lauantai 4. huhtikuuta 2020

VIIKOLLA KOLME...

... aloitin maanantaina "aamukävelyt töihin". Matkaan meni molempina aamuina noin 15 minuuttia, mikä pienestä määrästä huolimatta tuntui tosi hyvältä. Keskiviikkoaamuna maassa oli 5 cm lunta, mistä v***ntuneena lopetin kävelemisen. Aprillipäivän pilan piti tänä vuonna olla se, että YK kertoo tämän koronapaskan olleen vaan harjoitus ja että kaikki palautuu keskiviikosta lähtien normaaliksi. No ei ollut. Pitäkää tunkkinne, lumenne, viruksenne ja aamukävelynne! (oikeasti: lupaan jatkaa aamukävelyjä ensi viikolla)

... istuin tietokoneella keskimäärin 9,8 tuntia päivässä. Tämä on siis keskiarvo; keskiviikon läppäriaika oli hurjat 13 tuntia, perjantaina vähän vähemmän. Ero siihen, että koikkelehdin luokassa koko päivän, on ihan mieletön. Tähän ei ole laskettu mukaan sitä aikaa, minkä vietän illalla töiden jälkeen tabletista uutisia selaten. Tuntuu, että tulen hulluksi ihan kohta.


... harjoittelin kollegoiden kanssa livetuntien pitämistä netissä. Jeesus sentään, mitä sähläystä tiedossa ensi viikolla! Poikkeustilan alettua vedin viimeiset oppitunnit etänä ihan vaan kirjallisesti samalla, kun viestittelin kuumeisesti opiskelijoiden kanssa siitä, mitä toivovat ensi jaksolle (joka siis alkaa nyt maanantaina). Osa toivoo pelkkiä livetunteja, osa toivoo pelkkää kirjallista ohjeistusta. Olen nyt viikon rakentanut mallia, jossa otan huomioon kaikkien toiveet edes jollain tasolla. Tällä hetkellä en ole niinkään huolissani oppimisesta, kuin siitä, että kaikilla olisi hyviä koulupäiviä. Kaikki kolhut kyllä paikataan sitten ensi syksynä, mutta nyt pitäisi huolehtia siitä, että kaikilla pysyy mielekäs tekemisen meininki päällä. Kaikille teille vanhemmille, joilla on kotona opiskelevia lapsia: laittakaa opettajille ystävällisiä viestejä, jos tuntuu siltä, että homma ei etene oikealla tavalla. Moni opettaja tekee tällä hetkellä liikaa, liian täydellisesti ja itsekin ihan äärirajoilla. Jos ja kun saamme palautetta, pystymme myös mukauttamaan toimintaamme oikeaan suuntaan. Vastasin itse juuri äidille, joka oli laittanut viestin toiveineen minulle: viesti oli positiivinen ja siitä tuli hyvä fiilis, mutta se myös antoi minulle uuden idean siitä, miten voin tehdä tämän homman paremmin. Someen huutaminen, että "ei ne opettajat osaa tätäkään" ei auta yhtään mitään, mutta henkilökohtainen kontaktin ottaminen nätillä asenteella auttaa todella paljon. Meistä suurin osa on aika äärirajoilla tällä hetkellä ja moni painii juuri tämän kanssa: miten teen tämän parhaalla mahdollisella tavalla?

... tein nacho-pellin perjantaina. Voi miksi en ole koskaan aikaisemmin tehnyt tätä? Koko perheen voimin totesimme, että näin hyvää mättöruokaa ei olekaan. Hämmennyin lapseni viisaudesta: kun ehdotin, että tätä ruvetaan tekemään joka perjantai, hänen mukaansa silloin se menettäisi ihanuutensa. Että riittää, että kerran kuukaudessa. 
Miten nuo lapset ovat noin fiksuja välillä?



...uhkailin samaa fiksua lasta käpylehmillä yhtenä päivänä. Molemmilla oli huono päivä ja lapsi kiukutteli kouluhommien kanssa. Meillä saa aina kiukutella, jos siltä tuntuu, mutta silloin kun räyhääminen on tarpeetonta, tyhmää tai turhaa, sille on jonkinlainen aikaraja olemassa (sama sääntö koskee meillä myös aikuisia). Kun kiukku vaan ruokki itseään, mulla kilahti yli ja uhkasin, että jos tuo ei lopu, loppuu ruutuaika ja alamme leikkimään käpylehmillä vapaa-aikana. Lapsi tietää kokemuksesta, että minä kilahdan tosi harvoin ja kun se tapahtuu, se kannattaa ottaa tosissaan. Loppuviikko kouluhommia tehtiin hymyillen ja hyräillen - haha!

--- mietin tuota ruutuaikaa muutenkin ja totesin, että ihan sama. Ihanko oikeasti alettaisi niillä käpylehmillä leikkimään tai pelaamaan jotain lautapeliä joka ilta? Olen itse täysin uupunut työpäivän päätteeksi ja relaan selaamalla ruutua tai lukemalla kirjaa. Kuuntelen melkein kyynel silmässä sitä hillitöntä kikatusta, joka lapsen huoneesta kuuluu, kun hän pelaa jotain etäpeliä jollain etätavalla parhaan kaverinsa kanssa. Pelatkoon, kunhan kouluhommat on tehty ja päivän aikana on tullut ulkoiltua riittävästi. Ei se pilalle mene, jos on kaksi kuukautta hunningolla tämän asian suhteen! Joillain on asiat paljon huonomminkin. 

Pizzaa arki-iltana - ihan parasta!



...mietin huomisia synttäreitäni. Viime vuonna täytin 50 ja samana iltana lapselta murtui käsi kahdesta kohtaa. Tänä vuonna täytän 51 ja maailma painii pandemian kourissa. Joskus sitä miettii, että mun elämä on aika tylsää ja joskus taas, että ei sittenkään. 
Toivon 52-vuotissynttärilahjaksi tihkusadetta ja makaronilaatikkoa, kiitos!

perjantai 27. maaliskuuta 2020

TURTA VAI TOTTUNUT?

Meinasin aloittaa, että elämä on kuin jostain elokuvasta tällä hetkellä, mutta tämä on itse asiassa elokuvaakin absurdimpi tilanne. Maailma ympärillämme kuohuu, menee sekaisin ja romahtelee jo joillain alueilla ja silti me heräämme ihan normaalisti joka aamu. Ulkona näyttää samalta kuin eilenkin, aurinko paistaa (luojan kiitos!), pihalla on edelleen haravoimattomia lehtiä viime syksyltä, zombiejoukot eivät ole edelleenkään lähteneet yön turvin liikkeelle ja aamukahvi maistuu yhtä hyvältä kuin aina. Mietin tänä aamuna, että olen joko ihan täysin turta tähän tilanteeseen tai sitten olen ihan hiton nopea tottumaan, kun elämä kuitenkin tuntuu edelleen ihan normaalilta.


En tiedä teistä, mutta itse pidän oudoimpana sitä tyyneyttä, millä minä (ja tosi moni muukin) on ottanut vastaan päivä päivältä näitä käsittämättömiä uutisia. Lukiot suljetaan ja yo-kokeet pidetään nopeutetulla aikataululla. Aha, okei, no eikun valvontahommiin vaan! Suomeen julistettiin tänään poikkeustila. Aha, näitä aikoja sitten kuulkaa muistellaan joskus myöhemmin! Välttäkää isoja ihmisjoukkoja. Joo, onnistuu! Myös peruskoulut suljetaan ja oppilaita aletaan etäopettaa. Jassoo, lähipäivinä varmaan otetaan esiteinin kanssa yhteen, mutta ihasama! Uusimaa suljetaan. No jopas nyt on!

En yleensäkään ole taipuvainen hysteriaan tai romahtamiseen vaikeissa tilanteissa, mutta jotenkin tämä on jo kuin jostain täysin toisesta todellisuudesta. Olenko oikeasti näin rauhallinen ja sopeutuvainen luonteeltani, vai onko tämä vain tyyntä myrskyn edellä? Ja jos on, niin missä vaiheessa romahdan ja miten se tulee tapahtumaan? Miten pystyn peittämään sen lapselta, ettei hän huolestu liikaa?


Pyörin iltaisin sängyssä saamatta unta ja jäsentelen ajatuksiani. Joka ilta mietin, miten kirjoitan niistä seuraavana päivänä tänne järkevästi ja loogisesti. En kuitenkaan jaksa istua koneella etätyöpäivän päätteeksi yhtään pidempään ja nyt kun jaksan, en näköjään saa minkäänlaista jäsenneltyä tekstiä aikaiseksi. En edes muista, mitä mietin eilen illalla. Varmaan tätä Uudenmaan sulkua, mikä tuntuu niin käsittämättömältä asialta, että sen prosessointiin menee taatusti vielä päiviä. Tämän uutisen suhteen olen vielä turta, se on ihan varma.

Tätä on nyt jatkunut suurin piirtein kaksi viikkoa ja myönnän, että olen huolehtinut itsestäni ihan tolkuttoman huonosti! Ei niin, että suunnittelisin alkavani mitään yksityistä hyvinvointiretriittiä pitämään tämän kaiken keskellä (semmoisiakin tekstejä olen lukenut, että nyt kun on mahdollisuus... voi v****, sanonpahan vaan), mutta ihan niitä perusjuttuja. Olen syönyt ihan väärin: liian vähän, liian harvoin, epämääräisesti. En ole ulkoillut tarpeeksi, olen istunut koneella liikaa (on ollut pakko, sitä en pysty vähentämään mitenkään), olen syönyt liikaa suklaata, juonut liikaa viiniä. Valvonut liian myöhään uutisia selaten. En ole harjannut tukkaa, enkä meikannut, saati sitten, että olisin pukeutunut mihinkään muuhun kuin samaan kulahtaneeseen kotirytkyyn päivästä toiseen. No okei, toi rytky ei haittaa, se on ihanaa, enkä nyt sitä meikkaamistakaan kaipaa varsinaisesti, mutta toisaalta olisi kiva, jos peilistä katsoisi takaisin välillä joku ihan inhimillisen näköinen tyyppi.


Saanko jättää tämän tekstin tänne nyt ihan tällaisenaan? 
Ettei tarvitse jäsennellä tämän enempää, olla tämän loogisempi tai täysjärkisempi? 
Kuten kirjoitin viimeksi, mun puolesta täällä saa purkaa ajatuksiaan ihan siinä muodossa, kuin vaan haluaa. Meinaan tehdä saman itsekin.
En jaksa tänään olla yltiöpositiivinen, enkä ihastella auringonpaistetta tai maasta puskevia leskenlehtiä, tänään on - näennäisestä tyyneydestä huolimatta - hämmentynyt ja epätodellinen olo. Mikä olo sulla on?
 Ihanaa viikonloppua tästä kaikesta huolimatta teille kaikille!

perjantai 20. maaliskuuta 2020

MITÄ TÄHÄN NYT SANOISI?

Nyt on koittanut se päivä, että minä olen aika lailla sanaton. 
En olisi uskonut, että näin käy koskaan, pandemia siihen näköjään vaadittiin, haha!

Kirjoitin kaksi viikkoa sitten suutuspäissäni tekstin, jossa kritisoin joidenkin löpsyä suhtautumista sen hetkiseen tilanteeseen. Intouduin paasaamaan samassa tekstissä myös yleisemmällä tasolla niin paljon, että päädyin seuraavana aamuna poistamaan koko postauksen. Hyvä esimerkki siitä, että kun kirjoittaa tai puhuu voimakkailla sanoilla, kannattaisi miettiä asioita yön yli. Allekirjoitan edelleen kaiken, mitä silloin kirjoitin (in case joku sen ehti lukea), mutta en pitänyt siitä tyylistä, millä puhuin.

Se, että olen sanaton tässä tilanteessa, ei tarkoita sitä, etteikö mulla olisi sanottavaa. En vain tiedä mihin tarttua ensin, miten muotoilla kaiken sen, mikä mielessä pyörii. Miten pukea sanoiksi sen, että koko elämä muuttui muutamassa viikossa? Oma, läheisten, kaikkien. Suomi ja koko muu maailma siirtyi käsittämätöntä vauhtia poikkeustilaan, jollaista ei ole nähty koskaan. En sano "sitten sotien", koska tämä on täysin uudenlainen tilanne. En edes ole ihan varma, haluanko sanoittaa kaikki ajatukseni tänne, mutta huomaan, että valtava tarve kuitenkin on jotain kirjoittaa.


Tätä ennen kirjoittamiselle ei ole aikaa. Aloin jo viime viikon lopulla tajuamaan, että kohta rytisee ja viimeistään viikonloppuna, kun koulun kriisiryhmään kuuluvana viestittelimme jatkuvasti, oli selvää, että elämä muuttuu kohta radikaalisti. Ruokavarastot mulla on olemassa aina, joten siihen ei tarvinnut keskittyä (tästä ajattelin kirjoittaa jossain välissä ihan oman postauksen), mutta pikaisesti tein inventaarion muista tarpeellisista jutuista ja kävin hankkimassa ne. Aloin myös valmistelemaan etäopetusta, jota siis tuossa vaiheessa ei vielä oltu virallisesti otettu käyttöön, mutta oli aika selvää, että ainakin lukiot on pantava kiinni, jotta ylioppilaskirjoitukset saadaan hoidettua.

Tämän viikon alkupäivät ovatkin sitten menneet kirjoituksia valvoessa. Olen niin ylpeä siitä, miten opiskelijat ovat jaksaneet painaa koko viikon, pahimmillaan joillekin tuli viisi päivää kirjoituksia putkeen. Osa oli rytmittänyt seuraavat viikot tarkasti etukäteen koulun käynnin, kirjoituksiin lukemisen ja töissä käymisen suhteen ja nyt sitten yhtäkkiä pitikin venyä tähän. On ollut mahtavaa huomata, kuinka aamulla kuitenkin on jaksettu vielä hymyillä ja vähän heittää huumoriakin, vaikka nuoren koko fyysinen olemus on huutanut "mä romahdan ihan kohta". Kukaan ei romahtanut (ainakaan meillä, toivottavasti ei missään muuallakaan).

Heti valvontojen jälkeen on ollut aika aloittaa koneella istuminen ja etäopetuksen suunnittelu. Päivät ovat venyneet ennen näkemättömällä tavalla. Oman aikansa on myös vienyt rauhoittelevien viestien kirjoittaminen opiskelijoille ja koteihin. Joidenkin kanssa olen WhatsAppilla vääntänyt tehtävänantoja auki moneen kertaan; osalla opiskelijoista itsenäinen työskentely ja ohjeiden omaksuminen on todella haastavaa vielä lukiossakin. Olen käyttänyt varmaan eniten aikaa sen miettimiseen, että tehtävät olisivat riittävän haastavia ja oppimista myös tapahtuu, mutta eivät kuitenkaan liian kuormittavia ja vaikeita. Jos opiskelijalla on vaikka seitsemän kurssia tässä jaksossa ja jokaiselta opettajalta pläjähtää aamulla kolmen sivun mittainen ohje päivän tehtäviin ja siihen päälle vielä jonkun etäluennon seuraaminen, niin eihän sitä jaksa kukaan!

Loppuviikosta mua ei enää päästetty koululle pikkuflunssan takia ja jatkoin hommien tekemistä kotona (huonon omatunnon riivaamana, koska kollegoiden työmäärä lisääntyi tästä) opettaen samalla omaa lastani. Luojan kiitos hän kykenee näköjään aika hyvin tähän kotiopiskeluun ja tekee kaiken, mitä koulusta on ohjeistettu. Ainoa, mistä otimme heti eilen yhteen, oli asenne - sanoin, etten todellakaan jaksa kuunnella seuraavaa kuukautta (pahaa pelkään, että loppulukukautta...) marinaa siitä, kuinka esim. uskonnon opiskelu on ihan syvältä ja niin edelleen. Kun hetken olimme molemmat rauhoittuneet, kävimme ihan hyvän keskustelun siitä, että nyt poikkeusoloissa myös asenteen on hieman muututtava. Tänään meininki olikin sitten jo ihan toisenlainen, teimme jopa ylimääräisiä tehtäviä ja äitikin palautti mieleen, miten ruotsin sanat vääntyvät monikkoon ja miten kappaleen tilavuus lasketaan. Liikkatunti oli kyllä päivän paras hetki, kävelimme ihanassa auringonpaisteessa pitkän lenkin ja teimme keppijumpan sen jälkeen ❤


Työmäärä on räjähtänyt käsiin tässä uudessa tilanteessa. En kuitenkaan kaipaa mitään sädekehää pääni päälle; ajattelen itse niin, että meidän opettajien tehtävä on huolehtia opiskelijoiden oppimisesta ja nyt se tehdään tällä tavalla. Itselläni tämä tilanne myös konkretisoi sen, että ainakin minulle tämä on kutsumusammatti. Kannan huolta jokaisen opiskelijani jaksamisesta ja pärjäämisestä. Minä kyllä pärjään, kun on pakko, mutta jos se vain on minusta kiinni, yksikään opiskelija ei kärsi liikaa tästä tilanteesta. Jokainen meistä tekee kaikkensa - ja moni vielä tosi paljon enemmänkin - sen eteen, että nuorten oppiminen ottaisi nyt mahdollisimman vähän kolhua tässä poikkeuksellisessa tilanteessa. Kolhuja tulee, se on ihan selvä. Tämä olisi ihan hyvä myös muistaa siellä kodeissa ja tavallaan "alistua" siihen ajatukseen. Kunhan pääsemme joskus takaisin siihen normaaliin elämään, me opettajat tulemme tekemään kaikkemme sen eteen, että niitä kolhuja saadaan paikattua.

Mutta kaikki muutkin ammattiryhmät tekevät nyt kaikkensa. Osa ei pääse tekemään enää mitään, kun oma työpaikka sulkeutuu tässä tilanteessa. Näistäkin kannan huolta ja itken iltaisin. Jo nyt moni ystäväni on menettänyt toimeentulonsa ja miettii, miten pärjää tänä keväänä taloudellisesti. Miten minulla siis olisi oikeus valittaa siitä, että töitä on nyt liikaa? Kiitollinen toki olen kaikista niistä lukemattomista tsemppiviesteistä, joita opettajat kautta maan ovat saaneet. mutta kuten sanottua: tämä on meidän työtä, just nyt, just nyt tällä tavalla.

Ainoa, mikä saa vereni kiehumaan on se pieni määrä ihmisiä, jotka valittavat siitä, että opettajat joko tekevät nyt hommat väärin tai että tehtäviä on annettu liikaa/liian vähän/vääränlaisia. Jos kaikki ei heti toiminut ensimmäisen tunnin aikana, maristiin, että "ei ne mitään osaa". Ja sitten kun yhteydet alkoivat toimimaan, maristiin, että "perseelleen meni". Näitä onneksi on ollut todella vähän, mutta voitte uskoa, että yksikin tällainen viesti katkaisee kenen tahansa selkärangan, kun on tehnyt kaikkensa. Itse en onneksi ole saanut näitä viestejä, mutta olen kuullut näitä tulleen jonkun verran. Ja suurin osa tietenkin sosiaalisen median anonyymeillä keskustelualustoilla. Avauduin tästä omalla Facebook-sivullani ja pyysin, että ne marinakeskustelut pidettäisi privaattikeskusteluissa ja annettaisi ammattilaisten hoitaa oman työnsä niin hyvin, kuin he tässä tilanteessa kykenevät, ilman syyllistämistä. Eikä nyt oikeasti itkettäisi sitä, että sitä omaa lasta pitää opettaa ja auttaa kotona. Nyt vaan pitää. Piste.

Ja tämä pyyntö koskee suhtautumista ihan kaikkiin ammattiryhmiin, hallituksesta siistijöihin ja kaikkiin siltä väliltä. Niin kovasti toivoisin, että lopetettaisi päätösten arvosteleminen ja jossittelu siitä, että entä jos olisi tehty toisin tai vähän aikaisemmin tai tai tai... Itse toki olisin toiminut vähän aikaisemmin, mutta en koe olevani siinä asemassa, että voisin arvostella päättäjiämme tällä hetkellä. Nyt tehtiin näin. Jo valmiiksi pelkään sitä ryöppyä, mihin he joutuvat joskus tulevaisuudessa. Kävi tässä miten tahansa, iso osa ihmisistä tulee huutamaan jälkikäteen OLISI KYLLÄ PITÄNYT... Kukaan, ei kukaan, tiedä tällä hetkellä, mikä olisi ollut tai on oikea tapa toimia. Näiden tehtyjen päätösten kanssa on nyt elettävä ja myöskin noudatettava niitä. Nyt ei ole aika miettiä, mistä minä tykkään, mitä minä haluan tehdä tai varsinkaan "kyllä minä tämän osaisin paremmin hoitaa".

Ehkä me kaikki osaamme toimia sitten paremmin ensi kerralla. Kyllä, sanoin "ensi kerralla"! Anteeksi nyt vaan pelotteluni, mutta tämähän on vasta harjoitusta. Koronaviruksen kuolleisuus on tämän hetken arvion mukaan noin neljän prosentin luokkaa ja katsokaa, mitä se on kaikissa yhteiskunnissa saanut aikaan! Entä sitten, kun kuolleisuus on 20%? Tai 50%? Olen itse biologi, joten tämä tosiasia on mulle ikään kuin itsestäänselvyys, mutta pahaa pelkään, että suurin osa ei halua edes ajatella tätä. En nyt ala tätä tässä tekstissä lietsomaan sen kummemmin, mutta ihan oikeasti: ensi kerralla meidän on oltava paremmin varautuneita! Tämän kriisin (josta ihan varmasti selvitään) aikana jokaisen olisi varmasti syytä vähän miettiä, mitkä ovat niitä oman elämän ja kotitalouden kipupisteitä, jotka nyt mahdollisesti sakkaavat, ja laittaa ne sitten kuntoon, kun tämä kaikki on ohi.


Anteeksi paasaamiseni ja synkistelyni! Kaikkea positiivistakin tämän kriisin keskellä kuitenkin on esiintynyt. Ihmisten venyminen ja jaksaminen. Käsittämätön määrä erilaisia avun tarjoamisia aina rappukäytävälapuista lähtien. Kevät on koittanut, aurinko paistaa ja kuka olisi uskonut, että kaupunkien Facebook-ryhmät eivät pursuakaan koirankakka-keskusteluja, vaan niissä organisoidaan vanhusten ja vähävaraisten perheiden auttamisrinkejä. Ihmiset eivät peri takaisin ostettuja lippuja ja palveluja, vaan jättävät rahat sinne, mihin ne kerran on jo laitettu. Ymmärrän toki sen, että monessa perheessä on taloudellisesti nyt niin tiukkaa, että kaikki mahdollinen on saatava takaisin. Itse olen onneksi siinä tilanteessa, että pystyn menettämään ne rahat, jotka nyt pari peruuntunutta tapahtumaa minulta vievät. Jokainen tekee nyt sen, mihin pystyy.

No, en näköjään sitten kuitenkaan jäänyt sanattomaksi 😁

Eri asia on, kuinka järkevää tai jäsenneltyä tämä teksti on. Tekee kuitenkin hyvää purkaa ajatuksia tällä tavalla kirjoittamalla, saa nähdä, kuinka pitkä koronapäiväkirja tästä tulee. Toivottavasti mahdollisimman lyhyt!

En tiedä millä aikataululla palaan kirjoittamaan, mutta jossain vaiheessa kuitenkin. Huomenna pidän vapaapäivän ja ulkoilen ja nukun, mutta sen jälkeen on palattava koneelle suunnittelemaan etäoppitunteja, ensi viikolla alkavaa etäkoeviikkoa (kääääk!!!) ja myös ne yo-kokeet pitää korjata jossain välissä. Haluan kuitenkin myös kirjoittaa täälläkin, vaikka silmät ovatkin ihan tirrillään ruudun jatkuvasta tuijottamisesta johtuen, hartiat ovat yhdessä viikossa menneet lähes kuolioon ja huoli painaa mieltä niin, että välillä joudun haukkomaan henkeä. Jaksamista ja ehtimistä ei ole ollut kenenkään muun blogiin kommentointiin, mutta on ollut ihana huomata, että suurin osa kuitenkin on jatkanut kirjoittamista. En pysty olemaan selaamatta uutisia ihan jatkuvasti silloin, kun en suunnittele opetusta, mutta välillä on ollut ihana lukea myös kepeämpiäkin juttuja tai muiden ajatuksia tästä tilanteesta. Yritän itse jatkossa pitää kirjoittamiseni vähän vähemmän paasaavana ja keskittyä johonkin muuhun. Helpoille ja edullisille resepteille olisi nyt varmaan monella tarvetta... koitan saada aikaiseksi (en kuitenkaan lupaa mitään). Tai sitten jotain muuta. Tai sitten jatkan paasaamista, en uskalla sitäkään luvata, etten jatkaisi.

Miten olet pärjäillyt? Oletko sinä ja läheisesi pysyneet terveinä? Entä henkinen puoli? 
Olisi tosi tärkeä, että jokainen meistä löytäisi näinä päivinä jonkun väylän, jota kautta purkaa ahdistavia ajatuksia ja pelkojaan. 
Mun puolesta täällä mun blogin puolella saa niitä purkaa ❤ 
En ole sen kummempi alan asiantuntija, kuin ihan tavallinen lukion biologian opettaja, 
mutta ehkä osaan joihinkin kysymyksiinkin vastata.

p.s. kuvat netistä hakusanalla "kevät", linkit puuttuvat, anteeksi

maanantai 2. maaliskuuta 2020

PAHDETUT KIKEHRNEET, VAROITUKSEN SANA NIISTÄ JA MUITA KUULUMISIA LYHYESTI

Paahdetut kikherneet, ihan mahtava lisuke esim. vähän tylsälle sosekeitolle tai ihan vaan semmoisenaan naposteltavaksi. Hyvät ohjeet löydät vaikkapa täältä.

Ajattelin kuitenkin vinkata pienen varoituksen: kikherneet (ja se kaikki öljy ja mausteet, joissa olet ne uittanut) räjähtelevät pitkin uunia ihan kuin tekisit popcorneja... Joten kannattaa varautua uunin perusteelliseen siivoamiseen paahtamisen jälkeen. Vai onko jollain jotain vinkkiä tarjota tähän?


Sehän sitten eskaloitui suht yhtäkkii eli siis Korona-tilanne! Ei mikään yllätys, eikä todellakaan aihetta mihinkään paniikkiin. Pitää kuitenkin vähän miettiä asioita. Olen itse isossa koulussa töissä (en tuossa karanteenikoulussa) ja totesimme just tänään opehuoneessa, että tämä viikko on nyt ratkaiseva, koska hiihtolomilta palailleet sairastuvat tällä viikolla, jos ovat sairastuakseen. Minä ainakin menen varmuuden vuoksi huomenna ruokakauppaan vähän isommille ostoksille. En hamstraamaan, mutta kunhan vaan varaudun mahdolliseen kahden viikon karanteeniin (jonka aikana saisi kyllä tilata pizzaa kotiin, mutta ei kauheasti nappaa kahden viikon pizza-dieetti).

Mites siellä?
Oletko paahtanut kikherneitä?
Pelottaako Korona-virus?
Oletko varautunut mahdolliseen karanteeniin?

lauantai 22. helmikuuta 2020

KOHTAAMISIA

Lapsi oli tällä viikolla kaverinsa kanssa vuorokauden tietokonetapahtumassa, jota vastustin henkeen ja vereen, mutta päätin lopuksi kuitenkin, että ihan ok. Tapahtuma vaikutti turvalliselta, kaveri on yhtä vastuullinen ja ihana kuin tuo omammekin ja sitten tärkeimpänä: sekä minulle, että varsinkin esiteinille on ihan älyttömän tärkeää, että alan vähitellen päästää irti ja hyväksyä sen, että meillä ollaan siirrytty uuteen aikaan. Kaikki meni tietenkin hyvin ja kaikki hyvä (minun tapauksessani erinomainen...) hösääminen ja stressaaminen menivät ihan hukkaan. On hienoa seurata näitä nykyteinejä; heidän elämänsä on niin erilaista, kuin omani silloin 70- ja 80-luvuilla. Mahdollisuuksia tehdä ja kokea on tuhat kertaa enemmän kuin silloin. (Tietenkin näin!) Minun lapsuuteni/esiteiniyteni hurjimpia juttuja oli se, että sain mennä Turkuun yksin junalla ja se, että sain synttärilahjaksi pienen mankan, jonka mukana tuli Baccaran kasetti, jonka isän sihteeri oli äänittänyt. Nyt mun oma lapsi hengaa Messukeskuksessa 24 tuntia putkeen ja tapaa kymmenen omaa idoliaan, joiden kanssa saa otettua selfien ja myös juteltua ihan rauhassa. Nämä kohtaamiset olivatkin kuulemma ihan parasta koko tapahtumassa, mikä kyllä lämmittää äidin mieltä. Tylsempää olisi ollut kuulla, että oli kiva pelata pleikkaa taukoamatta.

Mulla oli siis vuorokausi aikaa, jonka olin päättänyt viettää tapahtumapaikan lähistöllä, jos vaikka keskellä yötä tulisi hätäsoitto hakea kotiin (hah, näin jälkikäteen mietittynä). Varasin itselleni yhden hengen hotellihuoneen Helsingin keskustasta ja päätin, että vietän ajan itsekseni. Alustavia suunnitelmia tavata yksi ystävä oli, mutta ne menivät mönkään ihan loppumetreillä. Onneksi kuitenkin Marika oli laittanut mulle jo alkuviikosta viestin, missä oli ehdottanut tapaamista. Oli ihan mahtavaa vihdoinkin tavata ihminen, jota olen seurannut blogipuolella jo jonkin aikaa ja jonka kanssa viestittely kommenttipuolella on ollut ihanan tuttavallista rupattelua. Marikan kohtaaminen oli juuri sitä mitä tarvitsin tuona iltapäivänä; sen lisäksi, että totesin hänen olevan juuri niin mahtava tyyppi, kuin olin ajatellutkin ja oli tosi kiva jutella kaikesta mahdollisesta parin tunnin ajan, sain häneltä myös aimo annoksen vertaistukea tuona hetkenä, kun olin vielä aika hermoraunio siitä, että olin juuri "jättänyt lapseni heitteille" ja toisaalta tunsin ihmeellistä marttyyriutta siitä, että kukaan ei välitä minun panoksestani, kukaan ei arvosta minua ja ihan turhaan minä tässä raadan ilman, että kukaan sanoo edes kiitos. Haha, niin tyhmää - mutta kuitenkin varmaan aika inhimillistä! Kiitos Marika kohtaamisestamme (ei tule jäämään viimeiseksi!) ja rauhoittavasta keskustelusta sun kanssa ❤

Hajuvesi ei varsinaisesti liity tähän postaukseen mitenkään, paitsi että muistuttaa siitä, että itseään pitää hemmotella aina välillä!
Loppupäivän ja illan vietin itsekseni ja huomasin pitkästä aikaa kohtaavani myös itseni. Kyllähän mulla on aikaa olla itsekseni useinkin meidän suht rauhallisessa arjessa, mutta tosi harvoin sitä on tällä tavoin yksin koko iltapäivää, iltaa ja yötä. Että ei ole ketään lähimaillakaan. Olin ostanut (yhden käsilaukun lisäksi, kröhöm...) Akateemisesta (mun vanha "kotikirjakauppa") pari kirjaa ja lehden, joita lueskelin illan mittaan. Lounas oli ollut niin tuhti, etten jaksanut edes lähteä syömään (olin suunnitellut meneväni yksin hotellin ravintolaan), vaan vietin koko illan hotellihuoneessa lukien, syöden suklaata ja aina välillä miettien omaa elämääni, itseäni, äitiyttäni, bloggaamista, ihan kaikenlaista - kaikkea sitä, mitä normaalissa arjessa ei välttämättä tule mietittyä. Oli kiva kohdata itsensä pitkästä pitkästä aikaa ja päätyä siihen, että tapaamisesta jäi aika kiva olo. Mähän olen ihan kiva ja mielenkiintoinen tyyppi sitten kuitenkin, vaikka sitä välillä itse sen unohtaakin. Oli kivaa viettää aikaa mun kanssa


Jostain syystä olen aina halunnut päästä hotelliin, jossa olisi tämmöinen suihku, mistä näkyy huoneen puolelle. Tyypillistä, että kun vihdoin pääsin semmoiseen, olin siellä yksin :)
 Marikan kanssa jäi ottamatta yhteiskuva ja unohdin myös ottaa kuvan ihanasta salaatista ja varsinkin Sacher-kakkupalasta, jotka vetäisin myöhäiseksi lounaaksi. "Varsinainen ruokabloggaaja" totesin Marikallekin, kun viestiteltiin tapaamisen jälkeen. Mikä on muuten yksi semmoinen juttu, mitä paljon pyörittelin illan aikana itsekseni; että haluaisin ihan oikeasti keskittyä enemmän ruokajuttuihin täällä blogin puolella! Siis kaiken tämän muun lisäksi, en mä tätä höpöttelyäkään halua lopettaa tai edes vähentää. Mutta jotenkin siihen ruokapuoleen pitäisi päästä taas pitkästä aikaa enemmän kiinni!

Kivaa viikonlopun jatkoa kaikille! 
Mitä ajatuksia herättää tuo kohtaaminen oman itsensä kanssa? 
Tykkäätkö siitä, teetkö sitä usein vai pelkäätkö sitä?


maanantai 17. helmikuuta 2020

KARSI HYVÄ IHMINEN, KARSI!

Törmäsin Facessa hauskaan (ja mun vähän kaksimieliseen ja huonoon huumorintajuun vetoavaan) sanakikkailuun, jossa leikittiin meidän ääkkösillä: "näinkö väärin" vs. "nainko vaarin". Hetken hihiteltyäni tajusin, että tästähän tuli aihe mun kirjoitukseen. "Karsi hyvä ihminen, karsi" vs. "kärsi hyvä ihminen, kärsi".

Kaikilla meillä on stressiä, eikä siitä normaalitilanteessa mun mielestä kannata tehdä kauhean isoa numeroa. Itse asiassa usein pieni stressi, ainakin se semmoinen positiivinen, ajaa meitä hyvällä tavalla eteenpäin ja jopa parantaa suorituskykyä. Jokaisella kuitenkin on se tietty yksilöllinen raja, jonka yli stressikäyrä ei saa kohota - ja aika monella meistä vielä tämän yläpuolella se kriittinen raja, jonka kohdalla vasta ymmärrämme lopettaa tai ainakin hiljentää. Tai siis toivottavasti näin - ne, jotka eivät tähän syystä tai toisesta kykene, palavat loppuun joko hetkellisesti tai pahimmassa tapauksessa tosi pahasti.

Olen aika hyvä sietämään stressiä, mutta rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että suurin osa mun omasta stressistä on yleensä sitä lyhytkestoista ja jopa hyvälaatuista. Tosi harvoin akuutti tilanne kestää muutamia päiviä pidempään tai on sellaista, joka aiheuttaisi pahanlaatuista elämänhallinnan ongelmaa. Pari viikoa sitten käyrä kuitenkin kohosi sinne punaiselle alueelle hyvin lyhyessä ajassa ja tajusin, että en selviä täysjärkisenä ja toimintakykyisenä, ellen tee pikainventaariota elämässäni.


Yksikään aihe, jotka tuohon stressiin liittyivät, ei kuitenkaan ollut sellainen, että pystyisin niihin vaikuttamaan. Eikä ole edelleenkään, samoissa punaisissa lukemissa siis huidellaan noiden suhteen edelleen. Oli siis pakko tarttua pienempiin juttuihin, jotta pää ei hajoaisi. Oli aika karsia kaikki mahdollinen minimiin.

Enkä nyt tarkoita Marie Kondomaista karsimista, vaikka saisi silläkin varmaan aikaiseksi jonkinlaista mielenrauhaa. Mutta ajatus siitä, että alkaisin läpikäymään sukkalaatikkoani ja sitten viikkaamaan niitä jäljelle jääneitä pystyasentoon, tuntui tuossa hetkessä aika absurdilta. Tein pikaisesti listan kaikesta siitä, mikä aiheuttaa isompaa tai pienempää stressiä ja nimenomaan nyt niistä sellaisista asioista, joita arjessa voi lähteä karsimaan ihan tuosta vaan. Ja sitten heivasin ne kaikki "tehdään myöhemmin" -listalle. Tuntui kieltämättä aika radikaalilta, mutta muistin tuolla hetkellä myös sen, että olen onneksi sellainen, joka tähän pystyy.

Kieltämättä vähän nauratti, kun luin sitä listaani. Sieltä meinaan löytyi juttuja, joita toteutan ihan viikoittain, kuten esim. "ei ole pakko siivota niin vimpan päälle" tai "valmisruokakin kelpaa oikein hyvin". On siis näköjään tuo arjen stressinhallinta mulla ihan kunnossa 24/7 😀

Mutta esimerkkinä vaikkapa tämä blogi. Tämähän ei ole mulle mikään pakko, eikä stressinaihe. En varmaan välttämättä olisi edes kirjoittanut pariin viikkoon tänne mitään ihan normaalitilanteessakaan, mutta tuossa stressiangstissa tämäkin nousi sinne punaiselle listalle hetkellisesti. Kun sitten kävin kirjoittamassa itselleni selityksen olla pois täältä hetken aikaa, ei koko blogi ole pyörinyt mielessä vähään aikaan. Muuta kuin niin, että on tehnyt mieli kirjoittaa ❤

Nyt olen hengitellyt paperipussiin pari viikkoa ja myös paahtanut niiden aiheiden parissa, jotka panostani vaativat. Olen itkenyt muutamaan otteeseen, mennyt nukkumaan iltaisin tosi aikaisin. Syönyt einesruokaa ja suklaata, juonut viikonloppuisin viiniä. Jättänyt menemättä uimaan suunniteltuun aikaan ja toisaalta mennyt silloin, kun siltä on tuntunut. Olen nakittanut imuroimisen miehelle ja jättänyt vahtimatta, tuliko joka nurkka nuohottua. Ostanut itselleni hajuveden, johon ei olisi just nyt ollut varaa, mutta ihan sama. Nukkunut viikonloppuisin myöhään ja maannut pari kokonaista päivää sängyssä kirjaa lukien. Stressi on edelleen läsnä ja kuristaa kurkkua ajoittain, mutta karsimalla olen onnistunut elämään sen kanssa ja tajunnut, että selviän tästä niin kauan, kuin on pakko. Muutakaan vaihtoehtoa ei ole!

Ihan hyvä lasagne tulee, vaikka käyttääkin valmista valkokastiketta!
Mutta se stressistä, nyt iloisempiin aiheisiin! Lapsi meinaa ruveta tekemään youtube-videoita keväällä 13 täyttäessään ja kävi juuri viikonlopun kestoisen työväenopiston videoeditointikurssin. Lupasin hänelle, että hankitaan yhteinen hyvä kamera tässä kevään kuluessa, koska olen itse kaipaillut kunnon välinettä, millä ottaa ruokakuvia. Siis just niitä semmoisia yliaseteltuja kuvia, missä aiheeseen liittymättömät ruoka-aineet poseeraavat kaiken maailman muiden härpäkkeiden keskellä. Tykkään ihan älyttömästi semmoisten kuvien ottamisesta (silloin kun siihen on aikaa) ja vaikka puhelimella / pädilläkin saa ihan hyviä kuvia, niin olisihan semmoinen hyvä kamera tosi kiva. En ole hyvä kuvaaja, en varsinkaan missään muualla kuin keittiössä, mutta kaipa siinä voi kehittyä, jos vaan riittävästi puuhastelee. Minähän kävin ruokakuvia kännykällä -kurssin pari vuotta sitten, mutta aika laiskasti olen kuviin sen jälkeen satsannut. Myönnän, että osasyynä on se, että iski se tyhmä itsekritiikki jossain vaiheessa... mikä on ihan hölmöä. Eihän missään voi kehittyä, jos ei riittävästi tee ja myös välillä useimmiten epäonnistu!

Yksi suurimmista ruokakuvaamistani rajoittavista ajatuksistani on ollut se, että mulla ei ole omaa tyyliä. Että en voi (kehtaa?) postata aseteltuja ja nykerrettyjä kuvia, jotka ovat kaikki jollain tasolla muiden "matkimista". Kunnes tajusin, että ihan sama. En ole valokuvaaja, en edes harrastelijakuvaaja, en ammattimainen ruokabloggaaja (enkä näköjään edes postaa kauhean usein ruoka-aiheisia juttuja). Niin että ihan sama, jos ne harvat kuvani ovatkin muilta saatujen inspiraatioiden varassa? Pyörää on aika vaikea tuolla alalla keksiä uudestaan, joten näillä mennään. Jonkinlaista karsimista tämäkin. Että oppii jättämään ne tyhmät, itseään rajoittavat ajatukset pois.




tiistai 4. helmikuuta 2020

PALAAN PIAN!

Tiedättekö, kun joskus stressikäyrä kohoaa nollasta sataan alle viikossa? Just äsken kaikki oli leppoisaa, nyt yhtäkkiä on sata asiaa sen normaalin elämän lisäksi. Mulla kävi nyt just niin! Osa asioista on hankalia, ihan sitä ikävää stressiä aiheuttavia. Osa kivoja ja suorastaan innostavia, mutta semmoisia kuitenkin, että vievät tosi ison osan mun ajasta ja energiasta. Ja kun sitten kuitenkin pitäisi elää myös sitä omaa elämää, huomioida lapsi ja mies, jaksaa hoitaa arjen tylsemmät ja kivemmat jutut, niin joskus se kassi vaan tulee täyteen.

Niin paljon kuin rakastankin kirjoittamista, huomasin tänä aamuna töihin ajaessani, että stressaan myös tästä blogista, vastaamattomista kommenteista, muiden blogien puolella kommenteista, joita haluaisin sinne jättää, mutta en ehdi. Jotta tästä ei tulisi liian negatiivinen juttu, päätin pistää hetkeksi lapun luukulle ja todeta, että palaan pian!

Siihen voi mennä pari päivää, pari viikkoa tai pari kuukautta, mutta ihan taatusti palaan. Kunhan ne pari negatiivista juttua ensin järjestyvät ja saan muutkin palikat kasaan, pääsette joudutte taas lukemaan mun säkenöiviä juttuja.

Ja terveisiä nyt erityisesti Marikalle, Sadulle, Tiialle ja Annukalle - ettehän pahastu, etten nyt ehdi ja jaksa vastata kommentteihinne!? Olitte kaikki kirjoittaneet niin ajatuksella, että en osaisi vaan vastata teille "joo, kiva". En myöskään vähään aikaan ehdi teidän blogienne puolelle kommentoimaan, mutta lupaan, että palaan sinnekin ennen pitkää. Pus kaikille ❤