maanantai 17. helmikuuta 2020

KARSI HYVÄ IHMINEN, KARSI!

Törmäsin Facessa hauskaan (ja mun vähän kaksimieliseen ja huonoon huumorintajuun vetoavaan) sanakikkailuun, jossa leikittiin meidän ääkkösillä: "näinkö väärin" vs. "nainko vaarin". Hetken hihiteltyäni tajusin, että tästähän tuli aihe mun kirjoitukseen. "Karsi hyvä ihminen, karsi" vs. "kärsi hyvä ihminen, kärsi".

Kaikilla meillä on stressiä, eikä siitä normaalitilanteessa mun mielestä kannata tehdä kauhean isoa numeroa. Itse asiassa usein pieni stressi, ainakin se semmoinen positiivinen, ajaa meitä hyvällä tavalla eteenpäin ja jopa parantaa suorituskykyä. Jokaisella kuitenkin on se tietty yksilöllinen raja, jonka yli stressikäyrä ei saa kohota - ja aika monella meistä vielä tämän yläpuolella se kriittinen raja, jonka kohdalla vasta ymmärrämme lopettaa tai ainakin hiljentää. Tai siis toivottavasti näin - ne, jotka eivät tähän syystä tai toisesta kykene, palavat loppuun joko hetkellisesti tai pahimmassa tapauksessa tosi pahasti.

Olen aika hyvä sietämään stressiä, mutta rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että suurin osa mun omasta stressistä on yleensä sitä lyhytkestoista ja jopa hyvälaatuista. Tosi harvoin akuutti tilanne kestää muutamia päiviä pidempään tai on sellaista, joka aiheuttaisi pahanlaatuista elämänhallinnan ongelmaa. Pari viikoa sitten käyrä kuitenkin kohosi sinne punaiselle alueelle hyvin lyhyessä ajassa ja tajusin, että en selviä täysjärkisenä ja toimintakykyisenä, ellen tee pikainventaariota elämässäni.


Yksikään aihe, jotka tuohon stressiin liittyivät, ei kuitenkaan ollut sellainen, että pystyisin niihin vaikuttamaan. Eikä ole edelleenkään, samoissa punaisissa lukemissa siis huidellaan noiden suhteen edelleen. Oli siis pakko tarttua pienempiin juttuihin, jotta pää ei hajoaisi. Oli aika karsia kaikki mahdollinen minimiin.

Enkä nyt tarkoita Marie Kondomaista karsimista, vaikka saisi silläkin varmaan aikaiseksi jonkinlaista mielenrauhaa. Mutta ajatus siitä, että alkaisin läpikäymään sukkalaatikkoani ja sitten viikkaamaan niitä jäljelle jääneitä pystyasentoon, tuntui tuossa hetkessä aika absurdilta. Tein pikaisesti listan kaikesta siitä, mikä aiheuttaa isompaa tai pienempää stressiä ja nimenomaan nyt niistä sellaisista asioista, joita arjessa voi lähteä karsimaan ihan tuosta vaan. Ja sitten heivasin ne kaikki "tehdään myöhemmin" -listalle. Tuntui kieltämättä aika radikaalilta, mutta muistin tuolla hetkellä myös sen, että olen onneksi sellainen, joka tähän pystyy.

Kieltämättä vähän nauratti, kun luin sitä listaani. Sieltä meinaan löytyi juttuja, joita toteutan ihan viikoittain, kuten esim. "ei ole pakko siivota niin vimpan päälle" tai "valmisruokakin kelpaa oikein hyvin". On siis näköjään tuo arjen stressinhallinta mulla ihan kunnossa 24/7 😀

Mutta esimerkkinä vaikkapa tämä blogi. Tämähän ei ole mulle mikään pakko, eikä stressinaihe. En varmaan välttämättä olisi edes kirjoittanut pariin viikkoon tänne mitään ihan normaalitilanteessakaan, mutta tuossa stressiangstissa tämäkin nousi sinne punaiselle listalle hetkellisesti. Kun sitten kävin kirjoittamassa itselleni selityksen olla pois täältä hetken aikaa, ei koko blogi ole pyörinyt mielessä vähään aikaan. Muuta kuin niin, että on tehnyt mieli kirjoittaa ❤

Nyt olen hengitellyt paperipussiin pari viikkoa ja myös paahtanut niiden aiheiden parissa, jotka panostani vaativat. Olen itkenyt muutamaan otteeseen, mennyt nukkumaan iltaisin tosi aikaisin. Syönyt einesruokaa ja suklaata, juonut viikonloppuisin viiniä. Jättänyt menemättä uimaan suunniteltuun aikaan ja toisaalta mennyt silloin, kun siltä on tuntunut. Olen nakittanut imuroimisen miehelle ja jättänyt vahtimatta, tuliko joka nurkka nuohottua. Ostanut itselleni hajuveden, johon ei olisi just nyt ollut varaa, mutta ihan sama. Nukkunut viikonloppuisin myöhään ja maannut pari kokonaista päivää sängyssä kirjaa lukien. Stressi on edelleen läsnä ja kuristaa kurkkua ajoittain, mutta karsimalla olen onnistunut elämään sen kanssa ja tajunnut, että selviän tästä niin kauan, kuin on pakko. Muutakaan vaihtoehtoa ei ole!

Ihan hyvä lasagne tulee, vaikka käyttääkin valmista valkokastiketta!
Mutta se stressistä, nyt iloisempiin aiheisiin! Lapsi meinaa ruveta tekemään youtube-videoita keväällä 13 täyttäessään ja kävi juuri viikonlopun kestoisen työväenopiston videoeditointikurssin. Lupasin hänelle, että hankitaan yhteinen hyvä kamera tässä kevään kuluessa, koska olen itse kaipaillut kunnon välinettä, millä ottaa ruokakuvia. Siis just niitä semmoisia yliaseteltuja kuvia, missä aiheeseen liittymättömät ruoka-aineet poseeraavat kaiken maailman muiden härpäkkeiden keskellä. Tykkään ihan älyttömästi semmoisten kuvien ottamisesta (silloin kun siihen on aikaa) ja vaikka puhelimella / pädilläkin saa ihan hyviä kuvia, niin olisihan semmoinen hyvä kamera tosi kiva. En ole hyvä kuvaaja, en varsinkaan missään muualla kuin keittiössä, mutta kaipa siinä voi kehittyä, jos vaan riittävästi puuhastelee. Minähän kävin ruokakuvia kännykällä -kurssin pari vuotta sitten, mutta aika laiskasti olen kuviin sen jälkeen satsannut. Myönnän, että osasyynä on se, että iski se tyhmä itsekritiikki jossain vaiheessa... mikä on ihan hölmöä. Eihän missään voi kehittyä, jos ei riittävästi tee ja myös välillä useimmiten epäonnistu!

Yksi suurimmista ruokakuvaamistani rajoittavista ajatuksistani on ollut se, että mulla ei ole omaa tyyliä. Että en voi (kehtaa?) postata aseteltuja ja nykerrettyjä kuvia, jotka ovat kaikki jollain tasolla muiden "matkimista". Kunnes tajusin, että ihan sama. En ole valokuvaaja, en edes harrastelijakuvaaja, en ammattimainen ruokabloggaaja (enkä näköjään edes postaa kauhean usein ruoka-aiheisia juttuja). Niin että ihan sama, jos ne harvat kuvani ovatkin muilta saatujen inspiraatioiden varassa? Pyörää on aika vaikea tuolla alalla keksiä uudestaan, joten näillä mennään. Jonkinlaista karsimista tämäkin. Että oppii jättämään ne tyhmät, itseään rajoittavat ajatukset pois.




tiistai 4. helmikuuta 2020

PALAAN PIAN!

Tiedättekö, kun joskus stressikäyrä kohoaa nollasta sataan alle viikossa? Just äsken kaikki oli leppoisaa, nyt yhtäkkiä on sata asiaa sen normaalin elämän lisäksi. Mulla kävi nyt just niin! Osa asioista on hankalia, ihan sitä ikävää stressiä aiheuttavia. Osa kivoja ja suorastaan innostavia, mutta semmoisia kuitenkin, että vievät tosi ison osan mun ajasta ja energiasta. Ja kun sitten kuitenkin pitäisi elää myös sitä omaa elämää, huomioida lapsi ja mies, jaksaa hoitaa arjen tylsemmät ja kivemmat jutut, niin joskus se kassi vaan tulee täyteen.

Niin paljon kuin rakastankin kirjoittamista, huomasin tänä aamuna töihin ajaessani, että stressaan myös tästä blogista, vastaamattomista kommenteista, muiden blogien puolella kommenteista, joita haluaisin sinne jättää, mutta en ehdi. Jotta tästä ei tulisi liian negatiivinen juttu, päätin pistää hetkeksi lapun luukulle ja todeta, että palaan pian!

Siihen voi mennä pari päivää, pari viikkoa tai pari kuukautta, mutta ihan taatusti palaan. Kunhan ne pari negatiivista juttua ensin järjestyvät ja saan muutkin palikat kasaan, pääsette joudutte taas lukemaan mun säkenöiviä juttuja.

Ja terveisiä nyt erityisesti Marikalle, Sadulle, Tiialle ja Annukalle - ettehän pahastu, etten nyt ehdi ja jaksa vastata kommentteihinne!? Olitte kaikki kirjoittaneet niin ajatuksella, että en osaisi vaan vastata teille "joo, kiva". En myöskään vähään aikaan ehdi teidän blogienne puolelle kommentoimaan, mutta lupaan, että palaan sinnekin ennen pitkää. Pus kaikille ❤


lauantai 1. helmikuuta 2020

UNDER TIAN

Ai että, mä olen ihan hurahtanut ja rakastunut ❤ Blogia pidempää lukeneet tietävät, että olen hullu keittokirjanainen; en osaa olla ostamatta niitä, vaikka harvemmin suoraan niistä mitään kokkaankaan. Rakastan kuitenkin keittokirjojen lukemista ja saan resepteistä inspiraatiota ja vinkkejä omaan ruuanlaittooni. Peruskirjoja en ole enää pitkään aikaan ostanut, koska niitä on jo ihan liikaa. Viime vuosina olenkin keskittynyt kasvisruokakirjoihin. Toistuvasti aina myös petyn (ainakin pikkaisen), koska useimmiten vegekirjoissa painopiste on tofu- ja soijarouheresepteissä, enkä pidä kummastakaan raaka-aineesta. Tämän takia (ja jonkinlaisen järkeistämisyrityksen vuoksi myös) nykyjään lainaan uutuuden ensin kirjastosta ja ostan vasta todettuani kirjan kivaksi.


Viimeisin lainaus oli Hanna Olvenmarkin Annos eurolla -kirja, johon suhtauduin ensin vähän skeptisesti, koska tuollaiset otsikot lupaavat yleensä liikaa. Joko rahaa menee kuitenkin enemmän (koska kirjan lopusta löytyy sadan metrin mittainen lista aineksista, joita on hyvä olla kotona) tai sitten ruoka-annokset ovat niin ankeita, että eurolla tai ei, niin niitä ei viitsi kokata. Tämä kirja sai mut kuitenkin syttymään! Ensinnäkin vihaamiani tofu- ja soijarouheohjeita ei ole kuin muutama (ja niistäkin osan pystyy soveltamaan linssi- tai papuversioksi). Hyvä olla kotona -lista löytyy luonnollisesti tästäkin kirjasta, mutta lista on oikeasti järkevä ja semmoinen, mikä taatusti löytyy edes vähänkään kokkaavan ihmisen keittiöstä. Ja kolmanneksi, reseptit ovat ihan älyttömän inspiroivia ja herkullisen oloisia. Jo ennen kuin olin kokannut yhtäkään ohjetta (!), tilasin kirjan itselleni ja riehaannuin samalla tilaamaan myös Hannan uusimman Portionen under tian: 300-kronorsveckorna ja vieläpä ihan alkuperäiskielellä, koska en malta odottaa käännöstä :) Annos eurolla -kirjasta löytyy neljä valmista viikkosuunnitelmaa ostoslistoineen ja tuo uusin rakentuu siis täysin näihin viikkosuunnitelmiin.

Samaisia viikkosuunnitelmia löytyy lähes sata Hannan blogista Portionen under tian, jota olenkin nyt lähipäivät selaillut tuntitolkulla. Kyse on siis - kuten nimikin antaa ymmärtää - siitä, että ruokakulut pyritään minimoimaan. Olen itse tässä tosi huono ja kaivannut säästämiseen tukea jo jonkin aikaa. Koska en kuitenkaan suostu tinkimään siitä, että ruoka on hyvää, on ruokakuluissa säästäminen kohdallani ollut aika epäonnistunutta touhua. Josko tähän nyt saataisi vihdoinkin muutos!? Olen ihan totaalisen kyllästynyt siihen, että mun tuloista ei jää juurikaan mitään säästöön. Vaikka en mitään jättipalkkaa saakaan, niin sen verran kuitenkin, että vähän ruokahuoltoa järkeistämällä saisin säästettyä taatusti useita satasia kuukaudessa.


Koska tyypilliseen tapaan hehkutan täällä asiaa, jota en vielä ole edes testannut (hehe!!), tein kuitenkin laskelman tukemaan tätä etukäteishypetystäni. Syötin talven viikkoruokalistan ostoslistan Prisman kauppakassipalveluun. Kyseessä on siis seitsemän ruokalajia (tai tarkalleen ottaen kuusi, yhden päivän ruokaa syödään pakastimen kautta kahtena päivänä) neljälle. Käytännössä tämä siis tarkoittaa aina meidän kolmen illallista ja viimeisen annoksen syön seuraavana päivänä lounaalla töissä. Mun ruokakomerosta olisi löytynyt paljon ostoslistan aineksia jo valmiina (kuten kaikki kuivatut pavut ja kikherneet, jauhot ja monet mausteet, tahnat ja säilykkeet), mutta syötin kuitenkin lähes kaikki ainekset Prisman palveluun. Hinta menee näin vähän yläkanttiin, koska osaa purkeista ja paketeista ei tule käytettyä kerralla ja ne jäävät näin odottamaan myöhempää käyttöä.

En vielä tässäkään vaiheessa (vaikka kirjaan olinkin jo ihastunut ja jopa ostanut niitä kaksi - hullu mikä hullu!) ihan uskonut tätä Annos eurolla - lupausta, mutta ihan totta: 28 annokselle tulee hinnaksi 32,52€ mikä tarkoittaa siis 1,16 euron annoshintaa!! Aineksista jää aika paljon seuraaville viikoille ja mikä tärkeintä, ne ovat juttuja, mitä tulee varmasti käytettyä, eivätkä jotain erikoisjuttuja. Tietenkin tohon päälle tulee vielä kaikki muut ostokset, mutta väitän kyllä, että meillä ei ole kertaakaan mennyt viikon päivällisaineisiin noin vähän rahaa!

Olen lukemattomista yrityksistä huolimatta edelleen todella huono suunnittelemaan viikon ruokalistaa kerralla, ainakaan niin, että samalla pystyisin minimoimaan ruokahävikin. Niinpä päätän nyt tarttua tähän Hannan kirjan ja blogin avulla ja lupaan raportoida näistä myös teille. Tuttuun tapaan lupaan myös tunnustaa, jos homma menee persiilleen...

Ai niin, haluatte varmaan myös tietää, mitä meillä syödään ensi viikolla:

Ma: Linssipasta
Ti: Kikhernepata punaisella currykastikkeella
Ke: Punajuuripiirakka
To: Kookos-porkkanakeitto
Pe: Sienirisotto
La: Punajuuripihvit, sipulikastiketta ja persiljaperunamuusia
Su: Kikhernepata punaisella currykastikkeella

Keittokirjojen lisäksi toinen heikkouteni on kaikki mahdolliset keittiöhärpäkkeet ja -laitteet. Meidän keittiötä suunnitellessani otin tämän huomioon niin, että mulla on ruokakomeron puolella tilaa niille kaikille, jotta niitä myös tulee käytettyä. Yleiskone, tehosekoitin, mehulinko ja sitruspuserrin ovat viikoittaisessa käytössä, kahvinkeitin ja espressokone tietenkin myös. Harvemmin käytetyt (mm. lihamylly, pastakone ja mehumaija) asustavat varaston puolella, mistä haen ne pari kertaa vuodessa sisätiloihin vierailemaan. Viime viikolla hankimme pitkään miettimämme leipäkoneen. Kyllä, luit ihan oikein, leipäkoneen, tuon 80- ja 90-luvun turhakkeen, joka pölyttyy tuhansien kotien keittiökaapin nurkassa. Meillä kummallakaan ei ole koskaan ollut leipäkonetta ja minä olen tosi huono leipoja. Olemme tosiaan jo pidempään, vähän naureskellen, miettineet laitteen hankkimista ja nyt viime viikolla uuden uunin ostosreissulla innostuimme ja ostimme sen. Käsittämätöntä kyllä, laitteen mukana ei tullut minkäänlaista reseptikirjaa ja manuaalikin oli englanninkielinen (lisäksi kahdeksan muuta kieltä, mutta ei suomea), jonka fonttikoko on noin 0,8. Olen sitä nyt suurennuslasin kanssa (oikeasti!) tihrustanut usean päivän ajan, googlaillut ohjeita ja saanut niitä myös kavereilta. Tänään uskaltauduin viimein käynnistämään koneen ja jännityksellä odotamme nyt iltapalaksi valmistuvaa ihan perushiivaleipää. Jos sulla on joku superhyvä ohje, niin otan sen ilolla vastaan tuolla kommenttiboksin puolella!

Väliin muistutus vege-valmisruokien aatelisesta eli tomaatti-chilimaustetuista Boltseista. Olen ihan yhtä kranttu vege/vegaani-jutuissa einesten suhteen, kuin muidenkin, mutta näitä ostan lähes viikottain. Kuvassa olen muhittanut Boltseja itse tehdyssä tomaattikastikkeessa, mutta eniten tykkään niistä ihan semmoisenaan lounassalaatin seassa. Nyt on näemmä tullut uusi maku, Boltsi Morocco, tuskin maltan odottaa, että pääsen testaamaan! Oletko jo ehtinyt maistaa?



Mitäs muuta? Ai niin, jaiks ja jee, mä lähden syksyllä Islantiin!!! Lupauduin vetäjäksi aika isoon monen koulun yhteiseen tiedematkaan, joka suuntautuu tuohon unelmieni kohteeseen. Suunnittelu vielä ihan alkutekijöissään, enkä tiedä vielä edes, kuka lähtee kanssani (ja 20 oppilaan kanssa) reissuun. Jännittää ja innostaa ihan kamalasti (ehkä vähän pelottaakin, mutta se tunne on nyt vaan pantava jäihin, hyvin tää menee). Vähän jo valmiiksi harmittaa, että mies ja lapsi eivät pääse mukaan, mutta ounastelen innostuvani kohteesta niin paljon, että reissu ei tule jäämään viimeiseksi.

Loppuun vielä ihana, ei yhtään äklömakea päärynäpiirakan ohje, jonka tosi joudut klikkaamaan linkin kautta eli täältä. Satu Koivisto on sen tason kokki, että hänen blogiaan kannattaa seurata, jos on vähääkään kiinnostunut herkullisesta ja ekologisesta tavasta laittaa ruokaa. Molemmat Sadun ruokakirjat (Gastronaatti I ja II) ovat myös ihan must-hankintoja!


Mitä sulle kuuluu? 
Osaatko suunnitella viikon ruuan järkevästi ja edullisesti? 
Onko sulla leipäkone ja jos on, käytätkö sitä? 
Oletko käynyt Islannissa? 
Hyvää viikonlopun jatkoa kaikille

tiistai 28. tammikuuta 2020

KYMMENEN HASSUA KYSYMYSTÄ

Kirjoituskyky on ollut huolestuttavan kateissa koko tammikuun ajan ja olen kovasti odottanut jotain kivaa haastetta, johon osallistumalla pääsisin takaisin kuvioihin. Nyt semmoinen löytyi ja onneksi vielä tarpeeksi dorka, ettei tarvitse liikaa miettiä syvällisiä! Bongasin haasteen Tiian ja Marikan blogeista, mutta on tätä näkynyt monella muullakin. Kuvia on tullut otettua lähiaikoina niin vähän, että oli "hieman" hankala keksiä, mitä tänne laittaisi...

1. Imetkö hiuksiasi?

Haha, tämä on kaikkien mielestä tosi outo kysymys, mutta mä tajuan tämän heti! En tosin ime niitä enää (en keksi, miksi pitäisi), mutta pienenä mulla oli aina pieni hiustuppo suussa (en keksi, miksi). Kaikista hauskinta oli imeä niitä pakkasella ja siten jäädyttää pää täyteen semmoisia hiusjääpuikkoja. En kyllä näin jälkeenpäin tajua, mikä siinä oli niin hauskaa.


2. Petaatko pedin joka aamu?

Kyllä, ihan joka aamu, heti vessakäynnin jälkeen. En ole mikään siisteysintoilija, mutta pedatusta sängystä tulee semmoinen fiilis, että ihan koko kämppä ei ole suoraan räjähdyksen jäljiltä. Olen myös tarkka siitä, että peiton alle ei saa mennä muuta kuin yöpaidassa. Itse asiassa luulin tässä asiassa olevani jotenkin outo tyyppi, mutta käykääpä lukemassa Marikan fiksaatio aiheesta, sain siitä hyvän mielen naurut. Kiitos Marika :)

3. Mikä on suosikkilaulusi?

Tämä on aina yhtä paha. Ihan yhtä mahdoton kuin suosikkikirjan tai -elokuvan nimeäminen. En juurikaan kuuntele nykyjään musiikkia, mikä johtuu siitä, että päiväni ovat niin täynnä hälyä muutenkin; koen tosi voimakkaan tarpeen hiljentää ympäristöni työpäivän jälkeen. Toinen syy vähäiseen musiikin kuuntelemiseen on ihan kamala korvamato-ongelma, joka on vaivannut mua jo muutaman vuoden ajan; lähes mikä tahansa biisi (ei siis tarvitse olla edes mikään renkutus) jää sitkeästi soimaan päähäni 24 tunnin syötöllä heti kuuntelemisen jälkeen... ihan kamalaa!

Suosikkilauluja toki on ja niistä suurin osa nuoruudesta. Aina kun kuulen jonkun vanhan lempparin, se nousee hetkellisesti ykköseksi.

Kaikkien aikojen bändi!
4. Mitä mietit, kun olet yksin autossa?

Aikaisemmin kuuntelin autossa musiikkia ja kelasin tulevaa tai mennyttä työpäivää; aamulla mietin päivän tunnit läpi ja iltapäivällä kävin ne läpi miten meni noin niinkuin omasta mielestä? -tyyppisesti. Viime syksynä aloitin ihan tietoisesti rauhoittamaan automatkat (mun työmatka on noin 25 minuuttia suuntaansa); en kuuntele radiota ja pyrin olemaan ajattelematta yhtään mitään. Aluksi tämä oli tosi vaikeaa, mutta nyt olen kehittynyt siinä niin hyväksi, että näistä "meditaatiohetkistä" on tullut tosi tärkeä osa päivää.

5. Mikä keittiötarvike olisit?

Mähän rakastan, siis RAKASTAN, kaikkia keittiöhärpäkkeitä ja multa löytyy niitä aika lailla joka lähtöön. Yleiskone kuvaa mua ehkä parhaiten, joten valitsen sen.

6. Mikä eläin olisit ja miksi?

Tätä kysymystä en oikein koskaan ole tajunnut. Miten niin "mikä eläin olisit?" - mähän olen jo eläin. Yleensä vastaan tähän kissa (koska en jaksa ruveta vänkäämään ja keskustelemaan näin oudosta aiheesta), mutta mieluiten nakkelen niskojani ja tuhahdan koko kysymykselle.

7. Mitä teet, kun olet vihainen?

Riippuu vähän siitä, kenelle olen vihainen. Lähipiirille kuohahdan nollasta sataan parissa sekunnissa, mutta lepyn myös yhtä nopeasti. Tämä tosin on ihan hirveän harvinaista, vaikkakin nyt elämä esiteinin kanssa vaikuttaa siltä, että lähivuosina kuohahteluja on tiedossa aika usein... Jos taas suutun jossain muualla kuin kotona, pyrin nielemään kiukkuni, mutta jupisen aihetta mielessäni päivätolkulla. Tätäkin tosin tapahtuu hyvin harvoin. En oikeastaan suutu nykyjään (nuorena olin paljon temperamenttisempi) muille kuin anonyymeille vihapuhetta harjoittaville massoille, mikä onkin sitten jo tosi vaikeaa, koska kiukkua ei pääse silloin purkamaan millään tavalla.



8. Mitä toivot itsellesi tällä hetkellä?

Aineellisella puolella toivon uutta uunia. Meidän uunista on ilmeisesti kärähtänyt yksi vastuksista; se kyllä lämpeää, mutta ihan sairaan hitaasti, eikä enää yli 200 asteen edes odottamalla. Teen niin paljon ruokaa uunissa, että tarve on akuutti (itse asiassa olemme menossa ostamaan uuden tänään). Onneksi tuollaiset perusmallit eivät maksa paljoa (en todellakaan tarvitse mitään ylimääräisiä toimintoja), juuri nyt ylimääräistä rahaa ei ole ihan kauheasti (joten saako sitäkin toivoa tässä yhteydessä?).

Henkisellä puolella toivoisin takaisin perusrytmiin pääsemistä. Kuten viimeksi kirjoitin, olen ollut ihan kuutamolla koko tammikuun ajan, eikä siitä nyt pelkästään täyttämätöntä kalenteria sentään voi syyttää. Jostain syystä paluu arkeen ei onnistunut loman jälkeen, kuten normaalisti, ja olen haahuillut koko kuukauden ympäri omaa elämääni. Viime päivinä on ollut havaittavissa merkkejä normalisoitumisesta ja olen sitä suuntausta yrittänyt pönkittää kaikin mahdollisin tavoin.

9. Millainen olet humalassa?

Heh, omasta mielestäni ihan älyttömän hauska ja älykäs. Todellisuudessa taidan kuitenkin olla tosi ärsyttävä: kovaääninen, kaiken keskipisteeksi pyrkivä, dominoiva besserwisser. Onneksi humala on nykyjään kuitenkin todella harvinainen olotila. Pienessä huppelissa (mikä on siis täysin eri asia kuin humala) olen puhelias ja (edelleen!) hauska ja myöskin tosi luova. Ymmärrän hyvin (joidenkin) taiteilijoiden viininlitkimisen.


10. Käytätkö hajuvesiä?

Käytän, mutta yksikössä eli mulla on aina vain yksi tuoksu, jota käytän. Jo vuosien ajan se on ollut Hugo Bossin Deep Red, joka on 100% mun makuun sopiva. Aina silloin tällöin kokeilen jotain uutta, mutta palaan tuohon ominaistuoksuuni takaisin jo muutaman päivän kuluttua.

Mahtavaa tammikuun vikaa viikkoa kaikille!

keskiviikko 22. tammikuuta 2020

KALENTERITTOMAN KAUHUELÄMÄÄ

Saavutin joululomalla niin täydellisen rentoutumisen ja zen-tilan, että jätin tekemättä uuden kalenterin päivittämisen. Laiskasti aina välillä mietin, että tarttis varmaan terhä jottain, mutta jotenkin ajattelin, että tietenkin se tulee tehtyä jossain vaiheessa. Koska olen aina, yläasteen alusta lähtien, elänyt paperisen kalenterin rytmittämänä ja myös aina rakastanut sen kanssa nyhräämistä. Tänä vuonna se kuitenkin jäi tekemättä ja jälki on ollut aika kamalaa.

Kuvittelin nimittäin olevani kuitenkin aika hyvin kartalla omasta arjestani, mutta näin ei todellakaan ollut!! Olen nyt viime viikkojen aikana ponnistellut ja paninut seuraavien kysymysten kanssa lähes päivittäin:

Onko tänään arkipäivä vai viikonloppu? (Tämä ajatus on onneksi pyörinyt mielessä vain yhtenä aamuna, kun oltiin oltu kollegoiden kanssa vähän viihteellä (ei tarvitse siis kysyä, että mites se tipaton tammikuu?) lauantaityöpäivän päätteeksi ja sunnuntaiaamuna piti hetki miettiä, että tarviiko tänään lähteä töihin.)

Mitä tunteja mulla on tänään? Onko joku kokous?

Pitikö tänään hakea lapsi koulusta vai tuleeko se taksilla?

Pitääkö se viedä kouluun tänään vai meneekö se taksilla?

Onko sillä joku koe tänään?

Milloin se itse asiassa lopetti kertomasta koepäivät ja rupesi itse huolehtimaan niihin lukemisesta?

Ai siis mun abien välikoe?

Mikäköhän se koealue oli?

Onko tänään illalla a) lapsen tai b) joku oma meno?

Jos on, kuka sen hoitaa?

Mitä tänään piti hoitaa töissä muuta, kuin se opettaminen?

Pitikö siihen yhteen hankkeeseen olla joku suunnitelma kirjoitettuna johonkin päivään mennessä?

Pitikö mun kirjoittaa se?

Olenko itse asiassa edes mukana kyseisessä hankkeessa?

Oliko se tapaaminen tänään vai ylihuomenna?

Vai vasta huhtikuussa?

Siis mikä tapaaminen?

Mitä tänään syötäisiin?

Osallistutaanko me siis vegaanihaasteeseen vai ei?

Mitä eilen syötiin?

Kävinkö viime viikolla vesijuoksemassa, vai suunnittelinko vaan?

Onko mulla edelleen blogi?

Ai on vai... milloin mä viimeksi kirjoitin siihen jotain?

Pitikö siis jotain kuvia ottaa sitä blogia varten?

Niin että ihan vaan tulevia vuosia silmällä pitäen itselle muistutus: 
PÄIVITÄ KALENTERI AJOISSA!!

Kellään mitään vastaavaa?

lauantai 4. tammikuuta 2020

AJATUKSIA JA AIKOMUKSIA VUODELLE 2020


Olen nyt pari päivää pähkäillyt noita otsikon sanoja! Ajatuksiahan on aina, joten eka osa oli helppo, mutta entä sitten ne vuotta 2020 varten tehdyt... niin, mitkä? Lupaukset? Ei, koska (kuten olen aikaisemminkin kirjoittanut), lupaus on semmoinen, mitä ei saa rikkoa, ei edes itselle tehtyä lupausta. Toiveita? Ei, toiveet on semmoisia, mihin ei pysty itse vaikuttamaan ("toivon maailmanrauhaa", "toivon, että paranet", "toivon, että auto ei mene rikki"). No entä sitten suunnitelmat? Ääh, vaatii kauheasti, ei suunnitelmat putkahda tuosta vaan, vaan niitä pitää ihan aktiivisesti tehdä (ja sitten myös toteuttaa, muuten niistä tulee tekemättömiä lupauksia). Pieni suunnitelma on toki ihan ok, siinä ei ole kauhean paljon kuormaa. Totesin lopulta, että mulle ainakin sopii tuo aikomus kaikista parhaiten. Siinä on mukana vähän lupausta, vähän toivetta, vähän suunnitelmaa ja loput ajatusta.


Mun olisi tehnyt mieli kirjoittaa näistä sanavalinnoista ja niiden kanssa pähkäämisestä vaikka kuinka pitkään, mutta ajattelin, että ei kukaan varmaankaan jaksa lukea semmoista jaarittelua sivu tolkulla. Itse rakastan sanojen pyörittelyä ja sen miettimistä, mikä sopii mihinkin yhteyteen parhaiten. Mun olisi varmaan pitänyt ruveta kielitieteilijäksi? Toisaalta veikkaan, että jos harrastaisin tätä 40 vuotta, saattaisin ajaa jopa itsenikin hulluuden partaalle. (Enkä kyllä yhtään ole varma, mitä kielitieteilijät ihan oikeasti tekee... )


Mutta asiaan. Moni paheksuu uuden vuoden lupauksia, pitää niitä turhana tai jopa vaarallisena. Mun mielestä on täysin ymmärrettävää - ja ihanaa - pysähtyä sivun kääntyessä miettimään, että mitäs nyt? Ei siinä ole mitään huonoa, että ryhdistäytyy, karistaa harteiltaan vanhoja tapoja tai tekee suunnitelmia seuraavia kuukausia varten. Ongelma on siinä, että yleensä nämä suunnitelmat tuppaavat olemaan ylimitoitettuja, epärealistisia ja niissä lähestytään asioita jonkinlaisen negatiivisuuden tai jopa itseinhon kautta. "Olen niin ällöttävä, kun olen mässäillyt koko joululoman/loppuvuoden/viime vuoden/viimeiset viisi vuotta ja inhoan itseäni. Nyt lopetan kaiken kertaheitolla, ostan salikortin koko vuodeksi, alan pussikeittokuurille ja laihdun taatusti vappuun mennessä 20 kiloa. Ja jos en laihdu, olen ihan paska luuseri." Tällä asenteella, jos lähtee liikkeelle, on ihan 100% varma, että epäonnistuu - oli kyse sitten laihtumisesta tai mistä tahansa muusta elämänmuutoksesta. Olen itse oppinut tämän niin monen kantapään kautta, että en enää ole vuosiin tehnyt mitään epärealistisia uuden vuoden päätöksiä tai lupauksia, koska en vaan enää jaksa enkä halua inhota itseäni. Sen sijaan rakastan tehdä pieniä suunnitelmia ja aikomuksia aina vuoden vaihtuessa. Teen niitä toki muulloinkin, mun mielestä yksi tärkeimmistä asioista elämässä on oivaltaa se, että aina on mahdollisuus tehdä uusi valinta ja aloittaa uudestaan. Sen ei tarvitse olla uusi vuosi, ei maanantai, ei loman jälkeinen eka työpäivä - valinnan voi tehdä vaikka joka päivä. Mutta vuoden vaihtuessa koko kalenteri on tyhjä, mikä vapauttaa myös mielen vaeltelemaan vähän vapaammin, kuin ihan normi torstai-iltana.

AJATUKSIA

On hyvin epärealistista odottaa, että tästä vuodesta olisi henkisesti tulossa kauhean helppo, joten lähden liikkeelle varovaisesti ja varmuuden vuoksi jopa vähän varuillani. Omiin vanhempiini liittyvä huoli ja stressi ei tule helpottumaan, se tulee taatusti lisääntymään ja vaatimaan myös yhä enemmän ihan konkreettista tekemistä. Pahimmillaan tästä on tulossa surun vuosi, mutta olen varautunut siihen niin hyvin, kuin tällaiseen nyt vaan voi varautua.

Töissä tulee olemaan rankempaa, kuin vuosiin, mikä tulee koittelemaan jaksamista ja arjen aikatauluttamista. Toisaalta kaikki tiedossa olevat uudet projektit ovat ihan valtavan innostavia juttuja, joten tästä en niinkään stressaa, kunhan vaan teen kalenteriin jo valmiiksi merkinnän "muista huolehtia omasta jaksamisesta".


Lapsi aloittaa yläkoulun tänä vuonna, mikä on ihan mieletön juttu - juuri äsken hän vasta syntyi! Tähän liittyen meillä tulee olemaan ihan uutta säätöä aikataulujen ja kulkemisten kanssa, mutta toisaalta ensi elokuussa alkaa lapsen elämässä yläkouluun liittyen kaksi niin valtavan isoa ja positiivista asiaa, että mulle on ihan sama, kuinka paljon lisäsäätöä elämään tulee. Olisi kiva avata tätä enemmän, mutta lapsen yksityisyyteen liittyen en sitä valitettavasti voi tehdä. Mutta ihania asioita siis

AIKOMUKSIA

Ruokarytmin palauttaminen elämään on ihan ensimmäinen toimenpide loman loputtua. Tästä olen kirjoittanut varmaan sata kertaa; oman hyvinvoinnin kannalta säännöllinen, oikeanlainen ja riittävä syöminen on kaiken aa ja oo (nukkumisen lisäksi). Tämä on just niitä asioita, jonka suhteen teen valinnan "aloittaa alusta" aina uudestaan ja uudestaan ja mikä tärkeintä, olen oppinut olemaan ruoskimatta itseäni niistä säännöllisistä lipsahduksista, mitä tässä tulee. Se on elämää, sille ei voi mitään ja ruokarytmin voi palauttaa hyväksi vaikka joka aamu. Toki olisi parempi, jos ei ihan joka aamu tarvitsisi aloittaa alusta... Mulla homman sotkee aina lomat, joten ryhdistäydyn tässä asiassa yleensä vähintään elokuussa ja tammikuussa.

Olen niin epäloogisesti luonut tunnisteita ja varsinkaan käyttänyt niitä, että ruokarytmi-sanalla on vaikea lähteä etsimään tähän sopivia tekstejä (yksi näkyy löytyvän...). Tunnisteilla lounas ja arkiruoka löytyy varmasti jonkun verran luettavaa, mutta meinaan tästä tehdä ihan lähiaikoina oman postauksen, joten jos kaipaat vinkkejä ja kokemuksen kautta opittua faktaa asiasta, malta vielä jonkin aikaa!

Seuraavat kuvat eivät liity ruokarytmiin, eivätkä varsinkaan terveelliseen syömiseen, vaan siihen, että välillä pitää myös nauttia ja antaa itselleen höllää - rötväilyn jälkeen hyvä elämä maistuu aina paljon paremmalta ❤







Ruokahävikki on asia, johon meinaan tarttua ihan tosissani. Kuten olen moneen kertaan kirjoittanut aiheesta, olen tässä - isosta parantamisesta huolimatta - edelleen tosi huono ja tämä myös on aihe, josta kannan eniten huonoa omaatuntoa. Niin maapallon kannalta, kuin ihan oman elämänkin kannalta. Kertaalleen tuotettu ruoka on jo tehnyt oman ympäristöhaittansa, joten sen pois heittäminen tuplaa sen haitan, puhumattakaan jäteongelmasta yms. Ja tietenkin ostetun ruuan pois heittäminen on ihan järjetöntä touhua myös taloudellisesti; saman tien voisin käyttää seuraavalla kerralla takan sytykkeenä seteleitä!

Olen niin monta kertaa maininnut sivulauseessa haaveestani kirjoittaa keittokirja, että yhtä hyvin sen voi jo vihdoin sanoa ääneen. En jotenkin edes osaa kuvitella (edes haaveilla), että kyse olisi keittokirjasta, joka oikeasti julkaistaisi ja joka päätyisi kirjakaupan hyllylle, mutta haluan vihdoinkin saada tuon ajatuksissa jo moneen kertaan kirjoitetun kirjan paperille ja painettua sitten vaikkapa omakustanteena. Jonka jälkeen sitten riivaan teitä kaikkia ostamaan sitä täältä blogin kautta, jotta saisin edes osan kustannuksista katettua 😀 No ei, ihan vakavasti, tuo on siis oikeasti monimonivuotinen haave ja siihen liittyy myös tarina ja oma isäni (johon siis saattaa liittyä tänä vuonna tuo surun vuosi -määritelmä), joten kyse on aika isosta aikomuksesta. Pään sisällä kirjoittaminen on vähitellen tullut siihen pisteeseen, että pidän hyvin todennäköisenä tämän aikomuksen toteutumista!

  
Ajatuksia ja aikomuksia mulla on näiden lisäksi vielä vaikka kuinka, mutta eiköhän näillä pääse alkuun. Osa on sellaisia, että meinaan palata niihin vielä lähiaikoina kirjoittamalla ja osa niin henkilökohtaisia, että pidän ne visusti omana tietonani. 

Mitä ajatuksia tai aikomuksia sulla on tälle vuodelle?

sunnuntai 29. joulukuuta 2019

VUOSI(KYMMEN) PAKETISSA

Olen laiskanpuoleisesti lähiviikkoina miettinyt sitä, että vuosi on taas kerran vaihtumassa. Jostain syystä en ole tajunnut (?) sitä, että myös vuosikymmen on vaihtumassa! Yleensähän sitä vuoden päättyessä joko miettii mennyttä tai suunnittelee jo uuttta, mutta vanhoista viisastuneena olen jo jokunen vuosi sitten lopettanut lupauksien tekemisen. Suunnitelmia ensi vuodelle kyllä on kaikenlaisia, osa varmaan päätyy tänne bloginkin puolelle, osa sen verran henkilökohtaisia, että pidän ne pois linjoilta.


Vietimme lapsen kanssa eilen yhteistä joululahjaamme. Katkaisimme hyvin alkaneen lepoa, syömistä ja lukemista sisältävän joululomamme minireissulla Helsinkiin, jossa majoituimme hotelliin ja kävimme illalla Vain Elämää -konsertissa. Olimme juuri syöneet hotellilla, sulattelimme ruokaa huoneessa ennen lähtöä ja selailin hajamielisesti Instaa. Nuori ja läheinen kollegani oli postannut sinne aikajanan 10-luvusta ja lukiessani sitä hengästyneenä mietin, että kylläpä kaikilla muilla on tapahtunut lähivuosina, kun oma elämäni taas on ollut hyvin tasaista menoa. En jäänyt miettimään asiaa sen kummemmin ja lähdimme suurin odotuksin kohti Hartwall Areenaa. Vähänpä tiesin sinä vaiheessa, minkälaiseen tunteiden myllerrykseen olin matkalla!


Seurasimme lapsen kanssa Vain Elämää -sarjan juhlavuotta todella kiihkeästi syksyllä, mukana oli liuta meidän molempien suosikkiartisteja (mies ei ole erityisen fanittavaa tyyppiä). Musiikki ei kuitenkaan ole kuulunut elämääni enää pitkään aikaan sillä tavoin, että se herättäisi minussa suuria tunteita. Tykkäsin syksyllä kaikista jaksoista ja liikutuinkin joidenkin biisien kohdalla, mutta lähinnä ohjelma oli minulle kivaa viihdettä. En myöskään ole ollut koskaan ollut kova konserteissa kävijä, joten odotin eiliseltä lähinnä sitä iloa, mitä tulisin saamaan lapsen fiilistelyä seuratessani. Kun koko artistiporukka juoksi lavalle vähän yli kahdeksan ja Maija Vilkkumaa suorastaan räjäytti koko areenan ensimmäisellä vedollaan, jouduin Yhtäccii ihan valtavan tunnekuohun valtaan. Tajusin, että mulla valuu kyynelet silmistä ja leuka väpättää (ja minä siis en ole itkijätyyppiä). Tempauduin Maijan äänen ja ärsyttävän, mutta niin upean vahvan ja voimakkaan, persoonan mukana vuoden 2006 alkuun ja löysin itseni omasta kodistani Helsingin keskustassa jonkun railakkaan baariviikonlopun jälkeen. Kuuntelin Vilkkumaan "Liian kauan" -kappaletta, itkin ja päätin, että luovutan. En enää suostu uskomaan siihen suureen rakkauteen, en enää usko siihen, että jokaiselle on tarkoitettu se oikea. En enää odota lapseni isää ja suurinta unelmaani siitä, että meitä tulee joskus olemaan kolme, vaan me kaksi riittää. Päätin, että hankin lapsen yksin ja jatkan elämääni tästä eteenpäin onnellisena. Luovutin, mutta päätin silti kaiken uusiksi. Uskon edelleen, että tämä luovuttaminen oli ratkaisevassa asemassa siinä tapahtumaketjussa, joka käynnistyi pari kuukautta tuon itkuisen illan jälkeen ja jonka onnellisia jälkiä katselen tällä hetkellä. Ihan sattumalta törmäsin baarissa (johon minun ei ollut pitänyt lähteä) mieheen, joka vei jalat altani ensimmäisellä hölmöllä tokaisullaan. Otimme toisiamme kädestä kiinni, vedimme henkeä, juoksimme ja hyppäsimme riemusta kiljuen laiturin päästä syvään veteen hetkeäkään miettimättä, osaako kumpikaan meistä uida. Tiesimme vain sen, että jos tuo ei osaa, minä kannattelen.



Tuosta hyppäyksestä on jo kohta 14 vuotta, mutta siitä alkoi nykyinen elämäni ja myös 2010-lukuni. Ensimmäiset vuodet pärskimme onnellisina siinä syvässä vedessä, tekohengitimmekin välillä, mutta olimme myös niin kiireisiä pienen lapsen ja talonrakentamissuunnitelmien kanssa, että emme kumpikaan juurikaan ehtineet pysähtyä tai miettiä, mitä elämässämme tapahtuu. Kunnes sitten vähitellen nousimme pintaan ja huomasimme, että osaamme uida ja nimenomaan yhdessä, paljon paremmin kuin kumpikaan koskaan oli osannut ilman toista. Kun nyt mietin, mitä 2010-luku on pitänyt sisällään, ihmettelen eilistä ajatustani siitä, että oma elämäni olisi sen aikana ollut jotenkin tasaista menoa...

2010-luvulla...

Kasvoimme yhteen mieheni kanssa. Alun räpiköinnin ja kiireen jälkeen tutustuimme toisiimme kunnolla ja huomasimme, että olemme enemmän kuin rakastavaisia; olemme kumppaneita, toistemme parhaita ystäviä ja yhteisen lapsemme vanhempia. Menimme naimisiin vuonna 2011 (koska minä en enää jaksanut odottaa talon valmistumista, kuten olimme suunnitelleet, vaan komensin mieheni soittamaan isälleni ja - hahaha - pyytämään kättäni).

Kasvoin äidiksi. Lapsen kasvattamisen sijaan sain itse kasvaa hänen rinnallaan ja oppia itsestäni joka päivä uutta. Äidiksi tuleminen ja äitinä oleminen on ollut minulle helppoa ja luonnollista, jopa niin helppoa, että olen välillä joutunut kyseenalaistamaan itseni; että pitäisikö sitä jotenkin äiteillä enemmän? Enpä usko, ihan hyvin tämä näköjään on mennyt, kun katson tuota maailman ärsyttävintä esiteiniä ihaninta ja hienointa nuorta miestä. 2020-luvun alku tulee meillä olemaan melkoista räiskyntää, meillä on esiteinin kanssa niin samanlainen temperamentti, että räjähdämme toisillemme jo nyt (tämä on sentään vasta esiteinivaihe...) monta kertaa viikossa. Mutta luotan siihen, että 2020-luku menee pian ohi ja kohta käsillä onkin jo 2030-luku, jolloin toivon mukaan keskustelemme taas jo ihan normaalisti keskenämme :D Silti - rakastan, rakastan tuota lasta ja ihailen häntä niin monessa asiassa. Häneen on keskittynyt vanhempiensa kaikki hyvät piirteet (plus sitten äidiltä pari ärsyttävää...).

Saimme valmiiksi talomme, jonka olimme suunnitelleet yhdessä. Arkkitehti piirsi pohjan toiveidemme mukaan ja rakentamisen aikana muutimme sitä pohjaa noin sata kertaa suuntaan ja toiseen, kunnes lopputuloksena pääsimme muuttamaan elämämme kotiin. Kaikenlaista voisi varmaan tehdä paremmin, mutta tämä on kuitenkin paras talo ikinä. Pihahommien suhteen 2010-luku ei ole mennyt ihan toivotulla tavalla, siihen voisi ottaa nyt pienen ryhtiliikkeen uuden vuosikymmenen koittaessa.

Kehityin opettajana ja rakastuin työhöni. Olin toki tykännyt siitä ihan hurjasti ekasta päivästä lähtien, mutta vasta siinä vaiheessa, kun kaikki palaset omassa elämässäni loksahtivat paikalleen ja löysin oman itseni, osasin myös aidosti olla oma itseni luokan edessä. Uuvahdin hetkellisesti (en opettamiseen, mutta kaikkeen muuhun koulussa) ja olin opintovapaalla vajaan lukuvuoden. Sen lisäksi, että aikuisopiskelu oli aivan mahtavaa, tajusin myös lopullisesti, että ei ole niin ärsyttävää uudistusta, pilkunviilausta tai muuta työhön liittyvää harmitusta, joka pitäisi mut pois luokan edestä. Opintovapaalta töihin palattuani alkoi paras aikani työelämässä, jolle ei näy loppua ennen eläkkeelle jäämistä.

Muutin elämäntapojani juuri ennen, kuin sanasta elämäntapamuutos tuli ärsyttävä megatrendi. En voinut vuosikymmenen alussa kauhean hyvin fyysisesti ja hyvin intuitiivisesti pistin uusiksi ruokavaliomme, oman liikkumiseni ja nukkumiseni (tämä!!). Vähän taisin laihtuakin siinä sivussa, mutta ennen kaikkea aloin voimaan paremmin. Harmittaa ihan kamalasti, etten silloin kirjoittanut blogia tai päiväkirjaa, jotta voisin palata noihin aikoihin ja konkretiaan tarkemmin.




Laskeuduin kohta keski-ikää lähestyvän lapsen todellisuuteen ja olin vuosi vuodelta enemmän huolissani omista vanhemmistani. Kävin - ja käyn edelleen - kiivasta ajatustyötä tulevien vuosien väistämättömistä tapahtumista ja itkin aiheesta monta kertaa. Pelkäsin- ja pelkään edelleen - enemmän ja enemmän; en kuolemaa, vaan aikaa ennen sitä. Voinko sanoa ääneen toiveeni siitä, että kaikki menisi ohi nopeasti? Ettei kenenkään tarvitsisi kärsiä liikaa. Että saisin - itsekästä - säilyttää mieluummin ne hyvät muistot, kuin muiston hitaasti hiipuvasta. Vielä kaikki on (suht) ok, mutta näitä mietin päivittäin ja se tuo elämään oman synkän painonsa tällä hetkellä.

Vanhenin itse. Niin fyysisestikin, mutta myös muilla tavoin. Raivostuin pakastimelle ja tajusin kärsineeni vaihdevuosista jo jonkin aikaa. Heittäydyin länsimaisen lääketieteen vietäväksi ja aloitin uuden elämän. Tein riskiarvion hormonihoitojen eduista ja haitoista ja päädyin parantamaan elämänlaatuani sen sijaan, että istuisin raivo- ja hikipäisenä kotona syöpäriskin kohoamisen pelossa. Olen terve ja fyysisesti hyvinvoiva tällä hetkellä, enkä halua pilata näitä hyviä siihen maaniseen v***tukseen, minkä vaihdevuodet mussa saivat aikaan.

Täytin 50, mutta en pahemmin ikäkriiseillyt, se oli hoitunut jo pari vuotta aikaisemmin. Pohdin toki vanhenemista ja kaikkea muutakin jossain vaiheessa, mutta rauhoituin ja totesin, että "on ihan turhaa valmistautua väistämättömään ja siitä murehtiminen on vielä turhempaa. Vähän kuin murehtisi illalla sitä, että huomenna tulee taas aamu. Ja sitten aamulla taas sitä, että ihan kohta on taas ilta."

Mitäs muuta? Matkustin ainakin Pariisiin, Lontooseen, Tukholmaan, Tallinnaan, Kööpenhaminaan, Legolandiin, Mallorcalle, Sisiliaan, Saksaan, Prahaan ja Roomaan. Kotimaassa vaikka mihin. Aloitin blogin kirjoittamisen, lopetin sen, aloitin uudestaan ja rakastuin kirjoittamiseen. Kirjoitan edelleen anonyyminä, mutta en kaipaa vieläkään tämän suurempaa "julkisuutta", koska olen löytänyt blogimaailmasta itselleni ihanan ja lämpimän ystäväpiirin. Kiitos teille kaikille, tiedätte kyllä ❤ En kehittynyt valokuvaamisessa ja lopetin itseni ruoskimisen sen suhteen. Lopetin itseni ruoskimisen monen muunkin asian suhteen ja kehityin heti kyseisessä asiassa (paitsi siinä valokuvaamisessa...). Otimme kissan, josta on tullut loistavan hiirenpyytäjän lisäksi rakas osa perhettämme. Puolimummouduin vaikka miten monta kertaa uudestaan ja uudestaan, kun laajenettu perheemme kasvoi kokoa valtavaa vauhtia. Näin ystäviäni aivan liian harvoin ja hautauduin muutenkin kotiin ja arkeen aika täysillä. Onneksi ne todelliset ystävät ovat siellä edelleen odottamassa ja uusiakin on löytynyt viime vuosien aikana, mikä on ihan mahtavaa!




Niin että onhan tässä tullut kaikenlaista tehtyä 2010-luvulla! Alkoi hengästyttää uudestaan, ei enää kollegan aikajana, vaan tämä oma, jossa ei edes ole mukana kuin vain ne oleellisimmat ja tärkeimmät. Olisi aika hauskaa, jos kaivaisi esiin kaikki kymmenen kalenteria (mulla on tallessa kaikki kalenterit vuoteen 1983 asti!) ja listaisi oikeasti kaiken tekemisen ylös!

Mutta sen kuitenkin sanon sulle Maija Vilkkumaa, että olit väärässä, kun lauloit silloin 2006.
Aina ei ole todellakaan liian kauan. Aina on ikuisesti ja meinaan nauttia sen jokaisesta hetkestä. Koska se ei enää paina päätä, eikä öisin herätä.
Vaan saa mut hymyilemään ja odottamaan seuraavaa vuosikymmentä ❤


Toivotan sulle ihana lukijani onnellista uutta, kohta alkavaa vuosikymmentä