

maanantai 18. toukokuuta 2020

KEVÄÄN PARAS MIETELAUSE JA KOUKUTTAVAN HYVÄ KASVISLASAGNE

Mulla ei ole koskaan ollut mitään selkeää elämän ohjetta tai mottoa (ellei "jos sitä ei ole ihan pakko tehdä tänään, siirrä se huomiselle" lasketa, haha). Aina joskus sellaista joku kysyy (vaikkapa opiskelija, joka tekee musta jutun koulun lehteen tai joku blogeissa kiertävä haaste) ja olen joka kerta ihan yhtä "ööööh, ei nyt kyllä tule mieleen mitään...". Nyt olen kuitenkin löytänyt sellaisen mietelauseen, jonka haluan lanseerata sekä tämän Koronakevään 2020 mietelauseeksi, että myös mun loppuelämän kantavaksi motoksi.

Älä yritä olla ainutlaatuinen.
Keskiverto on ihan ok.



Tämä on Mark Mansonin kirjasta Kuinka olla piittaamatta paskaakaan, jota en kyllä vielä itse ole lukenut, mutta näen kirjan takakannen päivittäin kulkiessani miehen yöpöydän ohi vaatehuoneeseen. Joka päivä tuo saa hymyn huulilleni; ajattelin, että teen siitä semmoisen kliseisen mietelausetaulun vessaan niin, että voin tuijottaa sitä päivittäin jatkossakin.

Ja kun asiaa tarkemmin miettii, niin olen itse asiassa aina elänyt tämän ajatuksen mukaisesti - ja siis silleen positiivisella tavalla. En ole koskaan ollut hirveän kunnianhimoinen, en vaatinut itseltäni mahdottomuuksia ja olen ollut tyytyväinen itseeni lähes kaikessa, mitä olen tehnyt, oli kyse sitten äitiydestä, opettajuudesta tai ylipäätään ihmisenä olemisesta. On aika huojentavaa ja helppoa elää näin! Ainoa poikkeus tähän on ollut nyt tämän kevään aikana (silloin alussa), kun vaadin itseltäni 110% suoritusta työssäni ja ajoin itseni ihan piippuun. Ihan turhaa - kun lopputulos kuitenkin oli se, että suoritus oli suurin piirtein keskinkertainen! Kun tajusin tämän ja muistin laskea riman takaisin sille tasolle, missä tiesin kulkevani ja mihin pystyn, työ ja elämä kaiken kaikkiaan on ollut taas kivaa ❤

Mutta sitten muihin aiheisiin eli pitkästä aikaa ruokaan ❤ Mulla on pyörinyt kasvislasagnen tekeminen mielessä jo ties kuinka monta viikkoa, mutta en vaan ole saanut aikaiseksi. Lasagne ylipäätään on sen verran työläs ruoka, että sitä tulee tehtyä aika harvoin ja koska en ole (ainakaan muistaakseni) aikaisemmin kasvisversiota siitä tehnyt, niin jäin pyörittelemään ajatusta mielessäni ikuisuudeksi. Kun sitten kävi niin, että viimeisimmässä Kuukausiliitteessä sattui olemaan Antti Rinteen resepti, joka vielä vaikutti ihan superhyvältä, niin päätin viikonloppuna vihdoin kokeilla.

Oli jotenkin huvittavaa, että resepti tuli juuri Rinteeltä, koska olen (kasvislasagnen lisäksi) miettinyt häntä monta kertaa tämän kevään aikana! Minähän olen normaalisti hyvin epäpoliittinen ihminen, mutta tänä keväänä päättäjien touhuja on sattuneesta syystä tullut seurattua aika intensiivisesti. Ja lähes yhtä monta kertaa, kun olen kehunut Sanna Marinia, olen huokaissut kiitoksen siitä, että Rinteen pääministerikausi ehti loppua ennen tätä kriisiä. Kaikki kunnia Antille - jotenkin jopa tykkään hänen lupsakkaasta nallekarhumaisesta olemuksestaan, mutta miettikää nyt häntä johtamassa maata tällaisessa tilanteessa, huhhuh!

En otsikoinut tätä Antti Rinteen kasvislasagneksi, koska muutin reseptiä ihan pikkaisen (jääkaapin tyhjennysoperaatio sopii tällaisiin kasvissoosseihin mainiosti). Mutta alkuperäinenkin on varmasti ihan älyttömän hyvää, sen ihan "maistaa" reseptiä lukiessa. Mitään pikaruokaa tämä ei todellakaan ole, itse sain aikaa kulumaan kolme tuntia tämän tekemiseen (puuhailin kyllä välillä kaikkea muutakin ja keitin soossia huomattavasti pidempään, kuin mitä alkuperäisessä ohjeessa neuvotaan), eikä kyse myöskään ole keventäjän herkusta kasvis -etuliitteestä huolimatta. Jos kalorit uskaltaa unohtaa, eikä kaihda vähän pidempää keittiössä seisoskelua, niin rohkenen väittää, että tätä kehtaa tarjota ihan juhlaruokanakin - sen verran maistuva lopputuloksesta tuli! Annos oli myös sen verran suuri, että paistoin sen kahdessa vuoassa ja pakastin toisen.

Kasvislasagne

paketillinen (pinaatti)lasagnelevyjä (levyjen määrä riippuu vuoan koosta)
1 kesäkurpitsa 1/2 cm siivuiksi viipaloituna

Kasviskastike: 

3 isoa porkkanaa raastettuna
2 sipulia silputtuna
4 valkosipulinkynttä raastettuna
2 suippopaprikaa pieneksi kuutioituna
kourallinen silputtua lehtikaalia
pieni purkki kapriksia
1/2 dl aurinkokuivattuja tomaatteja kuutioituna + reilu loraus tomaattien öljyä
1 tlk tomaattimurskaa (+ tölkin huuhteluvesi)
1/2 ruukkua basilikaa silputtuna
1/2 ruukkua oreganoa silputtuna
suola, mustapippuri, hunaja, sokeri

Juustokastike:

50 g voita
1 dl vehnäjauhoja
6 dl kasvislientä
2 dl kuohukermaa
2 dl parmesania raastettuna (n. 100 g)
200 g mozzarellaraastetta (sekoitus mozzarella/emmental käy myös hyvin)
suolaa, mustapippuria
muskottipähkinää

Pinnalle kourallinen mozzarellaraastetta (tai jotain muuta juustoa, mitä jääkaapista löytyy)

Laita aurinkokuivatut tomaatit öljyssään pannulle kuumenemaan ja lisää hetken kuluttua sipulit. Kuullota muutaman minuutin ajan, lisää sen jälkeen joukkoon porkkanat, paprika, lehtikaali ja kaprikset. Sekoittele kuumalla pannulla n. 5 min, lisää tomaattimurska (ja purkin huuhteluvesi), suolaa, pippuria, loraus hunajaa ja ripaus sokeria. Kuumenna kiehuvaksi, laske sen jälkeen lämpötilaa niin, että seos poreilee. Anna porista pienellä lämmöllä noin 1,5 tuntia, hämmennä ja maista välillä. Vähempinkin aika riittää, mutta mitä pidempään haudotat, sitä parempaa!

Viipaloi kesäkurpitsat kastikkeen poristessa ja levitä viipaleet leivinpaperiarkin päälle. Ripottele pinnalle kevyesti suolaa ja anna siivujen "hikoilla" n. 15 min. Voitele sillä aikaa uunivuoka oliiviöljyllä ja aloita juustokastikkeen tekeminen. Kuivaa kesäkurpitsaviipaleet talouspaperilla.

Sulata voi pannulla (varo, ettei ruskistu) ja sekoita joukkoon jauhot kunnolla sekoittaen. Lisää kasvisliemi ja kerma (edelleen kunnolla sekoittaen) ja kiehauta (koko ajan sekoittaen) parin minuutin ajan. Laske lämpöä, lisää rouhaus mustapippuria, ravistus (oman maun mukaan) muskottipähkinää ja parmesanjuusto. Anna poreilla matalalla lämmöllä n. 10 minuuttia (sekoita välillä).

Lado ruoka vuokaan: pohjalle kasviskastiketta, seuraavaksi kesäkurpitsasiivuja, kourallinen juustoraastetta, lasagnelevyjä ja juustokastiketta. 
Toista, kunnes vuoka on täynnä. 
Päällimmäiseksi pitää tulla kerros juustokastiketta ja kourallinen juustoraastetta.

Paista 200 asteessa noin 30 minuuttia. Anna vetäytyä 15 minuuttia ennen syömistä.


(Jos maltat odottaa ja antaa annoksen jäähtyä huoneenlämöiseksi, on sen maku ihan omaa luokkaansa!)





Vinkki yrttiruukkuihin liittyen: harvoin tarvitsen kokonaista ruukkua ja vaikka kuinka yritän ylläpitää niitä vesilasissa, pääsee se loppu yleensä nuukahtamaan ja päätyy biojätteeseen, mikä on harmittavaa monellakin tapaa. Olen nyt kevään aikana ryhdistäytynyt ja ruvennut pakastamaan loput yrtit silputtuina pieniin minigrip-pusseihin. Tässäkin tapauksessa, kun ohjeessa tarvitaan puolikas ruukku molempia, löytyy pakkasesta nyt valmis sekoitus tähän ruokaan. Sama pätee muuten myös purjoon, harvemmin sitä tarvitsee sen 10 cm enempää ja lopuille yleensä käy huonosti. Sitäkin löytyy nyt pakkasesta pikkupusseissa monen keiton tarpeisiin. Kun vaan vielä muistaisi ottaa ne käyttöön, mutta se onkin sitten jo ihan toinen tarina se...


p.s. harmittaa, kun olen päästänyt tämän blogin tunnisteet leviämään ihan käsiin! 
Multa puuttuu niistä selkeä punainen lanka ja niitä on ihan liikaa. 
Kuitenkin ajatus siitä, että alkaisin niitä siistimään ja päivittämään jotenkin järkevämmäksi tuntuu niin mahdottomalta urakalta, että taitaa jäädä ajatuksen tasolle...

torstai 7. toukokuuta 2020

AIKANSA KUTAKIN

Elämä on pitkä aikajana, joka muodostuu hyvistä, huonoista, tosi hyvistä ja tosi huonoista paloista. Kahden palan välissä on aina joku käännekohta; tapahtuma, hetki, oivallus tai jokin ulkoinen tekijä, joka kääntää kelkan uuteen suuntaan. Jokaisen elämän palasen voi myös jakaa pienempiin osiin, joita jokaista myös jakaa ihan samalla tavalla erilaiset käännekohdat. Jos oikein ruvetaan viilaamaan, jokaisen vuoden, kuukauden, viikon ja joskus jopa päivän voi jakaa paloihin. Oli mittakaava mikä tahansa, elämän pieniä tai isoja paloja jakaa aina se yksi hetki, jolloin kaikki muuttuu.

Me kaikki elämme tällä hetkellä keskellä täysin uutta elämän jaksoa. Kenelläkään ei ole ollut tällaista palasta omalla janallaan, eikä kukaan varmasti osannut ennustaa sitä, miten tämän uuden jaksaisi tai kestäisi. Osa meistä on ehkä miettinyt jossain vaiheessa tällaista tilannetta etukäteen ja pohtinut, miten siitä selviäisi. Minä olen tätä joutunut miettimään jo ihan työni puitteissa, biologian ja maantieteen kursseilla käsitellään pandemioita monesta eri näkökulmasta ja kuvittelin olevani "valmis" sitten, kun se joskus iskee. Huomatkaa, että sanoin kun se iskee; tämähän ei ollut mikään yllätys, vaan pelkästään ajan kysymys, että näin tulee käymään. Olin kuvitellut, että sekä oma henkinen, että fyysinen (ruokakomero yms.) varautuminen olisivat olleet riittävät, ottaen huomioon myös sen, että minä olen se, joka yleensä on selviytynyt elämän kriiseistä ja isoista käännekohdista todella hyvin. Olen aina ollut se vahva ihminen, joka on tottunut kannattelemaan myös muita hädän tullen ja nuorempana jaksoin omat vaikeat ajanjaksotkin hyvin ilman muiden tukea (toim.huom. mikä ei tietenkään ollut se järkevä tapa käydä niitä läpi, mutta se oli minun tapani).Viimeisen 14 vuoden aikana rinnallani on ollut upea mies, joka on tukenut minua vaikeina hetkinä ja myös opettanut minulle sen, että aina ei tarvitse pärjätä ja jaksaa yksin. Lähtökohdat tämän poikkeusajan kohtaamiseen olivat siis kohdallani hyvät, etten sanoisi jopa erinomaiset.

Ja kuinkas sitten kävikään! Romahdin ihan täysin todella nopeasti, enkä päässyt jaloilleni, vaikka kuinka yritin. En jaksanut nähdä mitään hyvää tai positiivista missään, vaikka kaiken hälyn keskellä olenkin elänyt turvallisesti omassa pienessä maailmassamme täällä metsän keskellä. Molemmilla on töitä (ihan sama, vaikka niitä on liikaakin, mutta sentään on), taloutemme ei sakkaa, kukaan läheisistä ei ole sairastunut, ulkona voi olla niin paljon, kuin lystää, lapsi on sopeutunut tilanteeseen hienosti ja kaupassa on voinut käydä suht turvallisin mielin, pikkukaupunki on selviytynyt tähän mennessä vähillä tartunnoilla. Silti kaikki on ollut nyt melkein kahden kuukauden ajan täyttä paskaa ja negatiivisuutta aamusta iltaan. No okei, tietenkin parempiakin hetkiä on ollut, mutta noin niinkuin pääsääntöisesti.

Välttämättä kuitenkin jossain vaiheessa koittaa se käännekohta ja mulla se hetki oli eilen. Olin tiistaina kirjoittanut tänne blogiin tosi negatiivisen tekstin siitä, kuinka vellon ja vatvon asioita päivästä toiseen ja jotenkin jo eilisaamusta lähtien vähän hävetti se teksti. Tai oikeastaan ärsytti; ei toi tyyppi ole minä, en minä ole tuollainen! Luin oman kirjoitukseni päivän mittaan monta kertaa ja joka kerta se ärsytti aina vaan enemmän. Hävetti ja harmitti, mutta samaan aikaan joku ihan uusi ääni pään sisällä (ei, en ole ruvennut kuulemaan ääniä 🙉) myös supsutti ekaa kertaa kahteen kuukauteen, että "hei, ei toi oikeasti olekaan sinä, anna sen nyt vaan mennä". Samana päivänä kovasti arvostamani kollega ja ystävä sanoi yhden tosi tärkeän asian tähän etäopettamiseen liittyen Teams-kokouksessamme ja myös lempeästi hieman moitti ja ojensi minua asenteestani. Ja ehkä tähdetkin sitten olivat otollisessa asennossa - en kyllä yhtään usko mihinkään tähtihöpönpööhön, mutta joskus niitäkin kuitenkin näköjään kannattaa vähän miettiä. Ja niin sitten eilen kävi, että totesin marinan nyt riittävän. Aikansa kutakin ja nyt on tullut aika lopettaa tämä vaihe elämässä. Vaikka vaihe jatkuu edelleen ulkopuolella, on minulla lupa jatkaa omassa kuplassani hyvää elämää ja nauttia siitä.

Mitenkään simbsalabim se ei tietenkään käy (jos itse nyt aloit toivoa samaa), vaan käännekohdan saavuttaminen vaatii tietyn määrän aikaa, ajatuksia, tunteita ja tapahtumia. Jokaisella matka on erilainen ja eri pituinen. Minulla tuli mitta täyteen eilen, kyllästyin siihen itsesäälissä ja ankeudessa rypevään itseeni. En jaksa enää elää sellaisen ihmisen elämää, joka ei ole minä.

En todellakaan lupaa, ettenkö välillä valittaisi jatkossakin tai vaipuisi synkkyyteen jonain päivinä. Tunnen kuitenkin itseni niin hyvin, että tunnen jopa ihan fyysisesti sen muutoksen, mitä eilinen sai aikaan. En ole elänyt tällä tavalla kahteen kuukauteen. Pelkään, harmittaa ja vituttaakin edelleen. Ärsyttää, vaivaa, mietityttää, pohdituttaa, raivostuttaa ja kaikki muut ne sadat tunteet, joita tämän kevään aikana on tullut käytyä läpi, ovat edelleen täällä. Mutta silti tuntuu erilaiselta. Hengitän vapaammin ja seison suorassa. Hymyilin aamulla miehelle heti kun heräsin ja halasin lasta spontaanisti ja tukahdutin hänen olkapäätään vasten pienen, lähes itkuisen onnenhuokauksen.

Otin tällä blogin puolella käyttöön uuden tunnisteenkin: positiivista. Inhoan yleensä semmoista väkisin vääntämistä, mutta poikkeusoloissa on voimassa poikkeussäännöt. Ja kyllähän se "väkisin vääntäminen" monesti (oli aihe mikä tahansa) tuottaa tulosta, joten miksi ei tässäkin tilanteessa? Mitään onnellisuuspäiväkirjaa en sentään ala täyttämään (olen kokeillut, ei ole minun juttuni), mutta päätin nyt ensi töikseni listata tähän itselleni muistiin kaikki ne kivat (ainakin osan niistä) jutut, joita elämässä tällä hetkellä on. Lupaan myös, etten oksenna pahaa oloa enää tänne blogin puolelle, ei kai kukaan jaksa niitä lukea kerrasta toiseen, jos itsekin tuntuu pahalta!

💓 Lapsi täyttää vuosia huomenna ja on ihan yhtä innoissaan synttäreistään, 
kuin aina aikaisemminkin!
💓 Olemme kaikki terveitä, kuten myös läheisemme. Varsinkin se, että äiti ja isä ovat koko kevään olleet turvassa kakkoskodissaan maaseudulla, on ollut ihanaa.
💓 Meillä molemmilla on töitä tällä hetkellä ja myös tulevaisuudessa.
💓 Aloitimme talon ulkopuolen ja kuistien viimeistelyn ja vihdoin myös ison terassin rakentamisen. Siitä tulee Korona-terassi 😝
💓 Piha ei ole koskaan ollut näin siisti keväällä, koska meillä on ollut aikaa haravoida ja rapsuttaa sitä. Saan myös keittiöpuutarhan kylvöt tehtyä tänä vuonna kerrankin ajoissa.
💓 Kävin kampaajalla eilen ja peilistä katsoo pitkästä aikaa suht normaalin näköinen tyyppi. 
Puin myös ihan oikeat vaatteet päälle eilen ja tänään.
💓 Niinä päivinä, kun olen jaksanut tehdä ruokaa itse, olen kokeillut kaikkea kivaa uutta ja myös syönyt parsaa enemmän, kuin koskaan aikaisemmin.
💓 Ankea aika on vähentänyt ruokahalua ja herkkuhimoja, joten pelättyjä Korona-kiloja ei ole päässyt kertymään. (Tähän täytyy kyllä rehellisesti tunnustaa, että sen, minkä olen vähentänyt syömisen kautta saaduista kaloreista, olen kyllä ihan kiitettävästi kompensoinut viinillä, että ei tässä sentään laihtumaan ole päässyt.)
💓 Vaikka en ole ulkoillut läheskään niin paljon, kuin olisin voinut, olen kuitenkin ollut pihalla ja lenkkipoluilla paljon useammin, kuin normaalisti olisin ehtinyt.
💓 Kirjastosta tuli tänään ensimmäinen noutoilmoitus, pian pääsee taas lainaamaan ja lukemaan ilman, että täytyy säännöstellä.
💓 Mikä parasta ja ihaninta: päätimme tänään (monen vuoden jahkaamisen jälkeen), että meille tulee pihalle uima-allas. Nimellisesti se annetaan lapselle synttärilahjaksi, mutta kyllähän se ihan yhtä lailla on lahja minulle. Päätin, että se on palkinto minulle tämän kevään työrupeamasta. Hetki tietenkin menee, ennen kuin se tuossa pihalla on ja pulikointivalmiina, mutta veikkaan, että elokuussa lapsi ja minä olemme muuttuneet rusinoiksi kaikesta vedessä lillumisesta. Kääk, en kestä, olen niin innoissani!!! 💓

Kun listasin näitä, tajusin, kuinka paljon hyvää ja positiivista tällä hetkellä on, koronasta huolimatta. Listaa olisi voinut jatkaa vielä vaikka kuinka pitkään, jos olisi alkanut miettimään ihan kaikkia pieniäkin juttuja.

Kiitos ja anteeksi viimeisistä postauksistani, uskoisin, 
että edes suht normaali Emma on nyt palannut kuvioihin 💓

tiistai 5. toukokuuta 2020

VELLOJA

Musta on tullut asioiden velloja! Olen tahtomattani muuttunut ihmiseksi, joka vatvoo, märehtii ja velloo tylsien ajatusten vankina, eikä osaa päästää niistä irti. Olen ihan superärsyyntynyt tähän uuteen minään ja haluaisin häätää sen tyypin johonkin maailman ääriin. Ongelma vaan on se, että mihinkään ei nyt pääse matkustamaan, joten se tyyppi on jumissa mun kanssa nyt. Haha, puujalkavitsi ja harvinaisen tyhmä sellainen. Pitäisikö alkaa velloa siinäkin, että en osaa edes heittää hyvää koronaläppää...


Vellon ajatuksieni vankina aamusta iltaan, viikosta toiseen. Vatvon tätä paskaa tilannetta ja sitä, kuinka inhoan tätä kaikkea. Vellon itsesäälissä ja saman tien vellon syyllisyydessä siitä, että tunnen itsesääliä, kun mulla kuitenkin on kaikki hyvin. Vellon siinä, että en saa mitään muuta aikaiseksi, kuin kouluhommia. Vellon ja vatvon, kuinka paljon tämän kevään aikana kuitenkin olisi ehtinyt tehdä, jos vaan olisi jaksanut. Vellon siinä, etten ole jaksanut, koska kyllähän nyt olisi pitänyt jaksaa. Harmittaa ja ärsyttää, kuinka paljon kaikkea kivaa tämän kevään aikana olisi voinut ehtiä tekemään, jos vaan olisi saanut aikaiseksi. Kunnes sitten alan vellomaan siinä, että onpa tyhmä velloa tällaista. Näitä "menetettyjä" päiviä ei enää saa takaisin (enkä toisaalta haluaisikaan), joten vellominen on ihan turhaa.


Kun herään aamulla, jään sänkyyn hetkeksi aikaa makaamaan ja vellomaan. Miksi olin eilenkin samoissa tyhmissä verkkareissa ja rötypaidassa koko päivän, enkä laittanut oikeita vaatteita päälle? Miksi en mennyt illalla haravoimaan miehen kanssa pihalle, vaan jatkoin töiden parissa liian pitkään? Miksi en eilenkään tehnyt mitään hyvää ja oikeaa ruokaa, vaan tyydyin taas johonkin pikaiseen hätävaraan? Miksi velloin taas eilisenkin päivän, enkä napannut siitä edes puolta tuntia jonkun kivan asian tekemiseen tai miettimiseen?


Olen toki tehnyt kivojakin juttuja, mutta jäänyt sitten loppujen lopuksi vellomaan niitäkin. Että olisi voinut tehdä paremmin tai enemmän tai useammin. Huoh. Kun mikään ei riitä!

Jos vielä kerrankin käytän sanaa velloa, alan vellomaan sitä, 
että pitikö sitä käyttää näin monta kertaa! 
Mitä sä olet vellonut lähiaikoina vai oletko osannut elää normaalisti tässä uudessa normaalissa?