Olen seurannut viime vuosina jatkuvasti lisääntyvää keskustelua ja kirjoittelua työuupumuksesta mielenkiinnolla, mutta myös hyvin surullisena. Ystävä- ja tuttavapiirissäni on uupumistapauksia ihan liikaa ja olen myös kokenut voimattomuutta sen suhteen, etten ole pystynyt heitä auttamaan muuta kuin kuuntelemalla. Aihe on kuitenkin ollut mulle niin vieras, että mun on ollut hyvin vaikea ymmärtää koko ilmiötä. En ole sitä siis vähätellyt millään tavalla, mutta en ole kyllä ymmärtänytkään. Näin ollen vielä vuosi sitten mun olisi ollut täysin mahdotonta kuvitella, että itse olisin samassa tilanteessa joskus. Ja näin nyt kuitenkin on käynyt.
Olen kirjoittanut blogissa (monen mielestä ehkä jopa kyllästymiseen asti) siitä, kuinka paljon rakastan työtäni ja kuinka tärkeää se on mulle. Olen myös kirjoittanut (monen mielestä ehkä jopa kyllästymiseen asti...) siitä, kuinka vaikea ja haastava koronavuosi on ollut ja kuinka paljon olen vihannut etä- ja hybridiopetusta. Noh, tilanne on paljon vakavampi kuin vain se, että "en ole tästä yhtään tykännyt". Olen jäämässä sairaslomalle vakavan työuupumuksen vuoksi reilun viikon kuluttua. Lause, jota en koskaan uskonut kirjoittavani tai sanovani ääneen.
Merkit olivat olemassa jo viime keväänä, mutta silloin sinniteltiin poikkeustilan takia. En silloin osannut ajatella itseäni yhtään (ja ajattelen edelleen, että se oli ihan oikein) - meidän kaikkien oli pakko silloin jaksaa ihan eri tavalla, kuin koskaan aikaisemmin, eikä silloin ollut aikaa ja mahdollisuutta luovuttaa. Mullahan kevät ilmeni vakavina unihäiriöinä, joihin hain apua vasta vähän ennen syyslukukauden alkamista. Silloin elokuussa olisi ehkä pitänyt pysähtyä (jossittelu näin jälkikäteen on niin helppoa...), mutta en sitä kuitenkaan tehnyt. Syksy meni ylä- ja alamäissä sinnitellen, kuukausi kerrallaan, viikko kerrallaan, päivä kerrallaan ja sitten loppuvuodesta jo tunti kerrallaan. Muistan jo ennen joululomaa miettineeni pari kertaa sairasloman mahdollisuutta, mutta en mielestäni ollut riittävän uupunut, mikä tarkoitti sitä, että en "ollut oikeutettu" edes ajattelemaan koko asiaa.
Kun sitten joululoman päätteeksi tammikuussa ennen töihin paluuta sain itkukohtauksen pelkästä ajatuksesta tajusin, että nyt ei ole tilanne hallinnassa. Minä, joka alan jo heinäkuussa kesällä miettimään työasioita sain lähes paniikkikohtauksen pelkästä töiden ajattelemisesta! Muitakin hälytysmerkkejä ilmeni kiihtyvään tahtiin ja aloin ensimmäistä kertaa miettimään sairasloman mahdollisuutta ihan tosissani. En kuitenkaan vieläkään ollut riittävän uupunut.
Ensimmäiset työpäivät kuitenkin osoittivat, että näin ei voi jatkua. Tai varmaan ehkä olisi voinut, jos olisin oikein puskenut ja painanut - mutta kuinka pitkään? Tajusin, että nyt ollaan siinä tilanteessa, että olen lähellä jyrkänteen reunaa, mutta en ole ihan varma, kuinka lähellä. Otanko riskin ja etenen kohti reunaa päivä kerrallaan, kunnes sitten jonain päivänä tipahdan sen reunan yli? Vai teenkö päätöksen nyt tässä vaiheessa, kun vielä pystyn suojelemaan itseäni (ja läheisiäni) ja puhallan pelin poikki ajoissa?
Valitsin jälkimmäisen. Tajusin, että jos edes ajattelen sairasloman mahdollisuutta ja käytän sanaa "uupunut", olen kyllä ihan taatusti riittävän uupunut. Kukaan ei toivo sairaslomaa turhaan (paitsi vuoden huonoimman läpän heittäjät...). Kukaan ei itse asiassa käytä sanaa uupunut, ellei sitä todella ole. Uupuminen on eri asia kuin väsymys, vitutus, "oispa jo viikonloppu" -fiilis tai kyllästyminen töihin. Uupuminen on kuin täydellinen kokovartalopuudutus, joka tuntuu henkisesti ja fyysisesti kaikkialla ja koko ajan.
Uskon (tai ainakin kovasti toivon), että olen liikkeellä riittävän ajoissa. Pystyn hoitamaan tämän jakson hommat loppuun (oma valintani) ja pystyn vielä jotenkin käsittelemään tilannetta ja ajatuksiani järkevästi. Vaikka saankin säännöllisesti itkukohtauksia kesken päivän ja joudun keräämään itseni kasaan joka aamu uutta päivää varten, olen silti vielä tolpillani. Pyysin ja sain ammattiapua nopeasti. Kerroin tilanteesta esimiehelle ja työkaverille heti, kun tajusin tilanteen vakavuuden ja luojan kiitos sain kaiken tuen myös siltä suunnalta. Kotona kaikki on edelleen hyvin ja ihana mieheni tukee ja kannattelee mua tässä tilanteessa (en usko, että olisin tällä hetkellä näin täysjärkinen ilman häntä!!!). Kaikki muutkin läheiseni tukevat ja ymmärtävät tilanteeni. Tiedostan olevani ihan superonnekas kaikkien näiden asioiden suhteen - kaikki tämä hyvä mun ympärillä tukee mua ja pitää mut pinnalla. Kaikilla ei ole näin hyvin ja tämän takia melkein häpeän kertoa, kuinka hyvin mulla kuitenkin asiat ovat tällä hetkellä!
En (ainakaan tällä kertaa) nyt kirjoita siitä, kuinka vaikeaa tämän myöntäminen itselleni on ollut. Kuinka vaikeaa on myöntää, että työ, jota rakastan yli kaiken, romahdutti mut tällä tavalla. Kuinka vaikea on myöntää, että minä - aina se vahva ja kaiken jaksava - en enää pärjääkään. Kirjoitan kaikesta siitä ehkä jossain vaiheessa, ehkä en. Aihe on niin kipeä ja henkilökohtainen, että voi olla, että sen käsitteleminen julkisesti on liian vaikeaa. Tai sitten voi olla, että en mistään muusta kirjoitakaan seuraavina kuukausina. Ylipäätään koko blogin tilanne tällä hetkellä on epävarma - joko vetäydyn täyteen hiljaisuuteen pitkäksi aikaa tai sitten alan kirjoittamaan päivittäin. En tiedä, en ole koskaan kokenut sitä, millaista työuupumisesta toipuminen on.
En tietenkään ala suorittamaan sairaslomaa millään tavalla, mutta jotenkin juuri nyt ajattelen, että mulla pitää olla jonkinlainen suunnitelma sitä varten. Ettei käy niin, että vajoan sängyn pohjalle makaamaan viikoiksi tekemättä yhtään mitään, minkä pelkään hidastavan paranemista. Suunnitelmissa on tällä hetkellä, että keskityn ulkoiluun ja arjen rutiinien ylläpitämiseen. Toki myös päikkäreiden nukkumiseen ja kirjojen lukemiseen. Haluaisin myös elvyttää täysin hävinneen ilon ruuanlaittoa kohtaan ja palata normaaliin arkiruuan tekemiseen (kiitos vaan Saarioisten äidit ja Kokkikartanon äijät, mutta olen perin juurin kyllästynyt teihin!). Haaveilen myös siitä, että kirjoittaisin blogia säännöllisesti ja nimenomaan muitakin juttuja, kuin omaa sairaskertomustani - olisi tosi kiva palata takaisin kohti blogin alkuperäistä ideaa eli kokkaamista ja siitä kirjoittamista. Normaaleja höpinöitä toki unohtamatta :)
Mutta en tiedä. Olen antanut itselleni luvan jo etukäteen myös pelkästään levätä ja vain olla, jos olo sitä vaatii. Olen niin uuden äärellä, että en tosiaan tiedä. Sen kuitenkin tiedän, että nyt on aika hellittää hetkeksi, päästää irti, myöntää, että koulu ihan taatusti jatkaa toimintaa häiriintymättä ilman minuakin. On aika muistaa ja myöntää, että olen korvaamaton vain omassa ja miesteni elämässä, en missään muualla.
Ja kaikista tärkeimpänä: olen riittävän uupunut ja minulla on oikeus tähän.
Tiedän, että teitä on muitakin siellä ruudun takana! Miten te voitte?
Olisiko aika myöntää, että myös sinä olet riittävän uupunut ja myös sinulla on oikeus pysähtyä ja hoitaa itsesi kuntoon?
