keskiviikko 19. syyskuuta 2018

LIHAPULLAT SUPPILOVAHVEROKASTIKKEESSA JA OMENA-HALVAPIIRAKKA

Jos pitäisi valita yksi ruokavuodenaika, se olisi ehdottomasti syksy. Tähän aikaan tarjonta kaikista lempiraaka-aineistani on parhaimmillaan: juurekset, sienet ja omenat. Jos vielä kesän marjat ja herneenpalot saisi siirrettyä syksylle, tämä olisi keittiöihmiselle ihan täydellistä aikaa.




Vielä kun on niin onnekas, että asuu maalla ja lähistöllä on hyviä sienimetsiä, on tilanne suorastaan täydellinen. Itse asiassa meillä on jopa omalla tontilla pieni metsälämpäre, joka tuottaa kanttarelleja ja suppilovahveroita aika hyvin. Piha pukkaa punikkitatteja, mutta kuten aikaisemmin kirjoitin, niitä en oikein saa hyödynnettyä. Rehellisyyden nimissä mun on kyllä pakko tunnustaa, että sienimetsään en lähde itse; metsä olisi muuten parhaimmillaan juuri syksyllä, mutta hirvikärpäset ovat ottaneet musta niskaotteen. Olen tosi pahasti ötökkäkammoinen ja pystyn nykyjään elämään kaikkien muiden hyönteisten kanssa, mutta en hirvikärpästen. Se kauhun aste, mikä mut valtaa niiden hyökätessä kimppuuni on semmoinen, että jätän metsäsamoilun suosiolla miehen hommaksi. Ja voi onnea, mies taas viikonloppuna piipahti metsässä ja toi mukanaan pienen määrän suppiksia. Kovin olivat vielä pieniä, eikä määräkään päätä huimannut, mutta riitti meidän pienen perheemme tarpeisiin oikein hyvin.


Tein lihapullia ihan perusohjeen mukaan. Lisään perustaikinaan aina erilaisia mausteita sen mukaan, mistä päin maailmaa sen kertainen ateria on saanut inspiraationsa ja tällä kertaa lisäsin joukkoon vähän timjamia tuomaan "metsäistä" makua. Uunissa kypsennetyt lihapullat laitoin lapsen karjuen esittämistä vastalauseista huolimatta vielä hautumaan pienellä lämmöllä sienikastikkeen joukkoon. Hiljeni kuulkaa lapsen vastalauseet tätä syödessä ja myönsi (hieman pitkin hampain), että okei, kyllä hän sittenkin taitaa tykätä sienistä ❤ Lihapullien ohjeen löydät tuosta yllä olevasta linkistä (tai käytä omaa perusohjettasi), mutta laitan varmuuden vuoksi tähän nyt sen ainoan oikean sienikastikkeen ohjeen. Tämän olen oppinut äidiltäni, joka oppi sen äidiltään ja hän äidiltään. Olenkin joskus aikaisemmin kertonut, että lapsuudenkodissani isäni oli se varsinainen kokki, innovatiivinen ja asiasta innostunut, mutta äiti teki - ja tekee edelleen - ne tietyt perinneruuat. Joiden reseptit ovat pyhiä ja reseptiin ei koskaan kajota, ei koskaan! Sienikastikkeeseen ei valitettavasti ole täsmällisiä määriä, toivottavasti pärjäät tällä vähän epämääräisellä ohjeella.

Äidin sienikastike

noin litra putsattuja ja pieneksi silputtuja sieniä
pieni sipuli pieneksi silputtuna
voita paistamiseen
3-4 dl kuohukermaa
vehnäjauhoja
suolaa, valko- ja mustapippuria

Paista sipulit voissa (muista lisätä pieni ripaus suolaa ja sokeria). Anna ruskistua kevyesti ja laske sen jälkeen lämpöä. Anna sipulien hautua niin kauan, että ovat lähes karamellisoituneita.

Nosta lämpöä, lisää joukkoon sienet ja paista niitä jatkuvasti sekoitellen, kunnes kaikki neste on haihtunut. Jatka paistamista, kunnes sieni-sipuli -seos on täysin kuiva ja sienet melkein kärtsäävät. Mausta suolalla, varovaisella ripauksella valkopippuria ja muutamalla rouhaisulla mustapippuria. 

Ripottele sekaan (noin ruokalusikallinen) vehnäjauhoja, sekoittele hetken aikaa. 
Lisää kerma, anna kiehahtaa ja laske sen jälkeen lämpö alhaisimmalle. 
Anna hautua vähintään puoli tuntia, mitä pidempään, sen parempi. 

Tämän kastikkeen joukkoon lisäsin siis vielä kypsät lihapullat ja jatkoin hauduttamista vajaan tunnin ajan. Söimme lihapullat uunissa kypsennettyjen perunoiden ja porkkanoiden kanssa.


Jälkkäriksi oli jo perjantaina tehtyä omena-halvapiirakkaa. Innostuksen piirakkaan sain Elina Innasen Chocochili-blogista, joka on muuten heittämällä ihan paras (kasvis)ruokablogi. Vaikka ohjeet ovat vegaanisia, niitä voi ihan hyvin soveltaa ihan "tavalliseen" kasvisruokavalion noudattamiseen, eikä kukaan nyt toisaalta kuole siihen, vaikka välillä vegaanista ruokaa söisikin 😊 Lähinnä muuntelen välillä kermoja ihan tavallisiksi ja käytän normijuustoa vegaanisten vaihtoehtojen tilalla (vaikka niitäkin kyllä voisi kokeilla, ovat kuulemma tosi hyviä nykyjään). Elinan kirjat ovat kasvisruokakirjojen aatelia ja tyyppinä Elina on niin ihanan oloinen, että mulla on semmoinen kevyt ruokabloggaajan girl crush häntä kohtaan 😍 Alkuperäisen ohjeen piirakkaan löydät täältä, mutta mulla ei ollut perjantaina paukkuja ruveta tekemään taikinaa itse, vaan turvauduin Sunnuntain valmiiseen piirakkataikinaan. Piirakka jakoi meidän perheen selvästi kolmeen: lapsi ei tykännyt lainkaan, mä olen vähän siinä välissä (on hyvää, mutta ei tajunnanräjäyttävää) ja mies tykkäsi tästä ihan hulluna. Tykkäsin itse seuraavana aamuna paljon enemmän, kuin heti valmistumisen jälkeen. Jos tykkäät halvasta, kokeile ihmeessä. Jos et tykkää halvasta, harkitse.

Omena-halvapiirakka

paketti valmista makeaa piirastaikinaa
3 omenaa mahdollisimman ohuiksi siivuiksi viipaloituina
100 g (vanilja)halvaa

Kauli taikina ohueksi levyksi. Levitä pinnalle halva ja asettele omenasiivut halvan päälle.
Käännä reunat ja painele ne haarukalla tiiviiksi.

Paista 200 asteessa noin puoli tuntia. Anna jäähtyä ja tarjoa vaniljajäätelön tai kermavaahdon kanssa. Tai syö ihan semmoisenaan.


Nyt on jotenkin hurjan hyvä pössis päällä ❤ Mietin just tänään, että mistäköhän se johtuu ja tajusin sitten, että vaihdevuosioireet ovat pysyneet minimissään ja elämänlaatu tuntuu tästä syystä parantuneen ihan hurjasti. Aloitin elokuussa estrogeenihoidon ja voin kyllä suositella sitä 100% kaikille, jotka kärvistelevät ikääntymisen mukanaan tuomien oireiden kanssa. Kaikki tuntuu jotenkin ihan älyttömän paljon valoisammalta ja helpommalta tällä hetkellä, kuin vielä puoli vuotta sitten, vaikka mikään muu ei ole elämässä muuttunut. Edes ihan kohta alkavat opettajan syksyn ruuhkaviikot (koeviikko ja yo-kokeiden korjaaminen) ei tunnu missään. Olen ihan tyyni ja zen ja ihan vaan, että:

Kuva täältä
Miten sulla menee? Kivaa keskiviikkoa teielle kaikille! 💗

perjantai 14. syyskuuta 2018

NÄISSÄ 5 + 5 ASIASSA OLEN HUONO

Blogeissa on jo jonkin aikaa kiertänyt haaste "näissä viidessä asiassa olen huono". Näitä on ollut tosi mielenkiintoista lukea; kun kaikki avaavat itsensä niin rehellisesti ja tunnustavat "huonoutensa". Mun mielestä ihmistä mitataan kahdella tavalla: osaako hän kehua itseään ja vastaavasti myös löytää itsestään huonoja puolia. Jos molempia ei osaa tehdä, on ehkä lyhyen itsetutkiskelun paikka. Miksi en osaa löytää itsestäni mitään hyvää? Mikä minussa on niin erikoista, että minusta ei muka löytyisi mitään huonoa? Kumpikaan ei ole järin hyvä tapa suhtautua itseensä!

Me olemme stereotyyppisesti kansa, joka osaa vain ja ainoastaan moittia itseään. No, siinä tapauksessa mun perimä on jostain harvinaisen kaukaa, koska mun on kyllä äärettömän helppo kehua itseäni 😂 Mutta toisaalta osaan kyllä löytää itsestäni myös huonoja puolia. Itse asiassa, kun aloitin tämän kirjoittamisen, totesin, etten pysty rajaamaan listaa vain viiteen. Ihan vaan sen takia, etten osannut päättää, lähdenkö liikkeelle "en osaa kutoa villasukkia" -linjalla vai "olen huono sietämään epävarmuutta" -osastolla. Niinpä jaottelin tämän kahteen: ihan arkiset asiat ja sitten ne luonteeseen liittyvät, syvällisemmät jutut.



Kevyet viisi asiaa, missä olen huono

Olen ihan sairaan huono laulamaan. Jos luulet, että et osaa laulaa, ota muhun yhteyttä, niin vedetään yksi karaoke-ilta yhdessä. Lupaan, että rakastat ääntäsi sen illan jälkeen! Pystyn vetämään biisin kuin biisin alusta loppuun asti niin, että yksikään nuotti ei mene kohdalleen. Toisaalta, talentti sekin!

Olen huono puutarhuri. En osaa suunnitella kivaa ja kaunista pihaa. En osaa toteuttaa muiden tekemiä istutussuunnitelmia. Ja jos yhden kasvin saisinkin istutettua oikeaan paikkaan, en todellakaan jaksa pitää siitä huolta kahta päivää pidempään. Siis rikkaruohojen kitkeminen - oikeesti, ketä kiinnostaa?

Olen huono siivoamaan. Ei huvita, ärsyttävää touhua (kun homma kuitenkin toistuu taas uudestaan viikon kuluttua), kuka jaksaa siirtää lipastoa imuroidakseen sen alta, kun ei sitä pölyä kuitenkaan näe jne. Tavarat tykkään pitää kyllä järjestyksessä, mutta minä, imuri ja Tolu emme todellakaan muodosta mitään pyhää kolminaisuutta.

Olen huono keittämään perunoita. Hahaa, tämä on niin hauska ja järkytän tällä itsenikin kerta toisensa perään. Handlaan keittiössä tuhat ja sata monimutkaistakin asiaa ja teen melko hyvää ruokaa useimmiten, mutta täydelliseksi keitettyjä perunoita meillä saa syödäkseen tosi harvoin. Yleensä ne kiehuvat vähän yli (siis muussiksi) tai sitten, jos olen oikein skarppina niiden kanssa, jäävät silleen ärsyttävällä tavalla hintsun verran vähän raaoiksi.

Olen huono muistamaan ja oppimaan nippelitietoa. Siis apua, mikä on Euroopan kuudenneksi pisin joki (kts. alla)? Kauriin vai Kravun kääntöpiiri, kummalla pallonpuoliskolla? Hapettuminen ja pelkistyminen, miten se nyt menikään? Glukoosin kaava? Hankala puute luonnontieteiden opettajalle, joten olen joutunut kehittelemään lukemattoman määrän muistisääntöjä kaikkeen siihen pikkutietoon, mikä minun pitää hallita. Toisaalta tämä on hyvä, koska ymmärrän näin myös opiskelijoiden vaikeudet osata näitä pikkuasioita. Onneksi elämme 2000-luvulla ja voimme aina todeta KVG!


Vakavat viisi asiaa, missä olen huono

Olen todella, siis todella huono, sietämään typeryyttä. Typeryys on pahinta mitä tiedän ja myöskin ominaisuus, minkä sietämistä en pysty feikkaamaan mitenkään. Typeryys ei tarkoita sitä, että ihminen ei osaa integroida, ei tiedä Euroopan kuudenneksi pisimmän joen nimeä tai ei ole lukenut Waltarin Sinuhea. Typeryys tarkoittaa välinpitämättömyyttä muita kohtaan, muiden mielipiteiden ja arvomaailman dissaamista, itsensä pönkittämistä väärillä ja epärehellisillä tavoilla. Typerä ihminen pitää omaa mielipidettään ainoana oikeana totuutena ja pyrkii puukottamaan muita selkään aina tilanteen tullen. Typerä ihminen nolaa muut aina sopivan hetken tullen ja nostaa itsensä muiden yläpuolelle. Typeryyttä on arvostella muita koulutustaustan, ulkonäön, varallisuuden tai minkään muunkaan ulkoisen asian takia. Typerä ihminen kiusaa toista, tekee toisesta pilkkaa, alistaa ja latistaa toisia. Typerä ihminen ei tajua itse olevansa typerä - se on se kaikista eniten ärsytystä aiheuttava asia. Typerä ihminen pitää itseään hyvänä, täydellisenä, mallikelpoisena ja muutenkin erinomaisena tajuamatta itse, mikä ääliö todellisuudessa on. Nuorempana nielin rumat sanani aina kohdatessani typeryyttä, mutta nykyjään enää en.

Olen huono unohtamaan. Annan kyllä anteeksi, mutta kokemaani vääryyttä en unohda koskaan. Jotkut ovat sitä mieltä, että tämä ei ole mahdollista - että nämä ikään kuin sulkevat toisensa pois. Olen eri mieltä tai näin se ainakin kohdallani menee. En vatvo tapahtuneita (edes mielessäni), en mieti menneitä, mutta joka kerta kun kohtaan ihmisen, joka on tehnyt väärin minua kohtaan, muistan sen. Toki tämä vaikuttaa luottamukseen ja uskallukseen olla tällaisen ihmisen kanssa syvemmässä suhteessa.

Olen huono tarttumaan toimeen. Jätän kaiken aina joko viime tippaan tai siirrän hamaan tulevaisuuteen. Tämä pätee niin arkisiin pikkujuttuihin ("järjestä keittiön saareke") kuin isoihin haaveisiinkin. Suunnittelen, suunnittelen ja suunnittelen vielä vähän lisää - siinä olen kyllä ihan sairaan hyvä - mutta asioiden aloittaminen on jostain syystä ihan älyttömän vaikeaa.

Olen huono sietämään epävarmuutta ja -tietoisuutta. Minua ei niinkään ahdista silloin, jos tiedän jonkun asian olevan huonosti, mutta se, että joku asia saattaa olla huonosti, saa sydämeni puristumaan rusinaksi ja tuntuu, etten pysty hengittämään kunnolla. Erityisen kamalaa on, jos joudun tuntemaan epätietoisuutta rakkaimmistani. Onko hänellä kaikki hyvin? Miksi hän vaikuttaa surulliselta? Mitä jos kaikki ei menekään hyvin hänen elämässään? Välillä vähän vaikeaa äiti-ihmiselle tämä luonteenpiirre...

Olen huono antamaan muille tilaa. Hävettävin ja huonoin piirteeni tähän loppuun. Olen aina tykännyt olla keskipisteenä, olla se, joka puhuu ensin, enemmän ja kovimmalla äänellä. Joka innostuessaan keskeyttää muut ja puhuu päälle. En välttämättä ole aina oikeassa (siis edes omasta mielestäni), mutta haluan kuitenkin kertoa, miten minä asian näen. Tykkään ottaa viihdyttäjän roolin ja hauskuuttaa ihmisiä. Teen sen kyllä usein omalla kustannuksellani eli osaan myös nauraa itselleni ja mokata julkisesti. Joskus tämä on myös hyvä piirre; otan helposti vastuuta ja hoidan asiat pois ennen, kuin muut ehtivät edes päättää, kenen pitäisi. Väitän, että tämä luonteenpiirteeni on vaikuttanut alitajuntaisesti ammatinvalintaani. Opettajana saan olla koko ajan kaiken keskipisteenä, puhua enemmän kuin muut ja saan siitä vielä rahaakin. Mutta veikkaan, että olen tällä ominaisuudella ärsyttänyt lukemattomia ihmisiä vuosien varrella ja ärsytän varmaan edelleen.

Oletko jo tarttunut tähän haasteeseen? Olisi kiva kuulla, mikä on sinun listasi! Hei, kivaa viikonloppua kaikille! Postauksen kuvasaldo on surkea ("olen huono valokuvaaja" oli vähän turhan itsestäänselvyys tälle listalle), koska mulla on kiire perjantaitortillojen ja kahden omenapiirasohjeen pariin. Siksi pelkästään pari netistä kaivettua kuvaa (ja koska olen huono siinäkin, unohdin merkata lähteet muistiin...).

💗

keskiviikko 12. syyskuuta 2018

APPELSIININEN KIKHERNE-PORKKANAHÖYSTÖ

Ruokajuttuja pitkästä aikaa! Hikinen kesä ei kauheasti innostanut kokkaamaan ja syksyn (lue: arjen) tullen ruokapuoli on ollut sen verran arkista, että en oikein ole saanut postauksia aikaiseksi. Lisäksi mulla on ollut vähän ristiriitainen fiilis asian tiimoilta: toisaalta olen kaivannut ruokajuttujen kirjoittamista ja suunnitelutkin paljon sitä, miten haluaisin kehittää blogia taas enemmän siihen suuntaan, mistä kaikki alun perin sai alkunsa. Toisaalta taas tykkään myös siitä suunnasta mihin olen mennyt, että aiheet liittyvät muuhunkin elämään, kuin pelkkään ruokaan. Ruokajuttujen kirjoittamisessa on aina semmoinen "ongelma", että niistä ei oikein herää keskustelua ja juuri se kommunikointi lukijoiden kanssa on yksi eniten tykkäämistäni asioista tässä bloggaamisessa. Toisaalta se on ihan ymmärrettävää, ei kikherneistä saa aikaiseksi säkenöivää keskustelua vaikka miten yrittäisi, mutta toisaalta se joskus myös harmittaa. Ehkä semmoinen sopiva tasapaino ruokajuttujen ja muiden höpinöiden välillä on se, mihin voisi yrittää pyrkiä ja todeta, että tämä blogi nyt vaan on sillisalaatti aiheiden suhteen.


Arki on tosiaan ollut sen verran arkea, että mitään ihmeellisiä reseptejä ei ole tullut kokeiltua tai kehiteltyä. Ennen kuin siirryn päivän aiheeseen eli pitkästä aikaa johonkin uuteen, ajattelin nostaa täältä blogin syövereistä ylös muutamia tosi hyviä arkireseptejä teillekin avuksi siihen normikeskiviikon pyörittämiseen. Nämä ovat ohjeita, jotka ovat pelastaneet mun päivän ties miten monta kertaa, suosittelen kokeilemaan!








Kuten inspiraatiolistastakin huomaa, on taas hinkua enemmän kasvispainotteiseen ruokaan. Tavallaan odottelen talvea ja siihen kuuluvia maukkaita (ja helppoja!) lihapatoja, mutta just nyt mielessä pyörii koko ajan erilaiset kasvisruuat. Kikherneet pääsevät mun keittiöön yleensä lähinnä hummuksen roolissa (muistathan tehdä sitä kaikkien kasvisruokien lisukkeeksi ja miksei muutenkin!), mutta jostain syystä ne ovat nyt himottaneet mua ihan semmoisenaan. Tai ei nyt ihan semmoisenaan, mutta ruuan pääroolissa. Uskon aika vahvasti siihen, että silloin jos kroppa toimii suht hyvin ja ruoka on 80% puhdasta ja laadukasta, meidän kroppa myös kertoo meille, milloin on aika syödä jotain tiettyä ruoka-ainetta. Mulla ainakin tulee säännöllisesti erilaisia tarpeita - suorastaan himoja - johonkin ruoka-aineeseen ja niin kauan, kun kyse ei ole joka kerta (välillä saa olla!) suklaasta tai viinistä, niitä kropan huutoja olisi syytä kuunnella!

Tähän ruokaan sain inspiraation Jonnan blogista. Mä käyn lukemassa tosi paljon erilaisia blogeja ja vaikka Jonnan aiheet välillä ovatkin ihan mun "boksin ulkopuolella", niin olen saanut hänen blogistaan paljon ruokaideoita. Jonna on fiksun oloinen nuori nainen (haha, nyt kun olen virallisesti seniori, saan sanoa kaikkia alle 49-vuotiaita nuoriksi naisiksi!), joka kirjoittaa ruokajuttujen lisäksi myös kivoja tekstejä mm. arjesta, säästämisestä, ekologisuudesta ja nyt viimeisimpänä vegaanisesta ruokavaliosta. Anteeksi Jonna, etten useammin (eli never...) käy kommentoimassa sun juttuja, koitan ryhdistäytyä... Mutta siis, hyvä herrasväki, tässä Jonnan innoittama uusi kasvisresepti, joka on helppo, nopea ja sopii arkeen tosi hyvin. Pahoittelen, että määrät ovat taas vähän sinnepäin, kirjoitin tämän muistiin vasta jälkikäteen ja saattaa olla, että varsinkin mausteet ovat alakanttiin. Maistele ja lisää niiden määrää, jos siltä tuntuu!



Appelsiininen kikherne-porkkanahöystö

pieni sipuli (tai puolikas isosta)
2 valkosipulinkynttä
purkillinen kikherneitä (mulla GoGreen)
2-3 porkkanaa
1 iso appelsiini
40 g pinaattia silputtuna
n. 5 dl kasvislientä
öljyä
suola, mustapippuri
ripaus sokeria
chilihiutaleita (n. 1/2 tl sen mukaan, miten tulista haluat)
n. 1 rkl kurkumaa
n. 1 rkl Ras el Hanout mausteseosta
silputtua basilikaa (tai persiljaa tai korianteria) tarjoiluun

Pilko sipuli ja valkosipuli pieneksi silpuksi. Kuori ja kuutio porkkanat. 
Huuhdo ja valuta kikherneet hyvin. 
Pese appelsiini hyvin.
Raasta appelsiinin kuori (ei valkoista osaa) ja purista sen jälkeen hedelmä mehuksi. 

Kuullota sipuli ja valkosipuli pienessä öljylorauksessa 
alhaisella lämmöllä, kunnes sipuli on pehmeää ja karamellisoitunutta. 
(Ripauta sekaan alkuvaiheessa vähän suolaa ja sokeria.) 
Nosta lämpöä ja lisää pannulle vähän öljyä, 
porkkanakuutiot, kikherneet sekä mausteet. 
Pyörittele ja kuullota pari minuuttia. 
Lisää appelsiinin raaste ja mehu ja 
3-4 dl kasvislientä, anna kiehahtaa ja laske sitten lämpö. 
Anna poreilla kannen alla hiljalleen noin puoli tuntia, lisää nestettä, jos kuivahtaa. 
Maista välillä, ovatko maut kohdallaan?
Lisää lopuksi silputtu pinaatti ja anna poreilla hetken verran, kunnes pinaatti "nuukahtaa".

Ripottele pinnalle lopuksi silputtua basilikaa tai persiljaa (tai korianteria, jos tykkäät siitä). 


Tarjosin höystön riisi-kvinoaseoksen kanssa (puolet riisiä, puolet kvinoaa), mutta toimii varmaan ihan hyvin jomman kumman kanssa.


Tämä toimii todella hyvin myös lounasruokana eli haaleana, mikä on mun lounaan ehdoton kriteeri. En ole vielä keksinyt hyvää biologista selitystä sille, miksi mun lounaan pitää olla kylmä/haalea. Sama ruoka keskellä päivää lämpimänä kutsuu Nukkumatin paikalle alta aikayksikön, mutta kylmänä syötynä ei mitään ongelmaa. No, tämä on aika lailla firstworldproblem, mutta olisi kiva ymmärtää tämän ilmiön fysiologinen syy ja selitys.

Nyt kuulemma pitäisi olla ensimmäinen syysmyrsky, mutta ei täällä meillä kyllä vielä ainakaan muuta kuin vähän tuulee normaalia navakammin. Mä suorastaan odotan sitä ensimmäistä syysmyrskyä! Tai no, kunhan ei puu kaadu talon päälle, eikä muitakaan vaurioita synny. Joko teillä on myrskynnyt?

Kivaa keskiviikkoa kaikille 💗


perjantai 7. syyskuuta 2018

OLISKO SE IKÄKRIISIN PAIKKA?

Spoilaan heti tarinan paljastamalla vastauksen otsikon kysymykseen: ei ole ikäkriisin paikka. Mutta läheltä kuulkaas piti! Mun oli tarkoitus kirjoittaa nyt viikonloppuna ihan muita juttuja eli vastata hauskaan blogihaasteeseen "Näissä olen huono" ja kertoa myös yhdestä hurjan hyvästä kasvisreseptistä. Mutta kirjoitussuunnitelmat muuttuivat eilisen tapahtuman jälkeen. Antakaas kun mä kerron.


Olen ollut viime viikot ihan hurjan hyvällä mielellä ja voinut myös fyysisesti paremmin kuin aikoihin. Taustalla on kesä, jonka olisi tavallaan "pitänyt" mennä huonosti, koska ennätyshelteet (ja niiden kanssa samaan aikaan kauheat kuumat aallot...), mutta sain itseni psyykattua semmoiseen positiiviseen kesämoodiin heti alusta asti ja oikeasti nautin viime kesästä tosi paljon. Lepäsin myös enemmän kuin koskaan, joten akut todellakin on ladattu kesän aikana. Olen syönyt tosi hyvin ja puhtaasti suurimman osan ajasta loman jälkeen ja liikkunut yhden kuukauden aikana enemmän, kuin viime vuonna yhteensä (muistakaa, että opettajan vuosi tarkoittaa aina aikaa elokuusta seuraavan kesän alkuun.). Olen myös ollut superinnoissani liikkumisesta ja tajunnut, että olen vihdoin saavuttanut oikean ajatuksen sen suhteen: että kyseessä ei ole projekti, joka loppuu joulukuussa tai asia, jota mun on pakko tehdä. Kun olen vihdoin löytänyt omat juttuni - tai siis ruvennut aktiivisesti tekemään ja toteuttamaan sitä omaa juttuani - liikunta tuntuu ihanalta ja asialta, mitä haluan tehdä. Pisteenä iin päälle oli kesällä lukemani Pauliina Vanhatalon kirja Toinen elämä, joka liikautti sisäiset mannerlaattani ihan uuteen asemaan ja muutti ajatteluani ikääntymisestä ja elämästä yleensäkin enemmän kuin mikään kirja koskaan. En ole vielä edes saanut prosessoitua kirjaa mielessäni siihen asti, että osaisin siitä kirjoittaa, mutta järisyttävä kokemus se oli. Palaan siihen jossain vaiheessa. (Ja sitäpaitsi, oikea termi ei ole mannerlaatta, vaan litosfäärilaatta, mutta koitetaan vaimentaa toi mantsanopettajan nillitys nyt johonkin taaemmalle.)


Tällä mahtavalla, positiivisella ja ihanalla pössiksellä varustettuna lampsin eilen urheiluliikkeeseen hydrobicin jälkeen ostamaan itselleni uimalaseja uintikurssia varten (koska tällä hetkellä olen käyttänyt lapselta pöllittyjä laseja). Samaan syssyyn otin uuden uintikassin ja jotain muuta sälää ja marssin kassalle. Mukava ja kovin kohtelias nuori mies otti ostokseni käsittelyyn ja kivalla tavalla viritti heti leppoisan rupattelun. Jutustelu sitten päätyi siihen, että selostin uintikurssistani (koska mä aina, ihan joka paikassa, höpötän kaikille ihmisille kaiken mahdollisen), josta tyyppi sitten vielä oli kiinnostunut ja kyseli kaikenlaista. Ja sitten se tapahtui. Kuulin hänen sanovan "on se hienoa, että senioreihinkin satsataan ja järjestetään erilaisia kursseja". Siis v****tu mitä???? Että siis "...senioreihinkin satsataan"!!!



Sillä hetkellä aika pysähtyi, maapallo lakkasi pyörimästä ja meitä oli siinä tilanteessa vain minä ja hän. Ensimmäinen ajatus oli (oikeasti!!!), että vedän tota nenään! Haha, vedän kunnon litsarit ja marssin ulos maksamatta ostoksiani. Seuraavien sekuntien kymmenysten aikana suunnittelin botox-hoidot, silikonitissit, vihersmoothiedetoxikuurit ja ehkä nuoren rakastajan ottamisen. Viimeinen pysähtynyt hetki piti sisällään sen tajuamisen, että tunne, mikä mulle lopuksi jää tästä, ohjaa mun seuraavia kuukausia ja ehkä jopa vuosia. Annoin sen tunteen tulla ihan vapaasti ja luojan kiitos se tunne oli nauru, hihitys ja lopuksi hysteerinen hekottelu.

Seniori on kiertoilmaus sanalle vanhus. Ja mä olen hitto soikoon 49-vuotias! Päätin, että hän tarkoitti seniorilla "konkaria" - tyyppiä, joka on kokenut ja osaa jo paljon, mutta jonka pitää vielä kehittyä. No joo. Ihan sama! Menihän tämä jollain tavalla ihon alle tietenkin, en voi sitä kieltää. Mutta huojentavaa on huomata, että en oikeasti vaipunut syvään synkkyyteen tapahtuneesta, vaan lähinnä hihittelin asialle. Ja hihittelen edelleen. En oikein ole sitä tyyppiä, että jaksaisin nostaa tästä mitään yhteiskunnallista ikärasismiasiaa, koska näinhän se on; minä olin hänen silmissään vanha. Vaikka en olekaan. 49-vuotias ei ole vanha, varsinkaan silloin kun hän ei itse tunne niin. Mutta sille kassapojalle olin vanha nainen.

Jään odottelemaan, mitä tunteita tästä herää myöhemmin syksyllä, kun on pimeää ja räntää tulee taivaan täydeltä. Muistanko tuon hetken ja luhistun johonkin esi-seniori-mielentilaan vai hihittelenkö asialle edelleen. Nyt tuntuu siltä, että ohitin tämän kepeästi ja huumorilla, mutta en uskalla luvata, etteikö hetki palaisi kummittelemaan joskus myöhemmin.

Ihanaa viikonloppua teille kaikille junioreille ja senioreille! Olisi hauska kuulla, onko teillä käynyt tämmöisiä ikään liittyviä tilanteita; "antavana" tai "ottavana" osapuolena?

Pus ja hali 💗

perjantai 31. elokuuta 2018

PERUSARKEA

Aina, kun multa kysytään puhelimessa, että no mitäs teille kuuluu?, vastaan saman eipä meille mitään erityistä. Varsinkin silloin, kun kyseessä on säännöllisesti toistuva puhelu esim. vanhempieni tai sisarusteni kanssa. (Itse asiassa en kauhean paljon säännöllisesti juttele kenenkään muiden kanssa, koska olen aina ollut huono jaarittelemaan puhelimessa, mutta se on sitten ihan toinen tarina se.) Joka kerta mua myös jää mietityttämään, että eikö meille nyt oikeasti ole tapahtunut mitään ja onko meidän elämä tosiaan niin tylsää, että siitä ei koskaan ole mitään kerrottavaa. Kun hetken olen asiaa huokaillut, tunnen kuitenkin joka kerta myös sen saman huojennuksen ja kiitollisuuden asiasta. Onpa ihanaa, että elämä on niin tyyntä ja rauhallista, että hirveästi kouhkattavaa ei ole! Koska en usko, että jaksaisin semmoista kouhkaamisen arvoista elämää kauhean pitkään. Jos se olisi jatkuvaa positiivista pöhinää, niin se olisi uuvuttavaa. Saatikka sitten, että elämä olisi täynnä negatiivisia juttuja - se se vasta uuvuttavaa olisikin. Niinpä joka perjantain huokaisen helpotuksesta, että taas yksi ihan tavallinen, tylsä ja arkinen viikko takana! Sellainen, josta ei ole mitään kerrottavaa ja jos vaikka yrittäisikin kertoa, niin ei se toinen jaksaisi kuunnella.

Oliskohan nää kesäkukat jo kukintansa kukkineet...?
Olen koko viikon ajan suunnitellut siivoavani vähän perusteellisemmin. Kuten kyllä myöskin viime viikolla ja sitä edellisellä... En kuitenkaan ole saanut aikaiseksi, vaan mennyt ihan vaan sillä perusjärjestelyllä ja keittiön raivaamisella iltaisin. En edes keskiviikkona, kun olin sairaan lapsen kanssa kotona. Mitäköhän mä silloin tein? Ei minkäänlaista muistijälkeä. Ainakin eteisessä olevan kalenterin päiväyksen voisi muuttaa, kun kerran huomenna siirrytään jo syyskuulle.


Niin joo, flunssakausi alkoi tänä vuonna jo nyt! Ärsyttävää, varsinkin kun itsellänikin on ollut kurkku kipeä jo parin viikon ajan. Onneksi ei ole tauti vielä iskenyt, sitä odotellessa...

Puolikuntoinen lapsi on kömpinyt meidän sänkyyn nukkumaan tällä viikolla kolmena yönä. Sen seurauksena jäykkä selkä, koska tyyppi valloittaa koko sängyn ja me vanhemmat nukutaan omilla laidoillamme noin 10 sentin levyisessä tilassa. Emme vaan raaski häätää häntä pois, koska ei tämä ikuisesti tule jatkumaan. Ihana, kun toinen on kuitenkin vielä niin "pikkuinen", että haluaa meidän väliin 💓

Tein torstaina kaalilaatikkoa, kun teki niin mieli. Ohjeita tuntuu putkahtelevan joka lehdestä ja ruokablogista. Jostain syystä en saa sitä koskaan onnistumaan niin, että se olisi semmoista superihanaa ja karamellisoitunutta. Hyvää se oli kuitenkin. Mies tosin oli syönyt lounaaksi samana päivänä hernekeittoa. Arvaatte varmaan...(lapsi ei nukkunut viime yönä meidän välissä, haha!)


Tyhjensin viime sunnuntaina kokkausinnoissani keittämäni (ylikypsistä tomaateista) tomaattikastikkeen vessanpönttöön. Siinä oli epäilyttävä, vähän käyneen tuoksu ja maku, joten se siitä ruokahävikin pienentämisestä. Se oli kyllä hyvää silloin sunnuntaina ja siitä oli tarkoitus tehdä soseuttamalla paseerattu tomaatti maailman parhaaseen linssikeittoon. No, ens kerralla sitten.

Meidän pihalla kasvaa tänäkin vuonna ihan hirveä määrä tatteja. Ihan tossa keskellä pihaa. Ne vaan on punikkitatteja, jotka ei mun mielestä ole kauhean erityisiä ruokasieninä. Voisihan niistä jonkun kastikkeen tehdä (tai kuivata niitä), mutta kun ne on heti täynnä matoja. Siis ihan heti - bongasin yksi aamu pari ihan pientä ja ajattelin, että ne varmaan on vielä kunnossa, mutta ei. Ja sitä paitsi, miksi noi ei voi olla herkkutatteja? Epistä!



Muistin rakkaan ystävän synttärit jo etukäteen (enkä vasta Facebook-muistutuksesta)  ja lähetin hänelle viestin (koska me ei soitella 😂), jossa kerroin, kuinka paljon häntä rakastan. Tuli hyvä mieli ❤

Mätkätin lapselle, että hän viettää liikaa aikaa ruudulla. Sen jälkeen, kun poika oli tarttunut kirjaan ja ruvennut lukemaan, menin sänkyyn pläräämään puhelinta kahdeksi tunniksi. Vuoden äiti, taas kerran.

Selailin joka aamu aamupalalla erilaisia vegekeittokirjoja ja -lehtiä. Tekisi mieli pitää taas lihaton jakso ja ihan oikeasti taidan sen tehdäkin. Kunhan vaan saan aikaiseksi. (Ja kunhan se hiton kaalilaatikko on syöty, sitä tuli meinaan aika paljon...)

Sain tänään kollegalta kassillisen omenoita. Oli tarkoitus keittää niistä sosetta pakkaseen ja tehdä kotona jooga (sen siivoamisen jälkeen). Sen sijaan avasin punkkupullon ja rupesin leipomaan omenapiirasta.


Perusarkea siis koko viikko 💗 Mites teillä?
Ihanaa viikonloppua kaikille!

maanantai 27. elokuuta 2018

YHDEN PYSÄHDYKSEN TAKTIIKALLA

Mitä enemmän pyörittelen mielessäni arjenhallinnan tärkeyttä ja tulevasta talvesta selviytymistä, sitä kirkkaammaksi ajatukseksi on noussut ruokasuunnittelun merkitys. Jos "pyhästä kolminaisuudesta" - uni, ravinto, liikunta - kosahtaa yksikin, arki suistuu raiteiltaan ja elämästä tulee silkkaa selviytymistaistelua. Viime talvi herätti mut huomaamaan, että niin paljon kuin ruuanlaitosta tykkäänkin, en enää jaksa sitä samalla tavalla joka ikinen arki-ilta. Niinä päivinä, kun optimaalinen syöminen onnistuu, kaikki on hyvin, mutta heti kun mennään väärien valintojen puolelle, hyvinvointi kärsii tosi nopeasti ja sekä uni, että kynnys lähteä liikkumaan ottavat osumaa. Lisäksi jatkuva "huoli" arjen kokkailusta, vaikka se pieneltä tuntuukin yksittäisenä asiana, lisää kehon stressikuormaa, nostaa stressihormonien määrää ja näin ollen vaikuttaa kaikkeen jaksamiseen.

Olen nyt muutaman viikon ajan mennyt arkiruokien tekemisessä "yhden pysähdyksen taktiikalla" ja tuntuu, että tämä systeemi toimii! Pysähdyn kerran viikossa miettimään seuraavan viikon syömisiä ja teen ison määrän erilaisia ruokia kerrallaan. Mulla tämä päivä on sunnuntai, koska silloin olen virkeimmilläni ja levännyt. Olen selvästi uintitreenien jälkeen ihan valtavan energinen ja myös motivoitunut hyvinvoinnista huolehtimisesta. Lisäksi meillä kaikki lukujärjestysten pitkät päivät ja sekä lapsen että mun harrastukset painottuvat alkuviikkoon, joten sikälikin sunnuntai on otollinen päivä tälle meal preppingille. Teen niin paljon, että pärjäämme hyvin torstaihin asti, jonka voi sitten mennä joko pakastimen turvin tai keksiä jonkun nopean iltaruuan. Ja kun alkuviikosta ei ole joutunut seisomaan keittiössä iltatolkulla, jaksaa torstaina vaikka jo vähän kokkaillakin. Toinen pysähtyminen tapahtuu sitten perjantaina, jolloin perinteisesti rentoudun työviikon jälkeen kokkaamalla jotain vähän spesiaalimpaa ja siemailen samalla vähän punkkua. Samaan syssyyn teen valmiiksi myös seuraavalle päivälle ruokaa, jotta saan pitää lauantain ihan täydellisenä vapaapäivänä ja ihan vaan lörsöillä, ottaa päiväunet ja tehdä ihan mitä lystään.

Olen kokeillut monta kertaa tässä lähivuosina tehdä ihan kunnollisen ruokalistan useaksi viikoksi kerrallaan. Tämä systeemi ei mulla kuitenkaan tunnut toimivan; jotenkin en tykkää lyödä lukkoon tulevien päivien tarkkoja ruokia, koska harvemmin mun sitten tekee mieli just sitä, mitä olen valmistanut. Helpommaksi on osoittautunut se, että kypsennän valmiiksi erilaisia perusjuttuja ja sitten fiiliksen mukaan rakentelen niistä ilta-aterioita viikon mittaan. Tähän voi ottaa avuksi sen, että listaa omat lempiruoka-aineet ja tekee niitä jääkaappiin ihan semmoisenaan.

Viikko sitten sunnuntaikokkailun tuloksena syntyi iso satsi jauheliha-makaronipöperöä (lähinnä lasta silmälläpitäen), pellillinen broilerinfileitä (marinoin niitä hetken aikaa seoksessa, jossa oli maustamattoman jugurtin jämät ja valmista Tandoorimaustetahnaa), uunijuureksia ja keitettyä kvinoaa, keitettyjä punajuuria sekä ihan vaan perusmaustettua (suola ja pippuri) paistettua jauhelihaa. Näillä pärjättiin torstai-iltaan asti (ja tässä on siis mukana myös mun lounassyömiset), kun yhtenä iltana kaivoin vielä pakkasesta parasta linssikastiketta annokset mulle ja miehelle (alemassa kuvassa näkyvä epämääräinen ruskea kasa 😂).

Lautasella tuoretta, kotimaista maissia - ihan kuin karkkia ❤


Tuon viikon ruokamäärä oli jopa vähän turhan iso, joten eilen otin vähän rauhallisemmin. Pitää myös käyttää tällä viikolla pakastimesta löytyviä yksittäisannoksia, etteivät ne hautaudu sinne (kuten mulla usein tuppaa käymään...). Eilen keittiössä syntyi taas pellillinen broilerinfileitä (ihan perusmausteet), pellillinen uunijuureksia sekä yhdessä uunivuoassa jauhelihamureke sekä perunat & kasvikset. Luulisi näillä pärjäävän!



Aikaa mulla menee tämmöisten satsien tekemiseen noin 2,5 - 3 tuntia. Tuosta kuitenkin aktiivista työaikaa (pilkkomiset yms) on vain osa, koska suurin osa hoituu itsekseen uunissa. Pitää vaan miettiä, missä järjestyksessä tekee mitäkin, niin ajan saa käytettyä tosi tehokkaasti. Samalla ehtii pestä ja ripustaa pyykkiä ja vähän järjestellä keittiötä ja muuta huushollia.

Jos arjen ruokahuolto vähänkään ahdistaa, suosittelen kokeilemaan tätä yhden pysähdyksen taktiikkaa. Eikä sitä tietenkään pidä tehdä just sunnuntaina, jos tuntuu, että silloin on kivampi puuhata jotain muuta. Oletko sä harrastanut tällaista ennakointia? Olisi kiva kuulla vinkkejä ja kokemuksia!

Mahtavaa alkanutta viikkoa kaikille 💗

perjantai 24. elokuuta 2018

TÄMÄ VAI TUO

Tämä haaste on pyörinyt blogeissa jo jonkin aikaa, mutta en ole saanut aikaiseksi tarttua siihen. Tuulalta tämän nyt kuitenkin nappasin. Takana on rankka viikko (mutta kuitenkin aika ihana, koska töissä on ollut niin kivaa) ja ennen kuin alan perjantai-illan keittiöhommiin, tekee mieli vähän kirjoitella. Mitään "järkevää" en kuitenkaan saa tällä hetkellä aikaiseksi, joten tämmöinen höpinä-blogihaaste sopii tähän hetkeen just sopivasti. Aiheeseen sopivaa (tai edes epäsopivaa) kuvamateriaalia ei nyt löydy, joten sovitaanko, että tämän kerran saa mennä ihan ilman kuvia? Paitsi kantterelleja tiedossa ihan lopussa.
 
Suihku aamulla vai illalla? Ehdottomasti aamulla, kuuluu aamurutiiniin. En herää kunnolla, ellen pääse suihkuun! Toki myös illalla, jos olen käynyt jumpassa tms., mutta silloinkin pitää suihkutella myös aamulla. Kauheaa veden tuhlaamista, mutta olen aina ihan supernopea, en löträä suihkussa pitkää aikaa.

Kaupungin ydin vai maalaisympäristö? Heti aika paha. Olen sydämeltäni stadilainen hamaan loppuun asti, mutta asun nykyjään maalla. Molempi parempi, en osaa päättää. Rakastan kaupungin vilinää, mutta en jaksaisi enää asua siellä.


Kirkkaat vai neutraalit värit? Värejä kiitos, mutta aina murretuissa sävyissä. Ja sitten kyllä aika paljon neutraaliakin. Kirkkaissa en viihdy, eivätkä ne mulle sovikaan.


Outo vai typerä? Haha, tätä pitäisi kysyä mun oppilailta! Outo varmaan. Typeryys on piirre, jota inhoan ihmisissä eniten välinpitämättömyyden jälkeen. Toivoisin, että silloin kun käyttäydyn itse typerästi (kaikki me joskus), niin joku huomauttaisi siitä mulle.


Kevät vai syksy? Syksy ehdottomasti, vaikka pari viime syksyä ovatkin meinanneet nujertaa mut alleen. Silti rakastan syksyn kuukausia. Kevät usein ahdistaa liialla valoisuudellaan, elinvoimaisuudellaan, vehreydellään ja isoilla lupauksillaan. Paitsi viime kevät, se oli ihana (koska talvi oli ollut niin vaikea).

Minttu vai kaneli? No ei oikein kumpikaan... kaneli, jos on pakko valita. Ai niin, minttusuklaa. Sanonkin siis minttu (mutta ei ruuassa).


Suunnittelu vai ex tempore? Ex tempore pystyn korkeintaan toteuttamaan viikonloppuna perheen kanssa, että "lähdetäänkö kylille syömään". Muuten olen ehdottomasti suunnittelija. Rakastan suunnittelemista (vaikka toteutus joskus ontuukin, mutta ei sen niin väliä, kunhan saa suunnitella ❤).


Leffa kotona vai teatterissa? Teatterissa ihan mahtavaa, mutta tosi harvinaista herkkua nykyjään. Toisaalta kotona saa olla verkkarit jalassa ja pitää pissatauon silloin kun huvittaa.

Espresso vai latte? Ihan tavallinen suodatinkahvi aamuisin, 2-3 kuppia kiitos. Joskus harvoin latte kahvilassa. Espresso maistuu monen ruokalajin (ja juomalajin...) illallisen päätteeksi.

Kysymysten esittäjän vai vastaajan rooli? Heh, taidan olla molemmat. Tykkään puhua (opettaja...), sekä kysyä, että vastata. Yleensä kyllä (paitsi töissä) lähinnä höpötän. Joskus kyllä töissäkin...


Aamut vai myöhäiset illat? Nuorena olin ihan tolkuton iltakukkuja, nykyjään aamuihminen. Menen puoli kymmenen aikaan nukkumaan ja nousen viiden - kuuden aikoihin. Teen hetken hommia, joko työjuttuja tai blogia, ennen kuin muut heräävät.


Halit vai pusut? Molemmat, meillä halipusitellaan koko ajan. En ehkä ihan tajua koko kysymystä...?

Tulinen vai mieto ruoka? Sopivasti maustettu. Käytän tosi paljon mausteita, mutta en välttämättä aina kauhean tulisia. Liian mieto ruoka on blaah, mutta ei se saa makuhermoja puuduttavan tulista kuitenkaan olla.


Nahka vai pitsi? Haluaisin olla molemmat, olisi tosi päheetä kulkea nahkahousuissa ja kivassa pitsipaidassa. En kuitenkaan ole kumpaakaan, vaan pukeudun hyvin neutraalisti. Yleensä mustiin farkkuihin ja T-paitaan tai neuleeseen. Nahkarotsia olen nyt metsästänyt parin vuoden ajan, mutta en ole vielä löytänyt itselleni sopivaa ja riittävän yksinkertaista, mutta samalla kuitenkin rokkia, mallia. Tai no, yhden löysin, mutta se maksoi lähemmäs 700€. *facepalm*

Ylipukeutuminen vai alipukeutuminen? Harvemmin kumpikaan, mutta mieluummin vähän yli. Vanhemmiten olen tullut aika rohkeaksi sen suhteen, että jos on juhlat, niin sitten laittaudutaan. Ei överisti, mutta kuitenkin niin, että ei mene alikaan. Se on aina vähän kiusallista. On niitäkin kyllä sattunut.

Puhelimen kalenteri vai paperinen? Paperinen, paperinen ja vielä kerran paperinen. Eli mulla on kolme erilaista paperikalenteria käytössä (ja 387 erilaista kynää, joilla niitä täytän). Puhelimen kalenteri on sitä varten, että siitä katsotaan, mikä vuosi kuukausi on meneillään.


Kokemus vai mukavuus? Mukavuus. En ole koskaan ollut seikkailija, en edes nuorena. Enkä ole sitä edes kaivannut mitenkään.


Tv-sarjat vai elokuvat? Hirveän vähän kumpiakaan nykyjään. Aina välillä katsotaan joku leffa, silloin tällöin käydään ihan teatterissa katsomassa (viimeksi Mission Impossible 6, oli kyllä huikea). Joka talvi koukututaan johonkin sarjaan ja katsotaan se maratonina, mutta mieluiten käytän lörsöajan lukemiseen.

Suklaa vai karkki? Haloo, suklaa on karkkia! Molemmat. Tosin nyt iskin itselleni jonkun ihan älyttömän karkkilakon määrittelemättömäksi ajaksi, joten napostelen kuivattuja aprikooseja makean himoon. En ole koskaan kyennyt karkin/suklaan mättösyömiseen, mutta liian usein edes vähän kerrallaan ei ole hyvä. Aprikooseilla siis mennään tällä hetkellä...

Rock vai Country-musiikki? Tiedän, että kivaakin countrya on, mutta mieluummin rock. Paitsi ettei oikein sekään nykyjään. Kuuntelen tosi vähän musiikkia; opettajan päivä on niin hälinää ja ääntä täynnä, että kaipaan vapaa-ajalla lähinnä hiljaisuutta. Kävelylenkeillä kuuntelen kyllä, mutta soittolista on aikamoinen sillisalaatti. Lattareista tykkään tällä hetkellä eniten.

Yksin vai yhdessä työskentely? Yksin ehdottomasti, mutta jollekin. Eli siis opettajan työ, joka on ihanan itsenäistä. En kuitenkaan ihan yksin jaksaisi olla, tarvitsen sen "yleisön". Vaikka olenkin sosiaalinen, niin vihaan kaikkea tiimityöskentelyä yms.

Uiminen vai rannalla makoilu? Uiminen. Välillä voi pötkähtää makuuasentoon (paitsi hiekka, yök), mutta heti kohta takaisin veteen. Viime kesänä (lapsen kanssa) enkka oli kolme tuntia yhteen putkeen.

Pikaruoka vai kunnollinen ravintolaruoka? Välillä pakon edestä pikaruoka, mutta kunnollinen ravintolaruoka mieluummin.

Kulta vai hopea? Hopea. Värianalyysin (vuonna 1991, silloisen työnantajan järjestämä ylläri toimiston naisille) perusteella (syksy) mun "pitäisi" käyttää kultaa, mutta en yhtään tykkää. Kaikki koruni ovat hopeaa.

Perunasalaatti vai pastasalaatti? What, mistä tää tähän tupsahti? Just puhuttiin koruista... Itse tehty perunasalaatti ilman sitä majoneesikastiketta. Paitsi että nyt tuli mieleen, että pastasalaattiakin voisi tehdä pitkästä aikaa... Kumpikaan ei kuulu top kymppiin, joten ihasama.


Parilliset vai eripariset sukat? Ei kai kukaan voi käyttää eriparisia sukkia? Apua, ahdistaa jo ajatuskin. Olen tietyissä jutuissa ihan sairaan pedantti (ja nillittäjä...).


Tanssiminen vai laulaminen? Mun mielestä molemmat (ja mielellään samaan aikaan), mutta suuri yleisö on täysin eri mieltä. Mua surkeempaa laulajaa saa hakea, eikä mun tanssimuuvitkaan ihan jenniferlopezia ole. Tykkään kyllä molemmista ja harrastan välillä esim. koeviikolla, jos olen yksin päivällä kotona. Vedän nupit kaakkoon ja olen hetken aikaa oman elämäni Jennifer Lopez. Nuorempana ehkä saatoin joskus tehdä saman jossain julkisessa tilassa, mutta ei nyt muistella sitä, eihän...!

Puhelin vai netti? Olen tosi huono puhelimen käyttäjä, en jaksa puhua pitkiä jaarittelupuheluita. Eli netti. Välillä sitä voisi ehkä olla vähemmän (varsinkin puhelimen kautta).

Tämä on kyllä itse asiassa tosi hauska haaste, koska tämä on niin "älytön". Mitään punaista lankaa ei ole, kysymykset eivät liity toisiinsa mitenkään, koko touhu on vaan ihan random-kysymysten heittelyä 😁 Tätä oli kiva tehdä! Nyt kuitenkin keittiöön, meinaan tehdä kanttarelli-pekoni-piirasta (kelatkaa miten hyvää siitä tulee, noilla aineksilla ei voi epäonnistua!).


Kivaa viikonloppua kaikille 💗 
Nappaa haaste itsellesi, jos et ole vielä näihin vastannut!