perjantai 28. joulukuuta 2018

LOPPUVUODEN HÖPINÖITÄ

Heipä hei ja terveisiä Prahasta! Vietimme joulun tänä vuonna poissa kotoa, ekaa kertaa näin. En ole koskaan (vaihtarivuotta lukuun ottamatta) ollut jouluna missään muualla kuin lapsuudenperheeni kanssa, mutta tänä vuonna tuli tämäkin koettua. Vähän on kieltämättä hassu olo, ihan kuin olisimme hypänneet joulun yli ja niinhän me teimmekin. Myös täällä kotona; vaikka emme olleet reissussa kuin neljä päivää, en laittanut kotia joulukuntoon, enkä tehnyt mitään jouluruokia, en ennen, enkä jälkeen reissun. Koristeettomuus ei haitannut yhtään, mutta jouluruokia jäin kieltämättä vähän kaipaamaan. Kuten vuosi sitten kirjoitin, tietyt jouluruuat ja nimenomaan itse tehtynä, ovat mulle joulussa se tärkein juttu. Mulle ei "kelpaa" kenenkään muun tekemät perinneherkut (paitsi siis oman äidin ja isän) ja vähän oli ajatuksena, että kokkaan pienen joulun sitten reissun jälkeen. Mutta ei se enää ole sama asia, joten odottelen nyt sitten ensi vuoteen. Italialainen ruoka korvasi tänä vuonna sillit ja kinkun ja täytyy myöntää, että onnelliseksi (ja ihan yhtä ähkyksi) nämäkin annokset minut tekivät!



Praha oli ihana. Neljän päivän reissu on tavallaan just sopiva, mutta tavallaan vähän turhan lyhyt. Varsinkin, kun ollaan lapsen kanssa liikkeellä, aamusta iltaan kävely ympäriinsä ei oikein nappaa, eikä ihan jokainen kohde kiinnosta. Olutkuppiloissa ei viitsi tietenkään istuskella (ja muutenkin huomasin, että mulle ei enää olut maistu yhtään), eikä iltaisin kauhean myöhään ruokaravintoloissakaan. Toisaalta kun perillä ollaan vain neljä päivää, ei viitsisi toisaalta liikaa lojua hotellissakaan. Aika hyvä kompromissi me löydettiin joka päivä ja tuntuu, että kaikki olivat tyytyväisiä. Menomatkalla oli pientä säätämistä ja teimme matkaa Helsinki - Praha yhteensä 9 tuntia (koukkaus Munchenin ja Varsovan kautta...), mutta muuten kaikki meni hienosti. Ehkä tuosta säätämisestä johtuen yksi lisäpäivä olisi ollut kiva, mutta ensi kerralla sitten. Meillä oli ihastuttava hotelli (suosittelen, jos olet suuntaamassa Prahaan omatoimimatkalle, hotellin tiedot löytyvät täältä) ja ruokapaikkojen valinta osui myös nappiin. Huvittavaa kyllä on, että lapselle suurin ruokaelämys oli päästä syömään KFC-pikaruokalaan friteerattuja kananpaloja 😂 Huomasin, että lähes kaikissa kuvissa on mukana joku tai kaikki meidän perheestä, joten julkaisukelpoinen kuvasaldo on tosi pieni (miehet eivät halua kuviaan tänne blogiin).



Nyt siis kuitenkin jo kotona ja lomaa on onneksi vielä reilu viikko jäljellä. Meillä ei ole mitään ihmeellistä suunnitteilla, joten aikaa lojumiseen, kirjojen lukemiseen, ulkoiluun, joulusuklaiden syömiseen ja pieneen kotona järjestelyyn on riittävästi. Ensi viikolla aloitan itselleni ostaman joululahjan käyttämisen eli tapaan personal trainerini ensimmäistä kertaa. Ostin viiden kerran paketin, jonka toivon auttavan minut vihdoinkin kuntosaliharjoittelun alkuun. Siitä kuitenkin lisää ensi kerralla, nyt ryhdyn ruuanlaittoon. Muutaman päivän loma keittiöstä teki oikein hyvää ja kokkaaminenkin on taas ollut kivaa.

Ihanaa alkavaa viikonloppua kaikille ja hyvää vuoden vaihdetta, jos en ennen sitä ehdi linjoille. Minä en tee tänä vuonna mitään uuden vuoden lupauksia (tuo PT:n hankkiminen osui ihan vahingossa tähän vuoden loppuun, olen sitä kypsytellyt jo jonkin aikaa), mutta onhan uuden vuoden aloittaminen aina yhtä kivaa. Tänään illalla ajattelin kaivaa puhtaan kalenterin esiin ja ruveta täyttämään sitä.

Toivottavasti Sinun joulusi meni hyvin 💗

torstai 20. joulukuuta 2018

HYVÄÄ JOULUA ❤

Blogi joululomailee nyt jonkin aikaa, joten toivotan kaikille teille lukijoille ihanaa, levollista, rauhallista, onnellista ja juuri Sinun näköistäsi joulua ❤


keskiviikko 5. joulukuuta 2018

KASVISRUOKAPÄHKÄILYÄ

Myönnän eläväni jatkuvan pienen ahdistuksen vallassa kasvisruokailun suhteen. Ahdistaa ilmastonmuutos, maailman tila, kasvisruokavalion kiistaton ekologinen hyöty ja myös sen tuomat hyödyt omalle terveydelle. Haluaisin syödä kasvisruokaa paljon, paljon enemmän, kuin mikä tämänhetkinen tilanne on, mutta en vaan saa aikaiseksi. Ja sehän se tässä ahdistaakin (tai lähinnä nyppii) eniten!


Jotta vegeilystä tulisi mielekäs ja miellyttävä osa arkea, pitäisi siihen panostaa ainakin alkuvaiheessa ihan hirveän paljon enemmän, kuin sen iänikuisen jauhelihakastikkeen vääntämiseen. Pitäisi suunnitella viikkojen ruokalistat niin, että päivät olisivat ihan oikeasti mielenkiintoisia ja vaihtelevia. Resepteissä pitäisi olla monipuolisuutta, ettei kävisi kuten miehen taannoisen lihattoman lokakuun kanssa; en jaksanut kauheasti satsata ja ekan viikon jälkeen meillä mentiin aika lailla linssikeitto - linssikastike -linjalla koko kuukausi. Ei ihme, että koko porukka kyllästyi touhuun ja veti marraskuussa lihaa lähes joka päivä. Edelleen mieskin kuitenkin lähtisi ihan mielellään lihatonta ruokavaliota noudattamaan, onneksi! Lapsikin suostuu syömään kasvisruokia vähän pitkin hampain, mutta hänelle olisin kyllä valmis vääntämään sen jauhelihakastikkeen aina välillä.

Oikeastaan olisin ihan riittävän hyvillä mielin jo siitä, että saisin aikaiseksi lihattomat viikot. Ensi alkuun voisi lähteä siitä, että lihaa ja kanaa saa syödä viikonloppuna, jos siltä tuntuu. Ja viikolla pelkästään kasvisruokaa ja kalaa - sen haluan kuitenkin pitää lautasella. Jotenkin uskon (ja olen tämän kuullut myös monelta vegekaveriltani), että pikkuhiljaa myös noi viikonlopun lihat jäisivät pois.


Nyt varmaan moni miettii, että miksi pitäisi, jos se kerran on noin hiton vaikeaa!? No koska mä haluaisin! Kuten jo alussa mainitsin, syitä kasvisruokavalion noudattamiseen on niin monta, että tuntuu ihan hölmöltä syödä lihaa. Haluaisin voida sanoa ääneen "mä olen kasvissyöjä". En niin, että sanoisin sen jollekin muulle, en ollakseni jotenkin erinomainen ihminen, vaan ihan itselleni.

Syitä, miksi en alkaisi kasvisyöjäksi ei oikeastaan ole. Kuten jo aikaisemmin sanoin, saisin myös perheen mukaan tähän. Olen hyvä kokki, joten osaan tehdä hyviä kasvisruokia. Tykkään hyvästä kasvisruuasta tosi paljon. Ja jos annan itselleni kuitenkin luvan syödä kalaa, munia ja maitotuotteita (ja välillä viikonloppuna lihaa tai kanaa), ei mitään tekosyitä oikeasti ole enää jäljellä. Muu, kuin se saamattomuus. Että pitäisi miettiä ja suunnitella tarkasti ja myös jaksaa tehdä arki-iltoina tämän Mordor-pimeyden keskellä vaihtelevaa ja mielenkiintoista ruokaa.


Rupesin kirjoittamaan tätä juttua, koska arvasin ja toivoin, että käy näin, kuten nyt kävi. Että tämä kaikki tuntuu ihan järjettömän älyttömältä narisemiselta ja valittamiselta. Että tulisi tämä tunne: hitto soikoon nainen, lopeta toi saamaton marmattaminen ja just do it!

En lupaa nyt julkisesti mitään, mutta toivottavasti kuukauden kuluttua raportoin teille tähän aiheeseen liittyen jotain. En myöskään ala odottamaan mitään tammikuun alkua, vaan aloitan nyt heti. Muistuttakaa mua tammikuun alussa ja kysykää, että olenko saanut aikaiseksi! Ja joo, tiedän oikein hyvin, että olen kirjoittanut tänne aikaisemminkin vastaavia pähkäilyjä ja silti täällä vedetään hampurilaisia. Mutta en yhtään häpeä tätä, vaan uskon, että kun tämän nyt mä aloitan -ryhtiliikkeen tekee tarpeeksi monta kertaa, jossain vaiheessa se onnistuu.


Kun nyt kerran kasvisruuasta puhutaan ja tässä ollaan muka vähän niin kuin ruokablogi, niin linkkaan tähän loppuun muutamia mahtavia kasvisreseptejä, mitä olen tänne raportoinut. Postauksen kuvat liittyvät kaikki noihin resepteihin (ja osa on semmoisia, joita on tullut käytettyä täällä moneen kertaan). Jos ei maailmantuskasta, niin ainakin oman keventämisen kannalta on ihan järkevää lisätä vegeruokien määrää ennen joulua, koska aika moni syö silloin vähän liikaa ja usein myös aika paljon "väärällä tavalla". Itse tein nuorempana aina sen virheen, että kevensin sitten joulun jälkeen, mutta yhden viisaan ystäväni innoittamana olen lähivuosina pyrkinyt keventämään jo ennen joulua. Silloin voi juhlapyhinä nautiskella ihan rauhassa ja hyvällä omallatunnolla just niin paljon kuin sielu sietää!



Pistaasi-lime-hummus kaikkien mahdollisten ruokien lisukkeeksi




Aina yhtä ihana linssikeitto



Näillä pääsee jo hyvin alkuun. Ja blogista löytyy paljon lisää kasvisohjeita tunnisteella kasvisruoka!


Mitä ajatuksia tämä herättää sussa? Painitko itse saman ongelman kanssa vai oletko peräti selättänyt sen ja saanut siirryttyä kasvisruokaan? Ja jos et, mikä on sun "tekosyy"? Mulla se on saamattomuus (ja myönnän, ajoittainen lihanhimo), mutta kuten sanottua - kun tarpeeksi monta kertaa aloittaa, jossain vaiheessa taatusti myös onnistuu!

Toivotan samalla rauhallista ja levollista Itsenäisyyspäivää kaikille 💗

tiistai 4. joulukuuta 2018

TÄYDELLISET HAMPURILAISSÄMPYLÄT

En ole mitenkään kauhean fanaattinen hampurilaisfani. Vaihtarivuosi Jenkeissä 80-luvulla kyllästi mut hampurilaisilla niin, että mulla meni monta vuotta niin, että söin hampparin ehkä kerran tai pari vuodessa. Edelleenkään mäkkäriruoka ei ole ykkösvaihtoehtoni, kun pitää saada nopeaa mättöruokaa. Toki piipahdamme hampurilaisilla aina välillä, lähinnä lapsen toiveesta, mutta jos minä saan päättää, menemme mieluummin vaikka Kotipizzaan. Mieheni suorastaa inhoaa kaikkia hampurilaispaikkoja. Varmaankin näistä syistä johtuen en myöskään tee hampurilaisia kotona kauhean usein, vaikka muuten perjantai-illat yleensä vietämmekin erilaisia "roskaruokia" syöden. Viime perjantaina keksimme kuitenkin pitkästä aikaa tehdä hampurilaisia kotona ja voi että, niistä tuli ihan sairaan hyviä. Ja syy tähän on se, että löysin vihdoin ja viimein sen oikean sämpyläohjeen, joka näköjään onnistuu myös tämmöiseltä jauhopeukalottomaltakin tyypiltä.

En tajua, miksi kuva on epätarkka täällä blogin puolella, vaikka se kuvakansiossa näyttää ihan terävältä...
Kaupan valmiit hampurilaissämpylät on mun mielestä ihan kauheita, mutta en myöskään tykkää rakentaa burgeria minkään rapeakuorisen täysjyväsämpylän sisään. Valkoista höttöleipää sen olla pitää, mutta hyvää semmoista. Ja tässä se nyt tulee, täydelliset hampurilaissämpylät! Ohje on suoraan Jenni Häyrisen Katukeittiö-kirjasta, mikä muuten on mainio opas kaikenlaisen astetta paremman mättöruuan valmistamiseen. Ohjeen luvataan riittävän 8-10 sämpylään, mutta minä tein omistani jättiläismäisiä ja niitä tuli 6 kappaletta.

Ja sama juttu tämän kuvan tarkkuuden kanssa...

Hampurilaissämpylät

25 g tuoretta hiivaa
2,5 dl kädenlämpöistä vettä
2 rkl oliiviöljyä
1 kananmuna
2 rkl sokeria
7 dl vehnäjauhoja
1 tl suolaa

1 kananmuna voiteluun
unikonsiemeniä koristeluun

Sekoita hiiva kädenlämpöiseen veteen ja anna seistä 10 minuuttia. Lisää oliiviöljy, kananmuna ja sokeri. Lisää suola ja jauhot koko ajan sekoittaen. Vaivaa taikinaa yleiskoneella tai käsin 5 minuuttia.

Nostata 1 - 1,5 tuntia liinalla peitettynä. 
(Vinkki: minä lämmitän uunin noin 50 asteeseen, sammutan sen sitten ja laitan taikinan kohoamaan uuniin "jälkilämpöihin". Tämä tuntuu olevan ainoa keino millä tämmöinen tumpelo leipoja saa hiivataikinan kohoamaan 100% varmuudella)

Jaa taikina osiin ja pyörittele sämpylöiksi. Asettele leivinpaperilla vuoratulle pellille ja litistä sämpylöitä hieman. Nostata uudestaan liinan alla noin puoli tuntia. Laita tässä vaiheessa uuni lämpenemään 180 asteeseen.

Sudi sämpylät kananmunalla, ripottele päälle unikonsiemeniä ja paista 20-25 minuuttia.

Hampurilaispihvithän pitäisi tietenkin paistaa grillissä tai ainakin pannulla, jotta niihin saisi sen välttämättömän, vähän kärtsänneen maun (tunnetaan myös karsinogeeneina...). Mä olen kuitenkin tosi laiska paistamaan mitään, koska en jaksa sitä sotkua, mikä paistamisesta seuraa. Meillä on tosi tehokas liesituuletin, joten käry ei pääse leviämään keittiöön, mutta en kestä sitä joka puolelle roiskunutta rasvaa ja ennen kaikkea sen siivoamista. Mullahan on kaasuliesi, mikä tarkoittaa sitä, että koko kapistus pitää purkaa atomeiksi, jos meinaa saada kaiken sen ympäriinsä roiskuneen rasvan siivottua. Siksi menen - ja menin tälläkin kertaa - yleensä mahdollisimman helpolla ja kypsennän lähes kaiken uunissa. Parhaat hampparipihvit syntyvät hyvälaatuisesta naudanjauhelihasta, suolasta, mustapippurista ja kunnon nokareesta Dijon-sinappia. Kaikki käsin sekaisin, pikainen suolan tarkistaminen maistamalla (kun lihassa ei ole sikaa, uskaltaa sitä ihan hyvin maistaa raakana), pihveiksi taputtelu ja uunissa 225 asteessa kunnes ovat kypsiä.

Ja kotona tehtyihin hampurilaisiin saa luonnollisesti laittaa täytteeksi ihan mitä vaan! Meillä mentiin aika perusmeiningillä: salaattia, tomaattia, suolakurkkua, punasipulia, Cheddar-juustoa, ketsuppia, sinappia ja majoneesia. Ja lautaselle tietenkin myös vähän ranskalaisia.


Nyt siis kaikki hampurilaistalkoisiin ensi viikonloppuna! Tuossa Katukeittiö-kirjassa on muuten ideoita myös muihinkin, kuin ihan perushamppareihin. Nyhtökanahampurilainen jäi kutkuttelemaan mielen perukoille, veikkaan sen olevan meidän seuraava perjantai-illan herkku!

Mites teillä? 
Syöttekö kotona itse tehtyä mättöruokaa? 
Mikä teidän perjantaiherkku on?

perjantai 30. marraskuuta 2018

MARRASKUUN MUSERTAMA

No niin, johan se iski sitten kuitenkin. Marraskuu. Vähän jo ehdin ihmetellä, että näinkö selviäisin tänä vuonna ilman tätä ankeutta ja apeutta, mutta ihan viime metreillä ennen talven puolelle kääntymistä se ehti kuitenkin mut puristaa tukahduttavaan kouraansa. Sen verran nyt heti toppuuttelen, että dramaattisesta otsikosta huolimatta kaikki on ihan hyvin, kunhan vaan kaikki on ihan blaah. Mutta ei siis mitään yybervakavaa eli älkää olko huolissanne.

Olin jo ehtinyt toivoa, että tänä vuonna tämä ankeus ei iskisi päälle. Kesän ihmeellinen hyvä fiilis kantoi niin pitkälle ja kun vielä loppukesästä aloittamani estrogeeni humahti päähän niin vauhdilla, kuvittelin, että tämä talvi mentäisi jollain semmoisella ihanuusmeiningillä. Mutta niin siinä vaan kävi, että pitkittynyt flunssa, pimeys ja pari isoa huolta läheisistä ihmisistä olivat ne pisarat, jotka sitten saivat maljan läikkymään yli. Tai mitä näitä nyt on hienoja ilmauksia kuvaamaan sitä, että v****ttaa aamusta iltaan 😂 Tuntuu, että ainoa tapa selvitä vuorokaudesta on kääntää joku autopilotti päälle aamulla ja sitten kotiin tullessa kaivautua vällyjen alle odottamaan seuraavaa päivää.

Kuvan osoite unohtui laittaa muistiin...
Toisaalta olen tosi onnellinen siitä, että pari viime talvea olivat niin kaameita! Pystyn nyt kuitenkin ymmärtämään ja muistamaan joka hetki sen, että nyt ei ole kyse muusta kuin ihan vaan tavallisesta ankeilusta ja apeilusta. Mieli ei ole musta, eikä oikeasti ahdista. Kun niissä tunteissa tuli vellottua kaksi pimeää kautta (ja vähän sitä valoisaakin aikaa), niin osaan ottaa tämän aika kevyesti. On aika vuodesta, jolloin tämä nyt vaan on tämmöistä. En enää haikaile sitä nuoremman minäni pimeän kauden energiaa, en toivo pääseväni Italiaan koko talvikaudeksi (tai no toivon, mutta pankinjohtajani on tästä eri mieltä...), en kuvittele, että huomenna tämä helpottaa. Otan tämän nyt vastaan vahvana, mutta alistuneena. Olen siirtynyt omassa elämässäni siihen vaiheeseen, että pimeä kausi tekee tämän minulle. 10 tai 20 vuotta sitten oli toisin, mutta se oli silloin. Olen luojan kiitos siitä onnekkaassa asemassa, että oma arkeni on suht helppoa, mulla on ihana mies, joka tukee ja kannattelee mua, ihanat työkaverit, jotka ovat mahdollistaneet sen, että lukujärjestykseni on nyt keskellä pimeintä aikaa helppo ja suurempia huolia ei muutenkaan ole. Läheisistä olen aina huolissani ja kannan heidän murheitaan ehkä vähän liiankin suurella sydämellä, mutta sellainen olen ollut aina, joten se ei ole uutta.

Eli kyllä tämä tästä. Rakastan tuota perisuomalaista, vähän alistuneen melankolista lausahdusta. Kyllä tämä tästä. Se pitää sisällään hyväksynnän tästä hetkestä, mutta myös toivon (ja uskon) siitä, että jossain vaiheessa kaikki on taas paremmin. Puhuin just abeille abikurssin ekalla tunnilla tästä; että älkää ottako liian vakavasti sitä, että nyt stressaa, ahdistaa ja ottaa nuppiin. Että tätä jatkuu nyt pari kuukautta, mutta sitten elämä taas voittaa ja olette saavuttaneet jotain tosi isoa. Ehtivät toki heti muistuttaa, että "no joo, sitten tulee pääsykoestressi", mutta muistutin, että hei, elämä on sitä, että on kaikenlaista ja sitä kaikenlaista on aika lailla koko ajan. Ei se meillä aikuisillakaan ole niin, että koko ajan on kivaa. Elämä on arkea, tavallista, normaalia, joskus ihan paskaa - mutta sitten aina välillä ihanaa. Nauttikaa niistä ihanista hetkistä, nauttikaa siitä tavallisesta arjesta (koska se on elämää) ja muistakaa pitää itsestänne huolta. Tehkää niitä ihania hetkiä itsellenne sen arjen keskellä, älkää antako sen musertaa teitä. Aika moni tuntui tajuavan, mitä ajan takaa.

Kuvan osoite unohtui laittaa muistiin...

Minä teen nyt tämän (ankean) arjen keskelle ihanan hetken niin, että otan lasin (no ihan varmaan parikin) punkkua ja teen hampurilaisia. Meillähän on tosi usein joko pizzaperjantai tai tortillaperjantai, mutta nyt muistettiin pojan kanssa itse tehdyt hampurilaiset pitkästä aikaa. Leivon sämpylät itse (niistä kyllä tulee varmaan lässähtäneitä kiviä, koska olen tosi surkea hiivaleipuri, mutta ihan sama), paistan pihvit, pilkon lisukkeet, heitän ranut uuniin ja kaivan jääkylmän Pepsi-pullon pöytään. Ruuan jälkeen miehet käyvät saunassa ja sen jälkeen kaivan karkkipussit esiin ja katsotaan miehen kanssa pari jaksoa Billions-sarjaa (niiiiiiiin hyvä, katso ihmeessä!!!), lapsi saa räplätä iPadia ja valvoa pitkään perjantain kunniaksi. Minä kömmin sänkyyn mitä ilmeisimmin jo kymmenen aikoihin ja nukun huomenna niin pitkään kuin huvittaa.

Kuvan osoite unohtui laittaa muistiin...

Että siitäs sait marraskuu, ainakin panen kampoihin! 
Ja sitä paitsi huomenna olet jo mennyttä ikuisesti, haha!

Miten siellä, miten te jaksatte? 
Ihanaa viikonloppua kaikille 💗

tiistai 27. marraskuuta 2018

TALVINEN KURPITSALASAGNE

Tämän blogin piti alun perin olla ruokablogi. Olin toki ajatellut välillä kirjoitella jostain muustakin, mutta kunnianhimoinen ajatukseni oli kehittyä ruokablogiksi, josta olisi apua arjen ruokakaaoksessa rämpiville. No, jos ihan rehellisiä ollaan, sama ajatus kytee vieläkin jossain takaraivossa, mutta olen ainakin tällä hetkellä realistisesti todennut, että musta ei ole siihen. Toimivan, luetun, (suositun?) ja ihan oikeasti hyödyllisen ruokablogin tulisi olla semmoinen, joka päivittyy säännöllisesti, on sisällöltään laadukas ja mielenkiintoinen ja ennen kaikkea sisältää tasokkaita ja kauniita kuvia, jotka innostavat lukemaan/katsomaan blogitekstin läpi ja lisäksi vielä inspiroivat valmistamaan kyseisen annoksen.

Ja tosiasiahan on se, että minä päivitän blogia vain ja ainoastaan sen aikataulun mukaan, mikä mulle sopii, en jaksa kokeilla ja tuottaa innovatiivisia arkiruokia säännöllisesti, ja varsinkaan en ole jaksanut panostaa valokuvaamisen opetteluun. Tuohon arkiruokakaaoksen selättämiseen (tai siis siinä auttamiseen) mulla tosiaan kytee vielä yksi idea, joka saattaa toteutua pitkällä tähtäimellä - tai sitten ei. Ja sitten vielä yksi, todella tärkeä pointti: kun blogi pikkuhiljaa alkoi ajautua myös muihin juttuihin, kuin pelkästään ruoka-aiheisiin, löytyi myös lukijoita ja nimenomaan niitä, jotka kommentoivat kirjoituksia ja joiden kanssa olen päässyt keskustelemaan, tutustumaan ja jopa (virtuaali)ystävystymään. Ja tämä on mulle se kaikista tärkein asia bloggaamisessa tällä hetkellä: vuorovaikutus näiden ihanien ihmisten kanssa 💓 Kun kirjoitan ruoka-aiheisen jutun, kommentteja tai varsinkaan keskustelua ei juurikaan synny ja tämä on ihan täysin ymmärrettävää; en minäkään käy kommentoimassa, kun luen suosimistani ruokablogeista jonkun kiinnostavan ohjeen! Joskus saatan kirjoittaa nopean "kiitos, tämä menee kokeiluun" -tyyppisen kommentin, mutta eipä ruokaohjeista oikein saa aikaiseksi säkenöivää keskustelua.



Joten pysyttelen oikein mielelläni tällä hetkellä tässä genressä, mihin olen päätynyt. Toki jatkossakin meinaan aina välillä postata ruoka-aiheisia juttuja ja semmoinen onkin tiedossa nyt, pitkästä aikaa. Glorian ruoka&viini -lehden "100 parasta" -keittokirjassa on ihana kurpitsalasagnen ohje, johon kiinnitin huomiota heti, kun luin kirjan läpi ensimmäistä kertaa. Resepti on kuitenkin semmoinen, johon ei tullut tartuttua syystä tai toisesta pitkään aikaan, mutta kun siskoni sattui kehumaan (ylistämään!) sitä pari viikkoa sitten, päätin ryhtyä toimeen. Sain siskoltani tiukan käskyn noudattaa ohjetta ihan kirjaimellisesti, mutta vuohenjuusto mun oli pakko vaihtaa mozzarellaan ja fetaan. Tykkään vuohenjuustosta ihan hulluna, mutta haluan syödä sen ihan sellaisenaan (grillattuna leivän päällä tai salaatin pääosassa), koska en tykkää siitä, miten se ruokaan sekoitettuna dominoi ja peittää kaikki maut alleen. Lisäksi saan vuohenjuustosta syystä tai toisesta ihan kauheita mahaväänteitä (mikä on vähän outoa, koska sen ei kai pitäisi laktoosiherkkää mahaa ärsyttää ollenkaan), joten syön sitä tosi harvoin ja aina niin, että tiedän pääseväni makuuasentoon potemaan mahakipua sen syömisen jälkeen.






Mutta ohje toimi kyllä näillä munkin juustoilla enemmän kuin hyvin; tämä oli niin hyvää, että voisin tehdä tätä ihan juhlaruuaksikin. Ja vielä varoituksen sana: tämä ei todellakaan ole mikään pikainen arki-illan herkku (kuten minä sitä erehdyin valmistamaan), sain kulumaan tämän tekemiseen 3,5 tuntia! No okei, vähän puuhailin samalla muutakin ja osa tosta ajasta menee kypsymiseen, mutta ensi kerralla kyllä teen tätä viikonloppuna, kun on aikaa kokkailla ihan rauhassa.

Kurpitsalasagne

Paahdetut kasvikset

1 kg myskikurpitsaa (butternut)
2 isoa porkkanaa
2 paprikaa
1 (puna)sipuli
1 solovalkosipuli (tai 4-5 kynttä)
oliiviöljyä
3 timjaminoksaa
suolaa
mustapippuria

Tomaattikastike

2 tlk kuorittuja tomaatteja
ripaus sokeria
suolaa
mustapippuria
1/2 dl aurinkokuivattuja tomaatteja silputtuna
1,5 dl kivettömiä kalamataoliiveja silputtuna
4 timjaminoksaa

Lisäksi

10-15 lasagnelevyä
1 pallo mozzarellaa
paketti (150 g) fetaa
pari kourallista juustoraastetta (punainen Emmental)

Kuori kurpitsa, poista siitä siemenet ja leikkaa pieniksi kuutioiksi (vähän arpakuutiota isommiksi). Kuori ja pilko porkkanat, halkaise paprikat ja kuutioi. Kuori ja lohko sipulit. Yhdistä kaikki kasvikset kulhossa, lisää kunnon loraus öljyä ja mausteet.

Levitä kasvikset uunipellille ja paahda niitä 200 asteisessa uunissa 30 - 45 minuuttia. Kääntele kerran kypsentämisen puolivälissä. Kasviksiin saa tulla vähän kärtsänneitä kulmia, mutta varo kuitenkin polttamasta niitä.

Tee tomaattikastike kasvisten kypsyessä uunissa. Kaada tomaatit kattilaan, lisää mausteet, aurinkokuivatut tomaatit ja oliivit. Anna kiehahtaa ja laske sitten keskilämmölle. Anna kastikkeen porista rauhassa, sekoittele välillä. (Ohjeessa sanotaan puoli tuntia, mutta minä kypsensin tunnin verran.) Muista maistella välillä onko suolan ja sokerin liitto balanssissa! Poista timjaminoksat kastikkeesta lopuksi. Sekoita kypsät kasvikset tomaattikastikkeen joukkoon (poista timjaminoksat niistäkin).

Voitele uunivuoka öljyllä ja levitä hieman tomaattikastiketta ohut kerros pohjalle. Lado lasagnelevyjä kastikkeen päälle, murustele feta tasaisesti levyjen päälle ja lisää sen jälkeen tomaattikastiketta kerros. Uudet lasagnelevyt, mozzarellapallo murusteltuna ja taas kastiketta. Lasagnelevyt, loput kastikkeet pinnalle ja päälle vielä kerros juustoraastetta.

Kypsennä uunin keskitasossa (200 asteessa) noin puoli tuntia. Anna jäähtyä hetki ja tarjoa hyvän salaatin kanssa.


Tämä oli tosi hyvää seuraavanakin päivänä, mutta sikäli poikkeuksellinen uuniruoka, että parempaa tämä oli juuri tehtynä. Toivottavasti saat tästä itsellesi uuden viikonlopun herkkuruuan!

Ja hei, olisi tosi kiva kuulla, kiinnostavatko ruokajutut sua vai jätätkö ne lukematta? 
Oletko joskus tehnyt täältä löytämäsi reseptin? 
Ja jos ruoka kiinnostaa, minkälaisia ohjeita toivot?

perjantai 23. marraskuuta 2018

OLETTAMUKSIA MINUSTA

Lainaan tämän haasteen lyhyen ja ytimekkään ohjeistuksen suoraan Marikan blogista:

Olettamuksia - millainen oletat minun olevan?
Kirjoitukset paljastavat ihmisestä jotain, mutta mitä?
Millaisena kirjoituksissani näyttäydyn, millaisen kuvan olet minusta saanut?

Pimeyttä karkottamaan muistoja kesältä ❤
 Eli viikonlopun (tai osalle teistä alkuviikon, koska olette fiksusti pois koneelta viikonloppuna) kunniaksi tämmöinen haasteen pläjäys tällä kertaa. 

Kivaa viikonloppua kaikille ja tarttukaa ihmeessä tähän haasteeseen!

perjantai 16. marraskuuta 2018

"KORVAAMATON" SAIKULLA, YÖNAISIA JA MUITA HÖPINÖITÄ

Heipä hei pitkästä aikaa ja terveisiä sairaslomalaiselta! Takana on pari viikkoa hiljaisuutta niin täällä kirjoittamisen puolella, kuin kommenttiosioissakin. Syynä tähän omituisesti kenkkuillut Blogger, joka on pitänyt mut kaiken kirjoittamisen ulkopuolella. En ole päässyt siis kommentoimaan myöskään muita blogeja ja anonyyminä en ole viitsinyt, tämä tiedoksi kaikille, jotka mahdollisesti mua ovat kaipailleet! Ei mitään hajua, mikä ongelma on ollut, eikä varsinkaan siitä, miten sain sen korjautumaan, mutta niin vaan tänään kaikki on taas kunnossa. Ja hyvä niin, vaikka ei mulla mitään ihmeellistä asiaa taaskaan ole. Kuinkakohan mones peräkkäinen "tyhjää täynnä" -kirjoitus tämä mahtaa olla?

Mitä tulee otsikkoon, niin flunssa on siis kaatanut mut sängyn pohjalle. Koska olin alkuviikosta olevinani niin korvaamaton, menin töihin sairaana, mikä nyt sitten tietenkin kostautui siten, että olen tällä hetkellä aivan puolikuollut ja maannut eilisestä iltapäivästä lähtien sängyssä nenäliinapaketin kanssa (jälleen kerran pakko ihmetellä sitä, mistä se kaikki räkä tulee???). Nuorempana tein aina tämän saman virheen ja sen seurauksena sitten kärsin kaikki flunssat tosi pitkinä. Lähivuosina olen viisastunut ja jäänyt yleensä heti ekana päivänä kotiin. Yleensä se yksi sairaspäivä sitten onkin riittänyt ja flunssat ovat olleet melko helppoja ja pikaisia. Tällä viikolla oli kuitenkin tiedossa niin monta tosi tärkeää jakson vikaa tuntia, että leikin urheaa... no, ei olisi kannattanut! On vaan aina niin ikävä vaivata kollegoita hoitamaan omia tunteja ja kyllähän se tietyllä tapaa on niin, että (jos sijainen ei järjesty) opettaja ihan oikeasti on "korvaamaton". Jos se yksi tärkeä tunti jää pitämättä, se on ohi opiskelijoilta ikuisesti ja ainakin bilsan puolella osa asioista on tosi vaikeita opiskella itsenäisesti. No, kaikki järjestyi ja viikon kunnosta kertoo ehkä jotain se, että jopa opiskelijat kehottivat mua lähtemään kotiin ja pysymään siellä. Jep, täällä nyt ollaan ja varmasti pysytään muutaman päivän ajan. Onneksi viikonlopulle ei ole ohjelmassa mitään erityistä.

Sängyssä mua on viihdyttänyt (sen nenäliinapaketin lisäksi) Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin. Kirja tempaisi mut mukaansa jo viime viikolla, mutta olen vähän yrittänyt jarrutella sen kanssa, jotta se kestäisi mahdollisimman pitkään. Olen itse asiassa vähän hämmentynyt siitä, kuinka lumoutunut olen tästä kirjasta, koska en yleensä kauheasti lue tämän tyyppistä kirjallisuutta ja sen lisäksi nuo yönaiset suututtavat mua ihan mahdottomasti. Kyllä, luit ihan oikein. Suututtavat! Olen itse ollut aina todella varovainen ja jopa arka matkustelija. Itse asiassa, jos tarkemmin miettii, niin en ole oikein millään elämän alueella ollut kauhean rohkea heittäytyjä, vaan olen aina tykännyt tehdä asiat tutulla ja turvallisella tavalla välttäen isojen riskien ottamista. Ja tämän olen siis tajunnut oikeastaan vasta nyt, kun luen Kankimäen kirjaa. Hän kuvaa naisia, jotka matkustelevat ympäri maailmaa aikana, jolloin naisen paikka oli kotona (en siis vielä ole kauhean pitkällä kirjassa, kuten sen jo lukeneet huomaavat). Niin vaan nuo naiset kuitenkin riuhtaisevat itsensä irti kaikista aikakautensa sovinnaisuussäännöistä ja heittäytyvät täysin tyhjän päälle. Ja mitä teen minä 150 vuotta myöhemmin lukiessani heistä: suutun heille! Oletko ihan hullu, miten voit lähteä yksin ilman rahaa noin vaaralliselle matkalle? Ja sitten ahmin henkeä pidätellen kuvaukset näistä matkoista ja suutun uudestaan, kun naiset aina välillä palaavat takaisin tylsään, sovinnaiseen elämäänsä. Oletko ihan hullu, miten voit tulla takaisin ja vaipua takaisin oman elämäsi tylsyyteen? Ja kuten Kankimäki itsekin, huomaan ajattelevani näitä naisia illalla ennen nukahtamista, aamulla ensimmäisenä herätessäni ja päivällä autossa kotiin ajaessani. Ja tajuan tietenkin, että voimakas reaktioni näiden naisten elämään on jonkinlaista oman elämän peilaamista; mietinkö, että olisi pitänyt olla rohkeampi, tehdä enemmän hulluja päätöksiä ja valintoja? Mutta toisaalta tiedän, että en ajattele niin. Olen tässä parin vuoden aikana vatvonut elämääni niin paljon, että tiedän olevani siihen tyytyväinen. Ja koska inhoan ylenpalttista keittöpsykologointia, jätän tämän ajatuksen tähän ja totean, että jos jossain alitajunnassa sittenkin olisin halunnut olla aikamme Karen Blixen (paitsi se syfilis!), niin se juna meni jo.

Kuva täältä
Mutta takaisin todellisuuteen. Nyt on se aika vuodesta, kun mun mielestä paras tapa elää arkea on mennä sieltä, missä aita on matalin. Anna Perho sanoi hyvin jossain kirjassaan (en saa aikaiseksi kaivaa, missä) jotenkin sinne päin, että ihan ok riittää. Ja näin siis kannattaisi muuten ajatella ympäri vuoden, mutta varsinkin tähän aikaan vuodesta. Nyt ei ole aika havitella vuoden supernainen -palkintoa, vaan tärkeintä on pitää huolta siitä, että selviytyy. Ja voi että, mä todellakin olen mennyt niiiiiin sieltä aidan matalimmasta kohdasta ja vähän vielä senkin ali. Olen nukkunut niin paljon, kun olen vuorokaudessa ehtinyt, ottanut normaaliakin rauhallisemmin siivoamisen, pyykinpesun ja kaikkien muiden velvoitteiden suhteen ja ikävä kyllä laiminlyönyt myös ruokapuolta. Kaiken muun lööbaamisen hyväksyn (ja se on siis jopa suotavaa), mutta ruoka on se, johon pitäisi jaksaa satsata tähänkin aikaan vuodesta. Varsinkin tähän aikaan. Olen melko varma, että osasyy tähän sairastumiseen on se, että olen syönyt tosi huonosti. Pimeys ja väsymys vievät terveellisen ruokahalun mennessään, eikä energiaa kokkaamiseen juurikaan ole. Se saa aikaan vetämättömän naisen, joka on mehevä kasvualusta ärhäkkäälle bakteerille tai virukselle. Sen verran mikrobiologi olen, että ymmärrän sairastumisen johtuvan vain ja ainoastaan taudinaiheuttajasta, enkä kauheasti usko mihinkään poppakonsteihin. Mutta jos ei syö hyvin, ei elimistö ole kunnossa taistelemaan pöpöä vastaan.


Kuvassa oleva sairaspäivän lounaani kiteyttää viime viikkojen tilanteen. Mitään ei tee mieli, mutta jotain on pakko syödä. Auta armias mitään kasviksia jaksa silloin pilkkoa! Kuvan basilikanlehden heitin pannulle ihan vaan teitä ilahduttamaan ja kyllä, nappasin sen mahdollisimman pikaisesti siitä pois! Ja jälkkäriksi suklaata, tietenkin. Koska sairaslomalla.

Kunhan tästä tervehdyn, otan ryhtiliikkeen tässä ruokapuolessa. Vaikka tämmöinen olikin joskus aikaisemmin mulle ihan tuttua, ei se enää tunnut hyvältä, enkä ole voinut viime viikkoina fyysisesti hyvin johtuen juurikin tästä huonosta syömisestä. Naputtelin päivällä kauppakassitilauksen, jonka noudan maanantaina. Kassi on täynnä vain ja ainoastaan hyvää tekevää ruokaa, kaikkea semmoista, josta ei saa epäterveellistä tekemälläkään.

Yhtenä päivänä kyllä olen syönyt hyvin eli viikko sitten Brondassa, missä istuin iltaa rakkaan ystäväni kanssa juhlien hänen 50-vuotispäiväänsä. Ruoka oli niin itkettävän hyvää, että en oikein osaa sitä edes kuvailla. En ole yleensä fine dining -ystävä, vaan pidän enemmän mutkattomasta bistro-tyyppisestä ruuasta. Nämä ruoka-annokset ovat kuitenkin hienoista nimistä ja "piperrys-ulkonäöstään" huolimatta samaan aikaan yksinkertaisia ja kuitenkin monitahoisia. Äh, kuten sanoin, en osaa kuvailla näitä, ne pitää itse kokea. Ja illan kyllä kruunasi se, että itse Tomi Björk istui seurueineen viereisessä pöydässä! Saatoin ehkä ihan vähän käydä juttelemassa sille, mutta ei siitä nyt sen enempää. Ihan hyvin meni noin niinkuin omasta mielestä, en ainakaan saanut porttaria tai muutenkaan herättänyt ihan kauheasti huomiota. Brondalle siis tosi vahva suositus (tämä oli mun toka kerta), jos haluat syödä hyvin Helsingissä!


Hinta-laatusuhde on mielestäni ok, tuo menu maksoi 54 €/henkilö (se siis tilataan koko pöytäseurueelle) ja olen kyllä valmis maksamaan tuon hinnan noin loistavasta illallisesta. Tiramisu tosin oli vähän pettymys, mutta minä olenkin pohjoisen pallonpuoliskon kriittisin (ja mielestäni taitavin sitä tekemään) Tiramisun suhteen, joten mua ei ehkä kannata tässä asiassa kuunnella. Haha, ystävä onneksi kielsi mua menemästä toista kertaa Björkin pöytään, vähän vaan olisin halunnut hänen kanssaan keskustella siitä reseptistä 😅 Viineihin Brondassa saisi kyllä menemään ihan tolkuttomasti rahaa. Siis olettaen, että niitä joisi enemmän kuin yhden lasillisen. Ihan vaan siis olettaen. Kröhöm.

Lupasin lapselle jo alkuviikosta, että tänä perjantaina tehdään pizzaa. Vaikka en mitenkään jaksaisi ruveta sitä nyt vääntämään, en henno perua lupaustani. Hänelläkin on ollut rankka viikko ja tekee mieli hemmotella lasta. Makaan sitten taas huomenna koko päivän sängyssä, vaikka nyt näyttääkin vahvasti siltä, että aurinko saattaa näyttäytyä meidän nurkilla huomenna. En ole ihan varma, uskaltaako sitä ottaa riskin ja jättää sen tapaaminen kokonaan välistä, koska seuraavasta kerrasta ei välttämättä ole taas tietoa. En kyllä muista näin pitkää pimeää putkea moneen vuoteen! Tai sitten muisti vaan tekee tepposet ja tämmöistä tämä on aina.

Mutta hei, mitä teille kuuluu? Oletteko pysyneet terveinä? 
Miltä marraskuu on tuntunut?  Olisi kiva kuulla kuulumisia 💗

keskiviikko 31. lokakuuta 2018

NORMIPÄIVÄ

Jostain syystä kirjoittamiseen tarttuminen vaikeutuu päivien ja iltojen pimetessä, vaikka juuri tällaisena ankeana aikana kirjoittaminen on tosi tärkeää siitä saadun energiabuustin takia. Tai ainakin mulle käy niin; kun oikein väsyttää tai ei muuten vaan hotsita ja sitten kuitenkin ryhdyn kirjoittamaan, tempaudun siihen touhuun ihan täysillä ja kohta fiilis onkin mitä mahtavin. Eilen aamulla töihin ajaessani mietin, että aiheiden keksiminen on jotenkin kauhean vaikeaa tavallisen arjen keskellä. Tuli sitten mieleen se, kuinka kiva muiden arkipäivästä aina on lukea, joten päätin kertoa teille yhdestä omastani. Toivottavasti te tykkäätte näistä kirjoittajan mielestä "kiviäkin kiinnostaa" -postauksista!

Kello soi klo 5.30 ja hetken miettimisen (siirränkö herätystä puolella tunnilla?) jälkeen raahaudun suihkuun. Oma opetus alkaa tänään vasta lähempänä kymmentä, mutta mulla on jotain hommia, mitä pitää tehdä koneella ja ennen kaikkea tykkään varata aamuihin omaa aikaa. En ole aamuisin parhaimmillani - miehen mielestä tämä varmaan on lievä understatement eli todellisuudessa olen siis aika kamala ihminen ekan tunnin aikana. En itseäni kohtaan, mutta kaikille muille. Olen ratkaissut tämän niin, että useimpina arkiaamuina nousen vähän liian aikaisin, jotta mulle jää aikaa viettää aikaa itseni kanssa ja muut eivät joudu kärsimään kamaluudestani.

Vanhasta ruokapäiväkirjapostauksesta aamupalan kuva, ei mitään uutta tällä osastolla!
Luen pitkästä aikaa aamukahvin ja -palan kanssa paperista Hesaria ja hykertelen onnesta. Peruutin paperilehden joskus viime keväänä, koska tuntui siltä, että se jää lukematta aivan liian usein (varsinkin siihen nähden, mitä se maksaa). Päivän ajantasaisuutiset katsotaan aina kännykästä ja meillä lehden hakeminen laatikosta jää useimpina aamuina, koska laatikko on aika kaukana kotiovelta ja sinne ei vaan ketään huvita kömpiä aamukuudelta, varsinkaan talvella, kun on pimeää ja märkää. En ole kuitenkaan hetkeäkään tykännyt tästä paperittomasta ajasta, koska a) aamulla ei ole ollut mitään luettavaa (en tykkää avata konetta vielä tässä vaiheessa) ja b) olen ollut ihan kuutamolla maailman tapahtumista, kulttuurista ja kaikista muistakin kivoista aiheista, mitä Hesarista löytyy. En tykkää lukea digi-lehteä, joten uutissivistykseni on viimeisen puolen vuoden ajan rajoittunut Iltalehden klikkiuutisten varaan. Lienee sanomattakin selvää, että ei hyvä juttu. Nyt palasin Hesarin tilaajaksi, kun tajusin, että sen paperilehden voi ihan hyvin lukea iltapäivällä ja loput seuraavana aamuna, koska ei se lehden sisältö vanhene vuorokaudessa. Oi tätä ihanuutta!

6.30 - 8.00 välisen ajan vietän höpötellen miehen kanssa, herätellen lasta, laittaen hänelle aamupalaa, meikaten, miettien päällepantavat, vastaillen wilmaviesteihin ja valmistellen päivän ilmastonmuutokseen liittyvää tuntia. Olen saanut yön aikana idean, minkä haluan toteuttaa tunnilla ja kirjaan idean itselleni ylös. Aika usein muuten käy näin - kun on ollut joku aihe tai ongelma tunteihin liittyen, mitä olen miettinyt edellisenä päivänä, mieli on työstänyt aihetta yön aikana ja herään aamulla ahaa-elämykseen, että näinhän se kannattaa tehdä! Aika jännä juttu ja "helppo" tapa tehdä työjuttuja 😆

Töihin ajaessani jännitän, pääsenkö perille asti, koska auton bensamittari huutaa punaisella. Mulla on semmoinen huono tapa, että jätän tankkaamisen aina viime tippaan ja nyt kun mulla uusi auto (siis viime kesänä hankittu vanha auto, mutta mulle vielä suht uusi) vedin ekaa kertaa tankin ihan kuiville. Vanhalla autolla sen tiesi, että kuinka pitkään uskaltaa ajaa valon jo palaessa, mutta nyt vähän kuumotti, kun en ollut ihan varma. No, bensa onneksi riitti perille asti, eikä tarvinnut soittaa töihin, että myöhästyn vähän, kun bensa loppui kesken. Ensi kerralla voisi kuitenkin käydä tankkaamassa vähän aikaisemmin...

Työpäivä menee aika lailla saman vanhan kaavan mukaan, josta kirjoitinkin jo aikaisemmin täällä. Päivä on niin täynnä härdelliä, mahtavia kohtaamisia opiskelijoiden kanssa ja opettamisen flowta, että vessassa käymisellekään ei tunnut olevan aikaa. Tällä kertaa pientä lisämaustetta päivään tuli siitä, että kolmen tarpeettoman kyselyn deadline oli tämän päivän aikana ja ne olisi pitänyt tehdä jossain välissä. Tavoilleni uskollisena olin jättänyt ne viime tippaan ja rusikoin niihin vastaamisen välituntien aikana. Opettajan päivään (kuten käsittääkseni kaikkien muidenkin ammattiryhmien) kuuluu nykyjään ihan käsittämätön määrä kaikenlaista ylimääräistä, turhaa ja tarpeetonta sälää. Ei ihme, että ihmiset uupuvat ja palavat loppuun, kun koko ajan on kiire! Minä olen ratkaissut tämän niin, että hoidan ensisijaisesti työni (kuten käsittääkseni työsopimukseni minua velvoittaa) ja teen tämä ärsyttävät sälähommat jos ehdin. Jos en ehdi, jätän tekemättä. Johto ei aina tykkää, mutta ennen kun sanktioilla aletaan uhkailla, jatkan samaan malliin. Tärkeintä kuitenkin on, että olen voimissani ja jaksavainen tekemään sitä varsinaista työtäni eli opettamista, kaikki muu on toissijaista. En myöskään suostu uhraamaan vapaa-aikaani näihin. Teen kyllä mukisematta tuntisuunnitelmia ja muita opettajan työhön liittyviä hommia vaikka yötä myöten (koska se kuuluu työnkuvaan, eikä meillä ole samanlaisia työaikoja kuin muilla), mutta näihin höpöhöpöhommiin olen vetänyt tiukan rajan.

Neljän aikoihin kurvaan koulun pihasta (täydellä tankilla, hahaa) ja kaahaan kotiin. Tänään on lapsen treenit niin, että tulee vähän kiire ehtiä kotiin häntä hakemaan. Kotona kiinnitän hajamielisesti huomioni siihen, että pyykkikori pursuaa, tiskikone on täynnä likaisia astioita, leipä on loppu ja imuri on ilmeisesti hävinnyt johonkin rinnakkaistodellisuuteen, koska kukaan ei ole käyttänyt sitä pitkään aikaan. Täytän kissan ruokakupin, patistan lapsen vaihtamaan treenikamat päälle, vaihdan itse omat treenikamat päälle ja harmittelen, etten ehdi pestä meikkejä. Olen menossa Pilatekseen, joka on samaan aikaan lapsen harrastuksen kanssa, enkä yhtään tykkää mennä sinne meikeissä. Mutta nyt on liian kiire, antaa olla tällä kertaa.

Pilateksen ja lapsen treenien jälkeen ajamme kotiin. Olisi pitänyt syödä itse jotain iltapäivällä, olen ihan sippi ja sokerit niin alhaalla, että tärisyttää. Olen kiinnittänyt tämän syksyn aikana huomiota siihen, että kestän vielä aikaisempaakin huonommin pitkiä ateriavälejä ja päättänyt, että pitää varmaan käydä lääkärillä mittauttamassa verensokeri. Tätä asiaa on kuitenkin ollut helppo lykätä, koska pahin mahdollinen tulos ei kauheasti houkuta tietämään. Aikuisiän diabetes olisi niin kurja diagnoosi, että välttelen sitä mahdollisimman pitkään. Pilatestunti oli onneksi kuitenkin niin kiva (ja "helpolla" tapaa tehokas), että olen tutinasta huolimatta hyvällä mielellä.

Kotona laitan pastaveden kiehumaan, pesen meikit, pilkon lautasille pari porkkanaa "salaatiksi", laitan pastan kiehumaan ja sillä aikaa lämmitän eilen tekemäni tonnikalakastikkeen. Sekoitan pastan ja kastikkeen, kutsun muut syömään ja ahmin ihan järkyttävän määrän ruokaa nälissäni. Ei järkevää! Olen tosi hyvin päässyt tästä tavasta eroon sen kautta, että olen opetellut tasaista ateriaväliä, mutta tänään meni pieleen pahemman kerran. Muistutan itseäni siitä, että iltapäivällä on syötävä jotain joka päivä, muuten menee mönkään.

Ruuan jälkeen katsomme miehen kanssa hetken aikaa Netflixiä. Meillä on menossa Blacklist-sarjan viimeiset jaksot ja olen jo valmiiksi surullinen siitä, että sarja loppuu. Vaikka siinä on aika paljon väkivaltaa (en tykkää), on se kuitenkin yksi parhaista sarjoista, mihin olemme hurahtaneet. Klo 21 aikoihin toteamme molemmat, että uni painaa silmiä jo niin paljon, että on aika laittaa telkkari kiinni ja ruveta iltahommiin. Sillä aikaa kun miehet pesevät hampaita (ja höpöttävät jotain miesten juttuja sohvalla melkein vartin verran), lataan kahvin seuraavaksi aamuksi, heitän smoothie-kannuun pussillisen marjoja ja yhden banaanin, katson vaatteet, tsekkaan wilman kertaalleen (ja vastaan opiskelijan ihan turhaan kysymykseen...), pesen hampaat ja käyn peittelemässä lapsen. Meillä on tapana jutella vielä hetki tässä vaiheessa, mutta nyt molemmat toteamme, että ei jaksa, ruvetaan nukkumaan. Kömmin sänkyyn, missä mies on jo nukahtanut (en käsitä miten se pystyy siihen neljässä minuutissa!!!!!), laitan kellon soimaan ja simahdan. Edes miehen kuorsaus ei tällä kertaa häiritse nukahtamista, mikä on ihan mahtava juttu. Ihan hyvä päivä, aika lailla normipäivä.


Kovin on jo pimeää ja väsyttää selvästi koko ajan enemmän. 
Elämä vielä kuitenkin kantaa ja mieli on edelleen kovin kepeä ja hyvä. 
Kuvassa oleva tammi muistuttaa vuoden kierrosta ja myös vuosien kierrosta; 
joka päivä tuo puu, joka tämän tontin ostaessamme oli vielä hentoinen taimi, on isompi ja komeampi.  Ihan pian siinä taas on vihreät lehdet, jotka sitten taas kohta kuivuvat ruskeiksi ja tippuvat maahan. 
Jostain syystä ajatus ei tunnut synkältä, vaan pelkästään positiiviselta: normipäivä, normikuukausi, normivuosi. 
Arki 💗

perjantai 26. lokakuuta 2018

MAAILMANPARANTAJAN... EIKU -PILAAJAN AJATUKSIA

Otsikolla haluan heti korostaa sitä, että nyt ei ole todellakaan tarkoitus ruveta saarnaamaan, hurskastelemaan tai esittämään mitään erinomaista tai muita parempaa ihmistä. Päinvastoin, siihen nähden, että opetan ilmasto- ja muita vastaavia asioita päivittäin ja olen muutenkin huomattavan tietoinen kaikista maailman ongelmista, en kuitenkaan toimi itse riittävän paljon ja usein omien opetusteni mukaisesti. Vähän nyt varmaan tulen kuitenkin sortumaan saarnaamiseen, anteeksi jo etukäteen. Mutta kun mua ottaa nuppiin tällä hetkellä ihan kamalasti!

Puoli maailmaa kärvistelee tällä hetkellä kauheassa angstissa, kun ilkeä Kansainvälinen ilmastopaneeli meni julkaisemaan ikävän ilmastoraportin, joka muistutti meitä siitä, että kusessa ollaan ja kunnolla. Joo, tietenkin mua ottaa nuppiin sen raportin sisältö, mutta vielä enemmän mua ärsyttää se, että iso osa ihmisistä on nyt hetkellisesti kauhean huolissaan ja tietoisia kaikesta mahdollisesta, mutta kuukauden kuluttua ongelma on jo unohtunut ja tärkeintä on miettiä, ostaisiko uudet jouluvalot edellisten tilalle tai lähtisikö Balille talvilomalla. Ja hei, tällaisia me ihmiset ollaan, ei siinä mitään. Mukavuudenhaluisia, taipuvaisia hautaamaan isot ongelmat jonnekin mappi öön puolelle (koska kukaan ei kestä selväpäisenä liian voimakasta angstia pitkään) ja osa meistä myös tuppaa olemaan yltiöoptimisteja; että ehkä tämä kuitenkin päättyy hyvin... Samaa teen minäkin, mutta koska joudun päivittäin kohtaamaan nämä isot ongelmat opettamisen kautta, niin väkisinkin kärsin siitä maailmantuskasta tasaisesti koko ajan.

Ihana, terveellinen avocado, mutta (sekin) niin ongelmallinen ympäristön ja ihmisoikeuksien näkökulmasta..

Ja niin sen pitäisi mun mielestä olla kaikilla! Ei vedetä hetkellisiä övereitä tietoisuuden suhteen ja sitten loppuaikaa siinä toisessa ääripäässä. Vaan ollaan tietoisia koko ajan, koitetaan tehdä pikkujuttuja, koitetaan koko ajan parantaa vähän omaa toimintaa, mutta nautitaan kuitenkin elämästä siinä sivussa. Vastuullisesti, pienin askelin. Mitä se sitten tarkoittaa?

Koulukuntia on karkeasti jaoteltuna kaksi. Toinen on sitä mieltä, että yksittäisen ihmisen teoilla ei ole mitään merkitystä, toinen uskoo päinvastaiseen. Ihan realistisesti jos ajatellaan, niin eihän sillä tietenkään ole yhtään mitään merkitystä, laitanko minä sen yhden banaaninkuoren biojäteastiaan. Ei tulevaisuus muutu sillä teolla tai tekemättömyydellä suuntaan eikä toiseen. Mutta jos noin 4 miljardia ihmistä (maailman köyhimpiä ihmisiä ei näihin talkoisiin voida velvoittaa, eivätkä heidän tekonsa juurikaan kuormita luontoa) jättää tekemättä päivittäin ne pikkujutut, niin sillä on merkitystä. Eli kyllä, minä olen sitä koulukuntaa, joka ajattelee, että yksittäisten ihmisten teoilla on merkitystä. Se ei tietenkään kuitenkaan riitä; vaaditaan kansainvälisiä sopimuksia, joista valtiot myös pitävät kiinni. Tarvitaan isoja rakennemuutoksia energia- ja muussa teollisuudessa. Tarvitaan johtajia, jotka kantavat vastuuta ja tekevät kipeitä ratkaisuja ja päätöksiä. Varmaan tulevaisuudessa (vai jo nyt?) tarvitaan myös pakotteita ja taloudellisia sanktioita, jotka ulottuvat sinne yksilötasolle asti. Me ihmiset teemme yleensä vasta sitten, kun on ihan pakko. On kuitenkin naivia (ja vastuutonta) ajatella, että ei mun tarvitse tehdä, koska Kiina. Tai että koska naapurikaan ei, niin miksi sitten minä. Ei voi olla niin, että Homo sapiensin evoluutio päätyy siihen, että me istumme hiekkalaatikon reunalla kinastelemassa siitä, kuka saa käyttää sinistä ämpäriä tai hakkaamme toisiamme lapiolla päähän, koska sä rikoit mun hiekkakakun. Eikö me ihan oikeasti olla tämän fiksumpia? Mä sanoin usein oppilaille, että "paska laji, joutaakin kuolla pois"... Vähän ehkä raflaavaa, mutta tavallaan ihan totta.

Muru-kaurajauhiksesta tehty makaronilaatikko. Ihan ok, mutta mieluiten olisin kuitenkin syönyt makaronia, juustoa ja ketsuppia...
No okei, ne yksittäisen ihmisen teot sitten. Mitä minä voin tehdä? Sehän se on se iso kysymys. Nyt kun mies on sitkeästi pitänyt kiinni lihattomasta lokakuusta, mutta minä en ole kauheasti satsannut kasvisruuan tekemiseen, olen kyllä huomannut taas tuskallisesti sen, kuinka vaikea lihansyöjän on siirtyä kasvisruokailijaksi ihan kertaheitolla. Olen tehnyt kasvisruokaa iltaisin, mutta vähän silleen vasemmalla kädellä ja mahdollisimman helpolla. Yksi ilta, kun syötiin pikaisesti väsättyä, ihan sairaan pahaa Härkis-sörsseliä ja huomasin, että me molemmat lähinnä pyöritellään ruokaa siinä lautasella, iski semmoinen marttyyri-olo. Että tässä sitä nyt kärsitään rangaistusta ihmiskunnan synneistä ja miksi just mun on pakko... Tajusin sillä hetkellä, että homma pitää järkeistää. On pakko katsoa itseään peiliin ja tunnustaa se tosiasia, että minä en saa aikaiseksi hyvää kasvisruokaa päivittäin. Saisin, jos jaksaisin panostaa siihen joka päivä, mutta kun se ei vaan toimi. Niinpä teen tällä osastolla niin paljon, kuin voin. Meillä syödään jatkossa edelleen paljon kasvisruokaa (linkin takana hyväksi todettuja reseptejä) ja lupaan lisätä sen määrää vielä entisestään. Jonain päivinä syömme kuitenkin kanaa, kalaa ja ehkä noin kerran viikossa punaista lihaa tai possua. Päätin myös, että en enää käytä keinotekoisia lihankorvikkeita (Nyhtis, Härkis, Muru jne.), koska ne saavat aikaan vain ja ainoastaan kiukkua (ja uhman "huomenna syön ihan taatusti pihvin"). En nyt tähän hätään löytänyt noiden lihankorvikkeiden hiilijalanjälkeä, joka siis taatusti on pienempi kuin lihan, mutta täytyyhän sen suht korkea olla, koska ne kuitenkin valmistetaan tehtaassa (tarvitsee energiaa), pakataan muoviin (no muovi...) ja säilytetään kylmässä (tarvitsee energiaa). Eli silloin kun meillä syödään kasvisruokaa, se on valmistettu kasviksista ja proteiinin lähteenä toimii linssit tai pavut.


Kuva täältä
Se, missä mulla on tosi paljon petrattavaa, on ruokahävikki ja siihen meinaan nyt ruveta satsaamaan. On tietenkin muitakin juttuja, kuten esimerkiksi lentäminen, mutta me lennetään kerran 1-2 vuodessa, joten siitä en tunne ihan hirveän huonoa omaatuntoa. Mutta se ruokahävikki, joka useimpien raporttien mukaan on se pahin ongelma (täällä esim. oikein hyvä teksti aiheesta). Olin aikaisemmin ihan kauhea syntisäkki tässä asiassa; meillä meni ruokaa roskiin ihan säädytön määrä. Olen parantanut tapojani tässä asiassa ihan älyttömästi, mutta edelleen mulla on parantamisen varaa asiassa vaikka kuinka paljon. Tein päätöksen ottaa tämän asian suurennuslasin alle ihan toden teolla ja haastoin itseni ruokahävittömään marraskuuhun (haha, en keksinyt mitään rimmaavaa tähän...). Mitään syömäkelpoista ei heitetä roskiin ja toivon (uskon), että kun asian kanssa skarppaa tietoisesti yhden kuukauden ajan, tekeminen muuttuu tavoiksi ja niistä tulee rutiinia.

Lähdetkö mukaan haasteeseen? Kuulisin mielelläni teidän ajatuksia näistä aiheista! Tämä nyt ei ollut mikään kepeä perjantai-illan höpöpostaus, mutta joskus vaan on puhuttava myös näistä vaikeista asioista. Ja myönnettävä, että en itse ole mikään mallioppilas tässä asiassa.

Mutta hei, haluan kuitenkin tämän lopettaa positiivisesti. Vaikka tossa aikaisemmin totesinkin, että kusessa ollaan, niin en kuitenkaan suostu uskomaan siihen. Jos me ei ajatella sinisilmäisen optimistisesti, että jotain vielä on tehtävissä, niin sittenhän sitä vasta pissassa ollaankin. En suostu siihen, että kun lapseni kysyy multa 50 vuoden kuluttua (huomatkaa yltiöoptimistinen ajatukseni siitä, että olen silloin vielä elossa...), että "miksi te ette tehneet mitään?", vastaisin hänelle, että "no kato kun ei se enää kannattanut siinä vaiheessa ja ei mua itse asiassa hotsittanut niin kauheesti". Haluan vastata hänelle, että ainakin jotkut meistä yrittivät. Jotkut enemmän, jotkut vähemmän, mutta yritettiin kuitenkin. Ja ennen kaikkea haluan uskoa siihen, että hän vastaa mulle "no mutta onneksi teitte ja yrititte, koska hyvinhän tässä sitten loppujen lopuksi kävi". En tiedä tuleeko näin käymään, mutta siihen on uskottava.

tiistai 16. lokakuuta 2018

ONNENHETKI ❤


On loma-aamu ja isäsi on juuri lähtenyt töihin. Makaan hereillä sängyssä ja mietin, että olisin halunnut nukkua pidempään. Kömmit unisena sänkyymme ja nukahdat saman tien uudestaan. Huomaan, ettei uni tule enää ja nousen ylös. Juon kahvia, lueskelen blogeja ja uutisia ja mietin, että pitäisi tehdä tänään kaikenlaista. Ramaisee kuitenkin vielä, joten hiivin takaisin sänkyyn ja jään katselemaan sinua.

Aivan kuten silloin, kun olit ihan pieni vauva. Nukuit päiväunia sängyssämme ja makasin vieressäsi tuijottaen sinua, pientä ihmettä, tuntikausia. Tarkistin aina välillä, että hengität varmasti. Ihmettelin sitä onnea, minkä olit tuonut elämäämme. Välillä en malttanut odottaa heräämistäsi ja tönin sinut varovasti hereille, jotta saisin leperrellä kanssasi. Kunnes taas nukahdit uudestaan ja jäin jälleen kerran katselemaan untasi.

Olet aina ollut hyvä nukkuja, luojan kiitos siitä. Olen saanut katsella untasi viikonloppuisin ja lomilla, harvemmin olet herännyt ennen minua. Monesti olemme isäsi kanssa yhdessä hiipineet huoneeseesi, kömpineet sänkyysi ja herätelleet sinut haleilla ja suukoilla. Heti sen jälkeen, kun ensin olemme yhdessä katselleet levollista untasi.

Tänä aamuna mietin, että olet pian jo iso poika. Kasvat ohitseni parin vuoden kuluttua. Et taida silloin enää kömpiä aamulla sänkyymme. Silitän poskeasi varovasti ja mietin, että kohta siinä alkaa kasvaa parta. Ei kuitenkaan vielä, ihosi on vielä lapsen sileä ja pehmeä, tuoksutkin ihan pikkupojalle vielä. Nuuhkuttelen sinua ihan kuten vauva-aikanakin ja mietin, että tämän tuoksun tunnistaisin missä tahansa.

Huomaan, että alat heräilemään ja uskallan ottaa sinua kädestä. Avaat silmäsi ja hymyilet. Katselemme hetken toisiamme ja muistat, että on loma-aamu. Ärähdät oliko pakko herättää? ja suljet silmäsi uudestaan. Näen, että vaivut ihan kohta takaisin uneen ja hymyilet. Puristat kättäni ja mumiset anteeksi äiti, että sanoin rumasti. Käännät kylkeä ja alat tuhista. Ei haittaa, rakas. Vedän sinut kainalooni, suljen silmäni ja nukahdan uudestaan. Hymyilen.

Onnenhetki 💗

perjantai 12. lokakuuta 2018

MILLOIN VIIMEKSI?

Voisin kirjoittaa ton otsikon alla aiheesta "milloin viimeksi keksin mitään järkevää kirjoitettavaa?", koska on just semmoinen fiilis tällä hetkellä - että tämäkin höpötys menee samaan sarjaan monen lähiaikoina kirjoittamani "sitä sun tätä" -tyyppisen hölinän kanssa (kuten viimeksi tämä). Mutta toisaalta näitä "aivottomia" juttuja on kiva kirjoitella näin perjantain (ja alkaneen syysloman) kunniaksi, joten antaa mennä.



Olen lukenut lähiaikoina muutaman kivan "Milloin viimeksi?" -postauksen, mutta kun en kuollaksenikaan muista, mistä blogeista, päädyin googlaamaan aihetta ja huomasin, että tämä sama haaste on pyörinyt blogeissa jo myös viime vuonna! Mutta eipä se varmaan haittaa, hyvät haastikset näköjään elää useita tulemisia. Ideana on siis muistella, milloin viimeksi...

Ilahduin. Itse asiassa juuri tällä hetkellä, kun tajusin, etten osaa päättää minkä lähiaikojen ilahtumisenaiheista tähän laittaisin. Tuli hyvä mieli, kun tajusin, että oma elämä on lähes päivittäin täynnä mukavia pikkujuttuja, jotka saavat hymyn huulille. Oikein tositosi isosti ilahduin viikko sitten kansainvälisenä opettajan päivänä, kun oppilaat antoivat liikuttavan ihanaa palautetta.

Nauroin. Tänään päivällä yhdellä tunnilla naurettiin oppilaiden ihan kippurassa mulle ja mun toilailuille. Ja eilen illalla ihan yhtä kippurassa kotona miehen ja pojan kanssa työkaverin Facebook-postaukselle, missä hän heitti mun kustannuksella ihan sairaan hauskaa läppää (tuntee mun huumorintajun ja tietää, että kestän tommoisen). Heh, huomaatteko - olen näköjään itse itselleni parasta huumoria, koska näköjään nauran useimmiten itselleni 😂

Itkin. Olen aina ollut tosi huono itkemään. Olen kyllä tunneihminen ja näytän kaikki tunteeni avoimesti, mutta surun hetkellä itkeminen on aina ollut tosi vaikeaa (ei kauhean hyvä piirre!). Viimeksi taisin itkeä oikein kunnolla muutama vuosi sitten isäni sairastuessa syöpään. Epävarmuuden aika diagnoosin ja leikkauksen välillä oli isän tytölle tosi raastavaa, mutta onneksi pystyin silloin itkemään surun ulos. Ja isä selvisi, onneksi ❤

Suutuin. Töissä pari päivää sitten, en nuorille, vaan yhdelle aikuiselle. Itse asiassa toi työkaverin FB-herja liittyi just siihen tilanteeseen. Musta on vanhemmiten tullut just se vähän kiukkuinen rääväsuu ämmä, joka aina jokaisessa opekokouksessa avautuu jostain epäkohdasta. Taisi käydä taas kerran niin, että ei ole tänäkään vuonna tulossa henkilökohtaista palkanlisää, hehheeee.... Toisaalta nämä tilanteet on kuulemma työkavereille ihan parasta viihdettä muuten niin tylsissä kokouksissa, joten hauskaa, että edes joku viihtyy!

Harmistuin. Onko nyt kyse isosta harmistuksesta vai pienestä? Sovitaan, että pienestä. Tänä aamuna harmitti, kun nukuin vähän turhan myöhään ja aamu meni kiireessä häsläämiseksi. Äksyilin ihan turhaan miehelle ja ikävä kyllä lapselle myös.

Häkellyin. Tapasin kokkikurssilla vanhan opiskelijan, joka esittäytymiskierroksella kehui mua avoimesti muiden kuullen hyväksi opettajaksi. Suora kehu häkellyttää aina, mutta toisaalta olin myös vähän sitä mieltä, että se oli ehkä tarpeetonta siinä tilanteessa.

Kokeilin jotain uutta. No just toi yllä mainittu kokkikurssi. Osallistuin tällä viikolla kansalaisopiston järjestämälle kasvisruokakurssille. Oli tosi kivaa päästä kokkaamaan ihan uusia juttuja ja sain myös paljon mielenkiintoista uutta nippelitietoa vegeilyyn liittyen. Kurssi myös selkeytti hyvin omaa "kasvisruokafilosofiaani" ja mulle kirkastui se, että mitä teen tällä hetkellä on mulle just paras tapa vegeillä. Eli en edelleenkään tykkää yhtään soijarouheesta tai tofusta ja tajusin, että ei mun tarvikaan. Olen niiden käyttämistä miettinyt paljon tyyliin "pitäisi", mutta nyt viimeistään päätin, että ei todellakaan pidä, jos ei tykkää. Mutta pari kivaa uutta reseptiä sain ja olihan se mielenkiintoista päästä maistelemaan 11 ruokalajia kerralla!

Tässä vasta osa illan tarjoiluista.
Yläkoulun köksänluokan kattauksissa käytetyt tekokukat olivat jotenkin niin suloisen hellyyttäviä ❤

Urheilin. Viikko on ollut vähän tahmea, koska olen lukenut niitä viimeisiä kokeita... ääh, seliseli. Viimeksi urheilin kunnolla sunnuntaina, kun olin uintikurssin viimeisellä tunnilla. En laske urheiluksi 20 minuutin kävelylenkkejä, joten aika nihkeä viikko on kyllä ollut. Mutta hei, uintikurssi. Se oli niiiiin mahtava juttu! Vaikka en vieläkään osaa "mitään", osaan kuitenkin 400% enemmän, kuin vielä 8 viikkoa sitten. On ollut ihan mieletön tunne, kun lihakset on olleet oikein kunnolla kipeinä uinnin jälkeen, mitä ei kyllä aikaisempien himmailu-uintitreenien jälkeen koskaan tapahtunut. Seuraavien kolmen viikon aikana osallistun vesijuoksun tehokurssille, jossa opiskellaan niin ikään tekniikkaa ja erilaisia intervalliharjoituksia. Olen ollut kahdella tällaisella tunnilla vuosia sitten ja voi hittolainen, kuinka tehokkaan treenin siitä vesijuoksusta saa, kun sen tekee oikein. Olen kuitenkin unohtanut lähes kaiken ja siksi päätin osallistua tälle tehokurssille. Kolmen viikon kuluttua mulla on kalenterissa uinti/vesijuoksu -treenejä 2-3 kertaa viikossa. Ihan parasta!

Luin. No mähän luen koko ajan. Tosin nyt lukuvuoden aikana vähemmän, kuin lomalla, mutta kuitenkin. Tällä viikolla olen lähinnä lukenut kokeita, mutta ensi viikolla on tarkoitus tarttua pariin uuteen kirjaan.

Söin. Koulussa oli joku ruokalan spesiaalipäivä ja ruuaksi oli tortilloja, joten jätin omat eväät kotiin tänään ja söin niitä. Ihan liian monta...

Herkuttelin. Nyt on kyllä outo juttu, en saa mieleeni yhtäkään kunnon herkutteluhetkeä... Häh? Viime viikonloppuna söin vähän suklaata, mutta se meni vähän silleen autopilotilla, että "koska nyt on viikonloppu". Huomenna pääsen herkuttelemaan hyvään ravintolaan (katso alla), sitä odotan kovasti!

Ostin. Kuinka monta kertaa mä olenkaan vannonut, että en osta enää ikinä yhtäkään kirjaa... ja kuinka monta kertaa olenkaan rikkonut tämän lupauksen. Eli ostin Deliciously Ellan uutuuskirjan.


Tapasin. Muutan tämän futuuriin eli tapaan huomenna kaksi rakasta ystävää minikylpyläloman puitteissa. Tiedossa on ulkoilua kauniissa säässä, meditaatioharjoitus (kääk!), kylpylöintiä ja illan päätteeksi herkullinen illallinen. Niin ja sunnuntaina tietenkin pitkästä aikaa hotelliaamiainen, ihanaa. Tärkeintä on se, että tapaan näitä elämäni voimanaisia pitkästä aikaa. Ja muutaman viikon kuluttua tiedossa toinen tapaaminen myös niin rakkaan voimanaisen kanssa. Muutamia muitakin kivoja tapaamisia on tiedossa tälle syksylle, olen tosi onnellinen siitä, että näitä on nyt järjestynyt monta, koska yleensä ystäviä tulee nähtyä ihan liian harvoin!

Päätin. Voi että, mähän päätän vaikka mitä noin 34 kertaa päivässä. Olen suorastaan mestari kaikenlaisissa päätöksissä ja ihan legendaarinen siinä, että harvemmin mikään näistä päätöksistä toteutuu. Nyt kuitenkin olen päättänyt käyttää syyslomaviikon kodin raivaamiseen. Ja tämä päätös nyt kyllä ihan varmasti tulee pitämään, koska olen siinä ihanassa tilanteessa, että meidän varasto on vihdoin valmistunut ja muutaman vuoden odotuksen jälkeen pääsen vihdoinkin siirtämään täältä kotoa kaiken varastotavaran sinne. Tiedossa on myös lapsen huoneen "räjäyttäminen" ison pojan huoneeksi, joten ensi viikolle kyllä riittää hommaa.

Inspiroiduin. Sain ihan kuningataridean tällä viikolla siellä kokkauskurssilla. Tämä jääköön vielä mysteeriksi, koska idea on vielä ihan alkutekijöissään.


Tämmöistä. Nyt on aika vähitellen laskeutua perjantain viettoon ja samalla siis myös syysloman aloitteluun. Tyypillistä kyllä, jonkinlainen flunssanpoikainen tuntuu olevan tuloillaan, mutta mä just päätin, että se ei tule. En halua viettää taas syyslomaa sairastaessa, niin on käynyt aika monena vuonna ja se on kyllä maailman ankein juttu. Jos tauti kuitenkin iskee, yritän ajatella asiaa positiivisesti; että lomalla pystyy sairastamaan ilman huonoa omaatuntoa. Mutta ei ei, ei se ole tulossa!

Miten siellä? Onko sulla syyslomaa? Oletko jo tehnyt tämän haasteen? Jos et, niin tartu siihen ihmeessä, nämä ovat aina niin kivoja sekä kirjoittaa, että lukea. 

Ihanaa viikonloppua kaikille ja alkanutta lomaa niille, joilla semmoinen on tiedossa 💗

perjantai 5. lokakuuta 2018

OUDON VIIKON SITÄ SUN TÄTÄ

Outo, outo viikko takana. Normaaliin arkeen kuuluva "punainen lanka" on jotenkin ollut häviksissä ja tuntuu, että olen haahunnut tilanteesta toiseen tajuamatta oikein, miten ne liittyvät yhtään mihinkään. Viehätyin Tuulan ja Marikan "päiväni murmelina" -kirjoituksista ja halusin tehdä itse samanlaisen, mutta tajusin, etten pysty hahmottamaan yhdenkään päivän kulkua niin, että saisin aikaiseksi edes sekavaa postausta yhdestäkään kuluneen viikon päivästä. Niinpä tästä tulee nyt tämmöinen "sitä sun tätä" -sillisalaatti - ajatuksia ja tilanteita kuluneelta viikolta. Ei punaista lankaa, ei takuuta tekstin järkevyydestä tai sisällöstä, lukeminen siis täysin omalla vastuulla!


Olin kovasti miettinyt, pitäisikö ryhtyä lihattomalle lokakuulle tänä vuonna, mutta jotenkin en jaksanut miettiä asiaa loppuun. Ja kun viime vuonna kävi miten kävi, niin olin jo ehtinyt päättää, että lokakuu jatkuu syömisten suhteen kuten meillä yleensäkin syödään: usein kasvisruokaa, mutta aina välillä kanaa ja jauhelihaa. Tein maanantaina koetta valvoessani kauppalistaa, koska oli tarkoitus mennä iltapäivällä kauppaan tekemään koko viikon ruokaostokset. Samalla siinä mietin myös mitä ruokia meinaan viikolla tehdä, kun mieheltä kilahti tekstiviesti: "Työkaveri haastoi lihattomaan lokakuuhun. Otin haasteen vastaan." Jassoo ajattelin ja vedin listalta yli jauhelihan, kanan ja possunsuikaleet (maanantaina oli tarkoitus syödä possuwokkia pitkästä aikaa). Suurin osa teistä siellä nyt ajattelee, että anna sen miehet tehdä omat pöperönsä, mutta ei se meillä mene niin. Minä olen se, joka kokkaan, koska haluan niin. Mies on aina - siis ihan aina - niin tyytyväinen ja kiitollinen kaikesta mitä teen, eikä koskaan vaadi tai edes pyydä mitään, että sen harvan kerran, kun hän esittää toiveen jostain ruokaan liittyvästä, niin minä kyllä toteutan sen. Ja hei, onhan toi nyt ihan mahtava juttu - paatunut lihansyöjämies on muuttunut tässä vuosien varrella kasvisruokaa rakastavaksi maailman parantajaksi ❤ Päätin tosin heti, että itse en ole ehdoton lihattomassa tällä kertaa, koska lokakuun aikana mulla on muutamia menoja, joihin tulee liittymään syöminen ulkona hyvässä ravintolassa ja haluan pitää lihavaihtoehdon mahdollisuuden auki. Ja esim. keskiviikkona vetelin lapsen kanssa tyytyväisenä jauheliha-makaronipöperöä ja sulatin miehelle pakkasesta linssikastiketta. Kivoja ruokia olen kuitenkin tässä viikon aikana ehtinyt kokkailla.




Etualalla näkyvä epämääräinen mössö on yksi parhaista kasvisruuista, mitä olen koskaan tehnyt. Ohje tulossa blogiin jossain vaiheessa, alkuperäinen ohje löytyy täältä.

Auton ikkunat ovat olleet jäässä aamuisin. Olen ollut vähän höpsähtäneenä asiasta joka kerta, vähän semmoinen "yöpakkanen yllätti autoilijat" -tilanne. Yhtenäkään päivänä ei kuitenkaan ole tullut mieleen jättää autoa katokseen, vaan olen ajanut sen joka kerta tuohon lähemmäs taloa, mihin sen yleensä tykkään jättää. Sama yllätys on ollut vaatteiden suhteen - missä mun lämpimät takit on? Hanskat? Lämpimämpi kaulaliina? Lapsi onneksi sentään on kulkenut riittävän lämpimissä vaatteissa, mutta minä olen huidellut menemään farkkurotsi päällä ihan kuin olisi vielä syyskuun alku. Koska en vaan voi tajuta, että on jo lokakuu!


Ja se taas johtuu siitä, että mulla on edelleen yhtä hilpeän kepeä olo, kuin kesälläkin oli. Olen lukenut muiden bloggareiden kirjoituksia nyt jo alkaneista kaamosmasennuksen oireista, ihmetellyt aamuisin ja iltaisin, kuka ihme on sammuttanut valot ulkona ja hymyillyt töihin ajaessani jo aika matalalta paistavan syysauringon häikäistessä silmiä. Olen yrittänyt lietsoa itseäni stressaamaan parista pikkujutusta (tämä oli siis semmoinen tieteellinen koe, oli ihan pakko kokeilla), jotka vuosi sitten olisivat rusentaneet mut alleen ja olisin murehtinut niitä viikkotolkulla. Ei mitään vaikutusta, hymyilyttää vaan! En ole ihan varma, olinko tämmöinen huoleton heitukka aikaisemmin ja olin vaan ehtinyt unohtaa sen vaihdevuosikärvistelyissäni, vai onko tämä nyt vaihdevuosien jälkeisen, seesteisen ajan alkua. Tai sitten tämä on vaan omituisen kesän jatkoa ja normaali v****tus iskee päälle hetkenä minä hyvänä. Oli miten oli, on ihanaa sanoa olevansa ihan superonnellinen tällä hetkellä. Olen melko varma, että se estrogeeniresepti, minkä sain, on jotenkin virheellisesti kirjoitettu ja sivelen iholleni joka aamu jotain aivoihin positiivisesti vaikuttavaa välittäjäainetta. Tai sitten, kuten mieheni totesi, mulla onkin munasarjat aivoissa, mitä ajatusta en viitsinyt lähteä miettimään sen pidemmälle. Kysyin myös mieheltä, että huomaako hän tämän eron mussa ja vastaus oli, että "et sä ainakaan pahemmaksi ole muuttunut". Katsoin viisaammaksi olla jatkamatta tuota keskustelua ja kävin sipaisemassa estrogeenigeeliä ihan pikkaisen extra-annoksen käsivarren iholle.

Yritän koko ajan säästää rahaa meidän joulun matkaa varten, mikä on siis jo varattu ja maksettu, lähdemme Prahaan - ihanaa!!! Otan muuten mielihyvin Praha-vinkkejä vastaan, kaikki käy, koska emme ole olleet siellä aikaisemmin. Niin, se rahan säästäminen. En tarvitse yhden yhtää kippoa tai kuppia keittiööni, mutta Iittalan myymälässä oli muuttoale ja saatoin ihan vahingossa ostaa nämä ihanat viininpunaiset pikkukipot. Olen niitä käynyt hipelöimässä jo tammikuusta lähtien ja nyt ne oli ihan pakko kotiuttaa, koska... no, ne nyt vaan ovat ihanat. Ja viininpunaiset. Kuka nyt miettii kippojen kohdalla sitä, tarvitaanko niitä?? Varsinkaan, jos ne ovat viininpunaiset.


Tekisi mieli käydä kommenttipuolella juttelemassa kaikissa mahdollisissa blogeissa, mutta nyt ei jotenkin ole paukkuja siihen. Kyllä te ihanat tiedätte, että olen kyllä käynyt teitä lukemassa, mutta viikolla vaan ei ole ollut aikaa ja nyt tekee mieli käydä pizzataikinan kimppuun. Pizzaperjantai. Ne kokeet, joista viimeksi kirjoitin, ovat edelleen suurimmalta osin korjaamatta. Olen niidenkin kanssa haahuillut koko viikon - korjannut tehtävän sieltä, toisen täältä ja siirtynyt sitten Ikean sivuille googlaamaan kirjahyllyjä, koska syyslomaviikolla pitää saada tämä huusholli järjestykseen. Meillä se tarkoittaa lähinnä sitä, että tarvitsen lisää kirjahyllyä. Mies yritti ehdottaa, että voisiko se tarkoittaa sitä, että ostaisin vähemmän kirjoja... Houkka! Ei tule kuuloonkaan! Tiesittekö muuten, että joka viides sekunti maailmassa myydään yksi Billy-kirjahylly. Kelatkaa, mikä määrä Billyjä! Mutta siis ne kokeet, ne on nyt korjattava viikonloppuna loppuun. Menee aina - siis ihan aina - viime tippaan, mutta tämmöistä se on.

Tänään siis pizzaa. 
Viikon teeman mukaan täytteet tulevat olemaan vähän sitä sun tätä, kaikenlaista. 

Mahtavaa viikonloppua kaikille 💗