En muista, että olisin koskaan ollut näin innoissani kouluun palaamisesta ❤ Kolme ensimmäistä päivää ovat olleet (sen normaalin lukuvuoden aloituksen härdellin lisäksi) ihan mieletöntä huumaa - koskaan ei ole opettaminen ole ollut näin ihanaa. Meidän lukio ainakin aloitti lukuvuoden ihan normaalilla tavalla - tai uuden normaalin tavalla; erityistoimenpiteitä, varasuunnitelmia ja niiden varasuunnitelmia on vaikka kuinka paljon ja tilanne elää päivittäin, mutta ainakin nämä ensimmäiset päivät olemme pitäneet ihan (uuden) normaaleja oppitunteja luokassa. Luokassa ja käytävillä toimitaan eri tavalla kuin aikaisemmin, se on ihan itsestään selvää ja kaikenlaisia muutoksia vanhaan ja uuteen normaaliin tulee jopa pari kertaa päivässä, kun säädämme toimintaa koko ajan.
Mutta kuitenkin - tällä hetkellä opetan luokassa niin, että näen opiskelijat ja he näkevät minut. Pääsen taas pitkän tauon jälkeen siihen mahtavaan flow -tilaan, jonka voi ymmärtää vain toinen työtään rakastava opettaja. Olen realisti ja ymmärrän, että tilanne saattaa jo viikon kuluttua olla ihan toisenlainen, mutta olen päättänyt, että nyt nautin jokaisesta hetkestä, kuin se olisi viimeinen. Koska se saattaa kohta olla viimeinen taas pitkäksi aikaa. Nöyrä toiveeni universumille (tai ihan mille/kenelle tahansa, joka mahdollisesti näitä toiveita kuuntelee) kuitenkin on se, että jos vielä hetken aikaa saisin elää näin!! Että saisin mennä aamulla töihin ja opettaa niin, että näen opiskelijat jatkuvasti. Jo näillä kolmella päivällä on ollut niin valtava merkitys oman fiiliksen kannalta, että jos vaikka viikon vielä saisin jatkaa näin, uskon pärjääväni mahdollisen seuraavan etäopetusjakson paljon paremmin, kuin viime keväänä.
Koska viime kevättä en pärjännyt kauhean hyvin ja itse asiassa totuus on se, että menin paljon huonompaan kuntoon, kuin mitä itsekään silloin tajusin. Nämä ovat nyt aika henkilökohtaisia asioita enkä ihan kaikkea ole valmis (ainakaan vielä) avaamaan "koko maailmalle", mutta haluan tämän kertoa ihan rehellisesti, jotta kaikki mahdollisesti samojen ongelmien kanssa painivat ymmärtäisivät, että meitä on muitakin samassa tilanteessa. Etätyö ei sopinut mulle ollenkaan, ei siis yhtään. Palautteen perusteella olen onnistunut keväällä paljon paremmin, kuin mitä itse olin kuvitellut, mutta tätä en tajunnut silloin keväällä. Tunsin ihan älyttömän suurta riittämättömyyden tunnetta, koska koin koko ajan olevani ihan paska. Kaipasin lähiopetusta niin kipeästi, etten pystynyt keskittymään kunnolla siihen, että hoidetaan tämä nyt etänä (tai siis näköjään pystyin, mutta luulin koko ajan, että kaikki menee tosi huonosti). Kaipasin opiskelijoiden näkemistä, kollegoiden näkemistä, säntäilyä välitunnilla käytävillä ja läpän heittoa nuorison kanssa. Kaipasin fyysisesti seisomista läpi päivän, enkä muistanut, että voisin tehdä sen täällä kotonakin. Kaipasin ennen kaikkea sitä lähiopettamiseen liittyvää flowta, jonka varmaan pystyy ymmärtämään vain toinen opettaja. Kaikkeen tähän lisättynä tietenkin huoli omien vanhempien, lapsen, kumppanin ja omankin terveyden puolesta. Huoli opiskelijoiden jaksamisesta ja pärjäämisestä. Huoli koko maailman tilanteesta. Huoli kaikesta mahdollisesta - kyllä te tiedätte ja muistatte; jokainen meistä kantoi tuota huolta keväällä, kesällä ja kantaa vieläkin.
Olisi kiva kertoa, että kesä palautti, mutta niin ei käynyt. Aloin kärsimään jo varhain keväällä pahasta unettomuudesta, eikä tilanne korjaantunut loman alettuakaan. Meni melkein viisi kuukautta niin, etten nukkunut kuin pari tuntia yössä ja sekin katkonaista unta. Keväällä olin ihan koomapotilas päivisin, koska olin nukkunut niin huonosti. Kesällä nukahdin yleensä loppuyöstä ja nukuin sitten katkonaisesti puolille päiville asti. Loppupäivän elin täydellisessä aivosumussa, krapulaa vastaavassa hömelössä olotilassa saamatta aikaiseksi juurikaan mitään. Tänä kesänä ei nyt tienkään pystynyt kauhean paljon tekemään tai reissaamaan mitään erityistä, mutta minä en pystynyt tekemään kotonakaan mitään. En jaksanut. Eikä nyt ole kyse siitä, etten saanut ikkunoita pestyä tai vaatehuonetta järjestettyä - en yksinkertaisesti kyennyt huolehtimaan enää mistään muusta, kuin ihan välttämättömistä asioista. Jonain päivinä en niistäkään.
Vasta heinäkuun loppupuolella havahduin siihen, että asialle on tehtävä jotain. Olen vähän semmoinen tyypillinen "suomalainen mies", että menen lääkäriin vain kannettuna jalat edellä, mutta nyt tajusin, että tarvitsen apua. Työterveyshuolto reagoi nopeasti ja pääsin juttelemaan lääkärin kanssa, otettiin verikokeet varmuuden vuoksi (unettomuuden takana voi joskus olla joku ihan "oikea" sairaus) ja sain unilääkereseptin. Parin kokeilun jälkeen (ensimmäinen mm. nukutti mut kyllä, mutta heräsin kahden tunnin kuluttua - haha) löytyi mulle sopiva lääke ja nyt olen ottanut itselleni sopivan lääkkeen joka ilta parin viikon ajan. Ja nukkunut ihania 7-8 tunnin yöunia ja herännyt aamulla levänneenä.
En pidä lääkkeiden syömisestä, enkä varsinkaan keskushermostoon vaikuttavien lääkkeiden syömisestä. Tarkoitus ei ole jatkaa tätä loputtomiin, vaan kyse on akuutista kuuriluonteisesta hoidosta ja samaan aikaan olen aloittanut psykologin kanssa tapaamiset, missä yritämme selvittä juurisyytä tähän mun unettomuustaipumukseen (tämä ei siis ole ensimmäinen kerta, kun olen kärsinyt unettomuudesta, mutta pahin). Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut - en olisi tuossa tilassa ollut työkykyinen ja ajatuskin sairaslomasta oli niin kammottava, että se olisi vain pahentanut tilannetta. Joskus vaan on tartuttava siihen viimeiseen oljenkorteen.
Nukkumisen myötä sain itseni takaisin. Mieheni sai takaisin vaimonsa ja lapseni sai takaisin äitinsä. Nyt pystyn suhtautumaan ajatukseen tulevasta (mahdollisesta, mutta hyvin todennäköisestä) etä- tai hybridimallin mukaisesta opettamisesta ihan rauhallisesti, olen jopa tehnyt jo suunnitelmat sitä varten (ja myös ollut kriisiryhmän jäsenenä mukana suunnittelemassa mallit koko koululle). Jaksan tehdä muutakin, kuin vain pärjätä päivä kerrallaan.
Mutta kuten sanottua - jos vielä hetken saisi elää näin! Jokainen tunti, jonka saan opettaa ja jokainen päivä, jonka saan elää tylsiä ja normaaleja rutiineja noudattaen, ovat mulle nyt kuin rahaa pankkiin. Sen takia toivoisin niin kovasti, että kaikki vielä jaksaisivat noudattaa niitä tylsiä turvavälejä, käsidesejä, pidättäytymistä turhista joukkokoontumisista ja kaikkea muutakin. Vielä ei ole vanha normaali. Ei pelkästään sen takia, että pysyttäisi kaikki terveinä, mutta myös sen takia, ettei kenenkään jaksaminen nyt turhaan kuormittuisi hällä väliä -asenteen seurauksien vuoksi. Monella on ollut ja on edelleen paljon vaikeampaa kuin minulla, olen tästä tietenkin tietoinen ja arvostan suunnattomasti kaikkia niitä, jotka joutuvat venymään enemmän, kuin mitä minä jouduin venymään. Oma rajani tuli kuitenkin vastaan ensimmäistä kertaa elämässäni ja vaikka siitä selvisinkin, on se varmasti jättänyt minuun pysyvät jäljet.
Tästä tuli henkilökohtaisin postaukseni koskaan. Kuulen mielelläni teidän kokemuksianne ja myös halutessanne kipeitäkin tarinoita korona-ajan vaikutuksista elämäänne. Jos tuntuu siltä, että et halua kaikkien kuullen avautua asioista, laita sähköpostia blogin osoitteeseen, niin jutellaan. Laita silloin kuitenkin viestikenttään mulle tieto, että olet lähettänyt sähköpostia (en muuten käy sitä säännöllisesti lukemassa).
Veikkaan, että ihan kohta taas rysähtää. Koitetaan jaksaa se yhdessä. Ja huolehditaan kaikki omilla toimillamme siitä, että rysähtäisi mahdollisimman kevyesti.
p.s. kuvat (kaikki netistä) liittyvä siihen, että kyllähän mä mieluummin olisin lähtenyt oppilasryhmän kanssa syksyllä Islantiin (kuten oli tarkoitus), kuin lähimetsään tekemään jäkäläkartoitusta... 😂 ja tämän uuden Bloggerin kuvapuoli on nyt kyllä ihan omituinen, mutta nyt en jaksa alkaa säätämään sitä...
