perjantai 24. heinäkuuta 2020

ORASTAVAA MUNAKOISORAKKAUTTA

Ennen kuin käyn käsiksi munakoisoon, kysymys kuvan kirjaan liittyen. Eli metsästän maanisesti tuota Satu Koiviston Gastronaatti -kirjaa, joka on loppu kustantamolta, enkä ole sitä löytänyt mistään käytettynäkään. Ajattelin nyt kokeilla tätä kautta: jos joku teistä lukijoista olisi valmis myymään kyseisen kirjan mulle, maksan siitä ilomielin täyden hinnan (ja postimaksut tietenkin myös) vaikka kirja olisi kuinka kulunut tai hiirenkorvilla. Jos olet valmis tekemään kaupat, laitathan yhteystietosi ja pankkitilin numeron blogin sähköpostiin! Ja jos nyt sattuisi käymään näin hyvä tuuri, niin mainitsethan tästä tuolla kommenttipuolella, koska en kauhean säännöllisesti käy blogin sähköpostia lukemassa!


Mutta sitten munakoison kimppuun! Mulla on ollut jo useamman vuoden tarkoituksena selättää munakoiso, mutta vasta tänä kesänä olemme vihdoin ja viimein tehneet tuttavuutta. En oikein tiedä, mistä moinen lähes fanaattinen kiinnostus on kummunnut. Kyse ei ainakaan ole siitä, että olisin koskaan syönyt hyvää munakoisoruokaa - päinvastoin, kaikki kokemukset ovat olleet enemmän tai vähemmän epäonnistuneita. Ehkä kyse on tuosta ihastuttavasta ulkonäöstä tai sitten nimestä, jotenkin rakastan sanaa munakoiso. Pienestä uhmastakin on varmaan kyse, en oikein tykkää, että on joku raaka-aine, jonka käsittelyä en hallitse. Ja lisäksi nykyisenä vegeilyn aikana munakoiso putkahtaa esiin resepteissä paljon useammin, kuin muinoin, jolloin se löytyi lähinnä Moussakan, Ratatouillen tai Pasta alla Norman raaka-aineluettelosta.


Ensimmäinen kosketus munakoisoon tänä kesänä oli melko kuumottava ihan sanan varsinaisessa merkityksessä, koska sytytin meidän grillin tuleen grillatessani munakoisoviipaleita!! Munakoison valmistamisessa runsas öljymäärä - ja nyt puhutaan siis todella runsaasta - on ihan ehdoton onnistumisen edellytys ja minähän sitten lotrasin sen öljyn kanssa ihan kunnolla... Iso osa viipaleista paloi karrelle, mutta ne muutama, jotka selvisivät liekkimerestä, olivat niin herkullisia, että tajusin heti olevani munakoison kaveri. Noh, grillissä en enää sitä uskalla valmistaa, mutta olen harjoitellut nyt muutaman kerran paistinpannun kanssa. (Juu ja grilli saatiin sammumaan ihan vaan sulkemalla kaasu ja miehen puhaltelulla, jos joku jäi asiaa miettimään!)

Eli kuten sanottua - munakoiso tarvitsee ihan hirveän määrän öljyä. Siis järkyttävän paljon, niin että usko on jossain vaiheessa koetuksella, että onko tässä mitään järkeä... Olen kuitenkin huomannut, että ihan loppuvaiheessa, kun koisopalat alkavat olla valmiita, ne "sylkevät" ylimääräisen öljyn takaisin pannulle. Olenkin valuttanut valmiin mössön (koska mössöksi se menee väkisinkin) siivilässä, joten lopullinen annos ei suinkaan ui öljyssä. Ja ne jotka nyt miettivät terveellisyyttä, niin kysehän on oliiviöljystä, jonka käyttö ei ole terveydelle haitallista, vaan suorastaan terveysteko!


Yksinkertaisin ja helpoin tapa valmistaa munakoisoa on varmasti uunissa, mutta siinä mulla on vielä säätäminen kesken, joten kerron nyt pannulla valmistamisesta. Tärkeintä on muistaa kaksi asiaa: tarvitset runsaasti oliiviöljyä ja runsaasti aikaa! Nykyisiä munakoisoja ei tarvitse itkettää, joten homma etenee hyvin simppelisti. Kuutioi (tai halutessasi viipaloi) munakoiso n. 2x2 cm:n kuutioiksi ja laita kuutiot vuokaan. Lorota päälle öljyä runsaasti, sekoittele ja anna öljyn imeytyä hetken aikaa. Näet ihan silmissä, miten koisopalat imevät öljyn itseensä, lisää öljyä, jos siltä tuntuu. Monessa ohjeessa kehotetaan lisäämään suolaa kevyesti jo tässä vaiheessa, mutta vahingosta viisastuneena minä en laita suolaa vielä. Munakoison maku on sen verran herkkä ja mieto, että suolaa tulee helposti lisättyä liikaa (näin siis kävi kerran) ja koko herkku on silloin pilalla. Kuumenna pannulla reilu loraus öljyä ja kaada munakoisot pannulle. Anna pinnan ruskistua hieman ja laske lämpö. Tässä vaiheessa munakoisot näyttävät tältä:


Aikaisemmin olen lisännyt kuutiot tässä vaiheessa Ratatouillen tai Pasta alla Norman kastikkeeseen kypsymään. EI EI EI EI ja vielä kerran EI. Lopputulos on tällöin inhan kitkerä ja outo. Nyt se kypsyttely vasta alkaa. En osaa ihan tarkkaa aikaa sanoa, mutta kuutioita pitää kypsentää ja sekoitella vähintään puolen tunnin ajan (jopa 45 min) vielä tästä eteenpäin, kunnes ne kokevat täydellisen muodonmuutoksen. Lisää välillä öljyä ja sitten vielä vähän lisää (äläkä kauhistele öljyn määrää). Valitettavasti mulla ei ole lopputuloksesta kuvaa, mutta kauniin vihertävät kuutiot muuttuvat lopuksi ruskeaksi, jopa hieman vastenmielisen näköiseksi mössöksi. Vasta loppuvaiheessa kannattaa lisätä ripaus suolaa ja mustapippuria myllystä, maistaa (varo kuumaa öljyä!!) ja lisätä suolaa tarvittaessa ja/tai jatkaa paistamista vielä jonkin aikaa. "Yli" tämä menee joka tapauksessa, joten liian pitkään et voi munakoisoa kypsytellä. Ja kuten sanottua, loppuvaiheessa ylimääräinen öljy puskee munakoisoista ulos. Kippaa valmiit kuutiot siivilään ja anna liikojen öljyjen valua pois.

Näitä valmiita kuutioita (eli siis mössöä) olen syönyt ihan semmoisenaan esim. uunissa kypsennettyjen broilerinpalojen kanssa. Nam! Yksi kesän parhaista ruokahetkistä oli itse tehty vege-pizza, missä oli täytteenä munakoisoa, punasipulia, kirsikkatomaatteja, kapriksia ja päällä mozzarellaa. Toisella pellillä korvasin tomaatit paprikalla, mikä sekin oli ihan loistava makuyhdistelmä. Meillä on aina pizza-perjantaisin yksi lihaversio (teinin kinkku-salami) ja yksi vegeversio ja tämä munakoiso-pizza jäi kyllä listalle pysyvästi.

Pinnalla silputtuna valkosipulin varsia (basilikan lisäksi), olipa muuten tosi kiva lisä pizzaan!
Toinen huippuhetki koettiin munakoiso-hasselpähkinäpastan parissa, ohje löytyy Hanna G:n blogista täältä. Alkuperäisessä ohjeessa munakoiso kypsennetään viipaleina, minä tein tämänkin kuutioina, jotka sekoitin uunissa paahdettujen tomaattien kanssa yhdeksi möhnäksi. Paras ystäväni oli meillä syömässä tätä ja totesimme yhteen ääneen tämän olleen yksi parhaista ruuista, mitä ikinä olin tehnyt! Kaikki kunnia tästä kuuluu tietenkin reseptin kehittäjälle Hannalle!



Ja vielä kerran muistutus: löträä oliiviöljyn kanssa niin, että hirvittää ja paista munakoisoja mahdollisimman pitkään!

Vielä en ole ehtinyt muita munakoisoruokia tehdä, mutta ihan varmasti jo pariin otteeseen mainitsemani Pasta alla Norma nousee ihan uusiin ulottuvuuksiin, kun olen keksinyt oikean tavan käsitellä munakoisoa. Tuossakin ohjeessa viipaleet vain "paistetaan kauniin värisiksi ja kypsiksi", itse meinaan kyllä aina ja ikuisesti noudattaa pitkän paistamisen ohjetta! Ja kunhan syksy ja tuhdimpien uuniruokien aika taas koittaa, täytyy vissiin kokeilla myös Moussakan tekemistä. Minä en ole koskaan käynyt Kreikassa, joten aidosta versiosta mulla ei ole hajuakaan! Tänä kesänä mulla oli suunnitelmissa lähteä teinin kanssa kahdestaan Kreikkaan heti koulujen loputtua viikon hotelli-uima-allas-ruoka -lomalle, mutta sattuneesta syystä tuo reissu jäi tekemättä. Saas nähdä tuleeko se koskaan toteutumaan, ainakin tällä hetkellä ajatus matkustamisesta tuntuu niin kaukaiselta ja jopa absurdilta, että en osaa edes miettiä reissua ensi kesälle.

Ups, meinasin ruveta kirjoittamaan Koronasta ja ensi syksystä, mutta enpä taida tällä kertaa viitsiä. Aihe pyörii mielessä tosi paljon, kuten myös kiivas odotus töihin paluusta ja nimenomaan lähiopetuksen pariin. Mutta siirrän tämän aiheen pohdinnan myöhempään ja alan valmistelemaan illan nacho-peltiä. Tänään on kylmä ja sateinen päivä, joten tuommoinen tuhti ja tulinen ruoka sopii oikein hyvin.

Mitä mieltä munakoisosta, peukku ylös vai alas?
Onko sulla joku erikoishyvä munakoisoresepti, jonka haluaisit jakaa?

tiistai 14. heinäkuuta 2020

INTOHIMOTON (ja vähän kesähöpinöitä)

Olen koko ikäni kadehtinut niitä, joilla on joku intohimon kohde. (Ja nyt ei sitten siis puhuta mistään seksiin liittyvästä intohimosta, että jos joku sillä mielellä lähti lukemaan, niin joudun tuottamaan pettymyksen!) Käytännössähän tämä tarkoittaa niitä, joilla on joku harrastus, jonka parissa he jaksavat viettää vuodesta toiseen aikaa ja suhtautuvat siihen harrastukseen intohimoisesti. Mullakin on toki ollut elämän aikana kaikenlaisia satunnaisia harrastuksia, mutta ei koskaan sellaista, mikä olisi kestänyt kauhean pitkään. Olen luonteeltani sellainen, että innostun kyllä herkästi, mutta kyllästyn yleensä myös todella nopeasti. Ja tämä harmittaa, koska olisin mielelläni jonkun asian intohimoinen harrastaja!

Kadehtien seuraan niitä, jotka odottavat kesää vuodesta toiseen, että pääsevät hoitamaan puutarhaa / golffaamaan / melomaan / whatever. Tai jotka eivät malta odottaa talven ensilumia, jotta pääsevät hiihtämään / laskettelemaan / whatever. Varsinkin ne, joilla on joku läpi vuoden ulottuvat intohimon kohde, ovat ihan megakateuden kohteita: käsitöiden tekeminen, salilla käyminen tai kuorolaulu, whatever. En oikeastaan koskaan naura kenenkään harrastuksille, koska kaikenlainen hurahtaminen on mun mielestä todella ihailtavaa ja on ihan sama millä pitsinnypläys- tai tanhukurssilla ihminen käy, jos siitä hommasta tosissaan tykkää.

No, monella nyt herää tietenkin kysymys "onko niitä intohimon kohteita pakko olla?". Ei tietenkään, mutta mä huomaan vuodesta toiseen kaipaavani jotain, minkä tekeminen olisi niin kivaa, että sitä ei malta lopettaa. Juu tiedän, tämä tuntuu nyt vähän tämmöiseltä omituiselta turhasta valittamiselta, mutta aihe on pyörinyt varsinkin nyt kevään ja kesän aikana vahvasti mielessä. Korona-ajan ollessa vaikeimmillaan kaipasin tosi paljon jotain, mikä saisi ajatukset pois siitä. Kadehdin jopa niitä, joiden harrastus jäi koronan takia tauolle, koska heillä oli jotain, mitä odottaa enemmän kuin sitä, että käsidesin kanssa ei tarvitse ruikkia ihan joka jumalan paikassa.

Pidempiaikaiset blogin lukijat tietävät, että onhan mullakin toki asioita, joita tykkään tehdä vuodesta toiseen. Mutta ihan rehellisesti on myönnettävä, että harva niistä ansaitsee mainintaa intohimon kohde. Ruoka ja ruuanlaitto joo, mutta kyllähän mulla menee usein viikkoja ihan makaronilaatikko- ja makkarakeittolinjalla, kun taas intohimoinen ruokaihminen kokeilee ja valmistaa jotain uutta säännöllisesti. Uimisesta tykkään tosi paljon, mutta sekin on kausiluonteista ja myönnän ihan rehellisesti sen, että kaikista kivointa mun mielestä on vedessä lööbailu ja lilliminen. Matkan uiminen tai vesijumppa ovat aina vähän sitä pakollista pahaa, että kunto ei romahtaisi enää tämän alemmas. Oma uima-allas on ollut i-ha-na just sen takia, että siinä voi aivan vapaasti vain lillua ja kelluskella ilman, että jää jonkun perhostelijan tai vesijuoksijan alle. Kirjoittaminen on ihanaa, mutta en mä täällä blogissakaan kyllä kauhean säännöllisesti pyöri, joten kausiluonteinen intohimo tämäkin.


Lukeminen on ainoa asia, mitä olen intohimoisesti ja säännöllisesti harrastanut pian 50 vuotta elämässäni. Opin lukemaan pari vuotta ennen kouluun menemistä ja siitä lähtien kirjat ovat olleet elämäni suurin rakkaus, kuten kirjoitin täällä. Mutta jostain kumman syystä en osaa laskea lukemista harrastukseksi tai jonkun asian tekemiseksi. Olen aina vähän hävennyt (!!!) sanoa, että harrastan lukemista. En oikein tiedä mistä tuo johtuu, ehkä siitä, että lukeminen linkittyy mielessäni aina lepäämiseen ja tietynlaiseen laiskotteluun. Vaikka se niin ihanaa onkin ja siihen kyllä suhtaudun hyvin intohimoisesti.

Varmuusvarasto mahdollista toista aaltoa silmällä pitäen. Kirjastojen sulkeminen oli yksi kevään kamalimmista jutuista!
Lukemisen lisäksi mun työ on semmoinen asia, mikä on mulle todellinen intohimon kohde. Siis ihan oikeasti, rakastan sitä päivästä toiseen ja tätä on nyt kestänyt 20 vuotta. Siitä jaksan innostua aina uudestaan ja uudestaan, enkä kyllästy siihen ikinä. Jopa lomalla (siis myös niillä lyhyemmillä, kuin kesälomalla) mietin töitä säännöllisesti, eikä kyse nyt ole mistään stressireaktiosta, vaan ihan yksinkertaisesti vaan siitä, että opettaminen on niin kivaa. Mutta kuka nyt sanoo, että harrastan mun työtä???? (Tiedostan kyllä, että olen tosi onnekas tämän asian suhteen, että työ on näin rakas asia!)

Höh, tästä tekstistä tulee nyt ihan muuta, kuin miltä sen mun mielessä kuulosti. Luettuna tähänastinen on lähinnä sekavaa marinaa ja valittamista, vaikka tästä piti tulla kauhean fiksu ja pohdiskeleva kirjoitus 😂 Tällaisia sitä ehtii miettiä, kun viettää elämänsä laiskinta, aikaansaamattominta ja intohimottominta kesää ikinä!

Täällä ei siis edelleenkään ole tapahtunut mitään järisyttävää, vaan kesä etenee samaan laiskaan tahtiin kuin tähänkin asti. Olemme tehneet pieniä päiväpyrähdyksiä lähiseudulla ja mies on rakentanut meidän terassia (jota lähipiirissä kutsutaan lentokentäksi, siitä on meinaan tulossa aika iso...). Tällä viikolla on tarkoitus tehdä ihan kunnollinen koko päivän reissu Hankoon ja parin viikon kuluttua lähdemme viikoksi vanhempieni kesäpaikkaan. Sitten onkin jo aika palata töihin, mitä myönnän odottavani jo tosi paljon. Ja toisaalta koko ajan pelkään ihan hurjasti sitä mahdollisuutta, että kouluja pitäisi jatkaa etänä. Nyt onneksi näyttää vielä hyvältä, vaikka maailmalta kuuluvat uutiset eivät kauhean iloisia olekaan.

Annoin itselleni luvan myöntää sen, että kevät uuvutti mut henkisesti niin totaalisesti, etten ole oikein vieläkään toipunut. Kannan edelleen päivittäin pöhköä huonoa omaatuntoa siitä, etten saa mitään aikaiseksi, mutta samalla olen ihan ok asian kanssa. Melko ristiriitaista joo, tiedostan, mutta olen hassulla tavalla tasapainossa tämän ristiriidan kanssa.

Olen vihdoin ja viimein saanut solmittua orastavan rakkaussuhteen munakoison kanssa, mutta siitä jossain vaiheessa ihan oma postauksensa. Munakoiso-hasselpähkinäpasta oli niin hyvää, että uhkasin perheen miesväkeä tekeväni sitä jatkossa kaksi kertaa viikossa. Mies sanoi ok, teini mulkaisi mua ja pyöräytti silmiään, mikä suomi-teini-suomi -sanakirjan mukaan voi tarkoittaa ihan mitä vaan päivästä riippuen. Päätin tällä kertaa tulkita tuon myöntäväksi vastaukseksi!

Kuka käski jättää ton ruman muovisen spagettikauhan tohon kuvaamisen ajaksi...???
Vuosi 2020 on vähän yli puolenvälin ja jännittää kovasti, miten toinen puolisko menee. Olen miettinyt outoa normaalia paljon tulematta aiheessa hullua hurskaammaksi. Ja toisaalta samaan aikaan tuntuu, että olen oppinut itsestäni ja maailmasta enemmän, kuin koskaan aikaisemmin. Ristiriitaista ja sekavaa tämäkin, tuntuu olevan tämän vuoden motto. Kaikki on outoa ja sekavaa ja sitten kuitenkin niin kirkkaan itsestään selvää ja opettavaista. Ehkä sitä kutsutaan nimellä elämä ja me ei vaan aikaisemmin olla tajuttu sitä?

Mutta takaisin otsikkoon ja intohimoihin! 
Mitä olet mieltä: pitääkö ihmisellä olla joku intohimon kohde vai onko ihan ok vaan elellä vuodesta toiseen ilman mitään sen kummempia säännöllisiä harrastuksia? 
Miten sulla, onko sulla joku asia, minkä pariin palaat vuodesta toiseen intohimolla vai oletko kuten minä, intohimoton?

keskiviikko 8. heinäkuuta 2020

VADELMA-PUNAVIINIMARJAPIIRAS

Tylsistyminen ja herkkuhimo iskivät samanaikaisesti ja kun samaan syssyyn olin myös avannut viinipullon, niin kauppaankaan ei voinut enää lähteä. Piti siis ruveta leipomaan ex tempore, mikä mun keittiössä tarkoittaa aina uhkatasoa kolme (asteikolla yhdestä viiteen). Ensinnäkin mulla harvemmin löytyy aineksia leipomuksiin. Pystyn loihtimaan kahden ruokalajin illallisen mun varmuusvarastojen avuin milloin tahansa, mutta yleensä koskaan kaapeista ei löydy kaikkea tarvittavaa makean leipomiseen. Tänään päätin kuitenkin säveltää sillä mitä on (mikä yhdistettynä siihen, että ole kovinkaan kummoinen leipuri siis sai aikaan ton uhkatason nousun) ja yllättävää kyllä, onnistuin kerrankin tässä uhkapelissä.

Pari päivää sitten silmiin oli sattunut punaviinimarjapiirakan ohje Liemessä-blogista ja se oli tainnut jäädä kummittelemaan mielen perukoille, koska tiesin heti herkkuhimoissani, että just tota piirasta mun pitää saada. Ja tähän väliin se ikuisuuskysymys: onko se piiras vai piirakka? Ja jos kyse ei ole pelkästään siitä, mitä sanaa on tottunut käyttämään, niin mikä ero niillä on? Mä ajan itseni välillä ihan hulluuden partaalle näiden kieliasioiden kikkailuiden kanssa! No, oli mikä tahansa, niin tämä mun leipoma on nyt tällä kertaa piiras :)

Raaka piiras on usein vähän olmi, mutta vadelmat tekevät tästä nätin ❤
Meillä on muutama musta- ja punaviinimarjapensas, jotka tuottavat satoa suht hyvin. Ei kuitenkaan niin hyvin, että niistä riittäisi mehujen tekemiseen, joten marjat päätyvät aina pakkaseen. Jostain syystä olen tosi huono käyttämään niitä, vaikka esim. viinimarjoista tehty vispipuuro on ihan älyttömän hyvää. Selitys taitaakin olla ihan vaan se, että marjat unohtuvat talveksi pakkaseen... Tänä vuonna olen päättänyt tehdä mehua, vaikka sitä ei sitten tulisikaan kuin pari pulloa. Viime kesän marjasatoa on siis tämän piiraan täyte. Lisäksi jääkaapissa sattui olemaan kotimaisia tuoreita vadelmia, jotka olivat tosi iso pettymys, eivät maistuneet oikein miltään. Tähän aikaan myytävät vadelmat taitavat olla jonkin kuvun alla kasvaneita, muuta syytä mauttomuuteen en keksinyt. No, ne saivat makua uunissa käydessään eli ei ollut hukkaostos sitten kuitenkaan.

Alkuperäinen ohje löytyy siis täältä, alla mun sävelletty ja sovellettu versio.

Vadelma-punaviinimarjapiiras

Pohja

115 g voita
1 dl sokeria
2 tl vaniljasokeria
1 kananmuna
1 1/2 dl vehnäjauhoja
1 1/2 dl mantelijauhetta (Pirkka on tässä paras)
1 tl leivinjauhetta

Täyte

1 prk Juustoportin Mangorahka (sokeroimaton)
1/2 prk kermaviiliä
2 kananmunaa
1 dl sokeria
1/2 dl kookoshiutaleita

piirakkavuuan verran (jäisiä) punaviinimarjoja
vadelmia

voita
korppujauhoja

Vaahdota sokerit ja huoneenlämpöinen pehmeä voi. Lisää kananmuna ja vaahdota vielä hetki. Sekoita leivinjauhe ja jauhot ja lisää taikinan joukkoon. Painele taikina voideltuun ja korppujauhotettuun piirakkavuokaan (halkaisija noin 24 cm).

Ripottele (jäiset) viinimarjat pohjalle. Sekoita kaikki täytteen aineet ja kaada marjojen päälle. Asettele vadelmat piiraan päälle.

Paista 175 asteessa n. 40 minuuttia. 
Anna jäähtyä kunnolla (jos maltat, yön yli jääkaapissa).

Uskoisin, että tämä toimii myös muilla marjoilla, mutta jotenkin oli semmoinen fiilis, että viinimarjojen kirpeys, vadelman makeus ja kookoksen aavistus olivat tämän piiraan juju. Niin ja vielä tämä: jos et ole kookoksen ystävä (kuten minä), tässä sitä on juuri sopivan vähän. Olen huomannut, että monessa ohjeessa (niin suolaisessa kuin makeassa), kookosta on usein ihan liikaa. Varsinkin linssisoosseissa käytän kookosmaitoa/kermaa vain noin 1/3 ohjeen alkuperäisestä määrästä ja korvaan loput joko tavallisella tai kaurakermalla. Tällöin kookos antaa vain sen pienen tarvittavan vivahteen, mutta ei lyö yli kuitenkaan. Makuasioita nämä tietenkin.

Haha, tähän loppuun mielenkiintoinen ja yllättävä tilanne. 
Kun kuvasin piirasta, mies oli yhtäkkiä sitä mieltä, että sinisen turkoosi tausta on ihan väärän värinen😀
Kokeiltiin sitten molemmat hänen mielikseen. Te saatte päättää: kumpi oli parempi?


Kuvastailaajan kädetkin pääsivät kuvaan :)