torstai 28. helmikuuta 2019

POIKKEUKSELLISEN TERVE?

Vai ihan normaali ikäisekseen? Jäin kuulkaas miettimään tätä tänään, kun olin aamulla soittanut ja varannut itselleni labra- ja lääkäriajan. Haluan muutamasta syystä johtuen mittauttaa paastosokeriarvoni ja muutenkin päästä perusteelliseen terveystarkastukseen lähestyvän 50-vuotispäiväni "kunniaksi". Edellisestä tarkastuksesta on jo viisi vuotta, joten ajankohta on mitä otollisin.

Hämmennyin, tai suorastaan järkytyin, kun juteltuani sairaanhoitajan kanssa ja käytyämme läpi omaa terveyshistoriaani (ja edellisessä terveystarkastuksessa otettuja kokeita), hän suorastaan ylisti ja hämmästeli sitä, kuinka poikkeuksellisen terve olen ikäisekseni. Kun pyysin häntä tarkentamaan asiaa, kyse oli siitä, että on kuulemma harvinaista, että minun ikäiselläni naisella ei ole jo jotain lääkitystä esim. kohonneeseen verenpaineeseen tai diabetekseen (tai johonkin muuhun sairauteen). Yritin siinä aikani änkyttää, että eikös tämä nyt ole ihan normaalia, että enhän minä vielä ole oikeasti vanha ja kyllä kai nyt muutkin tämän ikäiset ovat samanlaisessa ihan normaalissa kunnossa kuin minä?? Mutta ei, ylistäminen ja päivittely vain jatkuivat!

Siis oikeasti? Onko asia todellakin näin? Pitää varmaan tutkia jotain terveystilastoja, koska asia todellakin jäi mietityttämään mua. Kyse voi tietenkin olla siitä, että tämä (todella ihana ja mukava) hoitaja vain halusi saada mulle hyvän mielen ja tsemppifiiliksen (missä hän kyllä todellakin onnistui). Tai sitten me elämme jollain poikkeuksellisen sairaalla alueella! Tai sitten tosiasia vaan on se, että 50-vuotiaat ovat jo usein sairaita tavalla tai toisella. Enkä nyt siis tarkoita (synnynnäisiä) pitkäaikaissairauksia, hoitaja selvästi puhui lähinnä elintasosairauksista.

Kuva täältä

Olisi tosi kiva kuulla teidän mielipiteitä ja kommentteja tähän! 
En tarkoita, että kenenkään tarvitsee ruveta kertomaan mitään omasta terveydentilastaan (saa toki kertoa!), mutta mitä olette mieltä tästä keskustelusta ko. sairaanhoitajan kanssa? 
Onko outoa ja poikkeuksellista, että 50-vuotias on perusterve?

perjantai 22. helmikuuta 2019

PALJON ASIAA, MUTTA EI MITÄÄN SANOTTAVAA

Vai sopisiko otsikoksi kuitenkin paremmin Paljon sanottavaa, mutta ei mitään asiaa? Kaikenlaista sitä ihminen ehtiikin lomalla miettiä... Pointtihan tässäkin kirjoituksessa (taas kerran) on se, että varsinaista aihetta ei ole, kunhan vaan mielelläni "höpisen" täällä aiheista, mitkä pyörivät mielessä. Olen huomannut, että tykkään kirjoittaa ehkä eniten just näitä "tyhjää täynnä" -juttuja; jonkinlaiseksi päiväkirjaksihan tämä blogi minulle on muodostunut. Veikkaan, että aika monella on sama tilanne.

Tukholman risteilyllä, jolla olin kahdestaan 11-vuotiaamme kanssa ehti todella miettiä kaikenlaista. Poikamme on ihan mahtavaa matkaseuraa ja tykkää kyllä viettää aikaa minun kanssani, mutta kyllähän hän mieluiten istui leikkipaikan Pleikka-nurkkauksessa muiden saman ikäisten kanssa, joita onneksi hiihtolomaviikolla laivalla oli tosi paljon. Minä vietin vapaa-aikani (kutsuin sitä kyllä myös leikilläni "hylättynä" -ajakseni, joka sai ihanan empaattisen lapsemme lähes kyyneliin, kunnes hän tajusi, että ihan läpällä heitin tuon ja että kyse ei ollut oikeasti siitä, että olisin ollut "hylkäämisestä" jotenkin surkeana) vaellellen Siljan Promenade-käytävän kaupoissa, tuhlaten ihan turhan paljon rahaa tax free-kaupassa heräteostoksiin ja istuskellen eri kuppiloissa välillä viinilasillisen, välillä vesilasin äärellä. Oli aikaa miettiä postausideoita, työjuttuja (saan yleensä jostain syystä aina lomalla parhaat ideat tuntien uudistamiseen) ja ihan vaan yleensäkin omaa elämää. Oli myös ihan kivaa olla ajattelematta mitään, se luonnistuu paljon helpommin tommoisessa väenpaljoudessa kuin esim. yksin kotona tai auton ratissa istuen. En aina saa pään sisäistä höpöttäjää hiljennettyä, mutta tuolla laivalla se onnistui välillä, mistä olin kovin iloinen. Oli hauska seurata ihmisten haahuilua laivalla ja miettiä, keitäköhän nuokin oikein ovat ja minkälainen elämä heillä on.


Välillä ihmisten tarkkailu toki sai mut myös surulliseksikin. Kun ollaan sulloutuneina suhteellisen pieneen tilaan, sitä näkee samaa porukkaa kahden päivän aikana moneen otteeseen. Surin sen perheen lapsia, joiden vanhemmat kulkivat molempina iltoina Promenadia pitkin aikamoisessa kekkulissa lasten seuratessa vähän hätääntyneen oloisina heidän perässään. Surin niitä kahta, jotka kulkivat mahdollisimman kaukana toisistaan, mutta kuitenkin mustasukkaisesti toinen toisiaan tarkkaillen, ettei toinen vaan eksy väärälle tielle. Katseissa oli surua ja patoutunutta vihaa toista kohtaan. Mikäköhän heidänkin tarinansa mahtaa olla? Surulliseksi meidät molemmat teki isä ja kaksi pientä poikaa á la carte -ravintolassa, jotka istuivat toisilleen puhumatta koko ruokailun ajan jokaisella oma kännykkä tai tabletti jatkuvasti lautasen vieressä sauhuten. Tämä näky pysäytti oman lapsenkin niin, että hän puhuu siitä vieläkin. Juttelimme sen jälkeen aiheesta ja hän taisi vasta nyt sisäistää ihan toden teolla sen, miksi kiellän kännykän räpläämisen julkisilla paikoilla. Kyllä meilläkin siihen puhelimeen saa välillä kurkata, mutta ravintolassa tai muissa vastaavissa paikoissa ei pelata eikä tuijoteta tubettajien höpinöitä. Sille on oma aikansa kotona! En todellakaan halua ylidemonisoida ruutuaikaa (ja herranen aika, meillä sitä varmasti tulee välillä ihan liikaa), mutta olen kuitenkin halunnut opettaa ruudun käyttöön liittyviä "tapoja" lapselle. Ja sen, että kun lähdemme vaikkapa yhdessä perheen kesken ulos syömään, silloin on yhdessä olemisen aika.

Näimme toki myös paljon iloisia ihmisiä, riehakkaita pikkuisia, jotka tikahtuivat onnesta Muumin tavattuaan ja vetivät itsensä ylikierroksille pallomeressä. Onnellisen oloisia perheitä. Näennäisnyreitä teinejä, jotka oli selvästi "pakotettu" laivalle vanhempien kanssa, mutta jotka ujosti illalla matkalla hyttiin nojautuivat äitiä tai isää vasten hississä ja hymyilivät väsyneesti. Ihan paras hetki koko matkassa oli kuitenkin se, kun menimme pubiin katsomaan futismatsia (voi että pojan mielestä oli jännää päästä ihan "oikeaan baariin" 😃) ja viereiseen pöytään pelmahti joukko 18-20 vuotiaita, maahanmuuttajataustaisia "jenginuoria" (tai sen vaikutelman he ainakin kovasti halusivat käytöksellään antaa). Ei mennyt kuin hetki, niin oma 11-vuotiaani istui samassa pöydässä heidän kanssaan juttelemassa ja väittelemässä futiksesta. Oltiin samaa mieltä, kiivaasti eri mieltä, liittouduttiin pelaajafanittamisten mukaan, mollattiin "vääriä" pelaajia. Heiteltiin maalin tullen yläfemmoja tai iskettiin nyrkkiä pöytään vastustajan onnistuessa. Nuoret kundit ottivat pojan niin hienosti osaksi porukkaansa, etten voinut kuin ihaillen katsoa vierestä. Hauskinta oli se, kun lapsi läksytti kundeja v-sanan käytöstä (jota hän syvästi vihaa) ja pojat ihan oikeasti lopettivat sen viljelyn ainakin siksi aikaa, kun me istuimme heidän seurassaan. Keksivät kaikkia mahdollisia v-alkuisia korvikkeita, mutta todella ymmärsivät ja kunnioittivat lapsen käskyä olla kiroilematta! Ihan mahtavia tyyppejä ❤ Seuraavana päivänäkin vielä yläfemmailtiin, kun törmättiin laivan käytävällä.

Tukholmasta ei tällä kertaa mitään erityistä raportoitavaa. Emme tarkoituksella menneet ihan keskustaan asti, vaan jäimme Östermalmin alueelle. Kävelimme ihanassa kevätauringossa, piipahdimme muutamassa vaatekaupassa, söimme ylihinnoitellun ja ylipahan (lapsen arvio oli 0/5) hampurilaisen hienostokahvilassa, jonka jälkeen menimme - haha - Mäkkäriin jälkkärijätskeille. Ei ollut tarkoituskaan tällä reissulla tehdä mitään erityistä tai vierailla missään kohteessa, joten vietimme kaupungilla vain muutaman tunnin ja palasimme laivalle ottamaan päikkärit ja syömään iltapäiväkarkkiähkyt hytissä. Olen tosi huono muistamaan kuvien räpsimisen reissussa, joten mulla ei ole yhtäkään kuvaa sinänsä niin kauniista ja hurmaavasta Östermalmin alueesta. Ostin COS.n paidan, jonka metsänvihreä väri ja kiva kaulus hurmasivat mut ihan täysin.

Kuva täältä

Ruokakuvia räpsin muutaman, vaikka mitään tajunnan räjäyttävää ei kyllä tällä matkalla koettukaan. Yllättäen seisovan pöydän ruuat vetivät voiton tällä reissulla (buffa on kyllä parantunut takavuosista ihan älyttömästi!), niistä en kyllä kuvia ottanut kuin jälkkärilautasestani. Tavolata-ravintola oli vähän pettymys; kaikki oli ihan ok, mutta jotenkin vähän boring.


Muuten loma on vähän niinkuin tullut ja mennyt; kun viikon lomalla tekee minireissu keskellä viikkoa, niin se syö oikeastaan koko viikon. Totesinkin, että ensi kerralla kannattaa lähteä reissuun joko heti loman alkaessa tai vasta ihan vikoina päivinä. Eipä tällä viikolla tosin ollut mitään sen kummempaa tarkoitus tehdäkään - ellei lasketa niitä loputtomia ja iänikäisiä pitäisi -projekteja. En edes jaksa niitä ruveta taas kertaalleen tähän listaamaan tai päivittelemään sitä, miten saamaton olen tarttumaan niihin.


Tänään käytiin meidän pikkukaupungissa kävelyllä (koska täällä kodin lähistöllä "kävely" onnistuu ainoastaan luistimet jalassa...) ja oli ihan mahtava nähdä kukkakaupan edustalla kevään ekat narsissit. Ihan vielä en niitä kotiin ostanut, mutta veikkaan, että jo ensi viikolla... Tulppaanikimppu toki tarttui matkaan, tykkään niistä oikeastaan eniten tässä nuppuvaiheessa (vaikka silloin niistä ei kyllä saa kauhean edustavaa kuvaa otettua).



Lapsi onnistui nappaamaan musta kuvan, jonka nuhjuisuus ja epätarkkuus jotenkin kuvastaa tämän hetkistä tilaani hyvin. Fyysisen olon suhteen nupit eivät ole ihan kaakossa; ei mitään vakavaa, mutta pienelle ryhtiliikkeelle olisi just nyt tarvetta. Olisi helppoa syyttää olotilasta pitkää pimeä talvea ja koko alkuvuoden jatkunutta, ärsyttävää on/off -pikkuflunssaa, mutta en sitä tee, koska näitä syitähän löytyy aina. Kyse on ihan rehellisesti liudasta pieniä, mutta toistuvia, vääriä valintoja oman hyvinvoinnin ylläpitämisessä (tai -pitämättömyydessä tässä tapauksessa...), joiden suhteen pitää nyt vaan ryhdistäytyä.


No, kyllähän sitä sanottavaa taas riitti, mutta eri asia sitten on, oliko tässä mitään asiaa :)
Mutta tarvitseeko aina ollakaan? 

Kivaa viikonloppua kaikille ja ensi viikon talvilomalaisille aurinkoa ja hyvää mieltä (samaa toki toivotan kaikille ei-lomalaisillekin) 💗

lauantai 16. helmikuuta 2019

MUST HAVE KOSMETIIKKATUOTTEET

En ole tainnut kirjoittaa kertaakaan kosmetiikasta! En usko, että kauhean säännöllisesti aiheesta tulevaisuudessakaan kirjoittelen, mutta idea postauksesta tuli mieleeni, kun tein tax free -ostoslistaa tulevan viikon Tukholman risteilyä silmällä pitäen. Jäin miettimään sitä, kuinka fiksautunut olen tiettyihin tuotteisiin, joista osa on ollut käytössä jo vuosikausia ja tulee varmaan olemaankin niin pitkään, kuin niitä tullaan valmistamaan.

Olen meikannut aina eli muistaakseni 14-vuotiaasta lähtien. Kun katson vanhoja koulukuvia, näen onnekseni sen, että meikkasin jo nuorena aika hillitysti ja "siististi". Syynä oli varmaan se, että äitini suhtautui positiivisesti meikkaamisen aloittamiseen ja opetti minulle tietyt perusjutut. En myöskään ollut millään tapaa kapinoiva nuori, joten mun ei tarvinnut osoittaa mitään räikeällä meikillä. Eri juttu on tietysti se, miltä 80-luvun muotimeikki (vihreä kajal ja ripsari sekä melkein valkoinen huulipuna...) nykyjään näyttävät, mutta en koskaan ollut "tuhruinen", jos tajuatte, mitä tarkoitan. Äiti osti myös alusta lähtien mulle hyvät ja laadukkaat tuotteet, mikä väkisinkin vaikuttaa lopputulokseen positiivisella tavalla.

Meikki on mulle vähän sama, kuin siistit vaatteet arkisin. Tunnen oloni huolitelluksi meikattuna, ihan samalla tavalla kuin silloin, kun päällä on jotain muuta kuin rötkyverkkarit ja kauhtunut T-paita. Opettajan on tärkeä tuntea olonsa hyväksi luokan edessä, muuten siellä estradilla saattaa tulla tukala olo. En usko, että oppilaat välttämättä edes huomaisivat, jos lampsisin luokan eteen meikittömänä, mutta itselläni olisi outo olo. Viikonloput ja lomat vietän kuitenkin ihan täysin meikittömänä. Joskus saatan laittaa vähän puuteria ja poskipunaa, mutta yleensä en meikkaa laisinkaan. Eli meikki ei ole mulle mikään itsetuntoasia sinällään. Mulle on ihan yks hailee, miltä näytän mennessäni viikonloppuna kauppaan, mutta toki esim. kaupunkilomilla tai nyt vaikka tulevan viikon risteilyllä meikkaan, koska haluan näyttää "omalta itseltäni". Tätä on muuten aika vaikea selittää esim. miehelle; "en meikkaa muita varten, mutta meikkaan kuitenkin lomallakin vaikkapa Helsinkiin mennessäni". Tajuatteko te mun pointin?

No joo, mutta asiaan. Aloitetaan näistä ihan must have -tuotteista:


Cliniquen kasvovesi ja kuorintavoide. Mulla on aina ollut hyvä ja "vahva" iho eli sellainen, että se kestää (ja tarvitsee) aika voimakkaita tuotteita puhdistukseen. Kaikenlaisia voiteita olen vuosien varrella käyttänyt Niveasta kalliisiin YSL:n voiteisiin, mutta nämä Cliniquen aika ärhäkät puhdistustuotteet ovat semmoisia, että ihoni alkaa äksyilemään, jos ei saa niitä säännöllisesti. Tuo kuorintavoide on suureksi pettymyksekseni paljon miedompi kuin takavuosina, mutta ajaa edelleen asiansa.

Nivean dödö on ainoa, jota olen edes kokeillut sen jälkeen, kun aloitin tämän käytön. En ole koskaan ollut taipuvainen hikoilemaan haisevasti, mutta en halua testata asiaa siirtymällä johonkin toiseen dödöön.

Nivean puhdistusgeeli on aivan ihana ja tykkään myös siitä, että se on niin edullinen. Kylmiä väreitä tosin aiheuttaa joka ilta se ajatus, että se on täynnä pieniä rakeita, jotka eivät voi olla muuta kuin muovia...  Työnnän kuitenkin tässä asiassa pääni puskaan ja yritän olla ajattelematta asiaa, koska en (muka) "tule toimeen" ilman noita pieniä muovihippusia... 😞

Biothermin Lait Corporel -vartalovoide 💓Jos pitäisi (Nivean dödön lisäksi) valita yksi, mistä en suostu luopumaan, se olisi tämä. Kasvoja olen rasvannut aina, mutta kroppa oli hunningolla vuosikausia, koska en vaan löytänyt sopivaa voidetta. Kaikki olivat liian paksuja, tönkköjä, eivät imeytyneet riittävän nopeasti ja jättivät inhottavan rasvaisen pinnan koko päiväksi. Biothermin voide imeytyy välittömästi, kosteuttaa kuitenkin erinomaisesti ja lisäksi siinä on ihanan kevyt sitruksinen tuoksu (joka ei kuitenkaan jää leijumaan ympärille tunti kausiksi). Tämä on just se tuote, mitä hamstraan aina tax free -myymälöistä, koska tuota pumppupulloa ei saa maista aina.

Tigin hiuslakka. Moni varmaan kadehtii paksuja hiuksiani, mutta ei kannattaisi. Kun hiuksia on tosi paljon ja ne ovat jäykät ja joka suuntaan sojottavat kiitos kolmen voimakkaan pyörteen, on tehokas ja hyvä hiuslakka ihan välttämätön tuote. En yleensä tykkää kauhean imelistä tuoksuista, mutta jostain syystä Tigin yliällöimelät hajut ovat mieleeni.

Hugo Bossin Deep Red -tuoksu. Olen tuoksuissakin tosi merkkiuskollinen ja vaikka mulla on tuon lisäksi pari muuta, mitä ihan silloin tällöin suihkautan iholleni, kuljen Deep Redissä kuitenkin 95% ajastani. Tuoksu on ihan täydellisesti minä, se oli rakkautta ensi suihkauksella joskus aikoinaan, enkä tiedä mitä tulen tekemään, jos tuo joskus lakkautetaan!

Seuraavassa kuvassa tämän hetken luottotuotteita, mutta kuitenkin sellaisia, jotka vaihdan, jos löydän jotain parempaa tai innostun muuten vaan vaihtamaan:


Kuten jo mainitsin, kasvojen ihoa olen hoitanut aina, mutta merkkejä olen vaihdellut. Clarinsin voiteet ovat yleensä olleet aika sopivia iholleni ja tällä hetkellä vaihtelen Hydra-Essentielin ja Beauty Flash Balmin välillä riippuen siitä, kuinka paljon kosteuttamista iho sillä hetkellä kaipaa. Ihoni ei ole kauhean kranttu, mutta näin vanhemmiten se toki muuttuu koko ajan haasteellisemmaksi. Odotan kesää ja aurinkoa sen takia, että päivetyn nätisti, eikä naama kaipaa sen jälkeen muuta kuin sipauksen kevyttä voidetta aamuin illoin.

YSL:n seerumi on todellinen luksustuote (bonuksena aivan ihana tuoksu ❤), jota en raaskisi ostaa normaalihintaisena. Tuo sattui silmään jossain 70% alennuksessa melkein kaksi vuotta sitten ja nappasin sen heti matkaan. En edes käytä sitä joka päivä, mutta se on edelleen ihan "tuoreen" oloinen (voiteethan vanhenevat siinä kuin elintarvikkeetkin) ja tuntuu aivan ihanalta iholla. Kyseiseen merkkiin törmäsin, kun ostin sen yhden ja ainoan kerran elämässäni 100 euron hintaisen YSL:n kasvovoiteen juuri tuosta sarjasta. Se oli silkkaa taivasta koko purkillinen, mutta vaikka mielelläni satsaankin itseeni, ei sata euroa ole sellainen hinta, jonka suostun maksamaan säännöllisesti. Varsinkaan kun se ei sitten kuitenkaan maagisesti nuorentanut ja tehnyt minua moninkerroin kauniimmaksi...


Meikkipuolella mulla ei ole oikeastaan kuin yksi jo vuosia käytössä ollut tuote eli Cliniquen High impact mascara. Käytän välillä muitakin ripsareita, mutta palaan tähän aina uudestaan ja uudestaan. Ripsarin "hyvyyshän" riippuu ihan siitä, millaiset ripset kenelläkin on ja mun ripsille tämä on just se passeli tuote. Heti sen jälkeen, kun olen taivuttanut ripseni, jotka ovat ihan yhtä jäykät ja itsepäiset kuin hiuksenikin! Tämä ei ole vedenkestävä ripsari, mutta silti poistan sen Lumenen vedenkestäville ripsareille tarkoitetulla puhdistusnesteellä, tykkään siitä, että se poistaa ihan kaiken värin ripsistä.

Meikkivoidetta levitän tosi tosi ohuen kerroksen (ja lopetan sen käytön heti, kun ihoni saa vähän aurinkoa ja muuttuu "normaalin" värikseksi). Cliniquen Even better on just sopivan kevyt ja huomaamaton meikkivoide.

Muuten olen meikeissä aika kaikkiruokainen, ostan aina uuden sen mukaan, mikä on tarjouksessa tai mitä haluan kokeilla. Luomivärin pitää olla mattaa, se on ehdoton juttu ja poskipunana käytän aurinkopuuterimaisia sävyjä. Huulipunaa en käytä nykyjään juuri koskaan, en ole löytänyt merkkiä, joka ei koko päivän puhumisen jäljiltä paakkuuntuisi johonkin kohtaan. Ja jostain syystä huulipuna tekee mulle liian laitetun olon siellä luokan edessä - pukeudun kuitenkin yleensä farkkuihin ja neuleeseen eli aika rennosti, niin huulipunan kanssa tunnen sitten oloni turhan meikatuksi.

Se, mikä tässä nyt selvästi huutaa puutettaan, on silmänympärysvoide ja peiteväri!! Mulla on ihan älyttömän tummat silmänaluset ihan luonnostaan, jotka varsinkin väsyneenä tummuvat vielä entisestään. Jos olen syönyt (tai juonut) väärin, niin näytän siltä, että olisin saanut nyrkistä ja nyt vanhemmiten silmänaluset alkavat myös herkästi muodostaa ikävää pussia. Niitä siis pitäisi hoitaa ihan supertehokkaasti, mutta olen niin turhautunut kaikkiin silmänympärysvoiteisiin: en huomaa niiden käytön kanssa yhtään mitään eroa siihen tilanteeseen, että jätän ne (sairaan kalliit tipat) levittämättä. Sama juttu peitevärien suhteen, mikään ei toimi. Ei siis yhtään mikään! Toki ne tummat alueet saisi maalattua umpeen jollain tehopakkelilla, mutta se on melkoisessa ristiriidassa muuten aika kevyen meikkini kanssa. Olenkin ajatellut mennä jonkun taitavan meikkaajan oppiin, koska ongelma vaan pahenee iän myötä. Tai sitten pitää vaan luovuttaa ja näyttää hakatulta joka päivä? 😂

Loppuun vielä tärkeimmät jutut. Pesen meikit pois joka ilta. Siis ihan aina. Tein näin myös nuorempana. Vaikka olisin miten myöhään kömpinyt kotiin baari-iltaa viettämästä, en koskaan mennyt meikit päällä sänkyyn. Toinen on hyvät geenit, mitä ei valitettavasti saa ostettua kaupasta. Äidilläni on edelleen 74-vuotiaana jumalaisen hyvä iho ja onnekseni olen perinyt edes osan siitä häneltä. Kaupan päälle tosin tulivat nuo tummat silmänaluset, mutta hei, kaikkea ei voi saada! Ja vielä viimeisenä, ravinnon kautta saatavat hyvät rasvat. Vaikka ihoni on aina ollut hyvä, on se viimeisen kuuden vuoden aikana, kun olen säännöllisesti syönyt avocadoa ja cashew-pähkinöitä, ollut entistä parempi. Tai sanotaanko nyt näin, että ainakaan iho ei ole vanhentunut niin nopeasti ja rankasti, kuin se olisi voinut.


Tärkeintä on kuitenkin loppujen lopuksi se, että tykkää siitä tyypistä, joka sua peilistä katsoo takaisin. Mä en todellakaan ole mikään klassinen kaunotar tai täydellinen mistään kohdasta. Mulla on arpi kasvoissa, jota en edes muista (enkä siis myöskään meikkaa piiloon), koska se on ollut mulla aina. Löydän kasvoistani koko ajan lisää ikääntymisen merkkejä. Silti mä kuitenkin aika usein jään tuijottamaan itseäni peilistä ja mietin, että no joo, ihan ok. Mikään voide tai meikki ei poista niitä "ongelmia", joita mulla on, mutta ei tarvitsekaan. En haluaisi olla kukaan muu tai kenenkään muun näköinen, koska se en olisi minä! Ja vaikka oma naama joskus nyppiikin, sitä ei kuitenkaan voi muuttaa, joten miksi käyttää aikaa ja energiaa semmoisen asian murehtimiseen, mille ei voi mitään?

Onko sulla jotain ihan ehdotonta must have -kosmetiikkaa? 
Oliko näissä sulle tuttuja tuotteita? 
Olisiko vinkkejä noihin mun pahoihin tummiin silmänalusiin...?

Mahtavaa viikonlopun jatkoa kaikille ja hyvää talvilomaa niille, joilla se nyt alkaa 💗

keskiviikko 13. helmikuuta 2019

HÄSTÄG UUNIFETAPASTA

No pakkohan sitä oli kokeilla, uutta somehittipastaa. Miten ne muuten ovatkin aina pastoja; oli avocadopasta, panopasta ja nyt sitten tämä uunifetapasta. Mä lämpenen aina suht hitaasti kaikkiin tämmöisiin some-hitteihin, avocadopastaakin tein ekaa kertaa vasta pari vuotta sen nostattaman kohun jälkeen ja panopasta on jäänyt kokeilematta kokonaan, koska en oikein tajua mistä siinä kouhkattiin (lihapullia ja pastaa... ööö...?). No joo. Liemessä-blogi on aivan ihana aarreaitta, enkä ole koskaan pettynyt sieltä löytämiini ohjeisiin. Ja kyllähän tämän ohjeen luettuaan (ja kuvat nähtyään) tajusi heti, että tämän täytyy olla hyvää. Ja niin se olikin! Ja lisäksi ihan täydellinen arkiruoka, koska sen valmistaminen on helppoa (uuni hoitaa suurimman osan hommasta) ja suht nopeaa.


Tein ihan ohjeen mukaan, kerrankin. Terttutomaattien kypsyys ja laatu nyt ovat talvella mitä ovat, kesän kypsyttämistä tomaateista tästä tulee taatusti vielä parempaa. Ohje löytyy tuolta linkkien takaa, mutta jos et jaksa klikkailla niitä, niin tässä, ole hyvä! (Alkuperäiset kuvat kyllä kannattaa käydä katsomassa, mun kuvat eivät anna oikeutta tälle ruualle.)

Liemessä-blogin uunifetapasta

250 g hyvälaatuista pastaa 
200 g fetajuustoa (Pirkan Parhaat on tosi hyvää)
reilusti oliiviöljyä (ohjeessa 1 dl, mutta käytin varmaan vähän enemmän)
1/2 punainen chilipalko
1 iso rasia (terttu)kirsikkatomaatteja
pippuria myllystä
ripaus suolaa
basilikaa tarjoiluun

Lorauta uunivuoan pohjalle tilkka oliiviöljyä. Laita feta kokonaisena vuokaan. Pilko chili ja laita fetan päälle. Lorauta päälle reippaasti oliiviöljyä. Laita kirsikkatomaatit vuokaan ja pyöräytä oliiviöljyssä. Rouhi päälle mustapippuria ja viimeistele ripauksella suolaa.

Paista uunin keskiosassa 200-asteessa 15 minuuttia. Nosta lämpö 225-asteeseen ja käännä uuni grillivastukselle. Nosta vuoka uunin ylätasoon ja paista vielä noin 10 minuuttia. 
Huom! Tarkkaile paahtumista. Paistoaika riippuu uunista.

Keitä pasta ohjeen mukaan. Jos käytät oksallisia kirsikkatomaatteja, poista oksat ja kannat. Riko uunifetaa hieman ja sekoita koko uunivuoallinen pastan joukkoon. Tarjoile basilikan kera.

Itse tein feta-tomaatti -osuuden pienemmässä vuoassa, koska pelkäsin, että isossa olisi liikaa tilaa ja öljy pääsisi palamaan. Kun feta oli valmis, laitoin isomman vuoan kuumaan uuniin lämenemään siksi aikaa, kun irrottelin oksat tomaateista (varo, sormet palaa helposti!). Lopuksi kippasin fetan ja tomaatit isoon kuumaan astiaan, muussasin ne, kaadoin pastan päälle ja sekoitin. Tällä konstilla ruoka pysyi kuumana tarjoiluun asti.


Ensi kerralla laitan mukaan vielä reilusti valkosipulinkynsiä, mutta muuten tämä resepti ei mielestäni kaipaa lisätuunausta laisinkaan!


Oletko sinä jo ehtinyt testata tämän somehitin?

perjantai 8. helmikuuta 2019

ÄIDIN MAUSTEKAKKU JA PERJANTAIHÖPINÖITÄ

Oli ajatuksena kirjoittaa tänään omien vanhempien vanhenemiseen liittyvistä ajatuksista ja tunteista, mutta sitten tuli semmoinen olo, että "huhhuh, perjantai, liian hevi aihe tälle illalle". Aihe on niin kovin ajankohtainen isolle osalle tämän ikäisistä ja monelle varmasti myös tavalla tai toisella vaikea tai kivulias. Mutta palailen tähän sitten joskus paremmalla ajalla ja keskityn nyt vaan tähän perjantaihin. (Ja ei, meillä ei ole mikään kriisi meneillään, kunhan vaan päivittäin mietin heitä.)

Mähän kirjoitan tosi usein perjantaisin uuden postauksen, mikä taitaa olla sikäli "huono idea", että moni pitää perjantaina (ja viikonloppuna) koneen visusti kiinni ja vaikka lukisikin, niin ei jaksa kommentoida. En kuitenkaan jaksa miettiä tämmöisiä, vaan kirjoitan ja julkaisen silloin, kun mulle parhaiten käy. Ja mulle just perjantai on ihan paras päivä bloggaamiselle; viikko on ohi ja olen kotona yleensä jo neljään mennessä, joten aikaa jää myös toiselle rakkaalle perjantaiharrastukselle eli kokkaamiselle. Musta on tosi rentouttavaa vetää verkkarit jalkaan, pestä meikit, kaataa lasiin viiniä ja ruveta kirjoittamaan. Varsinkin tänä perjantaina, kun mies on humputtelmassa ja ollaan pojan kanssa kahdestaan kotona. Esi-teini vetäytyi omaan huoneeseen Kotipizzasta haetun "illallisen" jälkeen, joten olen vähän niin kuin yksin kotona ja jää toi perjantaikokkaaminenkin väliin tällä kertaa. Ihan parasta! Meillä mies käy ulkona niin harvoin (edellisestä kerrasta taitaa olla lähemmäs viisi vuotta), että koitin kannustaa häntä intoutumaan ihan kunnolla. Uhkasi kyllä tulla kotiin ajoissa, mikä olisi sikäli ehkä ihan hyvä, koska ollaan menossa huomenna ystäväpariskunnan kanssa teatteriin ja syömään :)


No niin, se kakku. Oma äitini ei koskaan ole ollut mikään "pullantuoksuinen emäntä" eli meillä leivottiin tosi harvoin. Muutenkaan äiti ei ole intohimoinen kokkaaja, kuten olen aikaisemmin maininnutkin (toisin kuin isäni), mutta silloin kun hän tekee ruokaa, se on ihan mahtavan hyvää. Olen tästä kirjoittanutkin joskus; perinteiset reseptit, joista pidetään kiinni, eikä yritetä kikkailla mitään erikoisuuksia. Kuten vaikkapa siskonmakkarakeitto, se pitää tehdä just niin kuin se aina on tehty, ei mitään kokeiluja, että sopisikohan tähän chili ja inkivääri... Leivontapuolella äidillä on kaksi klassikkoa, joista toisen reseptin paljastan tänään. Maustekakku, jonka ohje on legendaarisesta Kotiruoka-kirjasta. Mutta (ihme ja kumma) sen verran muokattuna, että mausteita ohjeeseen tulee enemmän, kuin alkuperäisessä ohjeessa. Tätä kakkua olen syönyt kohta 50 vuotta, enkä ole siihen kyllästynyt vieläkään. Ongelma vaan on se, että vaikka miten teen ohjeen mukaan, niin eihän se ole yhtä hyvää, kuin äidin tekemänä... Hän vannoo ja vakuuttaa, että mitään salaista kikkaa ei ole, mutta kyllä se äidin maustekakku heinäkuussa mökillä vaan on sata kertaa parempaa, kuin oma versioni. Mutta näinhän se on äitien ja isoäitien reseptien kanssa; niissä on jotain maagista ja salaista, mikä tekee niistä niin maistuvia. Uskon, että se on se rakkaus, mitä äiti siihen kakkutaikinaan ripsauttaa - niinhän minäkin sitä ripsautan aina omiin resepteihini.


Tämä kakku on kuivakakku. Siis tosi kuiva. Lähes ritisevän kuiva. Just silleen kuin mä tykkään; en yhtään kaipaa kakkuihin (tai muihinkaan leivonnaisiin) kosteutta ja tässä sitä todellakaan ei ole. Tällä kertaa lisäsin omaan kakkuuni murusteltua suklaata, mutta se oli oikeastaan aika turhaa. Suklaa ei mausteiden läpi maistunut juurikaan, vaan toi pelkästään turhaa "lisäepäterveellisyyttä" tähän. Mä tykkään tehdä tämmöisiä kuivakakkuja viikonloppuisin, jotta aamupalalla on mukana vähän jotain herkkua, mutta ei mitään överiä kuitenkaan. Ja maistuuhan tämä sitten myös iltapäivälläkin... Ohjeistus on lähes suoraan Kotiruoka-kirjasta, silloin ei muuten turhia löpisty!

Äidin maustekakku

2 munaa
2 dl sokeria
2 tl kaardemummaa
3 tl kanelia
3 tl pomeranssinkuorta
1,5 tl inkivääriä
50 g sulatettua voita
3 dl kuohukermaa
1,5 tl leivinjauhetta
4,5 dl vehnäjauhoja
voita ja korppujauhoja kakkuvuoan jauhottamiseen

Munat ja sokeri vatkataan vaahdoksi, mausteet, voi, kerma, vehnäjauhot, 
joissa leivinjauhe, sekoitetaan joukkoon. 
Seos kaadetaan voideltuun, korppujauhoilla jauhotettuun vuokaan ja paistetaan uunissa 
(200 astetta, 1 tunti). 
Jos kakkuun käytetään hapanta kermaa, kohotusaineeksi käytetään soodaa (1/2 tl).

Lapsi toimi kuvausassarina (valo) ja kysyi, miten toi (teko)kukka liittyy tohon kakkuun. No ei mitenkään tietenkään, kunhan vaan on pieni aavistus ensi kesästä. Jotenkin tässä alkaa olla kevättä rinnassa, vaikka järkky talviväsy, sitkeä pikkuflunssa ja miljoona kuutiota lunta vähän yrittävätkin panna kapuloita rattaisiin. Mutta kyllä se sieltä pikkuhiljaa tulee, kevät ❤


Kevään tuntua tuovat myös tulppaanit, jotka tänään valitsin itselleni hyvin epätyypillisen värisinä. Jostain syystä mulla on meneillään ihmeellinen vaaleanpunainen/liila -kausi (hehe, odottakaa vaan, kun näette, minkälainen siitä kuntoiluhuoneesta tulee...). Ostin jopa itselleni liilan neuleen, ihan ennen kuulumatonta! Ei todellakaan ole mun väri, mutta jostain syystä rakastan sitä neuletta ihan kauhean paljon tällä hetkellä.



Ihanaa viikonloppua kaikille! 
Onko teillä jotain suunnitelmia vai ihan vaan "tavallinen" viikonloppu tiedossa? 
Tiedän, että harva jaksaa näin viikonloppuisin kommentoida, mutta ei se haittaa 💓 
Leivo kuitenkin itsellesi tuosta ihana kuivakakku!

perjantai 1. helmikuuta 2019

TEKOSYITÄ VAI OIKEITA SYITÄ?

Olen täällä jo moneen kertaan kirjoittanut omista liikuntaan liittyvistä ongelmistani, jotka lähinnä kulminoituvat siihen iänikuiseen "en saa aikaiseksi" -ongelmaan. Lyhyitä spurtteja ja pyrähdyksiä lukuun ottamatta en ole aktiivinen liikkuja, mikä rassaa niin kroppaa kuin mieltäkin. Hyvinvoinnin "pyhässä kolminaisuudessa" mulla on tosi hyvä tilanne unen ja ravinnon suhteen, mutta kun kolmion yksi kulma puuttuu, ei se ole tasapainossa. Taustat tälle olen varmaan jossain vaiheessa osittain jo avannutkin, enkä niihin lähde sen enempää. Jotenkin ei itseä (eikä taatusti ketään muutakaan) kiinnosta enää ne tutut tarinat, jotka selittävät nykytilannetta - ei se niillä syillä avaudu eikä varsinkaan muutu miksikään. Ei hiihtokokemukset vuodelta 1976 tai paska liikunnanmaikka lukiossa vuonna 1987 liity mitenkään siihen, lähdenkö minä salille tai jumppaan vuonna 2019. On ihan turha ruveta miettimään, että jos omat vanhempani olisivat kannustaneet minua taitoluisteluinnostuksessani ja vieneet minut johonkin treeneihin (joita epäilen edes kauheasti olleen 70-luvulla), niin ehkä tänään olisin into piukassa lähtenyt luistelemaan koulun jälkeen tuonne kylän luistinradalle. (No okei, se mitä kuitenkin olen oppinut on, että vien lastani liikuntaharrastuksiin ja kannustan häntä olemaan oman elämänsä Usain Bolt, jotta hänellä olisi hieman parempi pohja liikunnalliselle elämälle.)

Juttelin alkuvuodesta abien kanssa stressistä ja sen hallinnasta. Muistutin heitä siitä, että aika usein se pahin stressi tulee tekemättömistä töistä ja teoista ja että on hyödyllistä pysähtyä miettimään miksi minä en saa aikaiseksi tuota asiaa. Jäin tuon tunnin jälkeen miettimään omia syitäni ja tekosyitäni sille, että en saa aikaiseksi harrastaa säännöllisesti edes niitä liikuntamuotoja, joista tykkään. Jotkut niistä ihan oikeasti ovat todellisia, jotkut taas niin tyhmiä, etten melkein kehtaa niitä tähän kirjata, mutta antaa mennä nyt kuitenkin. Oleellista ei kuitenkaan loppupeleissä ole se, onko syy oikea vai tekosellainen - syy kuin syy. Jos se estää meitä tekemästä jotain, ei syyn "oikeudella" ole mitään merkitystä. Merkitystä on vain sillä, että ne syyt saisi poistettua häiritsemästä omaa elämäänsä.


Lisäsin uuden tunnisteen tämän postauksen yhteyteen: "nolot jutut". Jos jotain olen tähän ikään mennessä oppinut niin sen, että jokainen oma nolo ajatus pyörii myös jonkun muun mielessä. Yksikään nolo juttu ei ole maailmankaikkeuden ainoa tai ensimmäinen ja suurin palvelus, mitä voimme toisillemme tehdä, on paljastaa omat nolot ajatukset. Tässäpä siis teille varsinainen mestarin lista syistä ja tekosyistä, joiden varjolla minä en lähde liikkeelle. Ja nyt jo juonipaljastus: postaus sisältää myös ratkaisun näihin kaikkiin!

Välimatka meiltä kaikkiin liikuntapaikkoihin on semmoinen, että liikkeelle on lähdettävä autolla ja edestakaisiin matkoihin menee noin tunti. Tämä on varmaankin se merkittävin syy sille, miksi varsinkaan iltaisin ei tule lähdettyä mihinkään. Kaiholla muistelen Helsingin aikoja, kun kuntosaleja ja uimahalleja oli 15 minuutin kävelymatkan päässä useitakin. Inhoan (ja vähän myös pelkään) talvella ajamista, joten tämä korostuu varsinkin pimeinä ja liukkaina kuukausina.

Olen aina sanonut, että inhoan kuntosalilla käymistä. Nyt kun olen tämän vuoden aikana käynyt muutaman kerran salilla, olen tajunnut, että kyse on juurikin tuosta käymisestä. Itse asiassa tykkään ihan hirveän paljon lihaskuntoharjoittelusta ja vaikuttaa siltä, että olen siinä jopa ihan kehityskelpoinen yksilö. Kyse onkin siis niistä kuntosaleista, niitä inhoan. Oma salini on tosi kiva, pieni, sympaattinen naisten paikka ja silti vihaan siellä olemista. En tykkää siitä, että sinne pitää lähteä, en tykkää siitä, että siellä on muita ihmisiä, inhoan siellä suihkussa käymistä ja laittautumista (jos siis menen sinne aamulla ennen töitä). Tykkään kuunnella musiikkia treenatessa, mutta kuulokkeiden käyttäminen on rasittavaa: nappikuulokkeet ei pysy korvissa, ihan kunnon kuulokkeet hiostaa ja painaa, kännykkä pitää olla mukana (ja mihin senkin laittaa?). Haluaisin kirjata jokaisen sarjan ylös muistivihkoon, mutta sitten pitää kantaa mukana sen hiton kännykän lisäksi vielä vihkoa ja kynää. Kännykkään ei voi kirjata, koska ilman lukulaseja ei näe. Kaiken lisäksi oma lempparisalini (siis sen verran, kun joku sali nyt voi olla lemppari) on ihan koulun vieressä, joten siellä on joku tyttöoppilas treenaamassa mun kanssa samaan aikaan 90% todennäköisyydellä. Juu ei. Rakastan mun oppilaita, mutta en halua hikoilla niiden kanssa vierekkäin makkarankuoreen pukeutuneena.

Mistä tullaankin treenivaatteisiin. Mulla on niitä aika paljon. Mun mielestä kivat treenivaatteet on tosi tärkeä motivaattori; ainakin itse saan aina semmoisen yyber-jumppapirkko-inspiraatio -fiiliksen, kun puen jotain kivaa päälleni. Mutta haluan myös, että treenatessa mulla on mahdollisimman kevyesti päällä ja nyt tullaan sitten turhamaisuus/itsetunto -osioon. En tunne itseäni itsevarmaksi trikoissa ja hihattomassa topissa muuta kuin kotioloissa. Heti jos menen ihmisten ilmoille noissa vermeissä, iskee päälle lievä häpeä ja epävarmuus. Tiedän, että se on ihan tyhmää, mutta niin vain käy. Pitkähihaisessa (kivassakaan) treenipaidassa ei ole kauhean kiva hikoilla! Ainoa todellinen kehonosa-syndrooma, mikä mulla on, liittyy alleihin ja se kulminoituu tietenkin hihattomiin toppeihin.

Nyt kaikki siellä jo huutavat, että kotitreeni hyvä nainen, treenaa kotona! Niinpä niin... Mulla on kaikki mahdolliset kotitreenejä tukevat varusteet. Luin just vähän aikaa sitten Anna Saivosalmen blogista jutun kotitreenivälineistä ja tajusin, että multa löytyy oikeastaan kaikki hänen listaamistaan härpäkkeistä (ja pari ylikin) ja lisäksi myös hänen mahtava kirjansa aiheesta. Olenkin haaveillut himassa treenaamisesta jo pitkään, mutta sitäkin vastustavia syitä on löytynyt vaikka kuinka.


Olohuone on oikeastaan ainoa paikka, missä meillä mahtuu treenaamaan. Aamulla se ei oikein onnistu, koska silloin herätän muun porukan (koska musiikki ja jyske). Silloin kun muut ovat kotona, ei treenaaminen ole kivaa; vaikka esim. mies suhtautuu kaikkeen mun tekemiseen ihanan kannustavasti, ei ole kauhean luontevaa pomppia keskellä olohuoneen lattiaa, kun hän istuu sohvalla ja tekee ristikkoa 😂 Muutenkin olohuone on ärsyttävä paikka; matto pitää kääriä rullalle, minkä jälkeen huomaa pölyt lattialla. Hyppiessä koko talo jytisee, eikä jumppakuminauhaa saa kiinni mihinkään. Kaikki tarvikkeet pitää kaivaa esiin ties mistä ja laittaa sitten takaisin paikoilleen ties mihin. Yksin kotona joogatessa kissa kiipeilee päällä ja keskittymistä häiritsee tyhjentämätön tiskikone tai ripustamattomat pyykit.

Keppijumppaa en ole voinut tehdä, kun on ärsyttänyt ihan älyttömästi se, ettei puisesta harjanvarresta saa hintalappua irti siististi, vaan se on jäänyt keppiin kiinni semmoisina rasittavina suikaleina. Hahaaaa, no okei, tämä nyt oli ihan läppä! Testasin vaan, että oletko vielä hereillä, kun tästä tekstistä on tulossa niin jumalattoman pitkä...


Mun ongelma siis on selkeästi se, että en halua lähteä kotoa pois, mutta en halua treenata kotonakaan. Heh, mahdoton yhtälö? Ei, ei ole, koska keksin tähän ratkaisun ihan muutama päivä sitten. Meille valmistui autotalli/varasto -rakennus loppuvuodesta. Olen odottanut tuota varastoa nyt jo useamman vuoden ajan ja olen sitä täyttänyt ja sisustanut tosi rauhallisesti (ettei siitä vaan tule seuraava rojunkeräyspaikka). Sisustaminen (eli hyllyjen ja laatikostojen kasaaminen) on ollut tosi hidasta, kun en oikein ole osannut päättää, mitä tulee mihinkin. Onneksi, kerrankin onneksi, olen ollut myös vähän saamaton tämän suhteen, koska tajusin just, että varastotila on niin iso, että saan sen toiseen päähän tehtyä itselleni oman treenaustilan. Siis ihan kunnollisen, lähes kymmenen neliön alueen, mihin saan mahtumaan kaiken treenaamiseen tarvittavan!

Olenkin nyt suunnitellut tuota tilaa lähes maanisesti lähipäivinä. Olen kerännyt kaikki mahdolliset laitteet ja välineet, mitä meiltä löytyy ja ostanut muutaman jumppamaton lattialle. Okein, vähän näyttää lähtevän lapasesta, koska ostin myös huonekalun (hyllykön) ja tekokukan (!!!) ko. tilaan ja tilasin sinne netistä pari kivaa julistetta. Mutta hei, olen vaan niin innoissani!! Kunhan saan sen valmiiksi, lupaan ottaa tilasta valokuvia ja näyttää ne teille.

Huh. Nyt ei ole jäljellä enää yhtään syytä, eikä tekosyytä. Ei yhden yhtäkään. Ainoa olisi, että en saisi aikaiseksi, mutta olen päättänyt, että niin ei tule käymään. Nyt voin vetää päälle just ne treenivaatteet, kuin haluan ja lähteä pois kotoa. Matkaan ei kuitenkaan mene kuin 30 sekuntia ja sen jälkeen olen omassa tilassani, missä voin huudattaa musiikkia just niin kovaa kuin haluan ja muutenkin tehdä ihan mitä lystään. Ja lopuksi kävellä takaisin kotiin sen puoli minuuttia ja mennä omaan suihkuun omassa rauhassani. Tila laitetaan kuntoon nyt ihan lähipäivinä, joten pääsen tekemään ekan treenin jo ensi viikolla. Ihan mahtavaa!

Mites teillä? Osaatteko treenata kotona vai pitääkö sieltä päästä pois? 
Mikä on osoittautunut parhaaksi kotitreenivälineeksi? 
Olisi kiva kuulla kokemuksia!

Hei, mahtavaa viikonloppua kaikille 💗 
Ajatelkaa - just kärvisteltiin marraskuuta ja nyt on jo helmikuu. Ihanaa!

 
p.s kaikki kuvat jostain netistä, unohdin katsoa osoitteet...