keskiviikko 25. huhtikuuta 2018

HUMMUSTA JA HÖPINÄÄ

Mä rakastan pistaasipähkinöitä. Siis ra-kas-tan! Jos mulla olisi joku, joka kuorisi niitä mulle aamusta iltaan (huhuu mies, oletko linjoilla...?), en varmaan muuta söisikään. Sen sijaan limestä en tykkää yhtään, en sitten ollenkaan. Nyt kuitenkin kävi tätä uutta hummusideaa kokeillessani, että en löytänyt jääkaapista sitruunaa, mutta pari limeä oli (en oikein tiedä miksi olen ne ostanut, koska en tykkää siitä... ehkä se niiden kaunis, keväisen vihreä väri houkutti). Päätin korvata sitruunan rohkeasti limellä ja hei, tämähän toimi!


Olen kirjoittanut hummus-rakkaudestani aikaisemminkin. Tahna, joka sopii kaiken kanssa, saa kaiken maistumaan hyvältä ja on ihan yksikseenkin taivaallista. En ole vielä keksinyt ruokaa tai ruoka-ainetta, mikä ei sopisi yhteen hummuksen kanssa. Kala taitaa olla ainoa, jonka kanssa sitä en ole syönyt, koska jostain syystä sisäinen mikä sopii minkäkin kanssa -kriitikkoni väittää, että hummus ja kala eivät sovi yhteen. Mutta miksi ei, voisihan sitä kokeilla vaikkapa tillillä ryyditettyä hummusta joku kerta!

Toi mikä sopii minkäkin kanssa on muuten jännä juttu! Jotkut meistähän ovat sellaisia, että pistävät menemään ihan mitä ruoka-aineita tahansa samalla lautasella mentaliteetilla "mahassa se kuitenkin sekoittuu". Oma mies kuuluu tuohon ihmisryhmään ja esimerkiksi yksi työkaverini kippaa joka päivä lautaselle ja mikroon edellisen päivän ruuan tähteet kaikki iloisena sekoituksena ja nauttii lounaansa selvästi kummemmin asiaa miettimättä. Minä taas kuulun niihin, jotka ovat neuroottisen tarkkoja hyvin huolellisia sen suhteen, mitkä ruuat sopivat yhteen, mikä kuuluu minkäkin kanssa ja mitä saa syödä minkäkin kanssa. Rupesin miettimään, mistä tämä johtuu ja lapsuuteen tietenkin palasin tässäkin asiassa. Osa meistä oppii kotona tarkat "ruokasäännöt" ja myös erilaiset traditiot, joiden mukaan syömme sitten vielä aikuisenakin. Usein nämä ovat aika hassuja juttuja, mikä ei tietenkään millään muotoa ole huono asia, koska kyse on kuitenkin omista ruokailutavoistamme. Tunnustan kuitenkin välillä itse olevani melkoinen saarnaaja tähän aiheeseen liittyen ja löydän itseni säännöllisesti opettamasta aikuisia ihmisiä siitä, mitä saa ja mitä ei saa syödä yhdessä. Hohhoijaa, välillä semmoinen virtuaalilitsari päin omaa pläsiä tekisi ihan hyvää! Saatan esimerkiksi pyöritellä silmiäni sille, jos mies viikonloppuaamuna tekee paahtoleivän, jossa on marmeladia ja juustoa. "Siis herramunjeesus, eihän makeaa ja suolaista saa syödä yhdessä!" Paitsi että sitten kuitenkin samana iltana laitan pöytään juustotarjottimen, jolla on juustojen lisäksi erilaisia hilloja. Tai saatan lähteä ajamaan 20 km kauppareissun, koska olen unohtanut ostaa maustekurkkuja ja etikkapunajuuria sinä päivänä, kun ruokana on jauhelihaperunasoselaatikkoa. Maksamakkaraleivän kanssa pitää olla maustekurkkua, muuten maapallo lakkaa pyörimästä akselinsa ympäri. Perunamuussissa pitää olla muskottia, aamupalaksi ei voi syödä edellisen päivän pizzanjämiä (paitsi silloin, kun olet 20-vuotias ja heräät armottomassa krapulassa lauantaina kolmen aikoihin) ja missään keitossa ei saa olla lanttua (mutta juuriselleriä pitää olla). Näitä voisi keksiä ihan loputtomiin! Olisi tosi hauska kuulla teidän "ruokasääntöjänne"! Mikä on ihan nounou ja mikä taas ihan must?

Niin juu, se pistaasi-lime-hummus, siitähän tästä piti kirjoittaa. Tässäkin reseptissä, kuten kaikissa muissakin ohjeissa pätee se vanha sääntö, että määrät ovat vähän sinne päin, muista siis maistella ja lisätä mausteita maun mukaan. Limenrakastajat voivat puristaa sitä joukkoon huomattavasti enemmän, minulle riitti toi ohjeessa mainittu määrä.

Pistaasi-lime-hummus

1 prk kikherneitä
1 dl kuorittuja pistaasipähkinöitä (+ muutama koristeluun)
1 rkl tahinia
1/2 limen mehu
suola, mustapippuri
3 - 4 rkl oliiviöljyä
1/2 dl kylmää vettä

Rouhaise pistaasipähkinät ensin karkeaksi rouheeksi monitoimikoneella ja ota noin puolet rouheesta talteen. Lisää kikherneet, tahini, limen mehu, mausteet ja öljy ja sekoita tahnaksi. Lisää lopuksi vesi. Maista ja mausta mahdollisesti lisää, lisää öljyä ja/tai vettä tarpeen mukaan.

Kaavi tahna tarjoilukulhoon ja sekoita karkea pistaasirouhe tahnan joukkoon. 
Säilytä jääkaapissa ja nauti kaiken kanssa.


Ihanaa viikon jatkoa teille kaikille! Minä ainakin alan vähitellen tottumaan kevääseen ja pääsemään yli sen aiheuttamasta kevätangstista. Nyt sitten kuitenkin on aika allergioiden (mulla ei onneksi mitään kauhean pahaa, pientä ärsytystä vaan) ja vähitellen myös puutarhan aiheuttaman kipuilun ja raivoamisen. Ihan vaan tiiserinä mainitsen, että jossain vaiheessa lähiaikoina tiedossa teksti otsikolla "Puutarhahelvetti"... hahaa, sitä odotellessa :)

💗

p.s. Olin muuten eilen illalla Helsingissä Jennyn (joka osoittautui livenä aivan yhtä ihanaksi tyypiksi kuin bloginsakin puolella) järjestämässä hyvinvointiin ja painonhallintaan keskittyvässä illassa. Kirjoitan siitä myöhemmin, kunhan saan vähän jäsenneltyä kaikkia ajatuksia, jotka illan aikana heräsivät.

lauantai 21. huhtikuuta 2018

JESJESJES, KASVISRUOKAA!

Tapasin loppuviikosta rakkaan ystäväni Helsingissä ja kävimme testaamassa lähiaikoina niin kovasti hypetetyn Yes Yes Yes -ravintolan. Täytyy sanoa, että hypetys on kyllä ollut ihan aiheellista, ruoka oli ihanaa. Lista koostuu pelkistä kasvisruuista ja rohkenen väittää, että kovinkaan moni lihansyöjä ei tämän ravintolan ruokiin voi olla tyytymätön. Yhteistuumin myös totesimme, että vaikka ruuan jälkeen olimmekin ihan superähkyt (taisimme tilata vähän liikaa...), niin olo ei kuitenkaan ollut semmoinen epämiellyttävän ähky, kuten runsaan liha-annoksen jälkeen usein on. Yes Yes Yes toteuttaa samaa yhdessä jakamisen ja syömisen aatetta kuin niin moni muukin ravintola nykyjään ja täytyy myöntää, että minä tykkään! Ravintolassa syödessä iskee yleensä aina annoskateus; vaikka oma annoksesi olisi miten hyvä, niin silti vähän harmittaa, että et ottanut samaa kuin kaveri. Toiselta voi toki aina vähän maistaa, mutta ei se ole sama, kuin yhteisten ruokien jakaminen. Me tilasimme tällä kertaa kolme alkuruokaa ja kaksi pääruokaa, jotka kaikki siis jaettiin. Niin joo ja jälkkäri myös, mutta siitä unohtui ottaa kuva.





Ainoa miinus paikassa on pöytien pieni koko. Kun kaksi henkilöä jakaa kolmesta annoksesta ruokaa omille lautasilleen ja pöydässä on lisäksi lasit, kynttilä ja vielä pieni kukkamaljakkokin, niin pienen pieni kahvilapöytä on hommaan auttamatta liian pieni. Mutta kyllä ravintola saa olla tyytyväinen tekemiseensä, jos tämä on ainoa kritiikki, mitä asiakas keksii!



En nyt muista, onko täällä ollut aikaisemmin puhetta siitä, että minähän olen asunut Helsingissä lähes koko aikuisikäni, muutin sieltä pois vasta vajaa nelikymppisenä. En millään muotoa kaipaa sinne takaisin, aikansa kutakin, mutta kyllä Helsinki on mulle edelleen se rakas kaupunki, jossa on aina kiva piipahtaa. Tiettyjä asioita kuitenkin kaipaan kovasti, merta ja kauniita vanhoja rakennuksia eniten, mutta myös laajaa ravintolatarjontaa ja kivoja kivijalkaputiikkeja. Erityisen ilahtunut olen siitä, että pitkän hiljaisen ajan jälkeen myös pieniä ruokakauppoja näkyy katukuvassa ja myönnän kyllä olevani vähän kateellinen kaikille niille, jotka ruokansa pääsevät ostamaan näistä pikkukaupoista. En mitenkään kauheasti ole trendien ja trendipaikkojen perään, mutta ajatus siitä, että ravintolavaihtoehtoja olisi satoja verrattuna pikkukaupungin muutamaan, nirhaisee kyllä syvältä sieltä kateusnystyrästä!

Kuva täältä

Mutta sitten vielä takaisin otsikkoon vähän toista kautta. Ruokahommelit ovat olleet tässä taloudessa vähän retuperällä jonkin aikaa; aina välillä muhun iskee pahemmanlaatuinen kyllästyminen ruuanlaittoon ja menen pitkään sieltä, mistä aita on matalin (lue: sieltä, missä sitä aitaa ei edes ole). En kuitenkaan jaksa kauheasti nykyjään stressata aiheesta, koska tiedän innon heräävän joku päivä ja sitten kokataan taas kuin viimeistä päivää. Yleensä tämä innottomuuden aika kuitenkin tuntuu ja näkyy ikävällä tavalla hyvinvoinnissa ja olotilassa, pikaiset arkiruokaratkaisut ovat usein vähemmän terveellisiä ja aika lihapainotteisia. Tällä viikolla kävi pitkästä aikaa ihan vahingossa niin, että söin monta päivää peräkkäin pelkkää kasvisruokaa. En ollut kokenut olotilaani varsinaisesti mitenkään huonoksi tai tukalaksi, mutta havahduin siihen, että mulla oli yhtäkkiä ihan älyttömän paljon parempi olo kuin pitkään aikaan. Vege tekee ihmiselle hyvää - ja joo, daaaaaa, tiedän, tämä ei nyt ollut mikään ydinfysiikan Nobelin arvoinen oivallus, lähinnä vaan muistutus itselleni. Satsaa taas pitkästä aikaa kasvisruuan tekemiseen!!

On hassua, että katsoessani blogin tunnisteita, sieltä pomppaa kasvisruoka tosi selkeästi ylitse muiden. Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että meillä syötäisi määrällisesti eniten kasvisruokaa, vaan sitä, että ne tekemäni ruuat, joista olen eniten innostunut ja halunnut kirjoittaa blogipostauksen, ovat olleet kasviruokia. Vege siis on myös hyvää, silloin kun sitä jaksaa tehdä! Ja siinähän se on, kiehtovan, mielenkiintoisen ja hyvältä maistuvan kasvisruuan tekeminen on vaikeampaa kuin sen perusjauhelihasörsselin, jota normi-torstai-iltana vedetään. Ei musta ole kokopäiväiseksi kasvisruokailijaksi, ei sen tekijäksi eikä syöjäksi, mutta nyt kyllä taas on herännyt into panostaa tähän asiaan enemmän.

No niin, viikonloput höpinät taas tässä. Nyt lähden ruuanlaittoon ja sitten voisi loppuillan vaikka vähän relata. Olen ollut tänään töissä (opettajilla on aina pari kertaa lukuvuodessa lauantaitöitä, ns. veso-päivä), viikonloppu jää tyngäksi siitä johtuen, mutta tätä tää aina välillä on. Keväthommat on vihdoinkin aloitettu pihalla ja toivon mukaan huomenna sää suosii niin, että niitä pääsisi jatkamaan.



Kivaa viikonlopun jatkoa sinne puolelle ruutua! 💗
Mitä teille kuuluu?

perjantai 13. huhtikuuta 2018

RUOKAKUVIA KÄNNYKÄLLÄ

Kaikki täällä vähääkään pyörineet tai edes pari kertaa piipahtaneet lukijat tietävät, että Harkittuja herkkuja -blogissa ei todellakaan herkutella kauniilla kuvilla. Ei ole tarkoitus aloittaa (tai jatkaa) postausta millään itsensä mollaamisella, mutta niin se vaan on - minä en ole mikään erityinen valokuvaaja. Jos oikein raadollisen rehelliseksi heittäytyisin, niin sanoisin olevani surkea valokuvaaja. Koko historian aikana täällä on nähty ehkä muutama aika hyvä kuva, muutama lisää ihan kelpokuvia, mutta suurin osa on ollut joku blaaaah tai sitten ihan susi-surkeita. Tässä pari esimerkkiä sieltä pahimmasta päästä... Hah, näitä olisi löytynyt näköjään vaikka kuinka paljon. Kuinka kivoja kuvia noista olisi saanutkaan, jos vaan...





Tähän on monta syytä. Ensinnäkin, en osaa. Toisekseen, ei ole huvittanut (lue: ei ole ollut kärsivällisyyttä) opetella. Kolmannekseen, asia ei ole ollut mulle niin tärkeä. Vaikka kuitenkin tavallaan on ollut; mua on harmittanut kuvien huono laatu ja olen koko ajan ollut täysin tietoinen siitä, että blogillani ei ole mitään mahdollisuutta kivuta enemmän luettujen listoille ilman hyviä kuvia. Mutta mutta... kun kuvat vaan ei ole mulle niin tärkeä asia ja sen takia niihin keskittyminen tai aiheen opettelu ei ole missään vaiheessa kivunnut prioriteettilistalla siihen vaiheeseen, että olisin aiheeseen alkanut panostaa. Olen niin voimakkaasti teksti edellä menevä tyyppi, että keskityn aina vaan siihen ja sen hiomiseen. En myöskään jaksa kauheasti kiinnostua esim. Instan kuvatulvasta, jotenkin se ei vaan anna mulle mitään. Tykkään toki siitä, kun seuraamissani blogeissa on kivoja (upeitakin!) kuvia, mutta en koskaan varsinaisesti pysähdy niiden kohdalle. Teksti on se, mikä minut pysäyttää. Upeinkaan ruokakuva ei inspiroi mua keittokirjassa tai -lehdessä niin paljon, kuin taidokkaasti, näppärästi tai hauskasti kirjoitettu resepti. Itse asiassa monessa blogissa on välillä mun mielestä jopa liikaa kuvia; yhdestä ruoka-annoksesta tai kivasta sohvanurkkauksesta saattaa olla kymmenen kuvaa hilppasen eri kuvakulmasta... Kaikki kunnia näille upeille kuville, kysehän on mielipideasioista, mutta mulle yleensä riittää yksi kuva, maksimissaan kolme tai neljä.

Olen myös vähätellyt omia kännykällä otettuja kuviani ajatellen, että varsinkaan ruokakuvauksessa niillä ei olisi mitään todellista arvoa. Että "kunhan nyt kännykällä räpsäisin tämmöisen...". Siksi innostuinkin ihan valtavasti, kun alkuvuodesta törmäsin tietoon Mari Moilasen kurssista, jolla opetellaan ruokakuvaamista kännykällä. Ihan mahtavaa! Ja kurssin kesto on "vain" 2,5 tuntia eli mielenkiinto pysyy yllä taatusti. Näin siis ajattelin kurssille ilmoittautessani, mutta totta kai tässä kävi niin, että olisin voinut hengata Marin studiolla vaikka koko viikonlopun. Mutta siis, upea ja inspiroiva kurssi, joka herätti mussa ihan uusia ajatuksia ja tuntemuksia kuvaamiseen.





Meitä osallistuja oli vain viisi, mikä mahdollisti sen, että Mari pystyi neuvomaan jokaista ihan kädestä pitäen. Opettaja kun olen, haluan nostaa esille myös sen, että Mari on erinomainen opettaja (sen lisäksi, että myös ihan mahtava ja hurmaava ihminen), mikä ainakin mulle on todella tärkeä asia, kun osallistun jollekin kurssille. Kiitos Mari sulle, sun firman nimi on Rock your Blog, mutta voisit lisätä sinne, että myös you rock

En millään uskalla sanoa olevani nyt kaiken oppinut (tietenkään!!!), mutta sain kyllä niin hyviä vinkkejä ja oppeja kurssilta, että uskallan väittää niiden avulla pystyväni jatkossa ottamaan parempia kuvia. Ja mikä tärkeintä - nyt mulla on into ja inspiraatio kehittyä kuvaajana, mikä mulla puuttui aikaisemmin. Tiedän nyt, että kännykällä voi ottaa uskottavia ruokakuvia ja että niitä ei todellakaan pidä väheksyä tai hävetä. Opin myös käyttämään Snapseed -kuvankäsittelyohjelmaa, jolla pystyy ihmeisiin. En osaa sitä kuin vasta alkavasti ja silti joka kerta kun sen kanssa leikin, tuntuu että olen tekemisissä taikuuden kanssa. Ja joo, tiedän, kuvankäsittelyohjelmia on ollut olemassa jo ties miten pitkän aikaa, mutta kaikki fotoshopit yms. ovat mulle vaan jotenkin ihan liikaa. Ei jaksa! Kirjoitin aiheesta vähän täällä (sieltä löytyy muuten myös se superohje broileripulliin!). Snapseed tekee ihmeitä ihan parilla näpäytyksellä ja vaikka lopputulos ei vielä ylläkään kansainvälisten kilpailujen finaaliin asti (haha!), niin olen kuitenkin ihan super-tyytyväinen tähän otokseeni, joka asettelun puolesta syntyi ihan vahingossa ja sen muokkauskin meni vähän "miten tässä nyt näin pääsi käymään" -tyylillä.



No niin, tästä on vielä pitkä matka mihinkään. Asettelu, sommittelu, tausta, valo... ihan sairaasti mietittävää. Snapseediä pitää opetella ja kokeilla niin paljon, että kärsivällisyys kärähtää taas jossain vaiheessa ihan taatusti ja aivot nyrjähtää, kun ei muista, mitä piti tehdä milloinkin. Olisi myös tietenkin tosi hienoa, jos löytyisi se oma tyyli, joka erottaa muista! Suurin kysymys lienee kuitenkin se, kuinka saada houkutteleva kuva siitä perusmätöstä, mitä meillä yleensä syödään ja mistä tännekin kirjoitan, silloin kun ruokajuttu on vuorossa. Latva-artisokkaa on ihana kuvata mahtavalla alustalla ja hyvällä rekvisiitalla (meinasin tukehtua kateuteen, kun näin Marin studion astia- ja härpäkevaraston ja näen niistä edelleen unia!), mutta kun kännykän linssi tarkentuu peruspasta-ateriaan, niin hymy saattaa hyytyä. Vai hyytyykö? Se nähdään sitten ensi kerralla, nyt on niin nälkä, että sitä pasta-annosta on pakko lähteä tekemään. Tässä kuitenkin meidän perjantai-illan jälkkäristä pari kuvaa.

Edit: kun kuvia katsoo täällä blogin puolella, ne ovat epätarkkoja, vaikka kännykässä ovat ihan teräviä... jotain teen siis väärin, tähänkin täytyy paneutua!




Herkullista ja ihanaa viikonloppua  💗

torstai 5. huhtikuuta 2018

365 PÄIVÄÄ

Terveisiä Perämeren rannikolta! Olimme siellä pääsiäisen vietossa mökillä pitkän viikonlopun ja olen ollut ihan täysin irti tietokoneesta nyt melkein viikon verran. On tuntunut aika hyvältä, tällaisia taukoja pitäisi ottaa useamminkin! Toki se tarkoittaa sitä, että kommentointi muiden juttuihin laahaa perässä, mutta toivottavasti te kaikki ihanat blogiystävät ymmärrätte sen ❤ Tulen kyllä ihan piakkoin "juttelemaan" sinne teidän kommenttiboksien puolelle (juttujanne olen kyllä lukenut tauon aikana kännykästä, mutta sillä vastaaminen ei vaan luonnistu millään).

Pääsiäinen siis tuli ja meni ja tänä vuonna ilman mitään tipuja sun muita. Tai no joo, pitää myöntää, että ei meillä niitä tipuja olla harrastettu kotonakaan; jotenkin se kaikki keltaisuus ja puput ja tiput ja munat on vähän liikaa mulle ja onneksi lapsikaan niitä ei ole kaipaillut. Se, mitä hän on joka vuosi koulussa askarrellut, on meillä päässyt esille, mutta siinä se sitten melkein onkin ollut. Oma alkuperäinen syntymäpäiväni oli pääsiäislauantaina, joten nuorempana isoäitini vielä eläessä (ja vaatiessa tätä), synttäreitä juhlittiin aina pääsiäisenä. Tämä perinne on jäänyt ja nykyjään pääsiäinen menee aika lailla omalla painollaan.





Ruokaa tietenkin pitää tehdä, kuten aina. Tänä vuonna en jaksanut pashaa ruveta vääntämään, mutta lammasta haudutettiin uunissa monta tuntia. Olin lähtenyt vähän soitellen sotaan, enkä ollut miettinyt alkupalaa ollenkaan, joten väänsin ex tempore täytetyt munat, jotka onnistuivatkin tosi kivasti. Parsanipun olin sentään tajunnut ostaa ja alkupalasta tuli tosi hyvä, eikä yhtään liian raskas. Jälkkäriksi tein sen ainoan, jossa olen tosi hyvä ja tälläkin kertaa se onnistui ihan älyttömän hyvin. Ohje löytyy täältä - tee omalla vastuulla, tämä on niin hyvää, että kaikki pitää syödä heti!!! Ja hei, arvatkaa mitä - tänä vuonna ei syöty yhtäkään pääsiäismunaa, hupsista! No, ihan hyvä, koska punkkua meni sitten senkin verran - haha!



Mutta asiaan eli otsikkoon. Tänään käynnistyi lähtölaskenta siihen maagiseen viidenkympin rajapyykkiin, joka kyllä väkisinkin tuntuu tosi isolta asialta. Myönnän kokevani pahemman laatuista ikäkriisiä, joka yhdistettynä vaihdevuosiärsyilyyn (jep, pakastinraivarit taas häämöttää...) ei ole ollenkaan kiva yhdistelmä. Tiia kirjoitti juuri äsken postauksen, joka olisi voinut olla suoraan minun kynästäni (Tiia-muru, tulen kommentoimaan, kunhan kerkeän ❤). Päätin kuitenkin tänä aamuna, että lykkään aiheen miettimistä vielä vähän ja koitan nyt vaan nauttia siitä, että olen onnellinen, terve ja sentään suht järjissäni :) Sain lapselta lahjaksi 49 suukkoa (hän tosin meni laskuissa sekaisin ja niitä tuli 54, mutta päätin olla ottamatta tätä minkäänlaisena vinkkinä...), mies on juuri kotimatkalla pohjoisesta, eikä tule muistamaan koko päivää mitenkään, mikä ei mua haittaa ollenkaan. Meillä ei pahemmin synttäreitä muisteta, eikä siitä myöskään tupata loukkaantumaan. Jos ei tänään illalla sano mitään, niin muistutan kuitenkin ystävällisesti huomenna, että ajattelin haluta viime synttäreilläni lahjaksi lahjakortin kosmetologille. Jep, joku semmoinen "kuuraa, jynssää ja kohota tämä rupsahtanut naamavärkki pari vuotta nuoremmaksi" -hoito olisi ajatuksissa. Kävin ostamassa itselleni lahjaksi silmänympärysvoiteen (voisiko tämä mennä vielä vähän pateettisemmaksi...?) ja paidan. Siinäpä se tänä vuonna. Ensi vuonna sitten juhlitaan isosti ja lähdetään reissuun juhlan kunniaksi.

Kuten sanottua, en halua juuri nyt paatostella tätä ikäkriisiä ollenkaan. Muistin aamulla, että kirjoitin kaksi vuotta sitten jotain, mikä toimii edelleenkin, kaikesta kipuilusta huolimatta. Vaikka välillä v***ttaa ja harmittaa ja ärsyttää paljon enemmän kuin silloin, niin ajattelen kuitenkin edelleen aika lailla samalla tavalla. Lainaankin itseäni tähän loppuun, tämä on hyvä muistutus siitä, että kaikki on edelleen tosi hyvin! Oikeastaan vähän herkistyin tuota lukiessani; näin olen lähes aina itsestäni ajatellut ja haluaisin niin kovasti säilyttää tämän asenteen. Että olen oikeasti ihana, just nyt ja just tällaisena!

Elämäni talo

Täytin eilen vuosia. Tämän ikäiset naiset usein piilottelevat ikäänsä, en oikein ymmärrä miksi. 47 vuotta. Nuoriherra kysyi aamulla kuinka paljon täytän ja "nelkyt ja risat" -vastaus ei riittänyt (mistä ihmeen risuista sä äiti puhut???), joten piti oikein sormipelillä laskea :)

Päivä oli kiireinen ja piti sisällään siirtymistä paikasta a paikkaan b. Autossa oli aikaa miettiä. Kurkin itseäni peruutuspeilistä ja pohdiskelin. Ryppyjä. Check! Silmäpusseja. Check! Harmaata. Check!  Löllöä siellä sun täällä. Check! Suonikohjujakin jo muutama. Check! Ja sitä rataa. Kriisin ainekset siis kasassa!? En kuitenkaan saanut mitään paniikkia aikaiseksi, päinvastoin - naamalle levisi leveä virne joka kerta kun kurkkasin peiliin. Ei minulla ole mitään syytä keski-iän kriisiin!

Mietiskelin siinä ajellessani, että keski-ikäinen nainenhan on parhaimmillaan kuin vanha puutalo. Semmoinen ihana vanha, tiedättehän! Ei mikään kantti kertaa kantti, vaan moniulotteinen vanhoine erkkereineen ja lasikuisteineen. Vähän repsottaa sieltä sun täältä, mutta kun kaukaa katsoo, niin pienet kauneusvirheet eivät näy. Kun kivijalka ja rossipohja ovat kunnossa (kiitos onnellisen lapsuuden), eikä talossa ole sen pahempia home- tai rakennevaurioita (kummallista kyllä, vaikka siitä vähän huolettomasti pidettiin jossain vaiheessa huolta), niin rakennushan on varsinainen aarre.

Se on monikerroksinen ja sokkeloinen, täynnä huoneita, jotka ovat pullollaan mitä hienompia muistoja. Jotain pimeitä nurkkiakin toki löytyy ja ehkä muutama huone, johon ei enää huvita palata. Pieni pintaremontti tekee ihan hyvää silloin tällöin, mutta liian suuria rakenteellisia muutoksia ei kannata ruveta tekemään. Eikä varsinkaan isoa remonttia uusilla ja moderneilla materiaaleilla - talosta häviää silloin kaikki luonne ja siitä tulee korni jäljitelmä.

Siinä talossa asutaan (toivottavasti) vielä pitkään, joten siitä täytyy pitää hyvää huolta. Se on rakas ja arvokas. Täydellinen suorastaan. Elämäni talo!

Ihanaa alkanutta huhtikuuta teille kaikille! Kunhan saadaan puoli metriä lunta sulatettua jollain ihmeen keinolla ennen vappua, niin kesääkin voi ruveta jo odottamaan.


Pus 💗

perjantai 23. maaliskuuta 2018

MITÄ MINULLE KUULUU?

Marjukan aina niin ihanassa ja kauniissa blogissa oli kiva Mitä minulle kuuluu? -haaste, jonka nappasin itselleni viikonlopun kunniaksi. Hän ei varsinaisesti heittänyt haastetta eteenpäin kenellekään, mutta tähän oli kuitenkin kiva tarttua. Tykkään tosi paljon lukea blogeista tämän tyylisiä kirjoituksia, jotenkin ne tuovat kirjoittajan aina asteen lähemmäksi ja tutummaksi. Ja usein näiden yhteydessä kirjoittajasta paljastuu aina myös jotain uutta ja mielenkiintoista. En nyt tiedä, tuleeko tässä käymään omalta osaltani näin, mutta katsotaan.

Miten voit? Pienestä kevätvaloankeilusta huolimatta (josta kirjoitin edellisessä postauksessa), voin onneksi oikein hyvin. Olen pysynyt terveenä, stressikuorma on tosi alhainen ja elämä on jotenkin harvinaisen mallillaan. Mitään erityistä tai ihmeellistä ei juuri nyt ole meneillään, mutta toisaalta eipä ole mitään ikävääkään tapahtunut. Ihan tavallista arkea (joka kyllä kiitää valon nopeudella eteenpäin, mitä suuresti ihmettelen joka ilta), sitä semmoista, mikä tekee onnelliseksi ja tyytyväiseksi.

Mitä toivot tällä hetkellä? Jos nyt unohdetaan maailman rauha, ilmastonmuutoksen pysäyttäminen ja täydellinen tasa-arvo, niin toivon niitä ihan tavallisia asioita. Läheisten onnellisuutta ja terveyttä, omaa terveyttä ja sitä rataa. Kohtuullinen kesäkin olisi kiva; mulle se tarkoittaa ei liian lämmintä, mutta ei kuitenkaan semmoista arktista selviytymistaistelua kun viime kesänä. Toivon myös, että meidän pääsiäisreissu onnistuu ja että ajopäivinä ei tulisi mitään hillitöntä takatalvea ja lumimyräkkää. Haluaisin myös saada biologian yo-vastaukset arvosteltua mahdollisimman pian, mutta siinä ei paljoa pelkkä toivominen auta, pitää vaan kääriä hihat ja ryhtyä hommiin. Huomenna sitten. Eikun sunnuntaina, huomenna on vapaapäivä!

Mitä olet syönyt tänään? Aamulla söin normiaamupalan: puuroa, lisukkeena tällä kertaa  pakastemansikoita ja banaania. Smoothie, cashew-pähkinöitä ja kolme kuppia maitokahvia. Lounaaksi mulla oli pakastimen tyhjennysoperaation takia jotain epämääräistä linssikastiketta, kasvispihvejä, avocado, paprikaa ja siemennäkkäriä. Välipalaksi napsin välitunneilla tummia viinirypäleitä. Illalla on tarkoitus kokeilla uutta ruokalajia: Intialaisia kasvispullia kastikkeessa (saatte reseptin, jos onnistuu) ja perunamuussia. Niin ja joo, lasketaanko punaviini ruuaksi...?

Mikä on suosikkihedelmäsi? Ihan sairaan vaikea kysymys, rakastan lähes kaikkia hedelmiä... banaani on tosi kätevä ja varmaan yleisin syömäni hedelmä, mutta siihen mulla ei ole mitään sen kummempaa intohimoa. Mango ja passionhedelmä ovat molemmat semmoisia, jotka saavat mut hyrisemään ja haaveilenkin siitä, että pääsisin joskus syömään ihan oikean mangon, ei siis noita kaupan varastossa kypsytettyjä tapauksia.

Kuva täältä
Mitä ajattelit tehdä huomenna? Huomenna on lauantai, mikä tarkoittaa sitä, että nukun niin pitkään kuin huvittaa. Niitä bilsan ylppäreitä pitäisi korjata, mutta koitan pitää kiinni siitä, että lauantai on vapaapäivä. Piipahdamme puolilapsenlapsen synttäreillä ja sen jälkeen varmaan lököilen illan joko telkkarin tai kirjan ääressä.

Kenen kanssa nukuit? Miehen, niinkuin yleensäkin. Välillä kanssamme nukkuu ainakin osan yöstä lapsemme, jonka päästämme sänkyymme nukkumaan edelleen, vaikka hän jo kymmenen onkin. Ajattelemme niin, että näitä vuosia ei ole enää kauhean montaa, kun hän siihen väliimme punkee. Aika harvinaisia nämä perhepetiyöt jo nykyjään ovat ja myöskin kieltämättä aika levottomia, kun tuommoinen nuori mies oman tilansa siinä välissä ottaa, mutta kuten sanottua, ei tätä enää kauaa kestä!

Mitä luet tällä hetkellä? Mähän luen aina ja koko ajan jotain. Pitääkin joku kerta kirjoittaa ihan oma postaus tästä mun lukemishulluudesta. Parhaillaan meneillään on Pyörre ja sen jälkeen, varmaan jo tänä viikonloppuna tartun kovasti odottamaani Nouse nyt -kirjaan, jonka veikkaan olevan aika raju ja vaikuttava lukukokemus. Lisäksi mulla on pinossa monta uutta keittokirjaa, joita lueskelen sieltä sun täältä aina sopivan hetken tullen ja kirjastokassissa odottamassa iso pino muitakin kirjoja. Luen parhaimmillaan pari kirjaa viikossa, laiskana aikana vähemmän. Odotan ihan hirveästi kesää, jolloin lukemiselle on kunnolla aikaa ja saatan "tuhota" kirjan päivässä...

Kuva täältä
Viimeksi katsottu elokuva? Me katsotaan nykyjään lähinnä sarjoja Netflixiltä, elokuvia tulee katsottua tosi harvoin. Vähän aikaa sitten katsottiin sieltä elokuva nimeltä Annihilation, joka oli... ööh, no joo, ihan ok. Vähän outo, mutta ei sen aikana sentään mies nukahtanut (mikä on meillä se elokuvien selkein arviointikriteeri). Teatterissa käytiin n. kuukausi sitten katsomassa Tuntematon sotilas, joka kieltämättä oli kyllä todella upea. Onpa muuten jännä nähdä miten tapaus Louhimies näkyy tänään Jussi-gaalassa...

Kuka soitti sinulle viimeksi? Mies, joka ilmoitti, että lähtee nyt ajamaan töistä kotiin.

Kolme viimeksi tullutta tekstiviestiä? Postilta tuli ilmoitus paketin saapumisesta pakettiautomaattiin. Kirjastosta ilmoitus saapuneesta varauksesta. Lapsi ilmoitti tulleensa kotiin koulusta.

Mitä lukee viimeksi lähettämässäsi tekstiviestissä? Ok (vastaus siihen lapsen viestiin).

Mille nauroit viimeksi? Tänään ihan kippurassa yhdellä tunnilla, kun yritin sanoa infrastruktuuri, eikä siitä sitten tullut mitään. Oppilaiden tirskunta kiihdytti omaa hysteriaa ja lopuksi koitettiin lausua kuorossa infrastruktuuriinfrastruktuuriinfrastruktuuri mahdollisimman nopeasti. Tälleen niitä kuulkaa syntyy niitä paljon kehuttuja Pisa -tuloksia 😂

Viimeisin ostos? Lasketaanko tähän ruokaostokset? Jos ei, niin tilasin verkkokaupasta ripsarin ja kasvovoiteen, jotka ovat juuri saapuneet pakettiautomaattiin.
 
Mitä pelkäät? Aina, koko ajan ja toistuvasti sitä, että lapselle tai miehelle tapahtuisi jotain.

Minne haluaisit matkustaa juuri nyt? Mietin tätä juuri tänään, kun oppilaiden kanssa leikittiin Google Map -ohjelmalla ja käytiin sen avulla Nairobin Kibera-slummissa - jos haluat järkyttyä, menepä käymään! Slummivierailu oli sen verran rankka kokemus, että jokainen sai sen jälkeen piipahtaa juuri siellä, mihin tällä hetkellä eniten haluaisi. Totesin itse kaipaavani johonkin lämpimään ja käväisin Madeiralla (missä en ole koskaan ollut, mutta haaveissa on).

Kuva täältä
Olen ollut taas ihan hirveän laiska ottamaan kuvia, joten kuvituksena taas kerran kuvituskuvia netistä. Olen muuten menossa parin viikon kuluttua kännykkäruokakuvauskurssille, voi vitsit, en millään malta odottaa! No joo, mutta näillä siis mentiin tällä kertaa.

Viikonlopun kunniaksi - ja muutenkin - heitän haasteen kaikille, jotka siitä kiinnostuvat. "Pakon edessä" haasteeseen pääsevät vastaamaan Annukka, Tuula, Tuija ja Tiia. Olkaas hyvät ❤

Ihanaa viikonloppua teille kaikille! Ja hei, mitä sulle kuuluu?
💗

maanantai 19. maaliskuuta 2018

IHANA, KAMALA VALO

Eletään taas sitä aikaa vuodesta, kun täällä viiraa päästä oikein kunnolla. No joo, ollaan rehellisiä - onhan noita aikoja muulloinkin, mutta tämä kevät on mulla oikein kunnollisen sekoilun aikaa. Koko pimeän talven olen odottanut lisääntyvää valoa kuin kuuta nousevaa ja nyt kun sitä sitten piisaa, niin kaipaan hämärän hetkiä. Juu, luit ihan oikein! Ahistaa ja melkein jopa masentaa, mitään ei saa aikaiseksi, mikään ei tunnu miltään ja sitä rataa. Kyseessä on valon määrään lisääntymisestä johtuva "kevätmasennus", joka iskee joka vuosi.

Kuva täältä
Pidin itseäni pitkään, siis vuosikausia, ihan höyrähtäneenä tämän(kin?) asian takia. Siinä missä muut alkavat heräämään henkiin pitkän, pimeän talven jäljiltä, mun tekisi mieli käpertyä peittojen alle odottamaan ensi syksyä ja sitä, kun illat taas alkavat hämärtyä. En voinut millään ymmärtää, mistä tässä on kyse ja varsinkin nuorempana, kun oman erilaisuuden ääneen myöntäminen oli vaikeampaa, sinnittelin kevätviikot hampaat irvessä esittäen olevani yhtä haltioitunut valon lisääntymisestä, kuin kaikki muutkin. Onneksi vuodet toivat varmuutta ja uskalsin vihdoinkin puuskahtaa ääneen tämän outouteni ja kuinka ollakaan - sain kuulla, etten ole ihan niin outo, kuin mitä olin luullut. Kyseessä on sama ilmiö, kuin syksyllä: muutos valon määrässä sotkee pään. Suurin osa masentuu syksyllä pimeyden laskeuduttua, mutta osalle meistä käy samoin valon määrän lisääntyessä. Kun tajusin, että kyseessä on ihan "normaali" fysiologinen ilmiö, on kevätahdistuksen kestäminen ollut hitusen helpompaa, mutta kyllä tämä edelleen ärsyttää.

Varsinkin, kun olen nykyjään "normalisoitunut" sen verran, että myös syksyllä tapahtuu sama ilmiö. Siis helevata sentään, syys- ja kevätahistus samassa paketissa, kiitos vaan! Syksyllä tosin en koe samanlaista masentumisen tunnetta, kyse on enemmän ärsyyntymisestä tulevista huonoista ajokeleistä, lumitöistä sun muista, sekä hillittömästä väsymyksestä. Kyllä mulla edelleen tämä kevään koittaminen ottaa enemmän koville ja muutaman viikon ajan laahustan lannistuneena ihmisrauniona menemään aamusta iltaan. Ristiriitaisinta tässä on se, että samanaikaisesti valo kuitenkin ilahduttaa ja energisoi. En valita, kun aurinko häikäisee suoraan silmään ja aiheuttaa tilapäisen lumisokeuden. En kiukuttele siitä, että aamulla makkarissa onkin valoisaa (note to self: ne pimennysverhot pitää kuitenkin hankkia ja asentaa!). En ole läheskään niin väsynyt ja riehaannun lumen sulamisesta siinä kuin muutkin. Olen onnellinen ja masentunut saman aikaisesti - omituinen tunne.

Kuva täältä
Onneksi enää ei tarvitse miettiä, mikä mussa oikein on vikana, vaan rauhallisesti odottelen tämän loppumista. Ihan pian koittaa se päivä, kun tajuan, että tulppaanit nousevat maasta, jalkaan voi laittaa kengät ilman sukkia ja toppatakin voi pakata varastoon odottamaan ensi talvea. Sinä päivänä en enää muista tätä outoa välimaastoa, jossa elän joka kevät. Olisi kiva kuulla, onko teillä kokemusta tästä? Onko siellä muita keväisin sekoavia?

Ihanaa alkanutta viikkoa kaikille 💗

sunnuntai 11. maaliskuuta 2018

STRESSITÖN SUNNUNTAI

Heräsin tänä aamuna ihanaan, mutta samalla vähän omituiseen ja huolestuttavaankin tunteeseen. Tajusin, että stressilista on ihan tyhjä, eikä mikään tekemätön työ tai asia paina mieltä tai aiheuta ahdistusta. Makoilin sängyssä rauhassa ja kelasin kaikkia to do -listoja mielessäni (joo, kyllä niitä edelleen on!) ja yritin miettiä, onko todellakin niin, että tälle päivälle ei ollut kuin pari nopeaa kouluhomman tekemistä ja sen jälkeen mieli saisi olla ihan vapaa kaikesta. Ja kyllä, tulin siihen tulokseen, että näin todellakin on. Tosin mietin edelleen nyt puolen päivän aikoihin, että täytyy olla niin, että olen unohtanut jotain, että ei tällaista fiilistä voi olla, mutta edelleenkään en ole keksinyt mitään, mitä mun ehdottomasti pitäisi tehdä tänään.

Stressi tappaa, kaikki me (toivottavasti) tiedämme sen ja stressin minimoiminen on terveyden kannalta yksi tärkeimmistä asioista, mihin pitäisi kiinnittää huomiota. Stressi on aikamoinen epeli siinä mielessä, että joudumme elämään sen kanssa lähes päivittäin ja siinä missä liiallinen määrä stressiä on haitallinen asia, niin pieni määrä taas on hyväksi. Tai näin ainakin on omalla kohdallani; jos mulla ei ole yhtään mitään, siis yh-tään mi-tään, mitä pitää saada aikaiseksi tai tehdä, niin muutun selkärangattomaksi kastemadoksi, jonka tikapuuhermostonkin toiminta lamaantuu. Veikkaan, että näin on meillä kaikilla. Mutta ongelma onkin siinä, että sen optimaalisen stressikuorman löytäminen ja ylläpitäminen elämässä on tosi vaikeaa, eikä se ole aina itsestä kiinni. Harva pystyy muokkaamaan työn, perhe-elämän ja kaiken muun juuri sellaiseksi, kuin haluaa.

Kuva täältä
Koin itse todella pahaa stressiä oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni toissa ja viime keväänä. Syy oli ihan itse aiheutettu, mutta en pystynyt rimpuilemaan tilanteesta irti, koska olin lupautunut hoitamaan ylimääräisiä tehtäviä, joiden tekeminen ei sitten tuottanutkaan sitä tyydytystä, mitä olin etukäteen toivonut. Olin ihan hirvittävän ahdistunut tilanteesta ja annoin stressin vaikuttaa esim. elintapoihin (ruokailu ja liikunta) sellaisella tavalla, mitä vieläkin yritän korjailla ja paikkailla. Nuo kaksi kevättä olivat mulle tosi opettavaisia monen asian suhteen, mutta ennen kaikkea opin sen, että myös minä stressaan. En näet aikaisemmin ollut kokenut vastaavaa ja olin siksi sitä mieltä, että en ole stressaajatyyppiä. Kuormani ei vaan koskaan aikaisemmin ollut ylittynyt vastaavalla tavalla, kaikki aikaisemmat stressitilanteet olivat olleet minulle sellaisia, että olin sietänyt ne. Opin sen, että tarvitsen aika paljon meneillään olevia juttuja ja to do -listoja ollakseni parhaimmillani. Mutta viime keväänä viimeistään tajusin, missä oma "kipurajani" kulkee, enkä enää ikinä halua sitä ylittää.

Eli kuten tuossa alussa jo totesin, niin toki niitä hoitamattomia asioita on tälläkin hetkellä; osa sellaisia, mitkä pitää tehdä ensi viikolla, osa niitä, mitkä pitäisi tehdä jossain vaiheessa. Mutta tänään, kun olin aamupalan jälkeen tehnyt koneella kouluhommia tunnin verran, olin ihan täysin vapaa. Mikä hurmaava ja huumaava tunne ❤

Kuva täältä
Okei, pakko myöntää, että esim. blogi aiheuttaa tällä hetkellä pientä stressiä. Ei sellaista lamaannuttavaa huonoa stressiä, mutta mieltä painaa koko ajan se, että en ole ehtinyt kirjoittaa yhtä paljon kuin haluaisin. En myöskään pääse tiettyihin aiheisiin kiinni haluamallani tavalla; mulla on luonnoksissa parikin aloitettua tekstiä, joita aina välillä palaan pyörittelemään, mutta en oikein pääse niihin käsiksi. Ja hah, suunnittelemani "päivä elämästäni" postaus on kokenut ihan katastrofaalisen kohtalon! Annukan innoittamana ajattelin kirjoittaa samanlaisen kuvauksen päivästäni, kuin hän joku aika sitten (teksti löytyy täältä). Aloitin postauksen kirjoittamisen perjantaina ja tiedättekös - mulla on tekstiä nyt kasassa semmoisen keskivertokirjoituksen verran (eli mun kirjoitustyylillä paljon), enkä ole vielä edes päässyt päivässäni siihen vaiheeseen, että olisin herännyt :D Joo, tiedän, että osa teistä tykkää pitkistä teksteistä, mutta toi on jo jopa mulle liikaa! Eli taidan luopua koko aiheesta, kukaan ei taatusti jaksa lukea viisiosaista sarjaa otsikolla "mun tavallinen päivä", haha!

Tästä kirjoituksesta jäi nyt jotenkin sellainen selkeä punainen lanka uupumaan, mutta nyt tämä tyyppi lähtee viettämään stressitöntä sunnuntaita uimahalliin perheen kanssa. Illalla syödään hyvin ja pötkötellään mielenkiintoisen kirjan parissa.

Mitä sun sunnuntaihin kuuluu? Painaako stressi vai pystytkö säätelemään itsellesi optimaalisen stressikuorman? Miten selviät stressistä jos/kun se iskee? Olisi tosi kiva kuulla teidän ajatuksia aiheesta!

Stressitöntä sunnuntaita kaikille 💗

p.s. ilolla edelleen ottaisin vastaan hyviä vihersmoothiereseptejä, etsintäkuulutus löytyy täältä!