KIRJE VUODELLE 2021

Hei vuosi 2021!

Olet kohta historiaa ja niin kivaa kuin olisi sanoa, että jään kaipaamaan sinua, on ihan pakko todeta, että good riddance vaan, en todellakaan jää! Olit aika paska - sori vaan. Et ehkä ihan yhtä paska, kuin edeltäjäsi, mutta et kyllä kilpaile minun top 52 -listallani ja se on jo aikamoinen suoritus se. Annoit minulle toki hyviäkin hetkiä - paljonkin, jos niitä alkaisi laskemaan, mutta toisaalta pilasit niin paljon, peruutit niin monta suunnitelmaa ja mikä pahinta, veit lapseltani pois ison palan nuoruutta. Hetkiä, joita hän ei voi enää koskaan kokea uudestaan toisin kuin me vanhemmat, joiden arki normaalioloissakin on "päiväni murmelina" -tyyppistä elämää. Minulle on sikäli ihan se ja sama, jos joku juhla peruuntuu tai joku matka jää tekemättä, koska niitä on ollut ja tulee olemaan. Mutta se, että lapseltani on jäänyt monta asiaa kokematta ja tekemättä - sitä en anna sinulle ikinä anteeksi.

Ajoittaisista hyvistä hetkistä huolimatta olit julmempi, kuin edeltäjäsi, paljon julmempi. Hän sentään yllätti meidät, iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Pani meidät puhaltamaan yhteen hiileen ja antoi toivoa paremmasta tulevasta - sinusta. Sinun piti olla toivoa täynnä, johdattaa meidät takaisin vanhaan tuttuun normaaliin elämään. Sen sijaan pidit meidät jatkuvassa epätietoisuudessa, annoit välillä isolla kädellä, mutta otit heti antamasi pois. Lupasit paljon, mutta petit lupauksesi. Kunnes lupasit taas uudestaan - ja petit meidät taas. 

Kaivoit minusta, ikuisesta optimistista, esiin pessimistin. Opetit minut katsomaan asioita synkästä näkökulmasta sen sijaan, että miettisin positiivisen kautta, kuten ennen aina tein. Et edes opettanut minulle mitään uutta, kuten edeltäjäsi sentään teki. Sanalla sanoen - olit ihan paska!

Mutta en suostu taipumaan kaiken sen alla, mitä meille teit. En uskalla ääneen toivoa, että seuraajasi olisi sinua parempi, mutta kuulen vielä - hiljaisena, mutta kuitenkin - sisälläni sen tutun optimistin äänen, joka sanoo, että joku seuraajistasi jossain vaiheessa tulee olemaan taas ihana.

En yleensä tee lupauksia seuraavaa vuotta varten, mutta tänä vuonna teen poikkeuksen. Lupaan, että selätän seuraajasi, jos se ryttyilee minulle, kuten sinä teit. En enää suostu ajattelemaan kaikkea negatiivisen kautta, vaan käännän jokaisen pienenkin asian positiiviseksi, kunnes sinä ja kaltaisesi ovat hävinneet elämästämme. 

Tiedä se - et voittanut minua, vaikka monta kertaa nujersitkin!

Terveisin,

entinen ystäväsi Emma

JOULURAUHAA JA HYVÄÄ MIELTÄ

Siinä missä marraskuu oli omituisen lempeä, on joulukuu ollut julmanpuoleinen. Syksy on ollut rankka, vaikkakin positiivisella tavalla, mutta kuitenkin. Olen tehnyt töitä ihan satasella koko ajan; tunteja on ollut paljon, minkä lisäksi olen tuottanut hirveän määrän uutta opetusmateriaalia. Ei siksi, että olisi pakko, vaan ihan vaan siitä ilosta, että työn tekeminen on ollut niin kivaa uupumusajan jälkeen. Jokaisen tunnin olen vetänyt ihan täysillä ja vaikka se kuinka kivaa onkin, vaatii se veronsa. 75 minuuttia toinen toisensa perään viikko- ja kuukausitolkulla täydellä pöhinällä on jo ihan fyysisestikin rankkaa (tätä on hankala selittää muille, kuin opettajille) puhumattakaan siitä, että aivot käyvät täysillä koko ajan. Mitään merkkejä mistään vaarallisesta väsymisestä ei ole, mutta kyllä nyt on aika hellittää hetkeksi ja laskeutua parin viikon koomaan. Vielä pari päivää opetusta, sitten jouluaatto läpi jollain ilveellä ja sitten... ensi lauantaina mä oikaisen itseni makuuasentoon ja vietän pari päivää pyjamassa kirjapinon ja suklaalaatikon kanssa. Paitsi että sitä suklaata ei kyllä kauheasti tee jostain syystä mieli, mutta yöpöydällä odottava kirjapino suorastaan huutaa mun nimeä tällä hetkellä.

"Jouluaatto läpi jollain ilveellä"... kyllä, tähän on tultu. Olen tajunnut parin viime vuoden aikana, että en ole enää ollenkaan jouluihminen. Nuorena, vielä perheettömänä, odotin joulua joka vuosi tosi paljon ja tykkäsin kaikkeen siitä liittyvästä - lahjojen antamisesta, joulukoristeluista ja etenkin jouluruuista. Jos joku mun lapsuuden perheessä edes uskalsi ehdottaa esim. kinkun vaihtamista kalkkunaan tai ylipäätään minkään perinneruuan poisjättämistä, suhtauduin asiaan kuin maailmanloppuun. Toki muutamat jouluruuat ovat mulle edelleen tärkeitä, mutta tajusin just viime viikonloppuna (siis silloin, kun tajusin, että joulu on 1,5 viikon kuluttua), että ei mikään niistä herätä mussa enää niin ehdottomia tunteita. Itse asiassa taidamme jättää kinkun tekemättä tänä vuonna kokonaan ja keskittyä lähinnä suppeaan kalapöytään.

Ne joulut, kun mulla vihdoin oli oma perhe ja lapsi oli pieni, olivat tietenkin aivan ihania. Ja sama perhehän mulla on edelleen, mutta nyt kun lapsi on jo (mua 4 cm pidempi!) teini, on se lapsijoulu-hössötyskin jäänyt ja tilalle on tullut lievä ärsyyntyminen koko jouluun. En oikein tiedä mistä tämä johtuu; kaupallisuutta on ollut jo ties miten pitkään, ei se mua haittaa sen enempää, kuin 15 vuotta sitten. Hössötystä on ollut aina, ei siis sekään. Joku vaan on alkanut tökkiä; en mitenkään jaksaisi kaivaa niitä vähän mauttomia ja törppöjä koristeita esiin varastosta ihan vaan parin päivän takia (jos en korjaa niitä pois ennen vuodenvaihdetta, ne jököttävät meillä vielä pääsiäisenäkin). Vietämme joulun pienesti mun vanhempien kanssa, kuten jo monena jouluna, joten työmäärä esim. ruokien suhteen ei ole mitenkään kamala, enkä myöskään stressaa siivoamisesta. Joku nyt vaan on, että joulu ei niin nappaa enää. Lahjojen antamisesta tykkään edelleen, mutta niidenkin määrä on luonnollisesti vähentynyt ja myös vaikeutunut: teini heittäytyi omituiseksi ja toivoi joululistassaan "ei mitään", että keksi nyt siinä sitten jotain! Toisaalta olen tosi ylpeä hänestä, että on ymmärtänyt sen, että turhan krääsän hankkiminen ei ole järkevää. Taidamme siis antaa muhkean ruskean kirjekuoren hänen kevään matkaansa varten (sitä, mikä on jo kahteen kertaan peruuntunut koronan takia) ja sitten ajattelin järkätä hänelle ja mulle jonkun hotelliyöpymisen loman aikana, johon voisi yhdistää leffan ja/tai kylpylän. 

Mies ja minä lähdemme huomenna viettämään yhteistä joululahjaamme, menemme Vanajanlinnaan ihan vaan relaamaan, syömään hyvin ja keskittymään toisiimme pitkästä aikaa. Arki vie niin mukanaan, että se toisen aito huomioiminen väkisinkin välillä unohtuu. Meillä on aina ollut tapana tehdä tämmöinen yhteinen "pakoreissu" kerran tai kaksi vuodessa ja tämä riittää meille oikein hyvin, emme sen kummemmin kaipaa mitään laatuaikaa - sitä onneksi koemme meidän arjen ja perheen yhteisenkin ajan olevan. Mutta kivaahan se kuitenkin on joka kerta 💗

En ole ehtinyt kirjoittaa, enkä juurikaan myös lukea muiden blogeja (saatikka käydä kommentoimassa) koko joulukuun aikana, enkä sitä taatusti ehdi ennen jouluakaan. Lomalla toivottavasti saan aikaiseksi kirjoitella enemmän, mulla on monta aihetta odottamassa. 

 

Taitaa siis olla aika toivottaa kaikille ihanaa joulua, joulurauhaa 

ja hyvää mieltä jo tässä vaiheessa 💗

OMITUISEN LEMPEÄ MARRASKUU

Marraskuu kohteli minua poikkeuksellisen lempeästi tänä vuonna. Tai itse asiassa kyse taitaa olla siitä, että kohtelin itse marraskuuta lempeästi ja metsä vastasi niin, kuin sille huutaa. Normaalisti tähän aikaan vuodesta aamut ovat kärttyisiä pimeyden ja peilikirkkaaksi jääksi jäätyneen hiekkatien takia, iltapäivällä kotiin ajaessa v**ttaa, kun on taas jo pimeää, eikä oikein jaksaisi mitään työpäivän päätteeksi, mutta ruoskii itseään silti esim. sen takia, että mennyt tänäänkään uimaan (koska pimeää, kylmää ja märkää, kuten Marika hienosti blogissaan kirjoitti marraskuun kirosta). Tänä vuonna en osannut kauhean paljoa kiroilla ja mököttää marraskuusta ja niinpä se humahti ohi vähän huomaamatta ja antoi jopa kauniita ja aurinkoisia päiviä aina välillä. 

Uskon, että tämä johtui yksinkertaisesti siitä, että koska viime talvena rämmin syvällä pohjamudissa, ei tänä vuonna ollut syytä kiukutella pikkuasioista. Harmaa, tihku, jäätynyt tienpinta, pimeys - aika pieniä asioita siihen verrattuna, mikä vuosi sitten romahdutti mut sairaslomalle asti. Niin klisestä kuin se onkin, niin isojen vastoinkäymisten jälkeen sitä oppii arvostamaan pieniäkin positiivisia asioita. Elämä ja sen eri sävyt saavat oikeat mittasuhteet sen jälkeen, kun kaikki on ollut mustaa - tai mun kohdalla ei nyt sentään mustaa, mutta hyvin tumman harmaata kuitenkin.

Laitoin tänään Faceen ja Instaan tämmöisen postauksen tuon kuvan kanssa:

Olen oppinut Instaa seuraamalla (lähde: Satu Rämö), että mörönperse on islanniksi "morrarassinn" Sitähän tämä ikuinen pimeys tällä hetkellä on, mutta mieli on kuitenkin kepeä sen takia, että ajatukset eivät ole tuolla tasolla (kuten olivat tasan vuosi sitten). Että mörönperse tai ei, niin aurinko kuitenkin paistaa pään sisällä 💓

       Miten Sinä pärjäät morrarassinnin kanssa?