KOHTAAMISIA

Lapsi oli tällä viikolla kaverinsa kanssa vuorokauden tietokonetapahtumassa, jota vastustin henkeen ja vereen, mutta päätin lopuksi kuitenkin, että ihan ok. Tapahtuma vaikutti turvalliselta, kaveri on yhtä vastuullinen ja ihana kuin tuo omammekin ja sitten tärkeimpänä: sekä minulle, että varsinkin esiteinille on ihan älyttömän tärkeää, että alan vähitellen päästää irti ja hyväksyä sen, että meillä ollaan siirrytty uuteen aikaan. Kaikki meni tietenkin hyvin ja kaikki hyvä (minun tapauksessani erinomainen...) hösääminen ja stressaaminen menivät ihan hukkaan. On hienoa seurata näitä nykyteinejä; heidän elämänsä on niin erilaista, kuin omani silloin 70- ja 80-luvuilla. Mahdollisuuksia tehdä ja kokea on tuhat kertaa enemmän kuin silloin. (Tietenkin näin!) Minun lapsuuteni/esiteiniyteni hurjimpia juttuja oli se, että sain mennä Turkuun yksin junalla ja se, että sain synttärilahjaksi pienen mankan, jonka mukana tuli Baccaran kasetti, jonka isän sihteeri oli äänittänyt. Nyt mun oma lapsi hengaa Messukeskuksessa 24 tuntia putkeen ja tapaa kymmenen omaa idoliaan, joiden kanssa saa otettua selfien ja myös juteltua ihan rauhassa. Nämä kohtaamiset olivatkin kuulemma ihan parasta koko tapahtumassa, mikä kyllä lämmittää äidin mieltä. Tylsempää olisi ollut kuulla, että oli kiva pelata pleikkaa taukoamatta.

Mulla oli siis vuorokausi aikaa, jonka olin päättänyt viettää tapahtumapaikan lähistöllä, jos vaikka keskellä yötä tulisi hätäsoitto hakea kotiin (hah, näin jälkikäteen mietittynä). Varasin itselleni yhden hengen hotellihuoneen Helsingin keskustasta ja päätin, että vietän ajan itsekseni. Alustavia suunnitelmia tavata yksi ystävä oli, mutta ne menivät mönkään ihan loppumetreillä. Onneksi kuitenkin Marika oli laittanut mulle jo alkuviikosta viestin, missä oli ehdottanut tapaamista. Oli ihan mahtavaa vihdoinkin tavata ihminen, jota olen seurannut blogipuolella jo jonkin aikaa ja jonka kanssa viestittely kommenttipuolella on ollut ihanan tuttavallista rupattelua. Marikan kohtaaminen oli juuri sitä mitä tarvitsin tuona iltapäivänä; sen lisäksi, että totesin hänen olevan juuri niin mahtava tyyppi, kuin olin ajatellutkin ja oli tosi kiva jutella kaikesta mahdollisesta parin tunnin ajan, sain häneltä myös aimo annoksen vertaistukea tuona hetkenä, kun olin vielä aika hermoraunio siitä, että olin juuri "jättänyt lapseni heitteille" ja toisaalta tunsin ihmeellistä marttyyriutta siitä, että kukaan ei välitä minun panoksestani, kukaan ei arvosta minua ja ihan turhaan minä tässä raadan ilman, että kukaan sanoo edes kiitos. Haha, niin tyhmää - mutta kuitenkin varmaan aika inhimillistä! Kiitos Marika kohtaamisestamme (ei tule jäämään viimeiseksi!) ja rauhoittavasta keskustelusta sun kanssa ❤

Hajuvesi ei varsinaisesti liity tähän postaukseen mitenkään, paitsi että muistuttaa siitä, että itseään pitää hemmotella aina välillä!

Loppupäivän ja illan vietin itsekseni ja huomasin pitkästä aikaa kohtaavani myös itseni. Kyllähän mulla on aikaa olla itsekseni useinkin meidän suht rauhallisessa arjessa, mutta tosi harvoin sitä on tällä tavoin yksin koko iltapäivää, iltaa ja yötä. Että ei ole ketään lähimaillakaan. Olin ostanut (yhden käsilaukun lisäksi, kröhöm...) Akateemisesta (mun vanha "kotikirjakauppa") pari kirjaa ja lehden, joita lueskelin illan mittaan. Lounas oli ollut niin tuhti, etten jaksanut edes lähteä syömään (olin suunnitellut meneväni yksin hotellin ravintolaan), vaan vietin koko illan hotellihuoneessa lukien, syöden suklaata ja aina välillä miettien omaa elämääni, itseäni, äitiyttäni, bloggaamista, ihan kaikenlaista - kaikkea sitä, mitä normaalissa arjessa ei välttämättä tule mietittyä. Oli kiva kohdata itsensä pitkästä pitkästä aikaa ja päätyä siihen, että tapaamisesta jäi aika kiva olo. Mähän olen ihan kiva ja mielenkiintoinen tyyppi sitten kuitenkin, vaikka sitä välillä itse sen unohtaakin. Oli kivaa viettää aikaa mun kanssa ❤

Jostain syystä olen aina halunnut päästä hotelliin, jossa olisi tämmöinen suihku, mistä näkyy huoneen puolelle. Tyypillistä, että kun vihdoin pääsin semmoiseen, olin siellä yksin :)

 Marikan kanssa jäi ottamatta yhteiskuva ja unohdin myös ottaa kuvan ihanasta salaatista ja varsinkin Sacher-kakkupalasta, jotka vetäisin myöhäiseksi lounaaksi. "Varsinainen ruokabloggaaja" totesin Marikallekin, kun viestiteltiin tapaamisen jälkeen. Mikä on muuten yksi semmoinen juttu, mitä paljon pyörittelin illan aikana itsekseni; että haluaisin ihan oikeasti keskittyä enemmän ruokajuttuihin täällä blogin puolella! Siis kaiken tämän muun lisäksi, en mä tätä höpöttelyäkään halua lopettaa tai edes vähentää. Mutta jotenkin siihen ruokapuoleen pitäisi päästä taas pitkästä aikaa enemmän kiinni!

Kivaa viikonlopun jatkoa kaikille! 

Mitä ajatuksia herättää tuo kohtaaminen oman itsensä kanssa? 

Tykkäätkö siitä, teetkö sitä usein vai pelkäätkö sitä?

KARSI HYVÄ IHMINEN, KARSI!

Törmäsin Facessa hauskaan (ja mun vähän kaksimieliseen ja huonoon huumorintajuun vetoavaan) sanakikkailuun, jossa leikittiin meidän ääkkösillä: "näinkö väärin" vs. "nainko vaarin". Hetken hihiteltyäni tajusin, että tästähän tuli aihe mun kirjoitukseen. "Karsi hyvä ihminen, karsi" vs. "kärsi hyvä ihminen, kärsi".

Kaikilla meillä on stressiä, eikä siitä normaalitilanteessa mun mielestä kannata tehdä kauhean isoa numeroa. Itse asiassa usein pieni stressi, ainakin se semmoinen positiivinen, ajaa meitä hyvällä tavalla eteenpäin ja jopa parantaa suorituskykyä. Jokaisella kuitenkin on se tietty yksilöllinen raja, jonka yli stressikäyrä ei saa kohota - ja aika monella meistä vielä tämän yläpuolella se kriittinen raja, jonka kohdalla vasta ymmärrämme lopettaa tai ainakin hiljentää. Tai siis toivottavasti näin - ne, jotka eivät tähän syystä tai toisesta kykene, palavat loppuun joko hetkellisesti tai pahimmassa tapauksessa tosi pahasti.

Olen aika hyvä sietämään stressiä, mutta rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että suurin osa mun omasta stressistä on yleensä sitä lyhytkestoista ja jopa hyvälaatuista. Tosi harvoin akuutti tilanne kestää muutamia päiviä pidempään tai on sellaista, joka aiheuttaisi pahanlaatuista elämänhallinnan ongelmaa. Pari viikoa sitten käyrä kuitenkin kohosi sinne punaiselle alueelle hyvin lyhyessä ajassa ja tajusin, että en selviä täysjärkisenä ja toimintakykyisenä, ellen tee pikainventaariota elämässäni.

Yksikään aihe, jotka tuohon stressiin liittyivät, ei kuitenkaan ollut sellainen, että pystyisin niihin vaikuttamaan. Eikä ole edelleenkään, samoissa punaisissa lukemissa siis huidellaan noiden suhteen edelleen. Oli siis pakko tarttua pienempiin juttuihin, jotta pää ei hajoaisi. Oli aika karsia kaikki mahdollinen minimiin.

Enkä nyt tarkoita Marie Kondomaista karsimista, vaikka saisi silläkin varmaan aikaiseksi jonkinlaista mielenrauhaa. Mutta ajatus siitä, että alkaisin läpikäymään sukkalaatikkoani ja sitten viikkaamaan niitä jäljelle jääneitä pystyasentoon, tuntui tuossa hetkessä aika absurdilta. Tein pikaisesti listan kaikesta siitä, mikä aiheuttaa isompaa tai pienempää stressiä ja nimenomaan nyt niistä sellaisista asioista, joita arjessa voi lähteä karsimaan ihan tuosta vaan. Ja sitten heivasin ne kaikki "tehdään myöhemmin" -listalle. Tuntui kieltämättä aika radikaalilta, mutta muistin tuolla hetkellä myös sen, että olen onneksi sellainen, joka tähän pystyy.

Kieltämättä vähän nauratti, kun luin sitä listaani. Sieltä meinaan löytyi juttuja, joita toteutan ihan viikoittain, kuten esim. "ei ole pakko siivota niin vimpan päälle" tai "valmisruokakin kelpaa oikein hyvin". On siis näköjään tuo arjen stressinhallinta mulla ihan kunnossa 24/7 😀

Mutta esimerkkinä vaikkapa tämä blogi. Tämähän ei ole mulle mikään pakko, eikä stressinaihe. En varmaan välttämättä olisi edes kirjoittanut pariin viikkoon tänne mitään ihan normaalitilanteessakaan, mutta tuossa stressiangstissa tämäkin nousi sinne punaiselle listalle hetkellisesti. Kun sitten kävin kirjoittamassa itselleni selityksen olla pois täältä hetken aikaa, ei koko blogi ole pyörinyt mielessä vähään aikaan. Muuta kuin niin, että on tehnyt mieli kirjoittaa ❤

Nyt olen hengitellyt paperipussiin pari viikkoa ja myös paahtanut niiden aiheiden parissa, jotka panostani vaativat. Olen itkenyt muutamaan otteeseen, mennyt nukkumaan iltaisin tosi aikaisin. Syönyt einesruokaa ja suklaata, juonut viikonloppuisin viiniä. Jättänyt menemättä uimaan suunniteltuun aikaan ja toisaalta mennyt silloin, kun siltä on tuntunut. Olen nakittanut imuroimisen miehelle ja jättänyt vahtimatta, tuliko joka nurkka nuohottua. Ostanut itselleni hajuveden, johon ei olisi just nyt ollut varaa, mutta ihan sama. Nukkunut viikonloppuisin myöhään ja maannut pari kokonaista päivää sängyssä kirjaa lukien. Stressi on edelleen läsnä ja kuristaa kurkkua ajoittain, mutta karsimalla olen onnistunut elämään sen kanssa ja tajunnut, että selviän tästä niin kauan, kuin on pakko. Muutakaan vaihtoehtoa ei ole!

Ihan hyvä lasagne tulee, vaikka käyttääkin valmista valkokastiketta!

Mutta se stressistä, nyt iloisempiin aiheisiin! Lapsi meinaa ruveta tekemään youtube-videoita keväällä 13 täyttäessään ja kävi juuri viikonlopun kestoisen työväenopiston videoeditointikurssin. Lupasin hänelle, että hankitaan yhteinen hyvä kamera tässä kevään kuluessa, koska olen itse kaipaillut kunnon välinettä, millä ottaa ruokakuvia. Siis just niitä semmoisia yliaseteltuja kuvia, missä aiheeseen liittymättömät ruoka-aineet poseeraavat kaiken maailman muiden härpäkkeiden keskellä. Tykkään ihan älyttömästi semmoisten kuvien ottamisesta (silloin kun siihen on aikaa) ja vaikka puhelimella / pädilläkin saa ihan hyviä kuvia, niin olisihan semmoinen hyvä kamera tosi kiva. En ole hyvä kuvaaja, en varsinkaan missään muualla kuin keittiössä, mutta kaipa siinä voi kehittyä, jos vaan riittävästi puuhastelee. Minähän kävin ruokakuvia kännykällä -kurssin pari vuotta sitten, mutta aika laiskasti olen kuviin sen jälkeen satsannut. Myönnän, että osasyynä on se, että iski se tyhmä itsekritiikki jossain vaiheessa... mikä on ihan hölmöä. Eihän missään voi kehittyä, jos ei riittävästi tee ja myös välillä useimmiten epäonnistu!

Yksi suurimmista ruokakuvaamistani rajoittavista ajatuksistani on ollut se, että mulla ei ole omaa tyyliä. Että en voi (kehtaa?) postata aseteltuja ja nykerrettyjä kuvia, jotka ovat kaikki jollain tasolla muiden "matkimista". Kunnes tajusin, että ihan sama. En ole valokuvaaja, en edes harrastelijakuvaaja, en ammattimainen ruokabloggaaja (enkä näköjään edes postaa kauhean usein ruoka-aiheisia juttuja). Niin että ihan sama, jos ne harvat kuvani ovatkin muilta saatujen inspiraatioiden varassa? Pyörää on aika vaikea tuolla alalla keksiä uudestaan, joten näillä mennään. Jonkinlaista karsimista tämäkin. Että oppii jättämään ne tyhmät, itseään rajoittavat ajatukset pois.

PALAAN PIAN!

Tiedättekö, kun joskus stressikäyrä kohoaa nollasta sataan alle viikossa? Just äsken kaikki oli leppoisaa, nyt yhtäkkiä on sata asiaa sen normaalin elämän lisäksi. Mulla kävi nyt just niin! Osa asioista on hankalia, ihan sitä ikävää stressiä aiheuttavia. Osa kivoja ja suorastaan innostavia, mutta semmoisia kuitenkin, että vievät tosi ison osan mun ajasta ja energiasta. Ja kun sitten kuitenkin pitäisi elää myös sitä omaa elämää, huomioida lapsi ja mies, jaksaa hoitaa arjen tylsemmät ja kivemmat jutut, niin joskus se kassi vaan tulee täyteen.

Niin paljon kuin rakastankin kirjoittamista, huomasin tänä aamuna töihin ajaessani, että stressaan myös tästä blogista, vastaamattomista kommenteista, muiden blogien puolella kommenteista, joita haluaisin sinne jättää, mutta en ehdi. Jotta tästä ei tulisi liian negatiivinen juttu, päätin pistää hetkeksi lapun luukulle ja todeta, että palaan pian!

Siihen voi mennä pari päivää, pari viikkoa tai pari kuukautta, mutta ihan taatusti palaan. Kunhan ne pari negatiivista juttua ensin järjestyvät ja saan muutkin palikat kasaan, pääsette joudutte taas lukemaan mun säkenöiviä juttuja.

Ja terveisiä nyt erityisesti Marikalle, Sadulle, Tiialle ja Annukalle - ettehän pahastu, etten nyt ehdi ja jaksa vastata kommentteihinne!? Olitte kaikki kirjoittaneet niin ajatuksella, että en osaisi vaan vastata teille "joo, kiva". En myöskään vähään aikaan ehdi teidän blogienne puolelle kommentoimaan, mutta lupaan, että palaan sinnekin ennen pitkää. Pus kaikille ❤

UNDER TIAN

Ai että, mä olen ihan hurahtanut ja rakastunut ❤ Blogia pidempää lukeneet tietävät, että olen hullu keittokirjanainen; en osaa olla ostamatta niitä, vaikka harvemmin suoraan niistä mitään kokkaankaan. Rakastan kuitenkin keittokirjojen lukemista ja saan resepteistä inspiraatiota ja vinkkejä omaan ruuanlaittooni. Peruskirjoja en ole enää pitkään aikaan ostanut, koska niitä on jo ihan liikaa. Viime vuosina olenkin keskittynyt kasvisruokakirjoihin. Toistuvasti aina myös petyn (ainakin pikkaisen), koska useimmiten vegekirjoissa painopiste on tofu- ja soijarouheresepteissä, enkä pidä kummastakaan raaka-aineesta. Tämän takia (ja jonkinlaisen järkeistämisyrityksen vuoksi myös) nykyjään lainaan uutuuden ensin kirjastosta ja ostan vasta todettuani kirjan kivaksi.

Viimeisin lainaus oli Hanna Olvenmarkin Annos eurolla -kirja, johon suhtauduin ensin vähän skeptisesti, koska tuollaiset otsikot lupaavat yleensä liikaa. Joko rahaa menee kuitenkin enemmän (koska kirjan lopusta löytyy sadan metrin mittainen lista aineksista, joita on hyvä olla kotona) tai sitten ruoka-annokset ovat niin ankeita, että eurolla tai ei, niin niitä ei viitsi kokata. Tämä kirja sai mut kuitenkin syttymään! Ensinnäkin vihaamiani tofu- ja soijarouheohjeita ei ole kuin muutama (ja niistäkin osan pystyy soveltamaan linssi- tai papuversioksi). Hyvä olla kotona -lista löytyy luonnollisesti tästäkin kirjasta, mutta lista on oikeasti järkevä ja semmoinen, mikä taatusti löytyy edes vähänkään kokkaavan ihmisen keittiöstä. Ja kolmanneksi, reseptit ovat ihan älyttömän inspiroivia ja herkullisen oloisia. Jo ennen kuin olin kokannut yhtäkään ohjetta (!), tilasin kirjan itselleni ja riehaannuin samalla tilaamaan myös Hannan uusimman Portionen under tian: 300-kronorsveckorna ja vieläpä ihan alkuperäiskielellä, koska en malta odottaa käännöstä :) Annos eurolla -kirjasta löytyy neljä valmista viikkosuunnitelmaa ostoslistoineen ja tuo uusin rakentuu siis täysin näihin viikkosuunnitelmiin.

Samaisia viikkosuunnitelmia löytyy lähes sata Hannan blogista Portionen under tian, jota olenkin nyt lähipäivät selaillut tuntitolkulla. Kyse on siis - kuten nimikin antaa ymmärtää - siitä, että ruokakulut pyritään minimoimaan. Olen itse tässä tosi huono ja kaivannut säästämiseen tukea jo jonkin aikaa. Koska en kuitenkaan suostu tinkimään siitä, että ruoka on hyvää, on ruokakuluissa säästäminen kohdallani ollut aika epäonnistunutta touhua. Josko tähän nyt saataisi vihdoinkin muutos!? Olen ihan totaalisen kyllästynyt siihen, että mun tuloista ei jää juurikaan mitään säästöön. Vaikka en mitään jättipalkkaa saakaan, niin sen verran kuitenkin, että vähän ruokahuoltoa järkeistämällä saisin säästettyä taatusti useita satasia kuukaudessa.

Koska tyypilliseen tapaan hehkutan täällä asiaa, jota en vielä ole edes testannut (hehe!!), tein kuitenkin laskelman tukemaan tätä etukäteishypetystäni. Syötin talven viikkoruokalistan ostoslistan Prisman kauppakassipalveluun. Kyseessä on siis seitsemän ruokalajia (tai tarkalleen ottaen kuusi, yhden päivän ruokaa syödään pakastimen kautta kahtena päivänä) neljälle. Käytännössä tämä siis tarkoittaa aina meidän kolmen illallista ja viimeisen annoksen syön seuraavana päivänä lounaalla töissä. Mun ruokakomerosta olisi löytynyt paljon ostoslistan aineksia jo valmiina (kuten kaikki kuivatut pavut ja kikherneet, jauhot ja monet mausteet, tahnat ja säilykkeet), mutta syötin kuitenkin lähes kaikki ainekset Prisman palveluun. Hinta menee näin vähän yläkanttiin, koska osaa purkeista ja paketeista ei tule käytettyä kerralla ja ne jäävät näin odottamaan myöhempää käyttöä.

En vielä tässäkään vaiheessa (vaikka kirjaan olinkin jo ihastunut ja jopa ostanut niitä kaksi - hullu mikä hullu!) ihan uskonut tätä Annos eurolla - lupausta, mutta ihan totta: 28 annokselle tulee hinnaksi 32,52€ mikä tarkoittaa siis 1,16 euron annoshintaa!! Aineksista jää aika paljon seuraaville viikoille ja mikä tärkeintä, ne ovat juttuja, mitä tulee varmasti käytettyä, eivätkä jotain erikoisjuttuja. Tietenkin tohon päälle tulee vielä kaikki muut ostokset, mutta väitän kyllä, että meillä ei ole kertaakaan mennyt viikon päivällisaineisiin noin vähän rahaa!

Olen lukemattomista yrityksistä huolimatta edelleen todella huono suunnittelemaan viikon ruokalistaa kerralla, ainakaan niin, että samalla pystyisin minimoimaan ruokahävikin. Niinpä päätän nyt tarttua tähän Hannan kirjan ja blogin avulla ja lupaan raportoida näistä myös teille. Tuttuun tapaan lupaan myös tunnustaa, jos homma menee persiilleen...

Ai niin, haluatte varmaan myös tietää, mitä meillä syödään ensi viikolla:

Ma: Linssipasta

Ti: Kikhernepata punaisella currykastikkeella

Ke: Punajuuripiirakka

To: Kookos-porkkanakeitto

Pe: Sienirisotto

La: Punajuuripihvit, sipulikastiketta ja persiljaperunamuusia

Su: Kikhernepata punaisella currykastikkeella

Keittokirjojen lisäksi toinen heikkouteni on kaikki mahdolliset keittiöhärpäkkeet ja -laitteet. Meidän keittiötä suunnitellessani otin tämän huomioon niin, että mulla on ruokakomeron puolella tilaa niille kaikille, jotta niitä myös tulee käytettyä. Yleiskone, tehosekoitin, mehulinko ja sitruspuserrin ovat viikoittaisessa käytössä, kahvinkeitin ja espressokone tietenkin myös. Harvemmin käytetyt (mm. lihamylly, pastakone ja mehumaija) asustavat varaston puolella, mistä haen ne pari kertaa vuodessa sisätiloihin vierailemaan. Viime viikolla hankimme pitkään miettimämme leipäkoneen. Kyllä, luit ihan oikein, leipäkoneen, tuon 80- ja 90-luvun turhakkeen, joka pölyttyy tuhansien kotien keittiökaapin nurkassa. Meillä kummallakaan ei ole koskaan ollut leipäkonetta ja minä olen tosi huono leipoja. Olemme tosiaan jo pidempään, vähän naureskellen, miettineet laitteen hankkimista ja nyt viime viikolla uuden uunin ostosreissulla innostuimme ja ostimme sen. Käsittämätöntä kyllä, laitteen mukana ei tullut minkäänlaista reseptikirjaa ja manuaalikin oli englanninkielinen (lisäksi kahdeksan muuta kieltä, mutta ei suomea), jonka fonttikoko on noin 0,8. Olen sitä nyt suurennuslasin kanssa (oikeasti!) tihrustanut usean päivän ajan, googlaillut ohjeita ja saanut niitä myös kavereilta. Tänään uskaltauduin viimein käynnistämään koneen ja jännityksellä odotamme nyt iltapalaksi valmistuvaa ihan perushiivaleipää. Jos sulla on joku superhyvä ohje, niin otan sen ilolla vastaan tuolla kommenttiboksin puolella!

Väliin muistutus vege-valmisruokien aatelisesta eli tomaatti-chilimaustetuista Boltseista. Olen ihan yhtä kranttu vege/vegaani-jutuissa einesten suhteen, kuin muidenkin, mutta näitä ostan lähes viikottain. Kuvassa olen muhittanut Boltseja itse tehdyssä tomaattikastikkeessa, mutta eniten tykkään niistä ihan semmoisenaan lounassalaatin seassa. Nyt on näemmä tullut uusi maku, Boltsi Morocco, tuskin maltan odottaa, että pääsen testaamaan! Oletko jo ehtinyt maistaa?



Mitäs muuta? Ai niin, jaiks ja jee, mä lähden syksyllä Islantiin!!! Lupauduin vetäjäksi aika isoon monen koulun yhteiseen tiedematkaan, joka suuntautuu tuohon unelmieni kohteeseen. Suunnittelu vielä ihan alkutekijöissään, enkä tiedä vielä edes, kuka lähtee kanssani (ja 20 oppilaan kanssa) reissuun. Jännittää ja innostaa ihan kamalasti (ehkä vähän pelottaakin, mutta se tunne on nyt vaan pantava jäihin, hyvin tää menee). Vähän jo valmiiksi harmittaa, että mies ja lapsi eivät pääse mukaan, mutta ounastelen innostuvani kohteesta niin paljon, että reissu ei tule jäämään viimeiseksi.

Loppuun vielä ihana, ei yhtään äklömakea päärynäpiirakan ohje, jonka tosi joudut klikkaamaan linkin kautta eli täältä. Satu Koivisto on sen tason kokki, että hänen blogiaan kannattaa seurata, jos on vähääkään kiinnostunut herkullisesta ja ekologisesta tavasta laittaa ruokaa. Molemmat Sadun ruokakirjat (Gastronaatti I ja II) ovat myös ihan must-hankintoja!

Mitä sulle kuuluu? 

Osaatko suunnitella viikon ruuan järkevästi ja edullisesti? 

Onko sulla leipäkone ja jos on, käytätkö sitä? 

Oletko käynyt Islannissa? 

Hyvää viikonlopun jatkoa kaikille ❤