keskiviikko 26. syyskuuta 2018

ELÄMÄNI NUMEROINA

Ainakin Tuulan ja Tuulannelin blogeissa olen nähnyt kivan numerohaasteen, joka sopii tähän hetkeen oikein hyvin; jotain höpöttämistä kaipaan, mutta en mitään kauhean syvällistä tai vaikeaa, koska koeviikko ja ylppärien korjaaminen. Tässä muutamia elämäni numeroita, tosin olen kyllä ihan varma, että monta tärkeää ja hauskaa jää nyt ulkopuolelle, koska aivot ovat tällä hetkellä ihan nollatilassa. Siitä onkin hyvä aloittaa...

0 toimivaa aivosolua tällä hetkellä kokeiden korjaamisesta johtuen.

1 ihana ja ainutlaatuinen aviomies.

1 ihana ja ainutlaatuinen poikalapsi.

1 ihana ja ainutlaatuinen kissa.


3 pienen, mutta sitäkin tiiviimmän perheemme koko. Muistutamme toisiamme aina säännöllisesti siitä, että meillä on ihana perhe.

2 sisarusta, yksi veli ja yksi sisko. Rakkaita, läheisiä, ihania, raivostuttavia - parhaita ❤ Olen vanhin ja toivon aina, että olen osannut olla "tehtäväni arvoinen".

3 elämänlahjana saatua puolilasta. Käytämme yhteisymmärryksessä tätä hassua termiä, koska sanat lapsipuoli ja äitipuoli sopisivat tilanteeseen, jossa olisimme joskus asuneet yhdessä. Näin ei ole, vaan olen onnekkaasti päässyt näiden puolilapsieni elämään ilman uusioperheen arkikipuiluja. Ihan mahtavia tyyppejä kaikki ❤

7 puolilapsilta saatua puolilapsenlasta. Joiden setä tai eno oma lapseni on, vaikka on nuorempi, kuin osa "kohteistaan". Hassua tämä uusioperheiden dynamiikka.

8 paikkakuntien määrä, missä olen asunut. Asuntojen määrää en osaa edes laskea, niitä on varmasti 20 - 30. Helsinki on tietyllä tapaa rakkain paikka, kotikaupunkini ikuisesti, mutta paras paikka on tämä nykyinen (tuppukylä), missä sydämeni eli rakkaimpanikin ovat. Täältä lähden korkeintaan enää yhteen paikkaan ennen loppusijoitusta. Emme ole vielä osanneet päättää miehen kanssa, mikä tämä paikka tulee olemaan.

11 vuotta sitten minusta tuli äiti. Asia, mikä oli minulle itsestään selvää jo pikkutytöstä lähtien, mutta jonka toteutuminen ei sitten ollutkaan niin itsestään selvää. Varsinkin siitä johtuen käsittämättömän hieno asia. Paras asia elämässäni.

12 vuotta sitten tapasin mieheni, joka mahdollisti kohdan 11 ja muutenkin on tehnyt minusta äärettömän onnellisen naisen. En vieläkään ole ihan varma, mitä olen tehnyt oikein saadakseni tuollaisen tyypin kumppanikseni. Toisaalta välillä myös mietin, että mitä ihmettä olen tehnyt väärin saadakseni tuollaisen tyypin kumppanikseni 😂 Rakkauteen mahtuu kaikki tunteet ❤

18 vuotta olen ollut opettaja ja koko ajan samassa koulussa. Aika lailla vahingossa päädyin tänne, enkä usko, että koskaan tulen vaihtamaan työpaikkaa. Rakas talo, vaikka monia epäkohtiakin on. Mutta missä työpaikassa ei olisi?

30 kilometriä on työmatkani yhteen suuntaan. Ärsyttää suuresti, että joudun sen ajamaan omalla autolla. Vaikka tykkään ajamisesta, haluaisin mieluummin käyttää julkisia, mutta se ei täällä maaseudulla ole mahdollista.

41 on kengännumeroni, joka ennen raskautta oli 39. Protestoin edelleen katkerasti siitä, että raskaus muuttaa kehon ihan jokaisessa mahdollisessa ulottuvuudessa!

49 ikäni, ihan kohta 50. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, mieli ei ole ehtinyt numeroiden matkaan. Kysyn edelleen oppilailtani (jotka siis ovat syntyneen 2000-luvulla), että muistattehan te Tshernobylin? Kipuilin ikääntymisen kanssa pari vuotta, mutta nyt tuntuu siltä. että pahimmat kaunat on haudattu ja me ollaan noiden numeroiden kanssa jo ihan kavereita. 


174 senttiä pituutta. Nuorena aikuisena, kun tämä mitattiin, senttejä oli kaksi enemmän. Kaksi on siis siirtynyt tuonne kengännumeroon. En tajua. 

400 lukiokurssia suunnilleen (tämä on arvio, en tiedä ihan tarkkaa määrää) olen opettanut 2000-luvulla. Biologiaa ja maantiedettä, molempia aineita rakastan ja molempien opettaminen antaa minulle valtavasti. Jokaisen oppitunnin yritän hoitaa kuin "viimeistä päivää", jotta opiskelijat saavat minusta kaiken mahdollisen irti.

1985 vuosi, jolloin lähdin vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin ja sain sieltä toisen perheen itselleni. Vuosi täynnä kokemuksia, jotka kasvattivat minua enemmän kuin mikään muu tuohon aikaan olisi voinut kasvattaa. Tulin kyllä takaisin sieltä ihan yhtä kakarana kuin lähdinkin, opit olen tajunnut vasta paljon myöhemmin.

1990-luku - tietyllä tapaa ihan mahtavaa aikaa elämässäni, toisaalta joukkoon mahtuu hetkiä, kuukausia ja vuosia, jotka haluaisin vain unohtaa. Ja olenkin unohtanut, en enää kanna niitä mukanani taakkana, ainoastaan opit ovat jääneet. Tiettyjä hetkiä noilta vuosilta en kuitenkaan koskaan enää halua muistella. 

4906 merkkiä välilyönteineen oli tämän tekstin pituus. Tämän tiedon saan joka kerta, kun tarkistan postausten oikeinkirjoituksen wordin oikolukuohjelmalla melko pahasta lukihäiriöstäni johtuen.

10 000 opiskelijaa suunnilleen on istunut tunneillani. Toivottavasti olen antanut heille yhtä paljon, kuin he ovat antaneet minulle!


Ja vielä tähän loppuun elämäni numeroina juuri nyt -luvut. 410 koevastausta + 82 kurssityötä, joita pitäisi olla just nyt lukemassa. Että pitäisi vissiin tehdä jotain muuta, kuin kirjoitella tämmöisiä hömppäpostauksia...

Miltä sinun elämäsi näyttää numeroina? Tartu ihmeessä tähän haasteeseen, jos et ole sitä jo tehnyt! Kivaa viikon jatkoa kaikille 💗

keskiviikko 19. syyskuuta 2018

LIHAPULLAT SUPPILOVAHVEROKASTIKKEESSA JA OMENA-HALVAPIIRAKKA

Jos pitäisi valita yksi ruokavuodenaika, se olisi ehdottomasti syksy. Tähän aikaan tarjonta kaikista lempiraaka-aineistani on parhaimmillaan: juurekset, sienet ja omenat. Jos vielä kesän marjat ja herneenpalot saisi siirrettyä syksylle, tämä olisi keittiöihmiselle ihan täydellistä aikaa.




Vielä kun on niin onnekas, että asuu maalla ja lähistöllä on hyviä sienimetsiä, on tilanne suorastaan täydellinen. Itse asiassa meillä on jopa omalla tontilla pieni metsälämpäre, joka tuottaa kanttarelleja ja suppilovahveroita aika hyvin. Piha pukkaa punikkitatteja, mutta kuten aikaisemmin kirjoitin, niitä en oikein saa hyödynnettyä. Rehellisyyden nimissä mun on kyllä pakko tunnustaa, että sienimetsään en lähde itse; metsä olisi muuten parhaimmillaan juuri syksyllä, mutta hirvikärpäset ovat ottaneet musta niskaotteen. Olen tosi pahasti ötökkäkammoinen ja pystyn nykyjään elämään kaikkien muiden hyönteisten kanssa, mutta en hirvikärpästen. Se kauhun aste, mikä mut valtaa niiden hyökätessä kimppuuni on semmoinen, että jätän metsäsamoilun suosiolla miehen hommaksi. Ja voi onnea, mies taas viikonloppuna piipahti metsässä ja toi mukanaan pienen määrän suppiksia. Kovin olivat vielä pieniä, eikä määräkään päätä huimannut, mutta riitti meidän pienen perheemme tarpeisiin oikein hyvin.


Tein lihapullia ihan perusohjeen mukaan. Lisään perustaikinaan aina erilaisia mausteita sen mukaan, mistä päin maailmaa sen kertainen ateria on saanut inspiraationsa ja tällä kertaa lisäsin joukkoon vähän timjamia tuomaan "metsäistä" makua. Uunissa kypsennetyt lihapullat laitoin lapsen karjuen esittämistä vastalauseista huolimatta vielä hautumaan pienellä lämmöllä sienikastikkeen joukkoon. Hiljeni kuulkaa lapsen vastalauseet tätä syödessä ja myönsi (hieman pitkin hampain), että okei, kyllä hän sittenkin taitaa tykätä sienistä ❤ Lihapullien ohjeen löydät tuosta yllä olevasta linkistä (tai käytä omaa perusohjettasi), mutta laitan varmuuden vuoksi tähän nyt sen ainoan oikean sienikastikkeen ohjeen. Tämän olen oppinut äidiltäni, joka oppi sen äidiltään ja hän äidiltään. Olenkin joskus aikaisemmin kertonut, että lapsuudenkodissani isäni oli se varsinainen kokki, innovatiivinen ja asiasta innostunut, mutta äiti teki - ja tekee edelleen - ne tietyt perinneruuat. Joiden reseptit ovat pyhiä ja reseptiin ei koskaan kajota, ei koskaan! Sienikastikkeeseen ei valitettavasti ole täsmällisiä määriä, toivottavasti pärjäät tällä vähän epämääräisellä ohjeella.

Äidin sienikastike

noin litra putsattuja ja pieneksi silputtuja sieniä
pieni sipuli pieneksi silputtuna
voita paistamiseen
3-4 dl kuohukermaa
vehnäjauhoja
suolaa, valko- ja mustapippuria

Paista sipulit voissa (muista lisätä pieni ripaus suolaa ja sokeria). Anna ruskistua kevyesti ja laske sen jälkeen lämpöä. Anna sipulien hautua niin kauan, että ovat lähes karamellisoituneita.

Nosta lämpöä, lisää joukkoon sienet ja paista niitä jatkuvasti sekoitellen, kunnes kaikki neste on haihtunut. Jatka paistamista, kunnes sieni-sipuli -seos on täysin kuiva ja sienet melkein kärtsäävät. Mausta suolalla, varovaisella ripauksella valkopippuria ja muutamalla rouhaisulla mustapippuria. 

Ripottele sekaan (noin ruokalusikallinen) vehnäjauhoja, sekoittele hetken aikaa. 
Lisää kerma, anna kiehahtaa ja laske sen jälkeen lämpö alhaisimmalle. 
Anna hautua vähintään puoli tuntia, mitä pidempään, sen parempi. 

Tämän kastikkeen joukkoon lisäsin siis vielä kypsät lihapullat ja jatkoin hauduttamista vajaan tunnin ajan. Söimme lihapullat uunissa kypsennettyjen perunoiden ja porkkanoiden kanssa.


Jälkkäriksi oli jo perjantaina tehtyä omena-halvapiirakkaa. Innostuksen piirakkaan sain Elina Innasen Chocochili-blogista, joka on muuten heittämällä ihan paras (kasvis)ruokablogi. Vaikka ohjeet ovat vegaanisia, niitä voi ihan hyvin soveltaa ihan "tavalliseen" kasvisruokavalion noudattamiseen, eikä kukaan nyt toisaalta kuole siihen, vaikka välillä vegaanista ruokaa söisikin 😊 Lähinnä muuntelen välillä kermoja ihan tavallisiksi ja käytän normijuustoa vegaanisten vaihtoehtojen tilalla (vaikka niitäkin kyllä voisi kokeilla, ovat kuulemma tosi hyviä nykyjään). Elinan kirjat ovat kasvisruokakirjojen aatelia ja tyyppinä Elina on niin ihanan oloinen, että mulla on semmoinen kevyt ruokabloggaajan girl crush häntä kohtaan 😍 Alkuperäisen ohjeen piirakkaan löydät täältä, mutta mulla ei ollut perjantaina paukkuja ruveta tekemään taikinaa itse, vaan turvauduin Sunnuntain valmiiseen piirakkataikinaan. Piirakka jakoi meidän perheen selvästi kolmeen: lapsi ei tykännyt lainkaan, mä olen vähän siinä välissä (on hyvää, mutta ei tajunnanräjäyttävää) ja mies tykkäsi tästä ihan hulluna. Tykkäsin itse seuraavana aamuna paljon enemmän, kuin heti valmistumisen jälkeen. Jos tykkäät halvasta, kokeile ihmeessä. Jos et tykkää halvasta, harkitse.

Omena-halvapiirakka

paketti valmista makeaa piirastaikinaa
3 omenaa mahdollisimman ohuiksi siivuiksi viipaloituina
100 g (vanilja)halvaa

Kauli taikina ohueksi levyksi. Levitä pinnalle halva ja asettele omenasiivut halvan päälle.
Käännä reunat ja painele ne haarukalla tiiviiksi.

Paista 200 asteessa noin puoli tuntia. Anna jäähtyä ja tarjoa vaniljajäätelön tai kermavaahdon kanssa. Tai syö ihan semmoisenaan.


Nyt on jotenkin hurjan hyvä pössis päällä ❤ Mietin just tänään, että mistäköhän se johtuu ja tajusin sitten, että vaihdevuosioireet ovat pysyneet minimissään ja elämänlaatu tuntuu tästä syystä parantuneen ihan hurjasti. Aloitin elokuussa estrogeenihoidon ja voin kyllä suositella sitä 100% kaikille, jotka kärvistelevät ikääntymisen mukanaan tuomien oireiden kanssa. Kaikki tuntuu jotenkin ihan älyttömän paljon valoisammalta ja helpommalta tällä hetkellä, kuin vielä puoli vuotta sitten, vaikka mikään muu ei ole elämässä muuttunut. Edes ihan kohta alkavat opettajan syksyn ruuhkaviikot (koeviikko ja yo-kokeiden korjaaminen) ei tunnu missään. Olen ihan tyyni ja zen ja ihan vaan, että:

Kuva täältä
Miten sulla menee? Kivaa keskiviikkoa teielle kaikille! 💗

perjantai 14. syyskuuta 2018

NÄISSÄ 5 + 5 ASIASSA OLEN HUONO

Blogeissa on jo jonkin aikaa kiertänyt haaste "näissä viidessä asiassa olen huono". Näitä on ollut tosi mielenkiintoista lukea; kun kaikki avaavat itsensä niin rehellisesti ja tunnustavat "huonoutensa". Mun mielestä ihmistä mitataan kahdella tavalla: osaako hän kehua itseään ja vastaavasti myös löytää itsestään huonoja puolia. Jos molempia ei osaa tehdä, on ehkä lyhyen itsetutkiskelun paikka. Miksi en osaa löytää itsestäni mitään hyvää? Mikä minussa on niin erikoista, että minusta ei muka löytyisi mitään huonoa? Kumpikaan ei ole järin hyvä tapa suhtautua itseensä!

Me olemme stereotyyppisesti kansa, joka osaa vain ja ainoastaan moittia itseään. No, siinä tapauksessa mun perimä on jostain harvinaisen kaukaa, koska mun on kyllä äärettömän helppo kehua itseäni 😂 Mutta toisaalta osaan kyllä löytää itsestäni myös huonoja puolia. Itse asiassa, kun aloitin tämän kirjoittamisen, totesin, etten pysty rajaamaan listaa vain viiteen. Ihan vaan sen takia, etten osannut päättää, lähdenkö liikkeelle "en osaa kutoa villasukkia" -linjalla vai "olen huono sietämään epävarmuutta" -osastolla. Niinpä jaottelin tämän kahteen: ihan arkiset asiat ja sitten ne luonteeseen liittyvät, syvällisemmät jutut.



Kevyet viisi asiaa, missä olen huono

Olen ihan sairaan huono laulamaan. Jos luulet, että et osaa laulaa, ota muhun yhteyttä, niin vedetään yksi karaoke-ilta yhdessä. Lupaan, että rakastat ääntäsi sen illan jälkeen! Pystyn vetämään biisin kuin biisin alusta loppuun asti niin, että yksikään nuotti ei mene kohdalleen. Toisaalta, talentti sekin!

Olen huono puutarhuri. En osaa suunnitella kivaa ja kaunista pihaa. En osaa toteuttaa muiden tekemiä istutussuunnitelmia. Ja jos yhden kasvin saisinkin istutettua oikeaan paikkaan, en todellakaan jaksa pitää siitä huolta kahta päivää pidempään. Siis rikkaruohojen kitkeminen - oikeesti, ketä kiinnostaa?

Olen huono siivoamaan. Ei huvita, ärsyttävää touhua (kun homma kuitenkin toistuu taas uudestaan viikon kuluttua), kuka jaksaa siirtää lipastoa imuroidakseen sen alta, kun ei sitä pölyä kuitenkaan näe jne. Tavarat tykkään pitää kyllä järjestyksessä, mutta minä, imuri ja Tolu emme todellakaan muodosta mitään pyhää kolminaisuutta.

Olen huono keittämään perunoita. Hahaa, tämä on niin hauska ja järkytän tällä itsenikin kerta toisensa perään. Handlaan keittiössä tuhat ja sata monimutkaistakin asiaa ja teen melko hyvää ruokaa useimmiten, mutta täydelliseksi keitettyjä perunoita meillä saa syödäkseen tosi harvoin. Yleensä ne kiehuvat vähän yli (siis muussiksi) tai sitten, jos olen oikein skarppina niiden kanssa, jäävät silleen ärsyttävällä tavalla hintsun verran vähän raaoiksi.

Olen huono muistamaan ja oppimaan nippelitietoa. Siis apua, mikä on Euroopan kuudenneksi pisin joki (kts. alla)? Kauriin vai Kravun kääntöpiiri, kummalla pallonpuoliskolla? Hapettuminen ja pelkistyminen, miten se nyt menikään? Glukoosin kaava? Hankala puute luonnontieteiden opettajalle, joten olen joutunut kehittelemään lukemattoman määrän muistisääntöjä kaikkeen siihen pikkutietoon, mikä minun pitää hallita. Toisaalta tämä on hyvä, koska ymmärrän näin myös opiskelijoiden vaikeudet osata näitä pikkuasioita. Onneksi elämme 2000-luvulla ja voimme aina todeta KVG!


Vakavat viisi asiaa, missä olen huono

Olen todella, siis todella huono, sietämään typeryyttä. Typeryys on pahinta mitä tiedän ja myöskin ominaisuus, minkä sietämistä en pysty feikkaamaan mitenkään. Typeryys ei tarkoita sitä, että ihminen ei osaa integroida, ei tiedä Euroopan kuudenneksi pisimmän joen nimeä tai ei ole lukenut Waltarin Sinuhea. Typeryys tarkoittaa välinpitämättömyyttä muita kohtaan, muiden mielipiteiden ja arvomaailman dissaamista, itsensä pönkittämistä väärillä ja epärehellisillä tavoilla. Typerä ihminen pitää omaa mielipidettään ainoana oikeana totuutena ja pyrkii puukottamaan muita selkään aina tilanteen tullen. Typerä ihminen nolaa muut aina sopivan hetken tullen ja nostaa itsensä muiden yläpuolelle. Typeryyttä on arvostella muita koulutustaustan, ulkonäön, varallisuuden tai minkään muunkaan ulkoisen asian takia. Typerä ihminen kiusaa toista, tekee toisesta pilkkaa, alistaa ja latistaa toisia. Typerä ihminen ei tajua itse olevansa typerä - se on se kaikista eniten ärsytystä aiheuttava asia. Typerä ihminen pitää itseään hyvänä, täydellisenä, mallikelpoisena ja muutenkin erinomaisena tajuamatta itse, mikä ääliö todellisuudessa on. Nuorempana nielin rumat sanani aina kohdatessani typeryyttä, mutta nykyjään enää en.

Olen huono unohtamaan. Annan kyllä anteeksi, mutta kokemaani vääryyttä en unohda koskaan. Jotkut ovat sitä mieltä, että tämä ei ole mahdollista - että nämä ikään kuin sulkevat toisensa pois. Olen eri mieltä tai näin se ainakin kohdallani menee. En vatvo tapahtuneita (edes mielessäni), en mieti menneitä, mutta joka kerta kun kohtaan ihmisen, joka on tehnyt väärin minua kohtaan, muistan sen. Toki tämä vaikuttaa luottamukseen ja uskallukseen olla tällaisen ihmisen kanssa syvemmässä suhteessa.

Olen huono tarttumaan toimeen. Jätän kaiken aina joko viime tippaan tai siirrän hamaan tulevaisuuteen. Tämä pätee niin arkisiin pikkujuttuihin ("järjestä keittiön saareke") kuin isoihin haaveisiinkin. Suunnittelen, suunnittelen ja suunnittelen vielä vähän lisää - siinä olen kyllä ihan sairaan hyvä - mutta asioiden aloittaminen on jostain syystä ihan älyttömän vaikeaa.

Olen huono sietämään epävarmuutta ja -tietoisuutta. Minua ei niinkään ahdista silloin, jos tiedän jonkun asian olevan huonosti, mutta se, että joku asia saattaa olla huonosti, saa sydämeni puristumaan rusinaksi ja tuntuu, etten pysty hengittämään kunnolla. Erityisen kamalaa on, jos joudun tuntemaan epätietoisuutta rakkaimmistani. Onko hänellä kaikki hyvin? Miksi hän vaikuttaa surulliselta? Mitä jos kaikki ei menekään hyvin hänen elämässään? Välillä vähän vaikeaa äiti-ihmiselle tämä luonteenpiirre...

Olen huono antamaan muille tilaa. Hävettävin ja huonoin piirteeni tähän loppuun. Olen aina tykännyt olla keskipisteenä, olla se, joka puhuu ensin, enemmän ja kovimmalla äänellä. Joka innostuessaan keskeyttää muut ja puhuu päälle. En välttämättä ole aina oikeassa (siis edes omasta mielestäni), mutta haluan kuitenkin kertoa, miten minä asian näen. Tykkään ottaa viihdyttäjän roolin ja hauskuuttaa ihmisiä. Teen sen kyllä usein omalla kustannuksellani eli osaan myös nauraa itselleni ja mokata julkisesti. Joskus tämä on myös hyvä piirre; otan helposti vastuuta ja hoidan asiat pois ennen, kuin muut ehtivät edes päättää, kenen pitäisi. Väitän, että tämä luonteenpiirteeni on vaikuttanut alitajuntaisesti ammatinvalintaani. Opettajana saan olla koko ajan kaiken keskipisteenä, puhua enemmän kuin muut ja saan siitä vielä rahaakin. Mutta veikkaan, että olen tällä ominaisuudella ärsyttänyt lukemattomia ihmisiä vuosien varrella ja ärsytän varmaan edelleen.

Oletko jo tarttunut tähän haasteeseen? Olisi kiva kuulla, mikä on sinun listasi! Hei, kivaa viikonloppua kaikille! Postauksen kuvasaldo on surkea ("olen huono valokuvaaja" oli vähän turhan itsestäänselvyys tälle listalle), koska mulla on kiire perjantaitortillojen ja kahden omenapiirasohjeen pariin. Siksi pelkästään pari netistä kaivettua kuvaa (ja koska olen huono siinäkin, unohdin merkata lähteet muistiin...).

💗

keskiviikko 12. syyskuuta 2018

APPELSIININEN KIKHERNE-PORKKANAHÖYSTÖ

Ruokajuttuja pitkästä aikaa! Hikinen kesä ei kauheasti innostanut kokkaamaan ja syksyn (lue: arjen) tullen ruokapuoli on ollut sen verran arkista, että en oikein ole saanut postauksia aikaiseksi. Lisäksi mulla on ollut vähän ristiriitainen fiilis asian tiimoilta: toisaalta olen kaivannut ruokajuttujen kirjoittamista ja suunnitelutkin paljon sitä, miten haluaisin kehittää blogia taas enemmän siihen suuntaan, mistä kaikki alun perin sai alkunsa. Toisaalta taas tykkään myös siitä suunnasta mihin olen mennyt, että aiheet liittyvät muuhunkin elämään, kuin pelkkään ruokaan. Ruokajuttujen kirjoittamisessa on aina semmoinen "ongelma", että niistä ei oikein herää keskustelua ja juuri se kommunikointi lukijoiden kanssa on yksi eniten tykkäämistäni asioista tässä bloggaamisessa. Toisaalta se on ihan ymmärrettävää, ei kikherneistä saa aikaiseksi säkenöivää keskustelua vaikka miten yrittäisi, mutta toisaalta se joskus myös harmittaa. Ehkä semmoinen sopiva tasapaino ruokajuttujen ja muiden höpinöiden välillä on se, mihin voisi yrittää pyrkiä ja todeta, että tämä blogi nyt vaan on sillisalaatti aiheiden suhteen.


Arki on tosiaan ollut sen verran arkea, että mitään ihmeellisiä reseptejä ei ole tullut kokeiltua tai kehiteltyä. Ennen kuin siirryn päivän aiheeseen eli pitkästä aikaa johonkin uuteen, ajattelin nostaa täältä blogin syövereistä ylös muutamia tosi hyviä arkireseptejä teillekin avuksi siihen normikeskiviikon pyörittämiseen. Nämä ovat ohjeita, jotka ovat pelastaneet mun päivän ties miten monta kertaa, suosittelen kokeilemaan!








Kuten inspiraatiolistastakin huomaa, on taas hinkua enemmän kasvispainotteiseen ruokaan. Tavallaan odottelen talvea ja siihen kuuluvia maukkaita (ja helppoja!) lihapatoja, mutta just nyt mielessä pyörii koko ajan erilaiset kasvisruuat. Kikherneet pääsevät mun keittiöön yleensä lähinnä hummuksen roolissa (muistathan tehdä sitä kaikkien kasvisruokien lisukkeeksi ja miksei muutenkin!), mutta jostain syystä ne ovat nyt himottaneet mua ihan semmoisenaan. Tai ei nyt ihan semmoisenaan, mutta ruuan pääroolissa. Uskon aika vahvasti siihen, että silloin jos kroppa toimii suht hyvin ja ruoka on 80% puhdasta ja laadukasta, meidän kroppa myös kertoo meille, milloin on aika syödä jotain tiettyä ruoka-ainetta. Mulla ainakin tulee säännöllisesti erilaisia tarpeita - suorastaan himoja - johonkin ruoka-aineeseen ja niin kauan, kun kyse ei ole joka kerta (välillä saa olla!) suklaasta tai viinistä, niitä kropan huutoja olisi syytä kuunnella!

Tähän ruokaan sain inspiraation Jonnan blogista. Mä käyn lukemassa tosi paljon erilaisia blogeja ja vaikka Jonnan aiheet välillä ovatkin ihan mun "boksin ulkopuolella", niin olen saanut hänen blogistaan paljon ruokaideoita. Jonna on fiksun oloinen nuori nainen (haha, nyt kun olen virallisesti seniori, saan sanoa kaikkia alle 49-vuotiaita nuoriksi naisiksi!), joka kirjoittaa ruokajuttujen lisäksi myös kivoja tekstejä mm. arjesta, säästämisestä, ekologisuudesta ja nyt viimeisimpänä vegaanisesta ruokavaliosta. Anteeksi Jonna, etten useammin (eli never...) käy kommentoimassa sun juttuja, koitan ryhdistäytyä... Mutta siis, hyvä herrasväki, tässä Jonnan innoittama uusi kasvisresepti, joka on helppo, nopea ja sopii arkeen tosi hyvin. Pahoittelen, että määrät ovat taas vähän sinnepäin, kirjoitin tämän muistiin vasta jälkikäteen ja saattaa olla, että varsinkin mausteet ovat alakanttiin. Maistele ja lisää niiden määrää, jos siltä tuntuu!



Appelsiininen kikherne-porkkanahöystö

pieni sipuli (tai puolikas isosta)
2 valkosipulinkynttä
purkillinen kikherneitä (mulla GoGreen)
2-3 porkkanaa
1 iso appelsiini
40 g pinaattia silputtuna
n. 5 dl kasvislientä
öljyä
suola, mustapippuri
ripaus sokeria
chilihiutaleita (n. 1/2 tl sen mukaan, miten tulista haluat)
n. 1 rkl kurkumaa
n. 1 rkl Ras el Hanout mausteseosta
silputtua basilikaa (tai persiljaa tai korianteria) tarjoiluun

Pilko sipuli ja valkosipuli pieneksi silpuksi. Kuori ja kuutio porkkanat. 
Huuhdo ja valuta kikherneet hyvin. 
Pese appelsiini hyvin.
Raasta appelsiinin kuori (ei valkoista osaa) ja purista sen jälkeen hedelmä mehuksi. 

Kuullota sipuli ja valkosipuli pienessä öljylorauksessa 
alhaisella lämmöllä, kunnes sipuli on pehmeää ja karamellisoitunutta. 
(Ripauta sekaan alkuvaiheessa vähän suolaa ja sokeria.) 
Nosta lämpöä ja lisää pannulle vähän öljyä, 
porkkanakuutiot, kikherneet sekä mausteet. 
Pyörittele ja kuullota pari minuuttia. 
Lisää appelsiinin raaste ja mehu ja 
3-4 dl kasvislientä, anna kiehahtaa ja laske sitten lämpö. 
Anna poreilla kannen alla hiljalleen noin puoli tuntia, lisää nestettä, jos kuivahtaa. 
Maista välillä, ovatko maut kohdallaan?
Lisää lopuksi silputtu pinaatti ja anna poreilla hetken verran, kunnes pinaatti "nuukahtaa".

Ripottele pinnalle lopuksi silputtua basilikaa tai persiljaa (tai korianteria, jos tykkäät siitä). 


Tarjosin höystön riisi-kvinoaseoksen kanssa (puolet riisiä, puolet kvinoaa), mutta toimii varmaan ihan hyvin jomman kumman kanssa.


Tämä toimii todella hyvin myös lounasruokana eli haaleana, mikä on mun lounaan ehdoton kriteeri. En ole vielä keksinyt hyvää biologista selitystä sille, miksi mun lounaan pitää olla kylmä/haalea. Sama ruoka keskellä päivää lämpimänä kutsuu Nukkumatin paikalle alta aikayksikön, mutta kylmänä syötynä ei mitään ongelmaa. No, tämä on aika lailla firstworldproblem, mutta olisi kiva ymmärtää tämän ilmiön fysiologinen syy ja selitys.

Nyt kuulemma pitäisi olla ensimmäinen syysmyrsky, mutta ei täällä meillä kyllä vielä ainakaan muuta kuin vähän tuulee normaalia navakammin. Mä suorastaan odotan sitä ensimmäistä syysmyrskyä! Tai no, kunhan ei puu kaadu talon päälle, eikä muitakaan vaurioita synny. Joko teillä on myrskynnyt?

Kivaa keskiviikkoa kaikille 💗


perjantai 7. syyskuuta 2018

OLISKO SE IKÄKRIISIN PAIKKA?

Spoilaan heti tarinan paljastamalla vastauksen otsikon kysymykseen: ei ole ikäkriisin paikka. Mutta läheltä kuulkaas piti! Mun oli tarkoitus kirjoittaa nyt viikonloppuna ihan muita juttuja eli vastata hauskaan blogihaasteeseen "Näissä olen huono" ja kertoa myös yhdestä hurjan hyvästä kasvisreseptistä. Mutta kirjoitussuunnitelmat muuttuivat eilisen tapahtuman jälkeen. Antakaas kun mä kerron.


Olen ollut viime viikot ihan hurjan hyvällä mielellä ja voinut myös fyysisesti paremmin kuin aikoihin. Taustalla on kesä, jonka olisi tavallaan "pitänyt" mennä huonosti, koska ennätyshelteet (ja niiden kanssa samaan aikaan kauheat kuumat aallot...), mutta sain itseni psyykattua semmoiseen positiiviseen kesämoodiin heti alusta asti ja oikeasti nautin viime kesästä tosi paljon. Lepäsin myös enemmän kuin koskaan, joten akut todellakin on ladattu kesän aikana. Olen syönyt tosi hyvin ja puhtaasti suurimman osan ajasta loman jälkeen ja liikkunut yhden kuukauden aikana enemmän, kuin viime vuonna yhteensä (muistakaa, että opettajan vuosi tarkoittaa aina aikaa elokuusta seuraavan kesän alkuun.). Olen myös ollut superinnoissani liikkumisesta ja tajunnut, että olen vihdoin saavuttanut oikean ajatuksen sen suhteen: että kyseessä ei ole projekti, joka loppuu joulukuussa tai asia, jota mun on pakko tehdä. Kun olen vihdoin löytänyt omat juttuni - tai siis ruvennut aktiivisesti tekemään ja toteuttamaan sitä omaa juttuani - liikunta tuntuu ihanalta ja asialta, mitä haluan tehdä. Pisteenä iin päälle oli kesällä lukemani Pauliina Vanhatalon kirja Toinen elämä, joka liikautti sisäiset mannerlaattani ihan uuteen asemaan ja muutti ajatteluani ikääntymisestä ja elämästä yleensäkin enemmän kuin mikään kirja koskaan. En ole vielä edes saanut prosessoitua kirjaa mielessäni siihen asti, että osaisin siitä kirjoittaa, mutta järisyttävä kokemus se oli. Palaan siihen jossain vaiheessa. (Ja sitäpaitsi, oikea termi ei ole mannerlaatta, vaan litosfäärilaatta, mutta koitetaan vaimentaa toi mantsanopettajan nillitys nyt johonkin taaemmalle.)


Tällä mahtavalla, positiivisella ja ihanalla pössiksellä varustettuna lampsin eilen urheiluliikkeeseen hydrobicin jälkeen ostamaan itselleni uimalaseja uintikurssia varten (koska tällä hetkellä olen käyttänyt lapselta pöllittyjä laseja). Samaan syssyyn otin uuden uintikassin ja jotain muuta sälää ja marssin kassalle. Mukava ja kovin kohtelias nuori mies otti ostokseni käsittelyyn ja kivalla tavalla viritti heti leppoisan rupattelun. Jutustelu sitten päätyi siihen, että selostin uintikurssistani (koska mä aina, ihan joka paikassa, höpötän kaikille ihmisille kaiken mahdollisen), josta tyyppi sitten vielä oli kiinnostunut ja kyseli kaikenlaista. Ja sitten se tapahtui. Kuulin hänen sanovan "on se hienoa, että senioreihinkin satsataan ja järjestetään erilaisia kursseja". Siis v****tu mitä???? Että siis "...senioreihinkin satsataan"!!!



Sillä hetkellä aika pysähtyi, maapallo lakkasi pyörimästä ja meitä oli siinä tilanteessa vain minä ja hän. Ensimmäinen ajatus oli (oikeasti!!!), että vedän tota nenään! Haha, vedän kunnon litsarit ja marssin ulos maksamatta ostoksiani. Seuraavien sekuntien kymmenysten aikana suunnittelin botox-hoidot, silikonitissit, vihersmoothiedetoxikuurit ja ehkä nuoren rakastajan ottamisen. Viimeinen pysähtynyt hetki piti sisällään sen tajuamisen, että tunne, mikä mulle lopuksi jää tästä, ohjaa mun seuraavia kuukausia ja ehkä jopa vuosia. Annoin sen tunteen tulla ihan vapaasti ja luojan kiitos se tunne oli nauru, hihitys ja lopuksi hysteerinen hekottelu.

Seniori on kiertoilmaus sanalle vanhus. Ja mä olen hitto soikoon 49-vuotias! Päätin, että hän tarkoitti seniorilla "konkaria" - tyyppiä, joka on kokenut ja osaa jo paljon, mutta jonka pitää vielä kehittyä. No joo. Ihan sama! Menihän tämä jollain tavalla ihon alle tietenkin, en voi sitä kieltää. Mutta huojentavaa on huomata, että en oikeasti vaipunut syvään synkkyyteen tapahtuneesta, vaan lähinnä hihittelin asialle. Ja hihittelen edelleen. En oikein ole sitä tyyppiä, että jaksaisin nostaa tästä mitään yhteiskunnallista ikärasismiasiaa, koska näinhän se on; minä olin hänen silmissään vanha. Vaikka en olekaan. 49-vuotias ei ole vanha, varsinkaan silloin kun hän ei itse tunne niin. Mutta sille kassapojalle olin vanha nainen.

Jään odottelemaan, mitä tunteita tästä herää myöhemmin syksyllä, kun on pimeää ja räntää tulee taivaan täydeltä. Muistanko tuon hetken ja luhistun johonkin esi-seniori-mielentilaan vai hihittelenkö asialle edelleen. Nyt tuntuu siltä, että ohitin tämän kepeästi ja huumorilla, mutta en uskalla luvata, etteikö hetki palaisi kummittelemaan joskus myöhemmin.

Ihanaa viikonloppua teille kaikille junioreille ja senioreille! Olisi hauska kuulla, onko teillä käynyt tämmöisiä ikään liittyviä tilanteita; "antavana" tai "ottavana" osapuolena?

Pus ja hali 💗