NORMIPÄIVÄ

Jostain syystä kirjoittamiseen tarttuminen vaikeutuu päivien ja iltojen pimetessä, vaikka juuri tällaisena ankeana aikana kirjoittaminen on tosi tärkeää siitä saadun energiabuustin takia. Tai ainakin mulle käy niin; kun oikein väsyttää tai ei muuten vaan hotsita ja sitten kuitenkin ryhdyn kirjoittamaan, tempaudun siihen touhuun ihan täysillä ja kohta fiilis onkin mitä mahtavin. Eilen aamulla töihin ajaessani mietin, että aiheiden keksiminen on jotenkin kauhean vaikeaa tavallisen arjen keskellä. Tuli sitten mieleen se, kuinka kiva muiden arkipäivästä aina on lukea, joten päätin kertoa teille yhdestä omastani. Toivottavasti te tykkäätte näistä kirjoittajan mielestä "kiviäkin kiinnostaa" -postauksista!

Kello soi klo 5.30 ja hetken miettimisen (siirränkö herätystä puolella tunnilla?) jälkeen raahaudun suihkuun. Oma opetus alkaa tänään vasta lähempänä kymmentä, mutta mulla on jotain hommia, mitä pitää tehdä koneella ja ennen kaikkea tykkään varata aamuihin omaa aikaa. En ole aamuisin parhaimmillani - miehen mielestä tämä varmaan on lievä understatement eli todellisuudessa olen siis aika kamala ihminen ekan tunnin aikana. En itseäni kohtaan, mutta kaikille muille. Olen ratkaissut tämän niin, että useimpina arkiaamuina nousen vähän liian aikaisin, jotta mulle jää aikaa viettää aikaa itseni kanssa ja muut eivät joudu kärsimään kamaluudestani.

Vanhasta ruokapäiväkirjapostauksesta aamupalan kuva, ei mitään uutta tällä osastolla!

Luen pitkästä aikaa aamukahvin ja -palan kanssa paperista Hesaria ja hykertelen onnesta. Peruutin paperilehden joskus viime keväänä, koska tuntui siltä, että se jää lukematta aivan liian usein (varsinkin siihen nähden, mitä se maksaa). Päivän ajantasaisuutiset katsotaan aina kännykästä ja meillä lehden hakeminen laatikosta jää useimpina aamuina, koska laatikko on aika kaukana kotiovelta ja sinne ei vaan ketään huvita kömpiä aamukuudelta, varsinkaan talvella, kun on pimeää ja märkää. En ole kuitenkaan hetkeäkään tykännyt tästä paperittomasta ajasta, koska a) aamulla ei ole ollut mitään luettavaa (en tykkää avata konetta vielä tässä vaiheessa) ja b) olen ollut ihan kuutamolla maailman tapahtumista, kulttuurista ja kaikista muistakin kivoista aiheista, mitä Hesarista löytyy. En tykkää lukea digi-lehteä, joten uutissivistykseni on viimeisen puolen vuoden ajan rajoittunut Iltalehden klikkiuutisten varaan. Lienee sanomattakin selvää, että ei hyvä juttu. Nyt palasin Hesarin tilaajaksi, kun tajusin, että sen paperilehden voi ihan hyvin lukea iltapäivällä ja loput seuraavana aamuna, koska ei se lehden sisältö vanhene vuorokaudessa. Oi tätä ihanuutta!

6.30 - 8.00 välisen ajan vietän höpötellen miehen kanssa, herätellen lasta, laittaen hänelle aamupalaa, meikaten, miettien päällepantavat, vastaillen wilmaviesteihin ja valmistellen päivän ilmastonmuutokseen liittyvää tuntia. Olen saanut yön aikana idean, minkä haluan toteuttaa tunnilla ja kirjaan idean itselleni ylös. Aika usein muuten käy näin - kun on ollut joku aihe tai ongelma tunteihin liittyen, mitä olen miettinyt edellisenä päivänä, mieli on työstänyt aihetta yön aikana ja herään aamulla ahaa-elämykseen, että näinhän se kannattaa tehdä! Aika jännä juttu ja "helppo" tapa tehdä työjuttuja 😆

Töihin ajaessani jännitän, pääsenkö perille asti, koska auton bensamittari huutaa punaisella. Mulla on semmoinen huono tapa, että jätän tankkaamisen aina viime tippaan ja nyt kun mulla uusi auto (siis viime kesänä hankittu vanha auto, mutta mulle vielä suht uusi) vedin ekaa kertaa tankin ihan kuiville. Vanhalla autolla sen tiesi, että kuinka pitkään uskaltaa ajaa valon jo palaessa, mutta nyt vähän kuumotti, kun en ollut ihan varma. No, bensa onneksi riitti perille asti, eikä tarvinnut soittaa töihin, että myöhästyn vähän, kun bensa loppui kesken. Ensi kerralla voisi kuitenkin käydä tankkaamassa vähän aikaisemmin...

Työpäivä menee aika lailla saman vanhan kaavan mukaan, josta kirjoitinkin jo aikaisemmin täällä. Päivä on niin täynnä härdelliä, mahtavia kohtaamisia opiskelijoiden kanssa ja opettamisen flowta, että vessassa käymisellekään ei tunnut olevan aikaa. Tällä kertaa pientä lisämaustetta päivään tuli siitä, että kolmen tarpeettoman kyselyn deadline oli tämän päivän aikana ja ne olisi pitänyt tehdä jossain välissä. Tavoilleni uskollisena olin jättänyt ne viime tippaan ja rusikoin niihin vastaamisen välituntien aikana. Opettajan päivään (kuten käsittääkseni kaikkien muidenkin ammattiryhmien) kuuluu nykyjään ihan käsittämätön määrä kaikenlaista ylimääräistä, turhaa ja tarpeetonta sälää. Ei ihme, että ihmiset uupuvat ja palavat loppuun, kun koko ajan on kiire! Minä olen ratkaissut tämän niin, että hoidan ensisijaisesti työni (kuten käsittääkseni työsopimukseni minua velvoittaa) ja teen tämä ärsyttävät sälähommat jos ehdin. Jos en ehdi, jätän tekemättä. Johto ei aina tykkää, mutta ennen kun sanktioilla aletaan uhkailla, jatkan samaan malliin. Tärkeintä kuitenkin on, että olen voimissani ja jaksavainen tekemään sitä varsinaista työtäni eli opettamista, kaikki muu on toissijaista. En myöskään suostu uhraamaan vapaa-aikaani näihin. Teen kyllä mukisematta tuntisuunnitelmia ja muita opettajan työhön liittyviä hommia vaikka yötä myöten (koska se kuuluu työnkuvaan, eikä meillä ole samanlaisia työaikoja kuin muilla), mutta näihin höpöhöpöhommiin olen vetänyt tiukan rajan.

Neljän aikoihin kurvaan koulun pihasta (täydellä tankilla, hahaa) ja kaahaan kotiin. Tänään on lapsen treenit niin, että tulee vähän kiire ehtiä kotiin häntä hakemaan. Kotona kiinnitän hajamielisesti huomioni siihen, että pyykkikori pursuaa, tiskikone on täynnä likaisia astioita, leipä on loppu ja imuri on ilmeisesti hävinnyt johonkin rinnakkaistodellisuuteen, koska kukaan ei ole käyttänyt sitä pitkään aikaan. Täytän kissan ruokakupin, patistan lapsen vaihtamaan treenikamat päälle, vaihdan itse omat treenikamat päälle ja harmittelen, etten ehdi pestä meikkejä. Olen menossa Pilatekseen, joka on samaan aikaan lapsen harrastuksen kanssa, enkä yhtään tykkää mennä sinne meikeissä. Mutta nyt on liian kiire, antaa olla tällä kertaa.

Pilateksen ja lapsen treenien jälkeen ajamme kotiin. Olisi pitänyt syödä itse jotain iltapäivällä, olen ihan sippi ja sokerit niin alhaalla, että tärisyttää. Olen kiinnittänyt tämän syksyn aikana huomiota siihen, että kestän vielä aikaisempaakin huonommin pitkiä ateriavälejä ja päättänyt, että pitää varmaan käydä lääkärillä mittauttamassa verensokeri. Tätä asiaa on kuitenkin ollut helppo lykätä, koska pahin mahdollinen tulos ei kauheasti houkuta tietämään. Aikuisiän diabetes olisi niin kurja diagnoosi, että välttelen sitä mahdollisimman pitkään. Pilatestunti oli onneksi kuitenkin niin kiva (ja "helpolla" tapaa tehokas), että olen tutinasta huolimatta hyvällä mielellä.

Kotona laitan pastaveden kiehumaan, pesen meikit, pilkon lautasille pari porkkanaa "salaatiksi", laitan pastan kiehumaan ja sillä aikaa lämmitän eilen tekemäni tonnikalakastikkeen. Sekoitan pastan ja kastikkeen, kutsun muut syömään ja ahmin ihan järkyttävän määrän ruokaa nälissäni. Ei järkevää! Olen tosi hyvin päässyt tästä tavasta eroon sen kautta, että olen opetellut tasaista ateriaväliä, mutta tänään meni pieleen pahemman kerran. Muistutan itseäni siitä, että iltapäivällä on syötävä jotain joka päivä, muuten menee mönkään.

Ruuan jälkeen katsomme miehen kanssa hetken aikaa Netflixiä. Meillä on menossa Blacklist-sarjan viimeiset jaksot ja olen jo valmiiksi surullinen siitä, että sarja loppuu. Vaikka siinä on aika paljon väkivaltaa (en tykkää), on se kuitenkin yksi parhaista sarjoista, mihin olemme hurahtaneet. Klo 21 aikoihin toteamme molemmat, että uni painaa silmiä jo niin paljon, että on aika laittaa telkkari kiinni ja ruveta iltahommiin. Sillä aikaa kun miehet pesevät hampaita (ja höpöttävät jotain miesten juttuja sohvalla melkein vartin verran), lataan kahvin seuraavaksi aamuksi, heitän smoothie-kannuun pussillisen marjoja ja yhden banaanin, katson vaatteet, tsekkaan wilman kertaalleen (ja vastaan opiskelijan ihan turhaan kysymykseen...), pesen hampaat ja käyn peittelemässä lapsen. Meillä on tapana jutella vielä hetki tässä vaiheessa, mutta nyt molemmat toteamme, että ei jaksa, ruvetaan nukkumaan. Kömmin sänkyyn, missä mies on jo nukahtanut (en käsitä miten se pystyy siihen neljässä minuutissa!!!!!), laitan kellon soimaan ja simahdan. Edes miehen kuorsaus ei tällä kertaa häiritse nukahtamista, mikä on ihan mahtava juttu. Ihan hyvä päivä, aika lailla normipäivä.

Kovin on jo pimeää ja väsyttää selvästi koko ajan enemmän. 

Elämä vielä kuitenkin kantaa ja mieli on edelleen kovin kepeä ja hyvä. 

Kuvassa oleva tammi muistuttaa vuoden kierrosta ja myös vuosien kierrosta; 

joka päivä tuo puu, joka tämän tontin ostaessamme oli vielä hentoinen taimi, on isompi ja komeampi.  Ihan pian siinä taas on vihreät lehdet, jotka sitten taas kohta kuivuvat ruskeiksi ja tippuvat maahan. 

Jostain syystä ajatus ei tunnut synkältä, vaan pelkästään positiiviselta: normipäivä, normikuukausi, normivuosi. 

Arki 💗

MAAILMANPARANTAJAN... EIKU -PILAAJAN AJATUKSIA

Otsikolla haluan heti korostaa sitä, että nyt ei ole todellakaan tarkoitus ruveta saarnaamaan, hurskastelemaan tai esittämään mitään erinomaista tai muita parempaa ihmistä. Päinvastoin, siihen nähden, että opetan ilmasto- ja muita vastaavia asioita päivittäin ja olen muutenkin huomattavan tietoinen kaikista maailman ongelmista, en kuitenkaan toimi itse riittävän paljon ja usein omien opetusteni mukaisesti. Vähän nyt varmaan tulen kuitenkin sortumaan saarnaamiseen, anteeksi jo etukäteen. Mutta kun mua ottaa nuppiin tällä hetkellä ihan kamalasti!

Puoli maailmaa kärvistelee tällä hetkellä kauheassa angstissa, kun ilkeä Kansainvälinen ilmastopaneeli meni julkaisemaan ikävän ilmastoraportin, joka muistutti meitä siitä, että kusessa ollaan ja kunnolla. Joo, tietenkin mua ottaa nuppiin sen raportin sisältö, mutta vielä enemmän mua ärsyttää se, että iso osa ihmisistä on nyt hetkellisesti kauhean huolissaan ja tietoisia kaikesta mahdollisesta, mutta kuukauden kuluttua ongelma on jo unohtunut ja tärkeintä on miettiä, ostaisiko uudet jouluvalot edellisten tilalle tai lähtisikö Balille talvilomalla. Ja hei, tällaisia me ihmiset ollaan, ei siinä mitään. Mukavuudenhaluisia, taipuvaisia hautaamaan isot ongelmat jonnekin mappi öön puolelle (koska kukaan ei kestä selväpäisenä liian voimakasta angstia pitkään) ja osa meistä myös tuppaa olemaan yltiöoptimisteja; että ehkä tämä kuitenkin päättyy hyvin... Samaa teen minäkin, mutta koska joudun päivittäin kohtaamaan nämä isot ongelmat opettamisen kautta, niin väkisinkin kärsin siitä maailmantuskasta tasaisesti koko ajan.

Ihana, terveellinen avocado, mutta (sekin) niin ongelmallinen ympäristön ja ihmisoikeuksien näkökulmasta..

Ja niin sen pitäisi mun mielestä olla kaikilla! Ei vedetä hetkellisiä övereitä tietoisuuden suhteen ja sitten loppuaikaa siinä toisessa ääripäässä. Vaan ollaan tietoisia koko ajan, koitetaan tehdä pikkujuttuja, koitetaan koko ajan parantaa vähän omaa toimintaa, mutta nautitaan kuitenkin elämästä siinä sivussa. Vastuullisesti, pienin askelin. Mitä se sitten tarkoittaa?

Koulukuntia on karkeasti jaoteltuna kaksi. Toinen on sitä mieltä, että yksittäisen ihmisen teoilla ei ole mitään merkitystä, toinen uskoo päinvastaiseen. Ihan realistisesti jos ajatellaan, niin eihän sillä tietenkään ole yhtään mitään merkitystä, laitanko minä sen yhden banaaninkuoren biojäteastiaan. Ei tulevaisuus muutu sillä teolla tai tekemättömyydellä suuntaan eikä toiseen. Mutta jos noin 4 miljardia ihmistä (maailman köyhimpiä ihmisiä ei näihin talkoisiin voida velvoittaa, eivätkä heidän tekonsa juurikaan kuormita luontoa) jättää tekemättä päivittäin ne pikkujutut, niin sillä on merkitystä. Eli kyllä, minä olen sitä koulukuntaa, joka ajattelee, että yksittäisten ihmisten teoilla on merkitystä. Se ei tietenkään kuitenkaan riitä; vaaditaan kansainvälisiä sopimuksia, joista valtiot myös pitävät kiinni. Tarvitaan isoja rakennemuutoksia energia- ja muussa teollisuudessa. Tarvitaan johtajia, jotka kantavat vastuuta ja tekevät kipeitä ratkaisuja ja päätöksiä. Varmaan tulevaisuudessa (vai jo nyt?) tarvitaan myös pakotteita ja taloudellisia sanktioita, jotka ulottuvat sinne yksilötasolle asti. Me ihmiset teemme yleensä vasta sitten, kun on ihan pakko. On kuitenkin naivia (ja vastuutonta) ajatella, että ei mun tarvitse tehdä, koska Kiina. Tai että koska naapurikaan ei, niin miksi sitten minä. Ei voi olla niin, että Homo sapiensin evoluutio päätyy siihen, että me istumme hiekkalaatikon reunalla kinastelemassa siitä, kuka saa käyttää sinistä ämpäriä tai hakkaamme toisiamme lapiolla päähän, koska sä rikoit mun hiekkakakun. Eikö me ihan oikeasti olla tämän fiksumpia? Mä sanoin usein oppilaille, että "paska laji, joutaakin kuolla pois"... Vähän ehkä raflaavaa, mutta tavallaan ihan totta.

Muru-kaurajauhiksesta tehty makaronilaatikko. Ihan ok, mutta mieluiten olisin kuitenkin syönyt makaronia, juustoa ja ketsuppia...

No okei, ne yksittäisen ihmisen teot sitten. Mitä minä voin tehdä? Sehän se on se iso kysymys. Nyt kun mies on sitkeästi pitänyt kiinni lihattomasta lokakuusta, mutta minä en ole kauheasti satsannut kasvisruuan tekemiseen, olen kyllä huomannut taas tuskallisesti sen, kuinka vaikea lihansyöjän on siirtyä kasvisruokailijaksi ihan kertaheitolla. Olen tehnyt kasvisruokaa iltaisin, mutta vähän silleen vasemmalla kädellä ja mahdollisimman helpolla. Yksi ilta, kun syötiin pikaisesti väsättyä, ihan sairaan pahaa Härkis-sörsseliä ja huomasin, että me molemmat lähinnä pyöritellään ruokaa siinä lautasella, iski semmoinen marttyyri-olo. Että tässä sitä nyt kärsitään rangaistusta ihmiskunnan synneistä ja miksi just mun on pakko... Tajusin sillä hetkellä, että homma pitää järkeistää. On pakko katsoa itseään peiliin ja tunnustaa se tosiasia, että minä en saa aikaiseksi hyvää kasvisruokaa päivittäin. Saisin, jos jaksaisin panostaa siihen joka päivä, mutta kun se ei vaan toimi. Niinpä teen tällä osastolla niin paljon, kuin voin. Meillä syödään jatkossa edelleen paljon kasvisruokaa (linkin takana hyväksi todettuja reseptejä) ja lupaan lisätä sen määrää vielä entisestään. Jonain päivinä syömme kuitenkin kanaa, kalaa ja ehkä noin kerran viikossa punaista lihaa tai possua. Päätin myös, että en enää käytä keinotekoisia lihankorvikkeita (Nyhtis, Härkis, Muru jne.), koska ne saavat aikaan vain ja ainoastaan kiukkua (ja uhman "huomenna syön ihan taatusti pihvin"). En nyt tähän hätään löytänyt noiden lihankorvikkeiden hiilijalanjälkeä, joka siis taatusti on pienempi kuin lihan, mutta täytyyhän sen suht korkea olla, koska ne kuitenkin valmistetaan tehtaassa (tarvitsee energiaa), pakataan muoviin (no muovi...) ja säilytetään kylmässä (tarvitsee energiaa). Eli silloin kun meillä syödään kasvisruokaa, se on valmistettu kasviksista ja proteiinin lähteenä toimii linssit tai pavut.

Kuva täältä

Se, missä mulla on tosi paljon petrattavaa, on ruokahävikki ja siihen meinaan nyt ruveta satsaamaan. On tietenkin muitakin juttuja, kuten esimerkiksi lentäminen, mutta me lennetään kerran 1-2 vuodessa, joten siitä en tunne ihan hirveän huonoa omaatuntoa. Mutta se ruokahävikki, joka useimpien raporttien mukaan on se pahin ongelma (täällä esim. oikein hyvä teksti aiheesta). Olin aikaisemmin ihan kauhea syntisäkki tässä asiassa; meillä meni ruokaa roskiin ihan säädytön määrä. Olen parantanut tapojani tässä asiassa ihan älyttömästi, mutta edelleen mulla on parantamisen varaa asiassa vaikka kuinka paljon. Tein päätöksen ottaa tämän asian suurennuslasin alle ihan toden teolla ja haastoin itseni ruokahävittömään marraskuuhun (haha, en keksinyt mitään rimmaavaa tähän...). Mitään syömäkelpoista ei heitetä roskiin ja toivon (uskon), että kun asian kanssa skarppaa tietoisesti yhden kuukauden ajan, tekeminen muuttuu tavoiksi ja niistä tulee rutiinia.

Lähdetkö mukaan haasteeseen? Kuulisin mielelläni teidän ajatuksia näistä aiheista! Tämä nyt ei ollut mikään kepeä perjantai-illan höpöpostaus, mutta joskus vaan on puhuttava myös näistä vaikeista asioista. Ja myönnettävä, että en itse ole mikään mallioppilas tässä asiassa.

Mutta hei, haluan kuitenkin tämän lopettaa positiivisesti. Vaikka tossa aikaisemmin totesinkin, että kusessa ollaan, niin en kuitenkaan suostu uskomaan siihen. Jos me ei ajatella sinisilmäisen optimistisesti, että jotain vielä on tehtävissä, niin sittenhän sitä vasta pissassa ollaankin. En suostu siihen, että kun lapseni kysyy multa 50 vuoden kuluttua (huomatkaa yltiöoptimistinen ajatukseni siitä, että olen silloin vielä elossa...), että "miksi te ette tehneet mitään?", vastaisin hänelle, että "no kato kun ei se enää kannattanut siinä vaiheessa ja ei mua itse asiassa hotsittanut niin kauheesti". Haluan vastata hänelle, että ainakin jotkut meistä yrittivät. Jotkut enemmän, jotkut vähemmän, mutta yritettiin kuitenkin. Ja ennen kaikkea haluan uskoa siihen, että hän vastaa mulle "no mutta onneksi teitte ja yrititte, koska hyvinhän tässä sitten loppujen lopuksi kävi". En tiedä tuleeko näin käymään, mutta siihen on uskottava.

ONNENHETKI ❤

On loma-aamu ja isäsi on juuri lähtenyt töihin. Makaan hereillä sängyssä ja mietin, että olisin halunnut nukkua pidempään. Kömmit unisena sänkyymme ja nukahdat saman tien uudestaan. Huomaan, ettei uni tule enää ja nousen ylös. Juon kahvia, lueskelen blogeja ja uutisia ja mietin, että pitäisi tehdä tänään kaikenlaista. Ramaisee kuitenkin vielä, joten hiivin takaisin sänkyyn ja jään katselemaan sinua.

Aivan kuten silloin, kun olit ihan pieni vauva. Nukuit päiväunia sängyssämme ja makasin vieressäsi tuijottaen sinua, pientä ihmettä, tuntikausia. Tarkistin aina välillä, että hengität varmasti. Ihmettelin sitä onnea, minkä olit tuonut elämäämme. Välillä en malttanut odottaa heräämistäsi ja tönin sinut varovasti hereille, jotta saisin leperrellä kanssasi. Kunnes taas nukahdit uudestaan ja jäin jälleen kerran katselemaan untasi.

Olet aina ollut hyvä nukkuja, luojan kiitos siitä. Olen saanut katsella untasi viikonloppuisin ja lomilla, harvemmin olet herännyt ennen minua. Monesti olemme isäsi kanssa yhdessä hiipineet huoneeseesi, kömpineet sänkyysi ja herätelleet sinut haleilla ja suukoilla. Heti sen jälkeen, kun ensin olemme yhdessä katselleet levollista untasi.

Tänä aamuna mietin, että olet pian jo iso poika. Kasvat ohitseni parin vuoden kuluttua. Et taida silloin enää kömpiä aamulla sänkyymme. Silitän poskeasi varovasti ja mietin, että kohta siinä alkaa kasvaa parta. Ei kuitenkaan vielä, ihosi on vielä lapsen sileä ja pehmeä, tuoksutkin ihan pikkupojalle vielä. Nuuhkuttelen sinua ihan kuten vauva-aikanakin ja mietin, että tämän tuoksun tunnistaisin missä tahansa.

Huomaan, että alat heräilemään ja uskallan ottaa sinua kädestä. Avaat silmäsi ja hymyilet. Katselemme hetken toisiamme ja muistat, että on loma-aamu. Ärähdät oliko pakko herättää? ja suljet silmäsi uudestaan. Näen, että vaivut ihan kohta takaisin uneen ja hymyilet. Puristat kättäni ja mumiset anteeksi äiti, että sanoin rumasti. Käännät kylkeä ja alat tuhista. Ei haittaa, rakas. Vedän sinut kainalooni, suljen silmäni ja nukahdan uudestaan. Hymyilen.

Onnenhetki 💗

MILLOIN VIIMEKSI?

Voisin kirjoittaa ton otsikon alla aiheesta "milloin viimeksi keksin mitään järkevää kirjoitettavaa?", koska on just semmoinen fiilis tällä hetkellä - että tämäkin höpötys menee samaan sarjaan monen lähiaikoina kirjoittamani "sitä sun tätä" -tyyppisen hölinän kanssa (kuten viimeksi tämä). Mutta toisaalta näitä "aivottomia" juttuja on kiva kirjoitella näin perjantain (ja alkaneen syysloman) kunniaksi, joten antaa mennä.

Olen lukenut lähiaikoina muutaman kivan "Milloin viimeksi?" -postauksen, mutta kun en kuollaksenikaan muista, mistä blogeista, päädyin googlaamaan aihetta ja huomasin, että tämä sama haaste on pyörinyt blogeissa jo myös viime vuonna! Mutta eipä se varmaan haittaa, hyvät haastikset näköjään elää useita tulemisia. Ideana on siis muistella, milloin viimeksi...

Ilahduin. Itse asiassa juuri tällä hetkellä, kun tajusin, etten osaa päättää minkä lähiaikojen ilahtumisenaiheista tähän laittaisin. Tuli hyvä mieli, kun tajusin, että oma elämä on lähes päivittäin täynnä mukavia pikkujuttuja, jotka saavat hymyn huulille. Oikein tositosi isosti ilahduin viikko sitten kansainvälisenä opettajan päivänä, kun oppilaat antoivat liikuttavan ihanaa palautetta.

Nauroin. Tänään päivällä yhdellä tunnilla naurettiin oppilaiden ihan kippurassa mulle ja mun toilailuille. Ja eilen illalla ihan yhtä kippurassa kotona miehen ja pojan kanssa työkaverin Facebook-postaukselle, missä hän heitti mun kustannuksella ihan sairaan hauskaa läppää (tuntee mun huumorintajun ja tietää, että kestän tommoisen). Heh, huomaatteko - olen näköjään itse itselleni parasta huumoria, koska näköjään nauran useimmiten itselleni 😂

Itkin. Olen aina ollut tosi huono itkemään. Olen kyllä tunneihminen ja näytän kaikki tunteeni avoimesti, mutta surun hetkellä itkeminen on aina ollut tosi vaikeaa (ei kauhean hyvä piirre!). Viimeksi taisin itkeä oikein kunnolla muutama vuosi sitten isäni sairastuessa syöpään. Epävarmuuden aika diagnoosin ja leikkauksen välillä oli isän tytölle tosi raastavaa, mutta onneksi pystyin silloin itkemään surun ulos. Ja isä selvisi, onneksi ❤

Suutuin. Töissä pari päivää sitten, en nuorille, vaan yhdelle aikuiselle. Itse asiassa toi työkaverin FB-herja liittyi just siihen tilanteeseen. Musta on vanhemmiten tullut just se vähän kiukkuinen rääväsuu ämmä, joka aina jokaisessa opekokouksessa avautuu jostain epäkohdasta. Taisi käydä taas kerran niin, että ei ole tänäkään vuonna tulossa henkilökohtaista palkanlisää, hehheeee.... Toisaalta nämä tilanteet on kuulemma työkavereille ihan parasta viihdettä muuten niin tylsissä kokouksissa, joten hauskaa, että edes joku viihtyy!

Harmistuin. Onko nyt kyse isosta harmistuksesta vai pienestä? Sovitaan, että pienestä. Tänä aamuna harmitti, kun nukuin vähän turhan myöhään ja aamu meni kiireessä häsläämiseksi. Äksyilin ihan turhaan miehelle ja ikävä kyllä lapselle myös.

Häkellyin. Tapasin kokkikurssilla vanhan opiskelijan, joka esittäytymiskierroksella kehui mua avoimesti muiden kuullen hyväksi opettajaksi. Suora kehu häkellyttää aina, mutta toisaalta olin myös vähän sitä mieltä, että se oli ehkä tarpeetonta siinä tilanteessa.

Kokeilin jotain uutta. No just toi yllä mainittu kokkikurssi. Osallistuin tällä viikolla kansalaisopiston järjestämälle kasvisruokakurssille. Oli tosi kivaa päästä kokkaamaan ihan uusia juttuja ja sain myös paljon mielenkiintoista uutta nippelitietoa vegeilyyn liittyen. Kurssi myös selkeytti hyvin omaa "kasvisruokafilosofiaani" ja mulle kirkastui se, että mitä teen tällä hetkellä on mulle just paras tapa vegeillä. Eli en edelleenkään tykkää yhtään soijarouheesta tai tofusta ja tajusin, että ei mun tarvikaan. Olen niiden käyttämistä miettinyt paljon tyyliin "pitäisi", mutta nyt viimeistään päätin, että ei todellakaan pidä, jos ei tykkää. Mutta pari kivaa uutta reseptiä sain ja olihan se mielenkiintoista päästä maistelemaan 11 ruokalajia kerralla!

Tässä vasta osa illan tarjoiluista.

Yläkoulun köksänluokan kattauksissa käytetyt tekokukat olivat jotenkin niin suloisen hellyyttäviä ❤

Urheilin. Viikko on ollut vähän tahmea, koska olen lukenut niitä viimeisiä kokeita... ääh, seliseli. Viimeksi urheilin kunnolla sunnuntaina, kun olin uintikurssin viimeisellä tunnilla. En laske urheiluksi 20 minuutin kävelylenkkejä, joten aika nihkeä viikko on kyllä ollut. Mutta hei, uintikurssi. Se oli niiiiin mahtava juttu! Vaikka en vieläkään osaa "mitään", osaan kuitenkin 400% enemmän, kuin vielä 8 viikkoa sitten. On ollut ihan mieletön tunne, kun lihakset on olleet oikein kunnolla kipeinä uinnin jälkeen, mitä ei kyllä aikaisempien himmailu-uintitreenien jälkeen koskaan tapahtunut. Seuraavien kolmen viikon aikana osallistun vesijuoksun tehokurssille, jossa opiskellaan niin ikään tekniikkaa ja erilaisia intervalliharjoituksia. Olen ollut kahdella tällaisella tunnilla vuosia sitten ja voi hittolainen, kuinka tehokkaan treenin siitä vesijuoksusta saa, kun sen tekee oikein. Olen kuitenkin unohtanut lähes kaiken ja siksi päätin osallistua tälle tehokurssille. Kolmen viikon kuluttua mulla on kalenterissa uinti/vesijuoksu -treenejä 2-3 kertaa viikossa. Ihan parasta!

Luin. No mähän luen koko ajan. Tosin nyt lukuvuoden aikana vähemmän, kuin lomalla, mutta kuitenkin. Tällä viikolla olen lähinnä lukenut kokeita, mutta ensi viikolla on tarkoitus tarttua pariin uuteen kirjaan.

Söin. Koulussa oli joku ruokalan spesiaalipäivä ja ruuaksi oli tortilloja, joten jätin omat eväät kotiin tänään ja söin niitä. Ihan liian monta...

Herkuttelin. Nyt on kyllä outo juttu, en saa mieleeni yhtäkään kunnon herkutteluhetkeä... Häh? Viime viikonloppuna söin vähän suklaata, mutta se meni vähän silleen autopilotilla, että "koska nyt on viikonloppu". Huomenna pääsen herkuttelemaan hyvään ravintolaan (katso alla), sitä odotan kovasti!

Ostin. Kuinka monta kertaa mä olenkaan vannonut, että en osta enää ikinä yhtäkään kirjaa... ja kuinka monta kertaa olenkaan rikkonut tämän lupauksen. Eli ostin Deliciously Ellan uutuuskirjan.

Tapasin. Muutan tämän futuuriin eli tapaan huomenna kaksi rakasta ystävää minikylpyläloman puitteissa. Tiedossa on ulkoilua kauniissa säässä, meditaatioharjoitus (kääk!), kylpylöintiä ja illan päätteeksi herkullinen illallinen. Niin ja sunnuntaina tietenkin pitkästä aikaa hotelliaamiainen, ihanaa. Tärkeintä on se, että tapaan näitä elämäni voimanaisia pitkästä aikaa. Ja muutaman viikon kuluttua tiedossa toinen tapaaminen myös niin rakkaan voimanaisen kanssa. Muutamia muitakin kivoja tapaamisia on tiedossa tälle syksylle, olen tosi onnellinen siitä, että näitä on nyt järjestynyt monta, koska yleensä ystäviä tulee nähtyä ihan liian harvoin!

Päätin. Voi että, mähän päätän vaikka mitä noin 34 kertaa päivässä. Olen suorastaan mestari kaikenlaisissa päätöksissä ja ihan legendaarinen siinä, että harvemmin mikään näistä päätöksistä toteutuu. Nyt kuitenkin olen päättänyt käyttää syyslomaviikon kodin raivaamiseen. Ja tämä päätös nyt kyllä ihan varmasti tulee pitämään, koska olen siinä ihanassa tilanteessa, että meidän varasto on vihdoin valmistunut ja muutaman vuoden odotuksen jälkeen pääsen vihdoinkin siirtämään täältä kotoa kaiken varastotavaran sinne. Tiedossa on myös lapsen huoneen "räjäyttäminen" ison pojan huoneeksi, joten ensi viikolle kyllä riittää hommaa.

Inspiroiduin. Sain ihan kuningataridean tällä viikolla siellä kokkauskurssilla. Tämä jääköön vielä mysteeriksi, koska idea on vielä ihan alkutekijöissään.

Tämmöistä. Nyt on aika vähitellen laskeutua perjantain viettoon ja samalla siis myös syysloman aloitteluun. Tyypillistä kyllä, jonkinlainen flunssanpoikainen tuntuu olevan tuloillaan, mutta mä just päätin, että se ei tule. En halua viettää taas syyslomaa sairastaessa, niin on käynyt aika monena vuonna ja se on kyllä maailman ankein juttu. Jos tauti kuitenkin iskee, yritän ajatella asiaa positiivisesti; että lomalla pystyy sairastamaan ilman huonoa omaatuntoa. Mutta ei ei, ei se ole tulossa!

Miten siellä? Onko sulla syyslomaa? Oletko jo tehnyt tämän haasteen? Jos et, niin tartu siihen ihmeessä, nämä ovat aina niin kivoja sekä kirjoittaa, että lukea. 

Ihanaa viikonloppua kaikille ja alkanutta lomaa niille, joilla semmoinen on tiedossa 💗

OUDON VIIKON SITÄ SUN TÄTÄ

Outo, outo viikko takana. Normaaliin arkeen kuuluva "punainen lanka" on jotenkin ollut häviksissä ja tuntuu, että olen haahunnut tilanteesta toiseen tajuamatta oikein, miten ne liittyvät yhtään mihinkään. Viehätyin Tuulan ja Marikan "päiväni murmelina" -kirjoituksista ja halusin tehdä itse samanlaisen, mutta tajusin, etten pysty hahmottamaan yhdenkään päivän kulkua niin, että saisin aikaiseksi edes sekavaa postausta yhdestäkään kuluneen viikon päivästä. Niinpä tästä tulee nyt tämmöinen "sitä sun tätä" -sillisalaatti - ajatuksia ja tilanteita kuluneelta viikolta. Ei punaista lankaa, ei takuuta tekstin järkevyydestä tai sisällöstä, lukeminen siis täysin omalla vastuulla!

Olin kovasti miettinyt, pitäisikö ryhtyä lihattomalle lokakuulle tänä vuonna, mutta jotenkin en jaksanut miettiä asiaa loppuun. Ja kun viime vuonna kävi miten kävi, niin olin jo ehtinyt päättää, että lokakuu jatkuu syömisten suhteen kuten meillä yleensäkin syödään: usein kasvisruokaa, mutta aina välillä kanaa ja jauhelihaa. Tein maanantaina koetta valvoessani kauppalistaa, koska oli tarkoitus mennä iltapäivällä kauppaan tekemään koko viikon ruokaostokset. Samalla siinä mietin myös mitä ruokia meinaan viikolla tehdä, kun mieheltä kilahti tekstiviesti: "Työkaveri haastoi lihattomaan lokakuuhun. Otin haasteen vastaan." Jassoo ajattelin ja vedin listalta yli jauhelihan, kanan ja possunsuikaleet (maanantaina oli tarkoitus syödä possuwokkia pitkästä aikaa). Suurin osa teistä siellä nyt ajattelee, että anna sen miehet tehdä omat pöperönsä, mutta ei se meillä mene niin. Minä olen se, joka kokkaan, koska haluan niin. Mies on aina - siis ihan aina - niin tyytyväinen ja kiitollinen kaikesta mitä teen, eikä koskaan vaadi tai edes pyydä mitään, että sen harvan kerran, kun hän esittää toiveen jostain ruokaan liittyvästä, niin minä kyllä toteutan sen. Ja hei, onhan toi nyt ihan mahtava juttu - paatunut lihansyöjämies on muuttunut tässä vuosien varrella kasvisruokaa rakastavaksi maailman parantajaksi ❤ Päätin tosin heti, että itse en ole ehdoton lihattomassa tällä kertaa, koska lokakuun aikana mulla on muutamia menoja, joihin tulee liittymään syöminen ulkona hyvässä ravintolassa ja haluan pitää lihavaihtoehdon mahdollisuuden auki. Ja esim. keskiviikkona vetelin lapsen kanssa tyytyväisenä jauheliha-makaronipöperöä ja sulatin miehelle pakkasesta linssikastiketta. Kivoja ruokia olen kuitenkin tässä viikon aikana ehtinyt kokkailla.

Etualalla näkyvä epämääräinen mössö on yksi parhaista kasvisruuista, mitä olen koskaan tehnyt. Ohje tulossa blogiin jossain vaiheessa, alkuperäinen ohje löytyy täältä.

Auton ikkunat ovat olleet jäässä aamuisin. Olen ollut vähän höpsähtäneenä asiasta joka kerta, vähän semmoinen "yöpakkanen yllätti autoilijat" -tilanne. Yhtenäkään päivänä ei kuitenkaan ole tullut mieleen jättää autoa katokseen, vaan olen ajanut sen joka kerta tuohon lähemmäs taloa, mihin sen yleensä tykkään jättää. Sama yllätys on ollut vaatteiden suhteen - missä mun lämpimät takit on? Hanskat? Lämpimämpi kaulaliina? Lapsi onneksi sentään on kulkenut riittävän lämpimissä vaatteissa, mutta minä olen huidellut menemään farkkurotsi päällä ihan kuin olisi vielä syyskuun alku. Koska en vaan voi tajuta, että on jo lokakuu!

Ja se taas johtuu siitä, että mulla on edelleen yhtä hilpeän kepeä olo, kuin kesälläkin oli. Olen lukenut muiden bloggareiden kirjoituksia nyt jo alkaneista kaamosmasennuksen oireista, ihmetellyt aamuisin ja iltaisin, kuka ihme on sammuttanut valot ulkona ja hymyillyt töihin ajaessani jo aika matalalta paistavan syysauringon häikäistessä silmiä. Olen yrittänyt lietsoa itseäni stressaamaan parista pikkujutusta (tämä oli siis semmoinen tieteellinen koe, oli ihan pakko kokeilla), jotka vuosi sitten olisivat rusentaneet mut alleen ja olisin murehtinut niitä viikkotolkulla. Ei mitään vaikutusta, hymyilyttää vaan! En ole ihan varma, olinko tämmöinen huoleton heitukka aikaisemmin ja olin vaan ehtinyt unohtaa sen vaihdevuosikärvistelyissäni, vai onko tämä nyt vaihdevuosien jälkeisen, seesteisen ajan alkua. Tai sitten tämä on vaan omituisen kesän jatkoa ja normaali v****tus iskee päälle hetkenä minä hyvänä. Oli miten oli, on ihanaa sanoa olevansa ihan superonnellinen tällä hetkellä. Olen melko varma, että se estrogeeniresepti, minkä sain, on jotenkin virheellisesti kirjoitettu ja sivelen iholleni joka aamu jotain aivoihin positiivisesti vaikuttavaa välittäjäainetta. Tai sitten, kuten mieheni totesi, mulla onkin munasarjat aivoissa, mitä ajatusta en viitsinyt lähteä miettimään sen pidemmälle. Kysyin myös mieheltä, että huomaako hän tämän eron mussa ja vastaus oli, että "et sä ainakaan pahemmaksi ole muuttunut". Katsoin viisaammaksi olla jatkamatta tuota keskustelua ja kävin sipaisemassa estrogeenigeeliä ihan pikkaisen extra-annoksen käsivarren iholle.

Yritän koko ajan säästää rahaa meidän joulun matkaa varten, mikä on siis jo varattu ja maksettu, lähdemme Prahaan - ihanaa!!! Otan muuten mielihyvin Praha-vinkkejä vastaan, kaikki käy, koska emme ole olleet siellä aikaisemmin. Niin, se rahan säästäminen. En tarvitse yhden yhtää kippoa tai kuppia keittiööni, mutta Iittalan myymälässä oli muuttoale ja saatoin ihan vahingossa ostaa nämä ihanat viininpunaiset pikkukipot. Olen niitä käynyt hipelöimässä jo tammikuusta lähtien ja nyt ne oli ihan pakko kotiuttaa, koska... no, ne nyt vaan ovat ihanat. Ja viininpunaiset. Kuka nyt miettii kippojen kohdalla sitä, tarvitaanko niitä?? Varsinkaan, jos ne ovat viininpunaiset.

Tekisi mieli käydä kommenttipuolella juttelemassa kaikissa mahdollisissa blogeissa, mutta nyt ei jotenkin ole paukkuja siihen. Kyllä te ihanat tiedätte, että olen kyllä käynyt teitä lukemassa, mutta viikolla vaan ei ole ollut aikaa ja nyt tekee mieli käydä pizzataikinan kimppuun. Pizzaperjantai. Ne kokeet, joista viimeksi kirjoitin, ovat edelleen suurimmalta osin korjaamatta. Olen niidenkin kanssa haahuillut koko viikon - korjannut tehtävän sieltä, toisen täältä ja siirtynyt sitten Ikean sivuille googlaamaan kirjahyllyjä, koska syyslomaviikolla pitää saada tämä huusholli järjestykseen. Meillä se tarkoittaa lähinnä sitä, että tarvitsen lisää kirjahyllyä. Mies yritti ehdottaa, että voisiko se tarkoittaa sitä, että ostaisin vähemmän kirjoja... Houkka! Ei tule kuuloonkaan! Tiesittekö muuten, että joka viides sekunti maailmassa myydään yksi Billy-kirjahylly. Kelatkaa, mikä määrä Billyjä! Mutta siis ne kokeet, ne on nyt korjattava viikonloppuna loppuun. Menee aina - siis ihan aina - viime tippaan, mutta tämmöistä se on.

Tänään siis pizzaa. 

Viikon teeman mukaan täytteet tulevat olemaan vähän sitä sun tätä, kaikenlaista. 

Mahtavaa viikonloppua kaikille 💗