perjantai 31. toukokuuta 2019

KESÄKESKEYTYS

On taas opettajien kesälomien aika ja samalla alkaa monella se sama kateuden ja katkeruuden virittämä valitus siitä, kuinka opettajien kelpaa, kun työpäivät ovat niin lyhyitä ja kesälomaakin yli kaksi kuukautta. Samat ihmiset ovat yleensä niitä, jotka toisessa yhteydessä myös muistavat todeta, että mä en kyllä ikinä alkaisi opettajaksi, hyi hitto mimmoista paskahommaa. Ja että ei ne osaa edes hommiaan hoitaa, kun ei meidän poika vieläkään osaa kuoria perunoita/solmia kengännauhoja/tehdä läksyjä, vaikka on jo monta vuotta ollut koulussa. Niinpä. On varmaan ihan hyvä, että noi ihmiset eivät ole opettajia!

Mulle henkilökohtaisesti on ihan se ja sama, mitä nämä urputtajat ajattelevat, mutta välillä huomaan, että ei niillä tolkun ihmisilläkään ole oikeaa käsitystä opettajien lomasta. Siksipä ajattelinkin nyt vähän valistaa teitä 😀 Mutta ihan lyhyesti vaan, koska mulla alkoi just toi loma...


Opettajat eivät ole saman työaikamallin piirissä, kuin "tavalliset" palkansaajat, eikä meillä virallisesti itse asiassa edes ole kesälomaa! Kesästä on suurin osa ns. koulutyön kesäkeskeytystä eli aikaa, mistä ei makseta palkkaa. Me saamme palkan - aivan kuten kaikki muutkin työntekijät - tehdystä työstä ja koska kesällä ei tehdä töitä, ei silloin myöskään makseta palkkaa. Lukuvuoden aikana tienattu palkka kuitenkin jaetaan tasan kaikkien kuukausien kesken, koska niin hulluja eivät ole opettajatkaan, että olisivat kesällä ilman mitään tuloja. (Paitsi ne sadat (tai jopa tuhannet?) yleensä nuoret tuntiopettajat, joiden työsopimus lakkaa kesäksi ja he joutuvat kortistoon, mutta se on sitten toinen tarina se.) Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että opettajan palkka ei ole kauhean kilpailukykyinen muiden yhtä pitkään opiskelleiden ammatti-ihmisten kanssa.

Ihan tarkkoja lainkiemuroita en edes tiedä, koska en ole koskaan jaksanut perehtyä niihin. Mulle asia on vähän semmoinen ihan sama -tyyppinen; saan palkkaa työstä, jota rakastan, enkä koskaan mieti, että tulisipa sitä enemmän, koska se edellyttäisi alan vaihtoa. Yhtä lailla meillähän ei ole samanlaisia työaikoja, kuin muilla, eikä näin ollen esim. ylitöiden käsitettä tunneta. Opetusvelvollisuuteen kuuluu joku lakisääteinen suunnitteluaika viikossa, mutta väitän, että kaksi opettajaa sadasta pystyy pitämään kotona tehtävän työn tämän ajan puitteissa. Suurin osa tekee enemmän ja suuri osa varmasti silkasta rakkaudesta lajiin.

Nykyopettajat ovat kuitenkin koko ajan enemmän ja enemmän kuormittuneita kaiken ylimääräisen ja lisääntyvän työtaakan alla (ja näin kyllä ikävä kyllä on monen muunkin alan ammattilainen - aikamme kirous). Minä olen tässä suhteessa ihan superonnellisessa asemassa, koska saan opettaa laadukkaassa ja kovatasoisessa lukiossa, missä ongelmahommia ei juurikaan ole. Ja ongelmahommilla tarkoitan nyt hankalia ja rikkinäisiä lapsia, joiden kaitsemiseen menee suurin osa päivästä tai ylivaativia ja hankalia vanhempia, jotka kuormittavat opettajaa hänelle kuulumattomilla tehtävillä. Toinen syy onneeni on se, että olen näin vanhemmiten oppinut olemaan terveellä tavalla itsekäs, enkä koskaan enää priorisoi työtäni oman jaksamisen tai hyvinvointini yli. Nuorena opettajana tein niin paljon suunnittelutyötä iltaisin, viikonloppuisin ja lomilla, että näin jälkikäteen en tajua, miten jaksoin sen. Toisaalta en kyllä silloinkaan uupunut, koska yksinkertaisesti vaan tykkäsin siitä hommasta niin paljon (eikä minulla silloin ollut nykyistä elämääni eli perhettä, joka on ykkönen yli kaiken muun). Välillä toki tietenkin paahdan hulluna yötä myöten kokeita korjaten tai herään kolmelta yöllä jonkin kuningasajatuksen herättämänä ja nousen naputtamaan sitä muistiin tietokoneelle. Olen myös (ainakin jollain tasolla) oppinut lopettamaan valittamisen siitä kaikesta ylimääräisestä byrokratiasta, lisääntyneistä sihteerin hommista jne.jne.jne. Tosiasiahan meinaan on se, että valittamalla mikään ei parane ja teen itselleni karhunpalveluksen myrkyttämällä mieleni jatkuvalla urputtamisella (okei, urputan kyllä välillä, mutta noin niin kuin periaatteessa). Juuri tänään ihan tyynen zeninä naputtelin tietokoneella semmoisia hommia, mitkä eivät kuulu minulle. Opettaja ei koskaan - ei koskaan! - sano "ei kuulu toimenkuvaan", vaan tekee sen, mikä eteen annetaan. En halunnut pilata päivääni tappelemalla tuulimyllyjä vastaan. Taistelkoot muut, minä en viitsi käyttää energiaani siihen.



Kaikille urputtajille totean aina tyynesti, että se on kuule ammatinvalintakysymys. Suomessa on jokaisella mahdollisuus kouluttautua just siihen ammattiin, mihin haluaa ja jos sitten jälkikäteen huomaa tehneensä virheen, niin siitä on kyllä ihan turha syytellä muita. Yhden kerran olen räjähtänyt tämän teeman tiimoilta oikein kunnolla, kun yksi tällainen urputtaja jatkoi valitusvirttään toteamalla, että ei mulla kuule ollut lukupäätä opiskella opettajaksi. Silloin sain ihan totaalihepulin; että ai sekö on sitten muiden syy tai katkeruuden aihe??

Lukuvuodesta on aina vähän vaikea päästää irti. Kaikki loppuu kuin seinään; vielä eilen korjasin kokeita, vastailin wilma-viesteihin ja luin hienoja kurssitöitä. Tänään lauloin Suvivirren kertaalleen ja huomenna itken uusien ylioppilaiden painaessa lakin päähänsä. Tänä vuonna olen todistanut poikkeuksellisen paljon upeita onnistumisia, mutta myös katkeria epäonnistumisia. Olen itkenyt ahdistuneen ja stressaantuneen opiskelijan murheiden musertamana. Olen saanut ohjattavakseni poikkeuksellisen ryhmän upeita ykkösluokkalaisia, jotka parin kuukauden kuluttua ovat jo kakkosia. Heidän positiivinen ja suorastaan riehakkaan innostunut asenteensa opiskelua kohtaan innoitti myös minua olemaan vielä vähän parempi, vielä vähän innostuneempi ja vielä vähän kannustavampi.



Opettajan vuosi loppuu huomenna. 
Uusi vuosi alkaa taas elokuussa. 
Siinä välissä on kesäkeskeytys.

💗 

p.s. unohtui noi kuvien lähteet merkata muistiin. Otin oppia viimeisen jakson kurssitöistä, ei sielläkään kaikilla ollut lähdeluetteloa. Ei se kuulkaa tähän aikaan vuodesta ole niin nokonuukaa...

perjantai 24. toukokuuta 2019

ELÄMÄSTÄ, KUOLEMASTA JA AJASTA SIINÄ VÄLISSÄ

Jeps, ei mikään kepeä perjantai-illan otsikko, tiedetään. Mutta ennen kuin vedät synkistely-pipon päähän, niin lue ensin mitä näistä aiheista ajattelen. Toivon, että sulle jää kuitenkin ihan hyvä fiilis tästä postauksesta, koska ei todellakaan ole tarkoitus masentaa ketään - ja vähiten itseäni.


Haluan kuitenkin sanoa tähän alkuun varmuuden vuoksi, 
että mikäli olet juuri menettänyt jonkun läheisesi tai pelkäät sen tapahtuvat lähiaikoina 
tai olet sairastunut itse vakavasti, tämän tekstin melko ronski lähestymistapa aiheeseen
saattaa pahoittaa mielesi, tai jopa loukata sinua. 
Näin ei suinkaan ole tarkoitus ja pahoittelen jo etukäteen, jos teksti tuntuu sinusta pahalta  ❤

Niin se vaan kuulkaa on, että kun tuo maaginen 50 on ylittynyt, niin vaikka kuinka olen pitkäikäisten naisten suvusta, on maileja väkisinkin enemmän takana, kuin mitä edessä. Ja vaikka uskoni länsimaiseen lääketieteeseen ja tutkimukseen onkin vankkumaton, en jaksa uskoa siihen, että kukaan ehtii keksiä mitään ihmepilleriä tässä lähivuosi(kymmeninä). Ja ihan hyvä niin; en minä ainakaan haluaisi semmoista nielaista, varsinkaan 80-vuotiaana ja sitten elellä "ikuisesti" sen ikäisen naisen vaivojen ja kremppojen, saati sitten roikkuvien tissien, lerpsattavien silmäluomien ja harventuneen tukan kanssa. Ehei, jos tommoisen pillerin pääsisi nauttimaan, pitäisi sen tapahtua juuri tämän ikäisenä, kuin nyt olen. Ja ei sitten kuitenkaan silloinkaan, mun mielestä ajatus ikuisesta - tai edes reilusti pidennetystä - elämästä on niin kuolleena syntynyt (hahaaa!) ajatus, että aiheesta ei kannata edes keskustella.


Mutta se mistä on kiva ja mielenkiintoista keskustella, on tämä elämä just nyt. Miten nurinkurista on se, että kun vihdoin on päässyt siihen pisteeseen, että nuoruuden hömpötykset, 30-40 -vuotiaan kasvukivut (mulla ne ulottuivat pahimmillaan just tohon aikaan), ammatillisen identiteetin etsiminen ja vakaan elämän rakentaminen ovat vihdoin ohi, niin pitääkin jo heti ruveta miettimään sitä, mistä alkaisi jonottamaan vanhainkotipaikkaa. No juu, vähän ehkä liioittelen, mutta ehkä tajuatte mitä ajan takaa?

Ajattelen niin, että olen nyt harjoitellut tätä elämää viiden vuosikymmenen ajan ja nyt olen vihdoin valmis elämään sitä juuri niin kuin haluan ja myös nauttimaan siitä kaikkine sen sävyineen. Tämä valmiiksi tulemisen ajatus on itse asiassa peräisin eräältä viisaalta ystävältäni ja omin sen itselleni heti, kun kuulin sen. En halua enää valmistautua yhtään mihinkään tulevaan, vaan haluan elää tätä päivää ja huomistakin, kuin viimeistä päivää - jos sallitte tämän lievästi sarkastisen ilmaisun tässä yhteydessä. On ihan turhaa valmistautua väistämättömään ja siitä murehtiminen on vielä turhempaa. Vähän kuin murehtisi illalla sitä, että huomenna tulee taas aamu. Ja sitten aamulla taas sitä, että ihan kohta on taas ilta.


En ole koskaan pelännyt kuolemaa, siis ihan oikeasti en ole. Meillä on kotona puhuttu kuolemasta aina normaalina asiana ja siihen liittyvät tunteet ja pelot sai puhua jo pienenä läpi vanhempien kanssa. En ole menettänyt ennenaikaisesti kuin ihan muutaman ihmisen elämässäni, kaikki muut kuolemat ovat olleet luonnollisia, vanhuuteen kuuluvia tapahtumia, jotka tietyllä tapaa ovat tuoneet jopa helpotuksen jälkeen jääneille ja myös kuoleville itselleen. Olen myös selviytynyt kaksi kertaa liikenneonnettomuudesta, joissa molemmissa oli ainekset pahimpaan mahdolliseen. Läheltä on siis liipannut! Tähän päälle kun lisätään biologin koulutukseni (ja melkoinen arsenaali myös erilaista lääketieteellistä tietämistä), niin voin sanoa olevani aika neutraali ja tyyni tyyppi kuolemanajatusten edessä.

Tämän olen tiedostanut niin pitkään kuin muistan, mutta kieltämättä aina epäilin, että mahtaisinko sitten kuitenkaan olla niin cool, kuin kuvittelen, jos joutuisin edes sivusilmällä vilkaisemaan takavasemmalta lähestyvää loppua. Yllätyksekseni - ja täytyy sanoa, että ilokseni - voin todeta, että näin todella on. Huomasin alkuvuodesta, että selässäni oleva luomi oli alkanut muuttua, siis oikeasti silleen pahannäköisesti. Koska tietenkin on järkevää (tähän **facepalm**) lykätä asian tutkimista, mietiskelin muutaman kuukauden ajan niitä kaikista pahimpia skenarioita ja pohdin, miten meidän elämä sitten järjestyy, jos kun joudun käymään syöpähoidot läpi ja ehkä sitten kuitenkin kuolen. Suunnilleen järjestin jo kaikki paperit, laatikot ja kirjoitin lapselle 18-vuotiskirjeen avattavaksi sitten vuonna 2025. Lykkäsin muutaman ison asian hoitamista (kuolema, mikä mahtava tekosyy...), koska "kannattaako näitä nyt aloittaa, kun kuitenkin jää kesken". Hohhoijaa.


Mielenkiinnolla huomasin koko tämän prosessin ajan, että en tuntenut pelkoa missään vaiheessa. Vaikka miten makasin välillä hereillä myöhään sängyssä ja pyörittelin käytännön asioita mielessäni, en pelännyt. Toki itkeä tirautin pariinkin otteeseen lapsen ja miehen puolesta, mutta kuolemaa en pelännyt kertaakaan. Ja nyt täytyy muistaa, että vaikka tämä jälkikäteen onkin lähinnä vaan höpsö tarina, niin minä olin_ihan_varma_että_mulla_on_melanooma.

Arvaatte varmaan, että ei mulla mitään melanoomaa ole ❤ Kyseessä on täysin harmiton rasvaluomi, joka ei ole millään tapaa vaarallinen, eikä voi edes kehittyä miksikään pahaksi. Lääkäriä nauratti, kun tivasin häneltä "tuomion" jälkeen, että mistä tiiät???? Olin ollut niin varma tuosta melanoomasta, että en hetkeen uskonut häntä. No, kaveri (ihana nuori mieslääkäri) näytti mulle muutaman kuvan lääkärien arkistoista, siis ihan semmoisen oikeasta elämästä peräisin olevan kuvan. Jep, nyt tiedän miltä melanooman alku näyttää, ei tarvitse asiaa miettiä enää toiseen kertaan oman luomen kohdalla.


Olen jotenkin ihan valtavan ilahtunut tästä koko jutusta. Siis tietenkin myös siitä, että mulla ei ole syöpää, joo, mutta myös siitä, että opin näin paljon itsestäni. Sitä en tietenkään osaa vieläkään sanoa, miten olisin suhtautunut, jos luomi kuitenkin olisi ollut pahanlaatuinen. Voihan olla, että olisin heittäytynyt lattialle ulvomaan ja lamaantunut täysin. Tai sitten en.


And that's excactly the point, my dear. Mistään ei voi koskaan tietää, mitään ei voi ennustaa ja varmaa ei ole kuin se, että ajallaan tämä kaikki päättyy kuitenkin. Siihen asti on ihan turha murehtia roikkuvista alleista, siitä, ettet palauttanut veroilmoitusta ajallaan (kröhöm...), siitä, että olet suunnittelemassa ihan sikakalliita 50+60 -juhlia itsellesi ja miehellesi, mutta olet unohtanut säästää rahaa riittävästi ajoissa (kröhöm...) tai siitä, että kun Suomi nyt viikonloppuna voittaa lätkän MM-kultaa, et oikein ehtisi lähteä torille juhlimaan, koska pitää korjata kokeita.


Niin että vaikka nyt olenkin menossa maanantaina kuulemaan kunnan järjestämän mammografian (varma merkki keski-ikäisyydestä!) tuloksena varmaan rintasyövästä, niin ajattelin nyt kuitenkin olla tämän viikonlopun miettimättä sitä. 
Pitää korjata niitä kokeita, laittaa siemenperunat itämään ja daalian juurakot kasvamaan, käydä uimassa lapsen kanssa ja katsoa sitä lätkää. En nyt jaksa ruveta miettimään, että mitä niille perunoille sitten käy, jos mulla onkin syöpä. Syökööt mies ja lapsi ne sitten elokuussa, tykkäävät perunasta kuitenkin enemmän kuin minä!



Onko liian rankka aihe sulle? 
Oletko miettinyt kuolemaa ja jos olet, miten suhtaudut siihen?

perjantai 10. toukokuuta 2019

PUHUTAANPA RUUASTA PITKÄSTÄ AIKAA!

Ruoka, mikä ihana aihe ja asia! Paitsi silloin, kun se syystä tai toisesta tökkii ja nyt on pitkään ollut sellainen vaihe päällä. Viime talvi ja tämä kulunut kevät ovat olleet hirveän kaoottista aikaa; on ollut paljon itsestä riippumattomia elämää sekoittavia asioita, mutta ihan itse olen myös sotkenut hyvää ruoka-arkea monella tapaa. Ja sitä mukaa kun kaaos on lisääntynyt, olen sitä entisestään ruokkinut - ja ihan siis kirjaimellisesti ruokkinut - huonoilla ruokavalinnoilla. Ihan liian usein olen syönyt lounaaksi kouluruuan, mikä ei vaan sovi itselleni ollenkaan. Iltaisin ja viikonloppuisin ollaan hävyttömän usein syöty puoli- tai täysvalmisteita tai käyty ulkona syömässä, mikä ei meidän huudeilla tarkoita mitään fantastisia ruokaelämyksiä. Kokkausinto on ollut ihan häviksissä; milloin muistatte, että olisin viimeksi tännekään kirjoittanut mitään kivaa reseptiä tai ideaa? Ja kirsikkana kakun päällä olen syönyt aivan liian paljon lihaa, vehnää ja sokeria, mikä on tuntunut kropassa kaiken muun huonon lisäksi tunkkaisuutena ja raskaana olona.

Minulle ruoka ei ole enää moneen vuoteen ole ollut asia, jota säännöstelisin laihtumisen toivossa. Päin vastoin, muutamia vuosia sitten opin syömään tarpeeksi ja riittävän usein, mikä yllättävää kyllä näkyi myös kehon kiinteytymisenä ja jopa laihtumisena. Tässäkin asiassa on nyt ollut ongelmia, olen välillä syönyt liian vähän, välillä taas liian paljon. Kultainen keskitie on ollut ihan täysin kadoksissa. Koko ajan viime kuukausien ajan olen tämän kyllä tiedostanut, mutta homma on kosahtanut päivästä toiseen siihen mulle niin tuttuun "en nyt vaan saa aikaiseksi"... Myös tuo kasvisruuan puuttuminen on painanut mieltä. Ilmastoahdistaa tietenkin myös juu, mutta tällä kertaa enemmän oman hyvinvoinnin takia. Täyttä vegeilijää musta ei taida tulla koskaan (paitsi sitten, kun maailman tilan takia on pakko, mutta se on sitten eri juttu se), mutta olen kyllä kaivannut sitä, kun kokkasin paljon vegepainotteisemmin. Kaipaus vaan lisääntyi siitä, että ihan lähiaikoina olen syönyt kaksi kertaa ravintolassa ihan superhyvää kasvisruokaa ja huomannut taas kerran, kuinka hyvä olo sen jälkeen on.

Ravintola Pastiksen parsa-alkupala (vaikka siinä vähän lihaa olikin) oli niin hyvää, että voisin syödä tätä joka päivä!

Pari viikkoa sitten kyllästyin siihen pään sisällä jatkuvasti pyörivään "pitäisi, mutta kun en nyt vaan jaksa/viitsi/saa aikaiseksi" -narinaan ja päätin heittää sen marisijan niskaperseotteella ulos ja ottaa itsestäni niskasta kiinni. Työlästä on ollut tämä takaisin ruotuun pääseminen, en sitä kiellä, mutta vaikutukset alkavat pikkuhiljaa tuntumaan, mikä valaa lisäuskoa siihen, että tällä tiellä kannattaa pysyä. Olen lisäksi lueskellut vanhoja blogitekstejäni esim. tunnisteella lounas ja muistellut kuinka hyvä olo mulla on aina silloin, kun jaksan pitää näistä asioista hyvää huolta!





Jotenkin melkein naurattaa, kuinka yksinkertaisista asioista on kyse. Ja sitten melkein vähän itkettää (tai ennemminkin kiukuttaa) se, että miksi sen aina välillä unohtaa ja päästää asioiden menemään siihen syöksykierretilaan! Ainakin mulla periaatteet on hyvin simppelit ja niiden noudattaminen ei käytännössäkään ole kauhean työlästä, kunhan ne saa pidettyä rutiinina. Joku aika sitten lupailemani minuuttiaikataulu kahdeksi viikoksi oli ihan kuolleena syntynyt ajatus, riittää, että huolehtii niistä tärkeistä perusjutuista. Loppu meneekin sitten aika lailla omalla painollaan! Oma muistilistani on seuraavanlainen. Ei todellakaan mitään rakettitiedettä tai pyörän keksimistä uudestaan, vaan ihan simppeleitä juttuja!

  • Syö riittävän usein ja riittävän paljon
  • Jokaisella aterialla jotain tuoretta (kaikki kasvikset, hedelmät, marjat)
  • Lounaalla ja mielellään myös illalla riittävästi proteiinia
  • Päivän tärkeimmät ateriat ovat aamupala ja lounas
  • Joku välipala iltapäivällä
  • Vältä höttöhiilareita ja sokeria
  • Juo riittävästi
  • Nuku tarpeeksi
  • Liiku jollain tavalla niin usein, kuin jaksat. Älä mieti liikaa määrää tai laatua, kunhan liikut.

Olen tehnyt sitkeästi eväät töihin, tämä on ollut se tärkein muutos. Tai ei muutos, vaan paluu entiseen. Food prepping eli usean päivän lounaiden valmistaminen kerralla on tässä se avainsana. Kun jääkaapissa on maanantaiaamuna neljän päivän lounaat valmiina, ei sen eteen tarvitse nähdä vaivaa enää keskellä viikkoa. Ja kun olen syönyt oikein päivällä, iltapäivällä on ollut energiaa tehdä myös hyvä iltaruoka. Näissä toki vielä on ollut jonkin verran parannettavan varaa, mutta selvästi olen pikkuhiljaa menossa kohti parempaa.

Kaksi päivää kvinoa-salaattia (broilerinfileen kanssa, joka ei ehtinyt kuvaan)

Kaksi päivää salaattia lohella, fetalla ja kananmunalla

Tänään jopa päätin intoutua perjantaikokkaamaan kasvisruokaa, mikä ei kyllä meidän varhaisteiniä huvittanut ollenkaan, hän kun on niin tottunut siihen, että perjantaisin syödään jotain "kotimättöä" eli itse tehtyä pizzaa, tortilloja, hamppareita tai muuta vastaavaa. Nyt on nuoren herran kuitenkin alistuttava 😊 Listalla on punajuuri-halloumipihvejä, paahdettua palsternakkaa, lohkoperunoita ja hummusta. Kuvia sitten joskus myöhemmin, kunhan ruoka nyt ensin valmistuu.

Enkä edes koe "huonoa omaatuntoa" tästä perjantai-illan tradition rikkomisesta, koska huomenna meillä on tiedossa kaikki mahdolliset mätöt ja muutakin kivaa. Lapsella oli synttärit tällä viikolla ja pidimme lahja- ja juhlintahommelit tosi minimissä. Vähän on tehnyt pahaa katsoa, kun toinen on ollut selkeästi pikkuisen pettynyt vanhempiensa panokseen - mutta hänpä ei tiedä, että huomenna hänet viedään ylläriostoksille Giganttiin ja sen jälkeen kylpylähotelliin, leffaan ja illalla syömään omavalintaiseen ravintolaan. Samaan syssyyn päästään koko porukka vähän rentoutumaan näiden kevään rankkojen viikkojen päätteeksi, viettämään yhdessä aikaa ja minä saan herätä äitienpäivänä hotellisängystä, minkä jälkeen pääsen valmiiseen aamiaispöytään. Tästä tulee hyvä viikonloppu 💓

Herääkö näistä ruokajutuista ajatuksia?

Mikä sulle on tärkeintä hyvinvoinnin näkökulmasta - oikeanlainen ruoka vai joku muu asia?


Toivottavasti myös sulle tulee hyvä viikonloppu 💓