perjantai 9. elokuuta 2019

TÖIHIN PALUU JA SYKSYN SUUNNITELMIA

Mistä tietää, että ollaan palattu arkeen? No siitä tietenkin, että perjantaina syödään tortilloja ❤ Lomalla viikonpäivä ei vaikuta ruokalistaan millään tavalla, ihan sama onko perjantai vai tiistai, mutta heti töiden alkaessa meillä ollaan siirrytty takaisin hyväksi havaittuun perjantaina mättöruokaa -tapaan. Tortillat valmistuvat vasta illalla, joten aloitetaan kuva maanantain selviytymisruuasta; piipahdin koululla hoitamassa juoksevia asioita ja olin kolmen tunnin rupeaman jälkeen ihan puhki 😂


Töihin paluu on sujunut yllättävän kivuttomasti ja jopa seesteisesti tänä vuonna. Toki joka päivä on ollut kauheaa härdelliä ja hälinää, ympäriinsä juoksemista (mittasin torstain askeliksi 6356!), kuudentoista asian unohtamista ja kahdenkymmenen lisäämistä muistilistalle ja hervotonta väsymystä päivän päätteeksi. Mutta siinä kun viime vuonna hyppäsin altaan syvään päätyyn aika kylmiltään kädet ilmassa viuhuen, olen tänä vuonna kahlannut veteen sieltä matalasta päädystä ja pitänyt nenästä kiinni jo etukäteen, ihan vaan varmuuden vuoksi. Viime vuonnakin toki tein the suunnitelman, mutta eipä siitä ole paljoa hyötyä elokuussa, jos on valmiiksi miettinyt, miten selviää lokakuusta! Tänä vuonna tajusin jalkautua ajoissa ja tein ihan konkreettisia toimenpiteitä. Katsoin läpi kaikki kolmen ensimmäisen viikon tunnit ja täydensin puuttuvat kohdat. Menin työpaikalle päivän etuajassa ja printtasin ja kopioin valmiiksi kaiken mahdollisen ekaa jaksoa varten. Kotona siivosin (no haha, en todellakaan!!), katsoin valmiiksi ekojen päivien vaatteet itselleni ja lapselle (kyllä, never before!), sulatin pakastimen (käyttäen fööniä, paistinlastaa ja pientä vasaraa) ja tein paria ekaa viikkoa varten ruokasuunnitelman (mikä ei kyllä ihan toiminut, tästä tarkemmin postauksen lopussa). Olen tehnyt parin päivän lounaseväät valmiiksi kerralla ja syöttänyt perheelle iltaisin itse tehtyä makaronilaatikkoa kolme päivää putkeen tai ostanut palan savulohta ja keittänyt pari perunaa. Olen siis edennyt tunti kerrallaan, enkä miettinyt, miltä musta tuntuu marraskuussa, jos nyt aloitan D-vitamiinin tankkauksen. Sekin suunnitelma on toki hyvä olla olemassa, mutta nyt ensin pitää selviytyä tästä elokuusta!


Selailin pari viikkoa sitten vanhoja blogitekstejäni läpi etsien yhtä superhyvää reseptiä, jonka luulin tallentaneeni tänne, mutta en kyllä (ainakaan vielä) löytänyt sitä. Kirjoituksia lueskellessani huomasin niissä yhden toistuvan teeman: asioiden suunnittelemisen etukäteen tyyliin "tänä syksynä meinaan..", "tarkoitus on seuraavien kuukausien aikana..." ja niin edelleen. Moni blogia lukeva varmaan säännöllisesti pyörittelee silmiään sille, että harvemmin nämä mun suunnitelmat toteutuvat. Mutta hei, älkää pyöritelkö, mä kerron nyt, mistä on kyse. Mä yksinkertaisesti vaan tykkään asioiden suunnittelemisesta ihan kauheasti ❤ Haastava ja vähän ankea kesä on antanut aikaa ajatella ja analysoida arkea, asioita ja itseäni ja olen tajunnut, että just toi asioiden suunnittelu on mulle tosi tärkeää. Aika harvoin sillä on kauheasti merkitystä, toteutuuko suunnitelmat vai ei, pääasia, että niitä pääsee tekemään. On kuitenkin pari asiaa, joiden suunnitteleminen on aiheuttanut stressiä ja jopa ahdistusta ja niistä olen nyt päättänyt päästä eroon.

Liikuntasuunnitelmat olen päättänyt laittaa nyt ihan jäihin. Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, ettenkö meinaisi liikkua, mutta viimeiset noin 30 vuotta elämästäni olen merkinnyt lukuvuosikalenteriin aina elokuussa koko syksyn harrastukset kertarytinällä. Olen innoissani ilmoittautunut erilaisiin liikuntaryhmiin tai/ja ostanut salikortin. Tutkinut lukujärjestyksiä ja merkinnyt aamuihin ja iltoihin joogaa, kävelylenkkiä, salitreeniä ja BodyPumppia. Tai mistä nyt sitten sinä vuonna olenkin ollut innoissani. Vuosi toisensa perään olen syyskuun puolesta välistä alkaen vetänyt viivan näiden merkintöjen yli monta kertaa kuukaudessa ja loppuvuodesta jo monta kertaa viikossa. Yliviivatut kohdat olen korvannut niillä jutuilla, mitä juuri sinä päivänä olen halunnut tehdä. Olen käynyt kävelyllä, mennyt uimaan tai käynyt sittenkin siinä toisessa joogaryhmässä. Tai en ole tehnyt mitään. Mutta ne yliviivatut suunnitelmat ovat koko ajan kummitelleet mielessä ja aiheuttaneet huonoa omaatuntoa ja alemmuuden tunnetta. Nyt päätin laittaa tälle järjettömyydelle stopin, eikä kalenterista löydy yhden yhtäkään liikuntamerkintää koko syksylle (tai no löytyy yksi säännöllinen, mutta se on semmoinen hauska semi-liikuntajuttu, josta kerron sitten jossain vaiheessa, kun se on alkanut). Lisäksi mulla on nykyjään se oma (vielä vähän keskeneräinen) kotisali (jonka olen unohtanut esitellä, koitan muistaa saada aikaiseksi...), joten pääsen tekemään treenin ilman mitään sen kummempia kalenterimerkintöjä ihan milloin vain.


Ruokasuunnittelu on toinen päänvaivaa aiheuttava asia. Sujuva arki edellyttää sen tekemistä, mutta olen nyt vihdoin alistunut sen tosiasian edessä, että mulla vaan ei toimi viikkoruokalistojen tekeminen. Yritin sitä taas kerran loman vikoina viikkoina: ostin ihan kalenterin sitä varten ja suunnittelin, että maanantaina sitä, tiistaina tota, keskiviikkona jämiä, torstaina tätä ja niin edelleen. No, eihän siitä mitään tullut! Mä olen niin fiiliskokkailija, että en pysty noudattamaan tarkkoja suunnitelmia, joten päätin lopullisesti luopua niistäkin. (Varaan tähän toki mahdollisuuden tehdä ja kokeilla niitä vielä joskus...) Sen sijaan mulla toimii aika hyvin se, että käyn kerran viikossa (tai tilaan netistä) isosti kaupassa ja ostan jääkaapin täyteen perusraaka-aineita. Mulla on niin hillitön arsenaali mausteita ja kuiva-aineita mun ruokakaapissa, että pystyn tekemään jauhelihapaketista vähintään neljä erilaista ruokaa varastojen turvin. Ja kun mietin taaksepäin, niin tämä on aina ollut mulle se toimivin tapa. Joten valmiit viikkoruokalistat heihei ja mahdollisuus fiiliksen mukaan tekemiselle! Marika myös muistutti valmiista ruokakasseista ja niihin meinaan kyllä myös lähiaikoina turvautua. Mehän asutaan niin metsässä, että meille ei aina Postikaan löydä perille, mutta työpaikalle olen joskus tilannut Kauppahalli24 -palvelun kautta näitä valmiita kasseja ja siihen meinaan palata nyt tänä syksynä.

Hups, tämän piti olla ihan vaan pikainen ja lyhyt perjantaipostaus, mutta olen istunut koneella jo pari tuntia! 
Juttua piisaisi vielä toisen parituntisen verran, mutta nyt niiden tortillojen kimppuun. Ihanaa viikonloppua kaikille ja arjessa selviytymistä itse kullekin!


maanantai 29. heinäkuuta 2019

LUKKO AUKI JA PALUU ARKEEN

Makoilin aamulla sängyssä ja heräilin pitkään - prosessi, johon saattaa lomalla kulua jopa tunti; hissukseen silmien availua, venyttelyä, miettimistä, ehkä uudelleen torkahtamista ja sitten sama homma taas alusta - ja mietin, että "onpa päässyt kulumaan pitkä aika siitä, kun olen viimeksi kirjoittanut blogiin mitään". Muistin kyllä heti, mistä on kyse, mutta ajattelin, että enhän mä viime kesänäkään paljoakaan kirjoitellut. Kunnes sitten aamukahvin jälkeen kurkkasin blogin puolelle ja huomasin, että viime kesänä (jolloin tunsin olevani laiska) postasin kesä-heinäkuussa sentään 13 kertaa. Huh, miten tässä näin pääsi käymään tänä kesänä?


Olen ollut ihan lukossa koko kesän, niin kirjoittamisen, kuin kaiken muunkin elämän suhteen. Olen kyllä monta kertaa ajatellut kirjoittaa jotain, mutta olen tajunnut heti, että en saisi aikaiseksi muuta kuin jonkinasteista valittamista tai muuten vaan negatiivista tekstiä, joten olen jättänyt kirjoittamatta. Enkä oikein olisi keksinytkään, mistä kirjoittaisin; kesä on ollut suoraan sanoen aika paska! Koitan pitää tämän paska-osion nyt aika lyhyenä, koska en oikeasti halua tulla tänne valittamaan, mutta jonkinlaisen aukikirjoittamisen kaipaan ihan itsekin tässä vaiheessa.

Kesä alkoi kahdella viikon mittaisella visiitillä vanhempieni kesäpaikkaan, mikä laukaisi kesän negatiivisen vireen. Vanhempani ovat ihan mahtavia tyyppejä, mutta jotenkin se saman katon alla oleminen tämän ikäisenä vaan saa pinnan kiristymään ihan äärimmilleen. Ne pikkujutut, tiedättehän... Varsinainen negaatio (normaalin "hermo menee" -fiiliksen sijaan) kuitenkin syntyi heidän huonosta kunnostaan (huoli!) ja siitä tiedosta, että isällä ei ole kaikki hyvin. Tähän liittyviä tutkimuksia odoteltiin vielä tuossa vaiheessa ja kun sitten myöhemmin kesällä paljastui, että kyseessä on syöpä, mahdollisesti jopa kaksi, niin eipä tässä ole fiilikset olleet kauhean hyvät. Taustalla kun on vielä kaiken lisäksi yksi parin vuoden takainen, jo selätetty syöpä, niin olo on ollut myös hieman katkera: miksi taas ja miksi juuri hänelle? En ala avaamaan isäsuhdettani tässä sen enempää, mutta sen verran kerron, että hän on minulle ihan äärettömän tärkeä ihminen ja olen aina ollut isän tyttö. Taas kerran joudun pelkäämään ja tällä kertaa kyse taitaa olla vähän vakavammasta tapauksesta, kuin viimeksi.


No mutta, se siitä. Tämä kaikki siis kuitenkin käynnisti mussa aikamoisen negaation kierteen, josta on ollut kauhean vaikea päästä irti. Jotenkin kaikki on tuntunut tylsältä, ankealta, väärältä jne. On ollut tunne, että en ole tehnyt mitään (vaikka olenkin), en ole saanut aikaiseksi mitään (vaikka olenkin), säät on olleet koko ajan väärät (vaikka eivät ole olleet) jne. Onneksi päästin irti jossain vaiheessa siitä ajatuksesta, että kesä - ja siinä sivussa muka koko elämä - menee jotenkin pieleen lopullisesti ja peruuttamattomasti ja antauduin apean olotilan vietäväksi. Olkoon sitten näin tänä kesänä, ensi vuonna tulee taas kesä ja se on taatusti parempi kuin tämä. Tämän enempää en nyt valita enkä paskoittele (opin tämän sanan tänä kesänä avautuessani yhdelle ystävälle ja rakastan sitä) tämän enempää.














Nyt alkaa vähitellen tuntua siltä, että myös kirjoittamiseen liittyvä lukko alkaa aukeamaan ja on aika palata blogin pariin. Ei siksi, että pitäisi, vaan koska tahdon. Pelko ja negatiiviset ajatukset ovat edelleen taustalla, mutta ensi viikolla alkaa taas rakas arki, joka varsinkin tämän kesän jälkeen tuntuu ihan superhyvältä. Tämä saa mussa aikaan heräämisen tunteen, semmoisen fiiliksen, että elämä voittaa ja olen kohta taas edes jollain lailla sen hallinnassa. Haha, vaikka näin ei taatusti tule käymään, luin just läpi viime vuoden tehosekoitin-postauksen ja sama fiilis tulee olemaan taatusti tänäkin vuonna kahden viikon kuluttua. Mutta mä kuitenkin odotan sitä! Arkea ❤

 

Nyt kun sai tämän kirjoittamisen aloitettua, niin tuntuu siltä, että olisi vaikka mitä aiheita, joihin haluan tarttua kiinni. En kuitenkaan lupaa mitään säännöllistä heti, varsinkaan kun tässä on vielä meidän isot (siis I-SOT synttärijuhlat tulossa elokuussa ja niiden megaorganisointi), plus sitten tietenkin se töiden aloitus... Mutta kunhan nyt kävin täällä moikkaamassa 💓 Pahoittelut samalla kaikille mahtaville blogikavereille ja -ystäville siitä, että en ole käynyt kommentoimassa teidän postauksia kesällä!!

maanantai 24. kesäkuuta 2019

MAANISTA TEKEMÄTTÖMYYTTÄ

Hip hei pitkästä aikaa! Kesää on ehtinyt vierähtää vasta muutama viikko ja silti tuntuu siltä, että olen ollut lomalla jo kuukausikaupalla. Tarkoittanee sitä, että olen onnistunut palautumisessa hyvin ja tiedän oikein hyvin, mistä tämä johtuu; siitä, etten ole tehnyt oikeastaan yhtään mitään!

Seuraan kesäisin ystäviäni ja tuttaviani somessa ihmetyksen vallassa. Tuntuu, että iso osa ihmisistä tekee lomalla koko ajan jotain - joidenkin kohdalla mielessäni on käynyt jopa ajatus, että jatkuva tekeminen on lähes maanista. Ei niin, että olisin nyt ketään arvostelemassa tai kritisoimassa, mutta joillain vain tuntuu olevan virtaa (ja halua) olla jatkuvasti liikkeellä, tekemässä ja kokemassa jotain. Ymmärrän tämän tietyllä tapaa, mutta toisaalta olen aina myös ihan hirveän hämmästynyt. Miten ne jaksavat? Itse kun harrastan lomalla lähes maanisesti tekemättömyyttä 😏

Miehen synttärikakkukin oli tekemättömyyden huipentuma eli koottu valmiista kakkupohjista ja marengeista. Kukaan ei valittanut :)
Herään usein ensimmäisen kerran aamuyöstä ja olen silloin yleensä täynnä virtaa. Virtaa, jonka avulla suunnittelen ja mietin seuraavan päivän tekemisiä. Suunnittelen raivaavani työhuoneen kirjoituspöydän (homma, jota olen nyt suunnitellut jo viime kesästä lähtien...) tai kitkeväni rikkaruohot kukkapenkistä tai lähteväni pojan ja miehen kanssa patikoimaan läheiselle luontopolulle tai uimaan lähijärven rannalle. Jatkan kuitenkin vielä unia, koska eihän kukaan hullu nyt neljän aikaan nouse ylös! Ja niin siinä sitten useimpina päivinä käy, että nukun helposti pitkälle aamupäivään, juon aamukahvia parin tunnin ajan ja siinä alkuiltapäivästä päivitän sitten sen päivän suunnitelmat: jos vaikka lukisi kirjaa...

Pidän lähes maanisesti kiinni tästä oikeudestani olla tekemättä mitään ja onneksi mulla on mies, joka (kaikesta omasta puuhailustaan huolimatta) ei nalkuta mulle asiasta. Myös lapsi rakastaa näitä leppoisia tekemättömyyden päiviä ja toisaalta on jo niin iso, että voi puuhata jotain kavereidensa kanssa niinä päivinä, kun haluaa olla aktiivisempi. Mietin välillä, jäänkö jostain paitsi tämän laiskottelun takia - no varmasti joo, mutta en mistään semmoisesta, mikä aiheuttaisi harmia. Pari kertaa viikossa jonnekin menemistä tai jonkin asian tekemistä riittää mulle oikein hyvin ja koen, että meidän kesä on ihan riittävän täynnä puuhailua. Mutta tapansa ja halunsa kullakin, joku muu varmaan kauhistelee tätä tekemättömyyttä.

Letuissa on ihan kauhea tekeminen - onneksi mies tykkää niiden paistamisesta ❤
Tänä kesänä olen sen verran saanut aikaiseksi, että olen järjestänyt sen täälläkin moneen kertaan mainitun kodinhoitohuoneen (vetkuttelin asiaa noin kolme vuotta ja hommaan meni sitten pari tuntia...). Olin viikon vanhempieni kesäpaikassa auttamassa heitä, siivoamassa, ajamassa nurmikkoa, tekemässä ruokia pakkaseen jne. (sama reissu toistuu kohtapuolin uudestaan). Olemme viettäneet turistipäivän Hämeenlinnassa perheen kanssa ja olen istuttanut perunat, herneet, daaliat ja myskikurpitsan taimia. Niin ja ison määrän kesäkukkia (joista osan olen jo ehtinyt tappaakin). Olen tavannut ystävää ja siskoa. Nämä kaikkihan ovat sitä semmoista "kunnollista" kesätekemistä, semmoista, mistä kehtaa kirjoittaa päivityksen Faceen ja olla ylpeä itsestään, kun sai jotain aikaiseksi.

Se, mikä usein jää kertomatta julkisesti - koska sitä ei lasketa tekemiseksi - on kuitenkin itsensä kanssa oleminen, ne verkkaiset aamukahvihetket, lukemattomat tunnit kirjan kanssa pötkötellen, päiväunet, vaikka on herännyt aamulla vasta klo 11. Kuistin rappusilla istuminen rikkaruohoja tuijottaen niin, että huono omatunto ei huuda olkapäällä. En koe menettäväni mitään, jos vietän kauniin kesäpäivän sisällä kirjan kanssa, koska jokainen tällainen päivä on minulle kuin rahaa pankkiin ensi talvea varten. Iltakävely perheen kanssa kesäkukkia poimimaan on tärkeämpää, kuin Linnanmäen jonoissa seisominen (niin hauskaa kuin se kerran kesässä onkin). Silti huomaan aina elokuussa koulujen alkaessa vähän selitteleväni tätä tekemättömyyttäni, joku ihmeellinen syyllisyys tähän kuitenkin liittyy, vaikka tästä niin suunnattomasti nautinkin. Ihan tyhmää!


En ole myöskään lukenut blogeja (mitä nyt paria läheisintä ❤), enkä näin ollen ole käynyt kommentoimassa kenenkään kesäpuuhia. Välttelen myös uutisia, koska yritän pitää niistä seuraavan maailmantuskan pois mielestäni edes loman aikana. En lue mitään "järkeviä" tai älyllisiä kirjoja, vaan pysyn dekkareissa. Työasiat vilahtavat mielessäni väistämättä aina silloin tällöin, mutta silleen hyvällä tavalla; mieleen tulee joku idea ensi vuoden tunteihin liittyen, mutta ne ideat ovat tulleet ja menneet, koska en ole kirjannut niitä ylös mihinkään. Luotan siihen, että jos idea oli riittävän hyvä, se palaa mieleeni taas elokuussa.


Tätä blogitekstiäkin pyörittelin mielessäni monta päivää ja idea sekä sisältö tuntuivat jotenkin kauhean järkevältä... Hehhee, nyt kun olen saanut nämä sanat naputeltua tänne, vaikuttaa tämä jotenkin ihan tyhjänpäiväiseltä. Missä punainen lanka, missä tekstin idea? Mutta hei, tämä sekavuus sopii hyvin tähän tekemättömyyden teemaan 😃

Millaisen kesän sinä vietät? 
Oletko aktiivinen ja koko ajan liikkeellä vai osaatko olla tekemättä mitään?

perjantai 31. toukokuuta 2019

KESÄKESKEYTYS

On taas opettajien kesälomien aika ja samalla alkaa monella se sama kateuden ja katkeruuden virittämä valitus siitä, kuinka opettajien kelpaa, kun työpäivät ovat niin lyhyitä ja kesälomaakin yli kaksi kuukautta. Samat ihmiset ovat yleensä niitä, jotka toisessa yhteydessä myös muistavat todeta, että mä en kyllä ikinä alkaisi opettajaksi, hyi hitto mimmoista paskahommaa. Ja että ei ne osaa edes hommiaan hoitaa, kun ei meidän poika vieläkään osaa kuoria perunoita/solmia kengännauhoja/tehdä läksyjä, vaikka on jo monta vuotta ollut koulussa. Niinpä. On varmaan ihan hyvä, että noi ihmiset eivät ole opettajia!

Mulle henkilökohtaisesti on ihan se ja sama, mitä nämä urputtajat ajattelevat, mutta välillä huomaan, että ei niillä tolkun ihmisilläkään ole oikeaa käsitystä opettajien lomasta. Siksipä ajattelinkin nyt vähän valistaa teitä 😀 Mutta ihan lyhyesti vaan, koska mulla alkoi just toi loma...


Opettajat eivät ole saman työaikamallin piirissä, kuin "tavalliset" palkansaajat, eikä meillä virallisesti itse asiassa edes ole kesälomaa! Kesästä on suurin osa ns. koulutyön kesäkeskeytystä eli aikaa, mistä ei makseta palkkaa. Me saamme palkan - aivan kuten kaikki muutkin työntekijät - tehdystä työstä ja koska kesällä ei tehdä töitä, ei silloin myöskään makseta palkkaa. Lukuvuoden aikana tienattu palkka kuitenkin jaetaan tasan kaikkien kuukausien kesken, koska niin hulluja eivät ole opettajatkaan, että olisivat kesällä ilman mitään tuloja. (Paitsi ne sadat (tai jopa tuhannet?) yleensä nuoret tuntiopettajat, joiden työsopimus lakkaa kesäksi ja he joutuvat kortistoon, mutta se on sitten toinen tarina se.) Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että opettajan palkka ei ole kauhean kilpailukykyinen muiden yhtä pitkään opiskelleiden ammatti-ihmisten kanssa.

Ihan tarkkoja lainkiemuroita en edes tiedä, koska en ole koskaan jaksanut perehtyä niihin. Mulle asia on vähän semmoinen ihan sama -tyyppinen; saan palkkaa työstä, jota rakastan, enkä koskaan mieti, että tulisipa sitä enemmän, koska se edellyttäisi alan vaihtoa. Yhtä lailla meillähän ei ole samanlaisia työaikoja, kuin muilla, eikä näin ollen esim. ylitöiden käsitettä tunneta. Opetusvelvollisuuteen kuuluu joku lakisääteinen suunnitteluaika viikossa, mutta väitän, että kaksi opettajaa sadasta pystyy pitämään kotona tehtävän työn tämän ajan puitteissa. Suurin osa tekee enemmän ja suuri osa varmasti silkasta rakkaudesta lajiin.

Nykyopettajat ovat kuitenkin koko ajan enemmän ja enemmän kuormittuneita kaiken ylimääräisen ja lisääntyvän työtaakan alla (ja näin kyllä ikävä kyllä on monen muunkin alan ammattilainen - aikamme kirous). Minä olen tässä suhteessa ihan superonnellisessa asemassa, koska saan opettaa laadukkaassa ja kovatasoisessa lukiossa, missä ongelmahommia ei juurikaan ole. Ja ongelmahommilla tarkoitan nyt hankalia ja rikkinäisiä lapsia, joiden kaitsemiseen menee suurin osa päivästä tai ylivaativia ja hankalia vanhempia, jotka kuormittavat opettajaa hänelle kuulumattomilla tehtävillä. Toinen syy onneeni on se, että olen näin vanhemmiten oppinut olemaan terveellä tavalla itsekäs, enkä koskaan enää priorisoi työtäni oman jaksamisen tai hyvinvointini yli. Nuorena opettajana tein niin paljon suunnittelutyötä iltaisin, viikonloppuisin ja lomilla, että näin jälkikäteen en tajua, miten jaksoin sen. Toisaalta en kyllä silloinkaan uupunut, koska yksinkertaisesti vaan tykkäsin siitä hommasta niin paljon (eikä minulla silloin ollut nykyistä elämääni eli perhettä, joka on ykkönen yli kaiken muun). Välillä toki tietenkin paahdan hulluna yötä myöten kokeita korjaten tai herään kolmelta yöllä jonkin kuningasajatuksen herättämänä ja nousen naputtamaan sitä muistiin tietokoneelle. Olen myös (ainakin jollain tasolla) oppinut lopettamaan valittamisen siitä kaikesta ylimääräisestä byrokratiasta, lisääntyneistä sihteerin hommista jne.jne.jne. Tosiasiahan meinaan on se, että valittamalla mikään ei parane ja teen itselleni karhunpalveluksen myrkyttämällä mieleni jatkuvalla urputtamisella (okei, urputan kyllä välillä, mutta noin niin kuin periaatteessa). Juuri tänään ihan tyynen zeninä naputtelin tietokoneella semmoisia hommia, mitkä eivät kuulu minulle. Opettaja ei koskaan - ei koskaan! - sano "ei kuulu toimenkuvaan", vaan tekee sen, mikä eteen annetaan. En halunnut pilata päivääni tappelemalla tuulimyllyjä vastaan. Taistelkoot muut, minä en viitsi käyttää energiaani siihen.



Kaikille urputtajille totean aina tyynesti, että se on kuule ammatinvalintakysymys. Suomessa on jokaisella mahdollisuus kouluttautua just siihen ammattiin, mihin haluaa ja jos sitten jälkikäteen huomaa tehneensä virheen, niin siitä on kyllä ihan turha syytellä muita. Yhden kerran olen räjähtänyt tämän teeman tiimoilta oikein kunnolla, kun yksi tällainen urputtaja jatkoi valitusvirttään toteamalla, että ei mulla kuule ollut lukupäätä opiskella opettajaksi. Silloin sain ihan totaalihepulin; että ai sekö on sitten muiden syy tai katkeruuden aihe??

Lukuvuodesta on aina vähän vaikea päästää irti. Kaikki loppuu kuin seinään; vielä eilen korjasin kokeita, vastailin wilma-viesteihin ja luin hienoja kurssitöitä. Tänään lauloin Suvivirren kertaalleen ja huomenna itken uusien ylioppilaiden painaessa lakin päähänsä. Tänä vuonna olen todistanut poikkeuksellisen paljon upeita onnistumisia, mutta myös katkeria epäonnistumisia. Olen itkenyt ahdistuneen ja stressaantuneen opiskelijan murheiden musertamana. Olen saanut ohjattavakseni poikkeuksellisen ryhmän upeita ykkösluokkalaisia, jotka parin kuukauden kuluttua ovat jo kakkosia. Heidän positiivinen ja suorastaan riehakkaan innostunut asenteensa opiskelua kohtaan innoitti myös minua olemaan vielä vähän parempi, vielä vähän innostuneempi ja vielä vähän kannustavampi.



Opettajan vuosi loppuu huomenna. 
Uusi vuosi alkaa taas elokuussa. 
Siinä välissä on kesäkeskeytys.

💗 

p.s. unohtui noi kuvien lähteet merkata muistiin. Otin oppia viimeisen jakson kurssitöistä, ei sielläkään kaikilla ollut lähdeluetteloa. Ei se kuulkaa tähän aikaan vuodesta ole niin nokonuukaa...

perjantai 24. toukokuuta 2019

ELÄMÄSTÄ, KUOLEMASTA JA AJASTA SIINÄ VÄLISSÄ

Jeps, ei mikään kepeä perjantai-illan otsikko, tiedetään. Mutta ennen kuin vedät synkistely-pipon päähän, niin lue ensin mitä näistä aiheista ajattelen. Toivon, että sulle jää kuitenkin ihan hyvä fiilis tästä postauksesta, koska ei todellakaan ole tarkoitus masentaa ketään - ja vähiten itseäni.


Haluan kuitenkin sanoa tähän alkuun varmuuden vuoksi, 
että mikäli olet juuri menettänyt jonkun läheisesi tai pelkäät sen tapahtuvat lähiaikoina 
tai olet sairastunut itse vakavasti, tämän tekstin melko ronski lähestymistapa aiheeseen
saattaa pahoittaa mielesi, tai jopa loukata sinua. 
Näin ei suinkaan ole tarkoitus ja pahoittelen jo etukäteen, jos teksti tuntuu sinusta pahalta  ❤

Niin se vaan kuulkaa on, että kun tuo maaginen 50 on ylittynyt, niin vaikka kuinka olen pitkäikäisten naisten suvusta, on maileja väkisinkin enemmän takana, kuin mitä edessä. Ja vaikka uskoni länsimaiseen lääketieteeseen ja tutkimukseen onkin vankkumaton, en jaksa uskoa siihen, että kukaan ehtii keksiä mitään ihmepilleriä tässä lähivuosi(kymmeninä). Ja ihan hyvä niin; en minä ainakaan haluaisi semmoista nielaista, varsinkaan 80-vuotiaana ja sitten elellä "ikuisesti" sen ikäisen naisen vaivojen ja kremppojen, saati sitten roikkuvien tissien, lerpsattavien silmäluomien ja harventuneen tukan kanssa. Ehei, jos tommoisen pillerin pääsisi nauttimaan, pitäisi sen tapahtua juuri tämän ikäisenä, kuin nyt olen. Ja ei sitten kuitenkaan silloinkaan, mun mielestä ajatus ikuisesta - tai edes reilusti pidennetystä - elämästä on niin kuolleena syntynyt (hahaaa!) ajatus, että aiheesta ei kannata edes keskustella.


Mutta se mistä on kiva ja mielenkiintoista keskustella, on tämä elämä just nyt. Miten nurinkurista on se, että kun vihdoin on päässyt siihen pisteeseen, että nuoruuden hömpötykset, 30-40 -vuotiaan kasvukivut (mulla ne ulottuivat pahimmillaan just tohon aikaan), ammatillisen identiteetin etsiminen ja vakaan elämän rakentaminen ovat vihdoin ohi, niin pitääkin jo heti ruveta miettimään sitä, mistä alkaisi jonottamaan vanhainkotipaikkaa. No juu, vähän ehkä liioittelen, mutta ehkä tajuatte mitä ajan takaa?

Ajattelen niin, että olen nyt harjoitellut tätä elämää viiden vuosikymmenen ajan ja nyt olen vihdoin valmis elämään sitä juuri niin kuin haluan ja myös nauttimaan siitä kaikkine sen sävyineen. Tämä valmiiksi tulemisen ajatus on itse asiassa peräisin eräältä viisaalta ystävältäni ja omin sen itselleni heti, kun kuulin sen. En halua enää valmistautua yhtään mihinkään tulevaan, vaan haluan elää tätä päivää ja huomistakin, kuin viimeistä päivää - jos sallitte tämän lievästi sarkastisen ilmaisun tässä yhteydessä. On ihan turhaa valmistautua väistämättömään ja siitä murehtiminen on vielä turhempaa. Vähän kuin murehtisi illalla sitä, että huomenna tulee taas aamu. Ja sitten aamulla taas sitä, että ihan kohta on taas ilta.


En ole koskaan pelännyt kuolemaa, siis ihan oikeasti en ole. Meillä on kotona puhuttu kuolemasta aina normaalina asiana ja siihen liittyvät tunteet ja pelot sai puhua jo pienenä läpi vanhempien kanssa. En ole menettänyt ennenaikaisesti kuin ihan muutaman ihmisen elämässäni, kaikki muut kuolemat ovat olleet luonnollisia, vanhuuteen kuuluvia tapahtumia, jotka tietyllä tapaa ovat tuoneet jopa helpotuksen jälkeen jääneille ja myös kuoleville itselleen. Olen myös selviytynyt kaksi kertaa liikenneonnettomuudesta, joissa molemmissa oli ainekset pahimpaan mahdolliseen. Läheltä on siis liipannut! Tähän päälle kun lisätään biologin koulutukseni (ja melkoinen arsenaali myös erilaista lääketieteellistä tietämistä), niin voin sanoa olevani aika neutraali ja tyyni tyyppi kuolemanajatusten edessä.

Tämän olen tiedostanut niin pitkään kuin muistan, mutta kieltämättä aina epäilin, että mahtaisinko sitten kuitenkaan olla niin cool, kuin kuvittelen, jos joutuisin edes sivusilmällä vilkaisemaan takavasemmalta lähestyvää loppua. Yllätyksekseni - ja täytyy sanoa, että ilokseni - voin todeta, että näin todella on. Huomasin alkuvuodesta, että selässäni oleva luomi oli alkanut muuttua, siis oikeasti silleen pahannäköisesti. Koska tietenkin on järkevää (tähän **facepalm**) lykätä asian tutkimista, mietiskelin muutaman kuukauden ajan niitä kaikista pahimpia skenarioita ja pohdin, miten meidän elämä sitten järjestyy, jos kun joudun käymään syöpähoidot läpi ja ehkä sitten kuitenkin kuolen. Suunnilleen järjestin jo kaikki paperit, laatikot ja kirjoitin lapselle 18-vuotiskirjeen avattavaksi sitten vuonna 2025. Lykkäsin muutaman ison asian hoitamista (kuolema, mikä mahtava tekosyy...), koska "kannattaako näitä nyt aloittaa, kun kuitenkin jää kesken". Hohhoijaa.


Mielenkiinnolla huomasin koko tämän prosessin ajan, että en tuntenut pelkoa missään vaiheessa. Vaikka miten makasin välillä hereillä myöhään sängyssä ja pyörittelin käytännön asioita mielessäni, en pelännyt. Toki itkeä tirautin pariinkin otteeseen lapsen ja miehen puolesta, mutta kuolemaa en pelännyt kertaakaan. Ja nyt täytyy muistaa, että vaikka tämä jälkikäteen onkin lähinnä vaan höpsö tarina, niin minä olin_ihan_varma_että_mulla_on_melanooma.

Arvaatte varmaan, että ei mulla mitään melanoomaa ole ❤ Kyseessä on täysin harmiton rasvaluomi, joka ei ole millään tapaa vaarallinen, eikä voi edes kehittyä miksikään pahaksi. Lääkäriä nauratti, kun tivasin häneltä "tuomion" jälkeen, että mistä tiiät???? Olin ollut niin varma tuosta melanoomasta, että en hetkeen uskonut häntä. No, kaveri (ihana nuori mieslääkäri) näytti mulle muutaman kuvan lääkärien arkistoista, siis ihan semmoisen oikeasta elämästä peräisin olevan kuvan. Jep, nyt tiedän miltä melanooman alku näyttää, ei tarvitse asiaa miettiä enää toiseen kertaan oman luomen kohdalla.


Olen jotenkin ihan valtavan ilahtunut tästä koko jutusta. Siis tietenkin myös siitä, että mulla ei ole syöpää, joo, mutta myös siitä, että opin näin paljon itsestäni. Sitä en tietenkään osaa vieläkään sanoa, miten olisin suhtautunut, jos luomi kuitenkin olisi ollut pahanlaatuinen. Voihan olla, että olisin heittäytynyt lattialle ulvomaan ja lamaantunut täysin. Tai sitten en.


And that's excactly the point, my dear. Mistään ei voi koskaan tietää, mitään ei voi ennustaa ja varmaa ei ole kuin se, että ajallaan tämä kaikki päättyy kuitenkin. Siihen asti on ihan turha murehtia roikkuvista alleista, siitä, ettet palauttanut veroilmoitusta ajallaan (kröhöm...), siitä, että olet suunnittelemassa ihan sikakalliita 50+60 -juhlia itsellesi ja miehellesi, mutta olet unohtanut säästää rahaa riittävästi ajoissa (kröhöm...) tai siitä, että kun Suomi nyt viikonloppuna voittaa lätkän MM-kultaa, et oikein ehtisi lähteä torille juhlimaan, koska pitää korjata kokeita.


Niin että vaikka nyt olenkin menossa maanantaina kuulemaan kunnan järjestämän mammografian (varma merkki keski-ikäisyydestä!) tuloksena varmaan rintasyövästä, niin ajattelin nyt kuitenkin olla tämän viikonlopun miettimättä sitä. 
Pitää korjata niitä kokeita, laittaa siemenperunat itämään ja daalian juurakot kasvamaan, käydä uimassa lapsen kanssa ja katsoa sitä lätkää. En nyt jaksa ruveta miettimään, että mitä niille perunoille sitten käy, jos mulla onkin syöpä. Syökööt mies ja lapsi ne sitten elokuussa, tykkäävät perunasta kuitenkin enemmän kuin minä!



Onko liian rankka aihe sulle? 
Oletko miettinyt kuolemaa ja jos olet, miten suhtaudut siihen?

perjantai 10. toukokuuta 2019

PUHUTAANPA RUUASTA PITKÄSTÄ AIKAA!

Ruoka, mikä ihana aihe ja asia! Paitsi silloin, kun se syystä tai toisesta tökkii ja nyt on pitkään ollut sellainen vaihe päällä. Viime talvi ja tämä kulunut kevät ovat olleet hirveän kaoottista aikaa; on ollut paljon itsestä riippumattomia elämää sekoittavia asioita, mutta ihan itse olen myös sotkenut hyvää ruoka-arkea monella tapaa. Ja sitä mukaa kun kaaos on lisääntynyt, olen sitä entisestään ruokkinut - ja ihan siis kirjaimellisesti ruokkinut - huonoilla ruokavalinnoilla. Ihan liian usein olen syönyt lounaaksi kouluruuan, mikä ei vaan sovi itselleni ollenkaan. Iltaisin ja viikonloppuisin ollaan hävyttömän usein syöty puoli- tai täysvalmisteita tai käyty ulkona syömässä, mikä ei meidän huudeilla tarkoita mitään fantastisia ruokaelämyksiä. Kokkausinto on ollut ihan häviksissä; milloin muistatte, että olisin viimeksi tännekään kirjoittanut mitään kivaa reseptiä tai ideaa? Ja kirsikkana kakun päällä olen syönyt aivan liian paljon lihaa, vehnää ja sokeria, mikä on tuntunut kropassa kaiken muun huonon lisäksi tunkkaisuutena ja raskaana olona.

Minulle ruoka ei ole enää moneen vuoteen ole ollut asia, jota säännöstelisin laihtumisen toivossa. Päin vastoin, muutamia vuosia sitten opin syömään tarpeeksi ja riittävän usein, mikä yllättävää kyllä näkyi myös kehon kiinteytymisenä ja jopa laihtumisena. Tässäkin asiassa on nyt ollut ongelmia, olen välillä syönyt liian vähän, välillä taas liian paljon. Kultainen keskitie on ollut ihan täysin kadoksissa. Koko ajan viime kuukausien ajan olen tämän kyllä tiedostanut, mutta homma on kosahtanut päivästä toiseen siihen mulle niin tuttuun "en nyt vaan saa aikaiseksi"... Myös tuo kasvisruuan puuttuminen on painanut mieltä. Ilmastoahdistaa tietenkin myös juu, mutta tällä kertaa enemmän oman hyvinvoinnin takia. Täyttä vegeilijää musta ei taida tulla koskaan (paitsi sitten, kun maailman tilan takia on pakko, mutta se on sitten eri juttu se), mutta olen kyllä kaivannut sitä, kun kokkasin paljon vegepainotteisemmin. Kaipaus vaan lisääntyi siitä, että ihan lähiaikoina olen syönyt kaksi kertaa ravintolassa ihan superhyvää kasvisruokaa ja huomannut taas kerran, kuinka hyvä olo sen jälkeen on.

Ravintola Pastiksen parsa-alkupala (vaikka siinä vähän lihaa olikin) oli niin hyvää, että voisin syödä tätä joka päivä!

Pari viikkoa sitten kyllästyin siihen pään sisällä jatkuvasti pyörivään "pitäisi, mutta kun en nyt vaan jaksa/viitsi/saa aikaiseksi" -narinaan ja päätin heittää sen marisijan niskaperseotteella ulos ja ottaa itsestäni niskasta kiinni. Työlästä on ollut tämä takaisin ruotuun pääseminen, en sitä kiellä, mutta vaikutukset alkavat pikkuhiljaa tuntumaan, mikä valaa lisäuskoa siihen, että tällä tiellä kannattaa pysyä. Olen lisäksi lueskellut vanhoja blogitekstejäni esim. tunnisteella lounas ja muistellut kuinka hyvä olo mulla on aina silloin, kun jaksan pitää näistä asioista hyvää huolta!





Jotenkin melkein naurattaa, kuinka yksinkertaisista asioista on kyse. Ja sitten melkein vähän itkettää (tai ennemminkin kiukuttaa) se, että miksi sen aina välillä unohtaa ja päästää asioiden menemään siihen syöksykierretilaan! Ainakin mulla periaatteet on hyvin simppelit ja niiden noudattaminen ei käytännössäkään ole kauhean työlästä, kunhan ne saa pidettyä rutiinina. Joku aika sitten lupailemani minuuttiaikataulu kahdeksi viikoksi oli ihan kuolleena syntynyt ajatus, riittää, että huolehtii niistä tärkeistä perusjutuista. Loppu meneekin sitten aika lailla omalla painollaan! Oma muistilistani on seuraavanlainen. Ei todellakaan mitään rakettitiedettä tai pyörän keksimistä uudestaan, vaan ihan simppeleitä juttuja!

  • Syö riittävän usein ja riittävän paljon
  • Jokaisella aterialla jotain tuoretta (kaikki kasvikset, hedelmät, marjat)
  • Lounaalla ja mielellään myös illalla riittävästi proteiinia
  • Päivän tärkeimmät ateriat ovat aamupala ja lounas
  • Joku välipala iltapäivällä
  • Vältä höttöhiilareita ja sokeria
  • Juo riittävästi
  • Nuku tarpeeksi
  • Liiku jollain tavalla niin usein, kuin jaksat. Älä mieti liikaa määrää tai laatua, kunhan liikut.

Olen tehnyt sitkeästi eväät töihin, tämä on ollut se tärkein muutos. Tai ei muutos, vaan paluu entiseen. Food prepping eli usean päivän lounaiden valmistaminen kerralla on tässä se avainsana. Kun jääkaapissa on maanantaiaamuna neljän päivän lounaat valmiina, ei sen eteen tarvitse nähdä vaivaa enää keskellä viikkoa. Ja kun olen syönyt oikein päivällä, iltapäivällä on ollut energiaa tehdä myös hyvä iltaruoka. Näissä toki vielä on ollut jonkin verran parannettavan varaa, mutta selvästi olen pikkuhiljaa menossa kohti parempaa.

Kaksi päivää kvinoa-salaattia (broilerinfileen kanssa, joka ei ehtinyt kuvaan)

Kaksi päivää salaattia lohella, fetalla ja kananmunalla

Tänään jopa päätin intoutua perjantaikokkaamaan kasvisruokaa, mikä ei kyllä meidän varhaisteiniä huvittanut ollenkaan, hän kun on niin tottunut siihen, että perjantaisin syödään jotain "kotimättöä" eli itse tehtyä pizzaa, tortilloja, hamppareita tai muuta vastaavaa. Nyt on nuoren herran kuitenkin alistuttava 😊 Listalla on punajuuri-halloumipihvejä, paahdettua palsternakkaa, lohkoperunoita ja hummusta. Kuvia sitten joskus myöhemmin, kunhan ruoka nyt ensin valmistuu.

Enkä edes koe "huonoa omaatuntoa" tästä perjantai-illan tradition rikkomisesta, koska huomenna meillä on tiedossa kaikki mahdolliset mätöt ja muutakin kivaa. Lapsella oli synttärit tällä viikolla ja pidimme lahja- ja juhlintahommelit tosi minimissä. Vähän on tehnyt pahaa katsoa, kun toinen on ollut selkeästi pikkuisen pettynyt vanhempiensa panokseen - mutta hänpä ei tiedä, että huomenna hänet viedään ylläriostoksille Giganttiin ja sen jälkeen kylpylähotelliin, leffaan ja illalla syömään omavalintaiseen ravintolaan. Samaan syssyyn päästään koko porukka vähän rentoutumaan näiden kevään rankkojen viikkojen päätteeksi, viettämään yhdessä aikaa ja minä saan herätä äitienpäivänä hotellisängystä, minkä jälkeen pääsen valmiiseen aamiaispöytään. Tästä tulee hyvä viikonloppu 💓

Herääkö näistä ruokajutuista ajatuksia?

Mikä sulle on tärkeintä hyvinvoinnin näkökulmasta - oikeanlainen ruoka vai joku muu asia?


Toivottavasti myös sulle tulee hyvä viikonloppu 💓

perjantai 26. huhtikuuta 2019

VIHREÄÄ JA VALKOISTA ❤

Olin raskaana, kun noin kolmetoista vuotta sitten löysimme tämän tontin ja rakastuimme paikkaan päätä pahkaa. Oli talvi, eikä meillä ollut mitään käsitystä, mitä lumihangen alta keväällä paljastuisi, mutta tunsimme niin vahvasti olevamme kotona, ettemme miettineet tuollaisia "pikkuseikkoja" ollenkaan. Myyjältä kyllä kuulimme, ettei täällä mitään kaunista vanhaa puutarhaa ole, eikä sellaista tosiaan keväällä paljastunutkaan. Vanhoja puita ja marjapensaita kuitenkin ja lähes puolen hehtaarin verran pihaa ja omaa metsää, joka oli valmiina odottamaan innostunutta puutarhuria... Syytän raskaushormoneja (ja myöhemmin imetyssellaisia) siitä vallattomasta ja innostuneesta optimismista, joka valtasi mieleni saaden mut uskomaan, että parissa vuodessa meillä olisi puutarhan alku, joka sitten seuraavien vuosien aikana jalostuisi ihanaksi, vähän sinne tänne silleen kivan boheemisti rehottavaksi, ei liian sliipatuksi, mutta kuitenkin harkitun kauniiksi ja seesteiseksi puutarhaparatiisiksi. Vähänkö tiesin siinä vaiheessa...


Olen siis kaupunkilainen, joka aikaisemmin (ja edelleen) kykeni tappamaan kaikki huonekasvit. En ollut koskaan edes haaveillut omasta pihasta tai puutarhasta, mutta tänne saapuessamme muhun iski ihan hillitön puutarhainto. En voinut edes kuvitellakaan, että olisin päästänyt tänne jonkun ammattilaisen sotkemaan ajatuksiani ja tekemään minun puutarhalleni jotain, mikä ei sitten näyttäisi minulta. No, arvaatte varmaan - olisi ehkä kannattanut. Into hiipui muutamassa vuodessa tajuttuani, mitä saatanallista työtä ja rahanmenoa tämän kokoisen alueen muuttaminen edes suht salonkikelpoiseksi puutarhaksi tarkoittaa. Enkä siis edelleenkään halunnut enkä halua mitään hienoa tai sliipattua, mutta edes jotain nättiä ja harkittua. Kaiken päälle kun lisää kärsimättömyyteni ja kyvyttömyyteni mihinkään perusteelliseen ja pikkutarkkaan työskentelyyn, niin tässä sitä nyt sitten ollaan.


Rakastan edelleen tätä paikkaa ja tietyllä tapaa jopa tuota pihaakin, mutta huokailen kyllä syvään joka kevät, kun lumien alta paljastuu ne samat kohdat, jotka olisi pitänyt viime kesänä (ja sitä edellisenä ja sitä edellisenä...) renssata, ruokota, pohjustaa, työstää, istuttaa, kitkeä, lannoittaa, kitkeä, leikata... saamari soikoon, eikö kukaan ole keksinyt kasveja, jotka vaan ovat paikallaan ja kiittävät istuttajaansa siitä, että ylipäätään saavat kasvaa jossain? Joka kevät päätän uhrata tämän vuoden lomarahat puutarhaan (mikä summa ei käytännössä edes riittäisi oikeastaan mihinkään), mutta joka vuosi päädyn käyttämään ne rahat kuitenkin johonkin järkevämpään eli siihen lomailuun, mihin ne on tarkoitettukin. Ja nuukuttani ostan neljä kesäkukkaa, jotka tapan juhannukseen mennessä 😂

No, olen mä parina viime kesänä saanut edes vähän aikaiseksi ja visio on jopa vähän kirkastunut. Olen antanut itselleni luvan tehdä oikeasti vain pienen palasen kerrallaan ja olen ollut niistä palasista ihan hurjan ylpeä. Niissä vaan on yksi ongelma eli mikään niistä ei oikein sovi yhteen. Jokainen pikkupläntti on syntynyt spontaanin innostuksen seurauksena, kun olen ihastunut johonkin kasviin tai väriin ja rakentanut sen ympärille pienen minipuutarhan. Punainen lanka on puuttunut ihan kokonaan!

Pääsiäisenä kuitenkin koin jonkinlaisen valaistumisen! Koin lähes uskonnollista hurmiota ihastellessani ruukkuun istuttamiani valkoisia kukkia. Miten kaunis valkoisen ja vihreän liitto onkaan ❤ Se punainen lanka löytyi vihdoinkin! Haluan, että ensi keväänä maasta puskee satoja valkoisia tulppaaneita, narsisseja ja helmililjoja. Haluan ihastella Lumipalloheisin valkoisena hohtavia palleroita ja nuuhkia valkoisen syreenin kukkia. Haluan valkoisia pioneja, valkoisia Japaninkelloja amppeleihin, valkovihreitä kuunliljoja leviämään kaikkialle. Valkoista, valkoista, valkoista ❤

Nupuillaan olevan perunanarsissi näyttää kuvassa keltaiselta, mutta on oikeasti kauniin vihertävänvalkoinen!

Ai mitäkö tein tämän valaistumisen ja hurmion jälkeen? 
No kävin ostamassa amppelin tietenkin...



I rest my case 😂