Vietimme lapsen kanssa eilen yhteistä joululahjaamme. Katkaisimme hyvin alkaneen lepoa, syömistä ja lukemista sisältävän joululomamme minireissulla Helsinkiin, jossa majoituimme hotelliin ja kävimme illalla Vain Elämää -konsertissa. Olimme juuri syöneet hotellilla, sulattelimme ruokaa huoneessa ennen lähtöä ja selailin hajamielisesti Instaa. Nuori ja läheinen kollegani oli postannut sinne aikajanan 10-luvusta ja lukiessani sitä hengästyneenä mietin, että kylläpä kaikilla muilla on tapahtunut lähivuosina, kun oma elämäni taas on ollut hyvin tasaista menoa. En jäänyt miettimään asiaa sen kummemmin ja lähdimme suurin odotuksin kohti Hartwall Areenaa. Vähänpä tiesin sinä vaiheessa, minkälaiseen tunteiden myllerrykseen olin matkalla!
Seurasimme lapsen kanssa Vain Elämää -sarjan juhlavuotta todella kiihkeästi syksyllä, mukana oli liuta meidän molempien suosikkiartisteja (mies ei ole erityisen fanittavaa tyyppiä). Musiikki ei kuitenkaan ole kuulunut elämääni enää pitkään aikaan sillä tavoin, että se herättäisi minussa suuria tunteita. Tykkäsin syksyllä kaikista jaksoista ja liikutuinkin joidenkin biisien kohdalla, mutta lähinnä ohjelma oli minulle kivaa viihdettä. En myöskään ole ollut koskaan ollut kova konserteissa kävijä, joten odotin eiliseltä lähinnä sitä iloa, mitä tulisin saamaan lapsen fiilistelyä seuratessani. Kun koko artistiporukka juoksi lavalle vähän yli kahdeksan ja Maija Vilkkumaa suorastaan räjäytti koko areenan ensimmäisellä vedollaan, jouduin Yhtäccii ihan valtavan tunnekuohun valtaan. Tajusin, että mulla valuu kyynelet silmistä ja leuka väpättää (ja minä siis en ole itkijätyyppiä). Tempauduin Maijan äänen ja ärsyttävän, mutta niin upean vahvan ja voimakkaan, persoonan mukana vuoden 2006 alkuun ja löysin itseni omasta kodistani Helsingin keskustassa jonkun railakkaan baariviikonlopun jälkeen. Kuuntelin Vilkkumaan "Liian kauan" -kappaletta, itkin ja päätin, että luovutan. En enää suostu uskomaan siihen suureen rakkauteen, en enää usko siihen, että jokaiselle on tarkoitettu se oikea. En enää odota lapseni isää ja suurinta unelmaani siitä, että meitä tulee joskus olemaan kolme, vaan me kaksi riittää. Päätin, että hankin lapsen yksin ja jatkan elämääni tästä eteenpäin onnellisena. Luovutin, mutta päätin silti kaiken uusiksi. Uskon edelleen, että tämä luovuttaminen oli ratkaisevassa asemassa siinä tapahtumaketjussa, joka käynnistyi pari kuukautta tuon itkuisen illan jälkeen ja jonka onnellisia jälkiä katselen tällä hetkellä. Ihan sattumalta törmäsin baarissa (johon minun ei ollut pitänyt lähteä) mieheen, joka vei jalat altani ensimmäisellä hölmöllä tokaisullaan. Otimme toisiamme kädestä kiinni, vedimme henkeä, juoksimme ja hyppäsimme riemusta kiljuen laiturin päästä syvään veteen hetkeäkään miettimättä, osaako kumpikaan meistä uida. Tiesimme vain sen, että jos tuo ei osaa, minä kannattelen.
Tuosta hyppäyksestä on jo kohta 14 vuotta, mutta siitä alkoi nykyinen elämäni ja myös 2010-lukuni. Ensimmäiset vuodet pärskimme onnellisina siinä syvässä vedessä, tekohengitimmekin välillä, mutta olimme myös niin kiireisiä pienen lapsen ja talonrakentamissuunnitelmien kanssa, että emme kumpikaan juurikaan ehtineet pysähtyä tai miettiä, mitä elämässämme tapahtuu. Kunnes sitten vähitellen nousimme pintaan ja huomasimme, että osaamme uida ja nimenomaan yhdessä, paljon paremmin kuin kumpikaan koskaan oli osannut ilman toista. Kun nyt mietin, mitä 2010-luku on pitänyt sisällään, ihmettelen eilistä ajatustani siitä, että oma elämäni olisi sen aikana ollut jotenkin tasaista menoa...
2010-luvulla...
Kasvoimme yhteen mieheni kanssa. Alun räpiköinnin ja kiireen jälkeen tutustuimme toisiimme kunnolla ja huomasimme, että olemme enemmän kuin rakastavaisia; olemme kumppaneita, toistemme parhaita ystäviä ja yhteisen lapsemme vanhempia. Menimme naimisiin vuonna 2011 (koska minä en enää jaksanut odottaa talon valmistumista, kuten olimme suunnitelleet, vaan komensin mieheni soittamaan isälleni ja - hahaha - pyytämään kättäni).
Kasvoin äidiksi. Lapsen kasvattamisen sijaan sain itse kasvaa hänen rinnallaan ja oppia itsestäni joka päivä uutta. Äidiksi tuleminen ja äitinä oleminen on ollut minulle helppoa ja luonnollista, jopa niin helppoa, että olen välillä joutunut kyseenalaistamaan itseni; että pitäisikö sitä jotenkin äiteillä enemmän? Enpä usko, ihan hyvin tämä näköjään on mennyt, kun katson tuota maailman
Saimme valmiiksi talomme, jonka olimme suunnitelleet yhdessä. Arkkitehti piirsi pohjan toiveidemme mukaan ja rakentamisen aikana muutimme sitä pohjaa noin sata kertaa suuntaan ja toiseen, kunnes lopputuloksena pääsimme muuttamaan elämämme kotiin. Kaikenlaista voisi varmaan tehdä paremmin, mutta tämä on kuitenkin paras talo ikinä. Pihahommien suhteen 2010-luku ei ole mennyt ihan toivotulla tavalla, siihen voisi ottaa nyt pienen ryhtiliikkeen uuden vuosikymmenen koittaessa.
Kehityin opettajana ja rakastuin työhöni. Olin toki tykännyt siitä ihan hurjasti ekasta päivästä lähtien, mutta vasta siinä vaiheessa, kun kaikki palaset omassa elämässäni loksahtivat paikalleen ja löysin oman itseni, osasin myös aidosti olla oma itseni luokan edessä. Uuvahdin hetkellisesti (en opettamiseen, mutta kaikkeen muuhun koulussa) ja olin opintovapaalla vajaan lukuvuoden. Sen lisäksi, että aikuisopiskelu oli aivan mahtavaa, tajusin myös lopullisesti, että ei ole niin ärsyttävää uudistusta, pilkunviilausta tai muuta työhön liittyvää harmitusta, joka pitäisi mut pois luokan edestä. Opintovapaalta töihin palattuani alkoi paras aikani työelämässä, jolle ei näy loppua ennen eläkkeelle jäämistä.
Muutin elämäntapojani juuri ennen, kuin sanasta elämäntapamuutos tuli ärsyttävä megatrendi. En voinut vuosikymmenen alussa kauhean hyvin fyysisesti ja hyvin intuitiivisesti pistin uusiksi ruokavaliomme, oman liikkumiseni ja nukkumiseni (tämä!!). Vähän taisin laihtuakin siinä sivussa, mutta ennen kaikkea aloin voimaan paremmin. Harmittaa ihan kamalasti, etten silloin kirjoittanut blogia tai päiväkirjaa, jotta voisin palata noihin aikoihin ja konkretiaan tarkemmin.
Laskeuduin kohta keski-ikää lähestyvän lapsen todellisuuteen ja olin vuosi vuodelta enemmän huolissani omista vanhemmistani. Kävin - ja käyn edelleen - kiivasta ajatustyötä tulevien vuosien väistämättömistä tapahtumista ja itkin aiheesta monta kertaa. Pelkäsin- ja pelkään edelleen - enemmän ja enemmän; en kuolemaa, vaan aikaa ennen sitä. Voinko sanoa ääneen toiveeni siitä, että kaikki menisi ohi nopeasti? Ettei kenenkään tarvitsisi kärsiä liikaa. Että saisin - itsekästä - säilyttää mieluummin ne hyvät muistot, kuin muiston hitaasti hiipuvasta. Vielä kaikki on (suht) ok, mutta näitä mietin päivittäin ja se tuo elämään oman synkän painonsa tällä hetkellä.
Vanhenin itse. Niin fyysisestikin, mutta myös muilla tavoin. Raivostuin pakastimelle ja tajusin kärsineeni vaihdevuosista jo jonkin aikaa. Heittäydyin länsimaisen lääketieteen vietäväksi ja aloitin uuden elämän. Tein riskiarvion hormonihoitojen eduista ja haitoista ja päädyin parantamaan elämänlaatuani sen sijaan, että istuisin raivo- ja hikipäisenä kotona syöpäriskin kohoamisen pelossa. Olen terve ja fyysisesti hyvinvoiva tällä hetkellä, enkä halua pilata näitä hyviä siihen maaniseen v***tukseen, minkä vaihdevuodet mussa saivat aikaan.
Täytin 50, mutta en pahemmin ikäkriiseillyt, se oli hoitunut jo pari vuotta aikaisemmin. Pohdin toki vanhenemista ja kaikkea muutakin jossain vaiheessa, mutta rauhoituin ja totesin, että "on ihan turhaa valmistautua väistämättömään ja siitä murehtiminen on vielä turhempaa. Vähän kuin murehtisi illalla sitä, että huomenna tulee taas aamu. Ja sitten aamulla taas sitä, että ihan kohta on taas ilta."
Mitäs muuta? Matkustin ainakin Pariisiin, Lontooseen, Tukholmaan, Tallinnaan, Kööpenhaminaan, Legolandiin, Mallorcalle, Sisiliaan, Saksaan, Prahaan ja Roomaan. Kotimaassa vaikka mihin. Aloitin blogin kirjoittamisen, lopetin sen, aloitin uudestaan ja rakastuin kirjoittamiseen. Kirjoitan edelleen anonyyminä, mutta en kaipaa vieläkään tämän suurempaa "julkisuutta", koska olen löytänyt blogimaailmasta itselleni ihanan ja lämpimän ystäväpiirin. Kiitos teille kaikille, tiedätte kyllä ❤ En kehittynyt valokuvaamisessa ja lopetin itseni ruoskimisen sen suhteen. Lopetin itseni ruoskimisen monen muunkin asian suhteen ja kehityin heti kyseisessä asiassa (paitsi siinä valokuvaamisessa...). Otimme kissan, josta on tullut loistavan hiirenpyytäjän lisäksi rakas osa perhettämme. Puolimummouduin vaikka miten monta kertaa uudestaan ja uudestaan, kun laajenettu perheemme kasvoi kokoa valtavaa vauhtia. Näin ystäviäni aivan liian harvoin ja hautauduin muutenkin kotiin ja arkeen aika täysillä. Onneksi ne todelliset ystävät ovat siellä edelleen odottamassa ja uusiakin on löytynyt viime vuosien aikana, mikä on ihan mahtavaa!
Niin että onhan tässä tullut kaikenlaista tehtyä 2010-luvulla! Alkoi hengästyttää uudestaan, ei enää kollegan aikajana, vaan tämä oma, jossa ei edes ole mukana kuin vain ne oleellisimmat ja tärkeimmät. Olisi aika hauskaa, jos kaivaisi esiin kaikki kymmenen kalenteria (mulla on tallessa kaikki kalenterit vuoteen 1983 asti!) ja listaisi oikeasti kaiken tekemisen ylös!
Mutta sen kuitenkin sanon sulle Maija Vilkkumaa, että olit väärässä, kun lauloit silloin 2006.
Aina ei ole todellakaan liian kauan. Aina on ikuisesti ja meinaan nauttia sen jokaisesta hetkestä. Koska se ei enää paina päätä, eikä öisin herätä.
Vaan saa mut hymyilemään ja odottamaan seuraavaa vuosikymmentä ❤
Toivotan sulle ihana lukijani onnellista uutta, kohta alkavaa vuosikymmentä ❤
Vaan saa mut hymyilemään ja odottamaan seuraavaa vuosikymmentä ❤
Toivotan sulle ihana lukijani onnellista uutta, kohta alkavaa vuosikymmentä ❤
