perjantai 30. marraskuuta 2018

MARRASKUUN MUSERTAMA

No niin, johan se iski sitten kuitenkin. Marraskuu. Vähän jo ehdin ihmetellä, että näinkö selviäisin tänä vuonna ilman tätä ankeutta ja apeutta, mutta ihan viime metreillä ennen talven puolelle kääntymistä se ehti kuitenkin mut puristaa tukahduttavaan kouraansa. Sen verran nyt heti toppuuttelen, että dramaattisesta otsikosta huolimatta kaikki on ihan hyvin, kunhan vaan kaikki on ihan blaah. Mutta ei siis mitään yybervakavaa eli älkää olko huolissanne.

Olin jo ehtinyt toivoa, että tänä vuonna tämä ankeus ei iskisi päälle. Kesän ihmeellinen hyvä fiilis kantoi niin pitkälle ja kun vielä loppukesästä aloittamani estrogeeni humahti päähän niin vauhdilla, kuvittelin, että tämä talvi mentäisi jollain semmoisella ihanuusmeiningillä. Mutta niin siinä vaan kävi, että pitkittynyt flunssa, pimeys ja pari isoa huolta läheisistä ihmisistä olivat ne pisarat, jotka sitten saivat maljan läikkymään yli. Tai mitä näitä nyt on hienoja ilmauksia kuvaamaan sitä, että v****ttaa aamusta iltaan 😂 Tuntuu, että ainoa tapa selvitä vuorokaudesta on kääntää joku autopilotti päälle aamulla ja sitten kotiin tullessa kaivautua vällyjen alle odottamaan seuraavaa päivää.

Kuvan osoite unohtui laittaa muistiin...
Toisaalta olen tosi onnellinen siitä, että pari viime talvea olivat niin kaameita! Pystyn nyt kuitenkin ymmärtämään ja muistamaan joka hetki sen, että nyt ei ole kyse muusta kuin ihan vaan tavallisesta ankeilusta ja apeilusta. Mieli ei ole musta, eikä oikeasti ahdista. Kun niissä tunteissa tuli vellottua kaksi pimeää kautta (ja vähän sitä valoisaakin aikaa), niin osaan ottaa tämän aika kevyesti. On aika vuodesta, jolloin tämä nyt vaan on tämmöistä. En enää haikaile sitä nuoremman minäni pimeän kauden energiaa, en toivo pääseväni Italiaan koko talvikaudeksi (tai no toivon, mutta pankinjohtajani on tästä eri mieltä...), en kuvittele, että huomenna tämä helpottaa. Otan tämän nyt vastaan vahvana, mutta alistuneena. Olen siirtynyt omassa elämässäni siihen vaiheeseen, että pimeä kausi tekee tämän minulle. 10 tai 20 vuotta sitten oli toisin, mutta se oli silloin. Olen luojan kiitos siitä onnekkaassa asemassa, että oma arkeni on suht helppoa, mulla on ihana mies, joka tukee ja kannattelee mua, ihanat työkaverit, jotka ovat mahdollistaneet sen, että lukujärjestykseni on nyt keskellä pimeintä aikaa helppo ja suurempia huolia ei muutenkaan ole. Läheisistä olen aina huolissani ja kannan heidän murheitaan ehkä vähän liiankin suurella sydämellä, mutta sellainen olen ollut aina, joten se ei ole uutta.

Eli kyllä tämä tästä. Rakastan tuota perisuomalaista, vähän alistuneen melankolista lausahdusta. Kyllä tämä tästä. Se pitää sisällään hyväksynnän tästä hetkestä, mutta myös toivon (ja uskon) siitä, että jossain vaiheessa kaikki on taas paremmin. Puhuin just abeille abikurssin ekalla tunnilla tästä; että älkää ottako liian vakavasti sitä, että nyt stressaa, ahdistaa ja ottaa nuppiin. Että tätä jatkuu nyt pari kuukautta, mutta sitten elämä taas voittaa ja olette saavuttaneet jotain tosi isoa. Ehtivät toki heti muistuttaa, että "no joo, sitten tulee pääsykoestressi", mutta muistutin, että hei, elämä on sitä, että on kaikenlaista ja sitä kaikenlaista on aika lailla koko ajan. Ei se meillä aikuisillakaan ole niin, että koko ajan on kivaa. Elämä on arkea, tavallista, normaalia, joskus ihan paskaa - mutta sitten aina välillä ihanaa. Nauttikaa niistä ihanista hetkistä, nauttikaa siitä tavallisesta arjesta (koska se on elämää) ja muistakaa pitää itsestänne huolta. Tehkää niitä ihania hetkiä itsellenne sen arjen keskellä, älkää antako sen musertaa teitä. Aika moni tuntui tajuavan, mitä ajan takaa.

Kuvan osoite unohtui laittaa muistiin...

Minä teen nyt tämän (ankean) arjen keskelle ihanan hetken niin, että otan lasin (no ihan varmaan parikin) punkkua ja teen hampurilaisia. Meillähän on tosi usein joko pizzaperjantai tai tortillaperjantai, mutta nyt muistettiin pojan kanssa itse tehdyt hampurilaiset pitkästä aikaa. Leivon sämpylät itse (niistä kyllä tulee varmaan lässähtäneitä kiviä, koska olen tosi surkea hiivaleipuri, mutta ihan sama), paistan pihvit, pilkon lisukkeet, heitän ranut uuniin ja kaivan jääkylmän Pepsi-pullon pöytään. Ruuan jälkeen miehet käyvät saunassa ja sen jälkeen kaivan karkkipussit esiin ja katsotaan miehen kanssa pari jaksoa Billions-sarjaa (niiiiiiiin hyvä, katso ihmeessä!!!), lapsi saa räplätä iPadia ja valvoa pitkään perjantain kunniaksi. Minä kömmin sänkyyn mitä ilmeisimmin jo kymmenen aikoihin ja nukun huomenna niin pitkään kuin huvittaa.

Kuvan osoite unohtui laittaa muistiin...

Että siitäs sait marraskuu, ainakin panen kampoihin! 
Ja sitä paitsi huomenna olet jo mennyttä ikuisesti, haha!

Miten siellä, miten te jaksatte? 
Ihanaa viikonloppua kaikille 💗

tiistai 27. marraskuuta 2018

TALVINEN KURPITSALASAGNE

Tämän blogin piti alun perin olla ruokablogi. Olin toki ajatellut välillä kirjoitella jostain muustakin, mutta kunnianhimoinen ajatukseni oli kehittyä ruokablogiksi, josta olisi apua arjen ruokakaaoksessa rämpiville. No, jos ihan rehellisiä ollaan, sama ajatus kytee vieläkin jossain takaraivossa, mutta olen ainakin tällä hetkellä realistisesti todennut, että musta ei ole siihen. Toimivan, luetun, (suositun?) ja ihan oikeasti hyödyllisen ruokablogin tulisi olla semmoinen, joka päivittyy säännöllisesti, on sisällöltään laadukas ja mielenkiintoinen ja ennen kaikkea sisältää tasokkaita ja kauniita kuvia, jotka innostavat lukemaan/katsomaan blogitekstin läpi ja lisäksi vielä inspiroivat valmistamaan kyseisen annoksen.

Ja tosiasiahan on se, että minä päivitän blogia vain ja ainoastaan sen aikataulun mukaan, mikä mulle sopii, en jaksa kokeilla ja tuottaa innovatiivisia arkiruokia säännöllisesti, ja varsinkaan en ole jaksanut panostaa valokuvaamisen opetteluun. Tuohon arkiruokakaaoksen selättämiseen (tai siis siinä auttamiseen) mulla tosiaan kytee vielä yksi idea, joka saattaa toteutua pitkällä tähtäimellä - tai sitten ei. Ja sitten vielä yksi, todella tärkeä pointti: kun blogi pikkuhiljaa alkoi ajautua myös muihin juttuihin, kuin pelkästään ruoka-aiheisiin, löytyi myös lukijoita ja nimenomaan niitä, jotka kommentoivat kirjoituksia ja joiden kanssa olen päässyt keskustelemaan, tutustumaan ja jopa (virtuaali)ystävystymään. Ja tämä on mulle se kaikista tärkein asia bloggaamisessa tällä hetkellä: vuorovaikutus näiden ihanien ihmisten kanssa 💓 Kun kirjoitan ruoka-aiheisen jutun, kommentteja tai varsinkaan keskustelua ei juurikaan synny ja tämä on ihan täysin ymmärrettävää; en minäkään käy kommentoimassa, kun luen suosimistani ruokablogeista jonkun kiinnostavan ohjeen! Joskus saatan kirjoittaa nopean "kiitos, tämä menee kokeiluun" -tyyppisen kommentin, mutta eipä ruokaohjeista oikein saa aikaiseksi säkenöivää keskustelua.



Joten pysyttelen oikein mielelläni tällä hetkellä tässä genressä, mihin olen päätynyt. Toki jatkossakin meinaan aina välillä postata ruoka-aiheisia juttuja ja semmoinen onkin tiedossa nyt, pitkästä aikaa. Glorian ruoka&viini -lehden "100 parasta" -keittokirjassa on ihana kurpitsalasagnen ohje, johon kiinnitin huomiota heti, kun luin kirjan läpi ensimmäistä kertaa. Resepti on kuitenkin semmoinen, johon ei tullut tartuttua syystä tai toisesta pitkään aikaan, mutta kun siskoni sattui kehumaan (ylistämään!) sitä pari viikkoa sitten, päätin ryhtyä toimeen. Sain siskoltani tiukan käskyn noudattaa ohjetta ihan kirjaimellisesti, mutta vuohenjuusto mun oli pakko vaihtaa mozzarellaan ja fetaan. Tykkään vuohenjuustosta ihan hulluna, mutta haluan syödä sen ihan sellaisenaan (grillattuna leivän päällä tai salaatin pääosassa), koska en tykkää siitä, miten se ruokaan sekoitettuna dominoi ja peittää kaikki maut alleen. Lisäksi saan vuohenjuustosta syystä tai toisesta ihan kauheita mahaväänteitä (mikä on vähän outoa, koska sen ei kai pitäisi laktoosiherkkää mahaa ärsyttää ollenkaan), joten syön sitä tosi harvoin ja aina niin, että tiedän pääseväni makuuasentoon potemaan mahakipua sen syömisen jälkeen.






Mutta ohje toimi kyllä näillä munkin juustoilla enemmän kuin hyvin; tämä oli niin hyvää, että voisin tehdä tätä ihan juhlaruuaksikin. Ja vielä varoituksen sana: tämä ei todellakaan ole mikään pikainen arki-illan herkku (kuten minä sitä erehdyin valmistamaan), sain kulumaan tämän tekemiseen 3,5 tuntia! No okei, vähän puuhailin samalla muutakin ja osa tosta ajasta menee kypsymiseen, mutta ensi kerralla kyllä teen tätä viikonloppuna, kun on aikaa kokkailla ihan rauhassa.

Kurpitsalasagne

Paahdetut kasvikset

1 kg myskikurpitsaa (butternut)
2 isoa porkkanaa
2 paprikaa
1 (puna)sipuli
1 solovalkosipuli (tai 4-5 kynttä)
oliiviöljyä
3 timjaminoksaa
suolaa
mustapippuria

Tomaattikastike

2 tlk kuorittuja tomaatteja
ripaus sokeria
suolaa
mustapippuria
1/2 dl aurinkokuivattuja tomaatteja silputtuna
1,5 dl kivettömiä kalamataoliiveja silputtuna
4 timjaminoksaa

Lisäksi

10-15 lasagnelevyä
1 pallo mozzarellaa
paketti (150 g) fetaa
pari kourallista juustoraastetta (punainen Emmental)

Kuori kurpitsa, poista siitä siemenet ja leikkaa pieniksi kuutioiksi (vähän arpakuutiota isommiksi). Kuori ja pilko porkkanat, halkaise paprikat ja kuutioi. Kuori ja lohko sipulit. Yhdistä kaikki kasvikset kulhossa, lisää kunnon loraus öljyä ja mausteet.

Levitä kasvikset uunipellille ja paahda niitä 200 asteisessa uunissa 30 - 45 minuuttia. Kääntele kerran kypsentämisen puolivälissä. Kasviksiin saa tulla vähän kärtsänneitä kulmia, mutta varo kuitenkin polttamasta niitä.

Tee tomaattikastike kasvisten kypsyessä uunissa. Kaada tomaatit kattilaan, lisää mausteet, aurinkokuivatut tomaatit ja oliivit. Anna kiehahtaa ja laske sitten keskilämmölle. Anna kastikkeen porista rauhassa, sekoittele välillä. (Ohjeessa sanotaan puoli tuntia, mutta minä kypsensin tunnin verran.) Muista maistella välillä onko suolan ja sokerin liitto balanssissa! Poista timjaminoksat kastikkeesta lopuksi. Sekoita kypsät kasvikset tomaattikastikkeen joukkoon (poista timjaminoksat niistäkin).

Voitele uunivuoka öljyllä ja levitä hieman tomaattikastiketta ohut kerros pohjalle. Lado lasagnelevyjä kastikkeen päälle, murustele feta tasaisesti levyjen päälle ja lisää sen jälkeen tomaattikastiketta kerros. Uudet lasagnelevyt, mozzarellapallo murusteltuna ja taas kastiketta. Lasagnelevyt, loput kastikkeet pinnalle ja päälle vielä kerros juustoraastetta.

Kypsennä uunin keskitasossa (200 asteessa) noin puoli tuntia. Anna jäähtyä hetki ja tarjoa hyvän salaatin kanssa.


Tämä oli tosi hyvää seuraavanakin päivänä, mutta sikäli poikkeuksellinen uuniruoka, että parempaa tämä oli juuri tehtynä. Toivottavasti saat tästä itsellesi uuden viikonlopun herkkuruuan!

Ja hei, olisi tosi kiva kuulla, kiinnostavatko ruokajutut sua vai jätätkö ne lukematta? 
Oletko joskus tehnyt täältä löytämäsi reseptin? 
Ja jos ruoka kiinnostaa, minkälaisia ohjeita toivot?

perjantai 23. marraskuuta 2018

OLETTAMUKSIA MINUSTA

Lainaan tämän haasteen lyhyen ja ytimekkään ohjeistuksen suoraan Marikan blogista:

Olettamuksia - millainen oletat minun olevan?
Kirjoitukset paljastavat ihmisestä jotain, mutta mitä?
Millaisena kirjoituksissani näyttäydyn, millaisen kuvan olet minusta saanut?

Pimeyttä karkottamaan muistoja kesältä ❤
 Eli viikonlopun (tai osalle teistä alkuviikon, koska olette fiksusti pois koneelta viikonloppuna) kunniaksi tämmöinen haasteen pläjäys tällä kertaa. 

Kivaa viikonloppua kaikille ja tarttukaa ihmeessä tähän haasteeseen!

perjantai 16. marraskuuta 2018

"KORVAAMATON" SAIKULLA, YÖNAISIA JA MUITA HÖPINÖITÄ

Heipä hei pitkästä aikaa ja terveisiä sairaslomalaiselta! Takana on pari viikkoa hiljaisuutta niin täällä kirjoittamisen puolella, kuin kommenttiosioissakin. Syynä tähän omituisesti kenkkuillut Blogger, joka on pitänyt mut kaiken kirjoittamisen ulkopuolella. En ole päässyt siis kommentoimaan myöskään muita blogeja ja anonyyminä en ole viitsinyt, tämä tiedoksi kaikille, jotka mahdollisesti mua ovat kaipailleet! Ei mitään hajua, mikä ongelma on ollut, eikä varsinkaan siitä, miten sain sen korjautumaan, mutta niin vaan tänään kaikki on taas kunnossa. Ja hyvä niin, vaikka ei mulla mitään ihmeellistä asiaa taaskaan ole. Kuinkakohan mones peräkkäinen "tyhjää täynnä" -kirjoitus tämä mahtaa olla?

Mitä tulee otsikkoon, niin flunssa on siis kaatanut mut sängyn pohjalle. Koska olin alkuviikosta olevinani niin korvaamaton, menin töihin sairaana, mikä nyt sitten tietenkin kostautui siten, että olen tällä hetkellä aivan puolikuollut ja maannut eilisestä iltapäivästä lähtien sängyssä nenäliinapaketin kanssa (jälleen kerran pakko ihmetellä sitä, mistä se kaikki räkä tulee???). Nuorempana tein aina tämän saman virheen ja sen seurauksena sitten kärsin kaikki flunssat tosi pitkinä. Lähivuosina olen viisastunut ja jäänyt yleensä heti ekana päivänä kotiin. Yleensä se yksi sairaspäivä sitten onkin riittänyt ja flunssat ovat olleet melko helppoja ja pikaisia. Tällä viikolla oli kuitenkin tiedossa niin monta tosi tärkeää jakson vikaa tuntia, että leikin urheaa... no, ei olisi kannattanut! On vaan aina niin ikävä vaivata kollegoita hoitamaan omia tunteja ja kyllähän se tietyllä tapaa on niin, että (jos sijainen ei järjesty) opettaja ihan oikeasti on "korvaamaton". Jos se yksi tärkeä tunti jää pitämättä, se on ohi opiskelijoilta ikuisesti ja ainakin bilsan puolella osa asioista on tosi vaikeita opiskella itsenäisesti. No, kaikki järjestyi ja viikon kunnosta kertoo ehkä jotain se, että jopa opiskelijat kehottivat mua lähtemään kotiin ja pysymään siellä. Jep, täällä nyt ollaan ja varmasti pysytään muutaman päivän ajan. Onneksi viikonlopulle ei ole ohjelmassa mitään erityistä.

Sängyssä mua on viihdyttänyt (sen nenäliinapaketin lisäksi) Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin. Kirja tempaisi mut mukaansa jo viime viikolla, mutta olen vähän yrittänyt jarrutella sen kanssa, jotta se kestäisi mahdollisimman pitkään. Olen itse asiassa vähän hämmentynyt siitä, kuinka lumoutunut olen tästä kirjasta, koska en yleensä kauheasti lue tämän tyyppistä kirjallisuutta ja sen lisäksi nuo yönaiset suututtavat mua ihan mahdottomasti. Kyllä, luit ihan oikein. Suututtavat! Olen itse ollut aina todella varovainen ja jopa arka matkustelija. Itse asiassa, jos tarkemmin miettii, niin en ole oikein millään elämän alueella ollut kauhean rohkea heittäytyjä, vaan olen aina tykännyt tehdä asiat tutulla ja turvallisella tavalla välttäen isojen riskien ottamista. Ja tämän olen siis tajunnut oikeastaan vasta nyt, kun luen Kankimäen kirjaa. Hän kuvaa naisia, jotka matkustelevat ympäri maailmaa aikana, jolloin naisen paikka oli kotona (en siis vielä ole kauhean pitkällä kirjassa, kuten sen jo lukeneet huomaavat). Niin vaan nuo naiset kuitenkin riuhtaisevat itsensä irti kaikista aikakautensa sovinnaisuussäännöistä ja heittäytyvät täysin tyhjän päälle. Ja mitä teen minä 150 vuotta myöhemmin lukiessani heistä: suutun heille! Oletko ihan hullu, miten voit lähteä yksin ilman rahaa noin vaaralliselle matkalle? Ja sitten ahmin henkeä pidätellen kuvaukset näistä matkoista ja suutun uudestaan, kun naiset aina välillä palaavat takaisin tylsään, sovinnaiseen elämäänsä. Oletko ihan hullu, miten voit tulla takaisin ja vaipua takaisin oman elämäsi tylsyyteen? Ja kuten Kankimäki itsekin, huomaan ajattelevani näitä naisia illalla ennen nukahtamista, aamulla ensimmäisenä herätessäni ja päivällä autossa kotiin ajaessani. Ja tajuan tietenkin, että voimakas reaktioni näiden naisten elämään on jonkinlaista oman elämän peilaamista; mietinkö, että olisi pitänyt olla rohkeampi, tehdä enemmän hulluja päätöksiä ja valintoja? Mutta toisaalta tiedän, että en ajattele niin. Olen tässä parin vuoden aikana vatvonut elämääni niin paljon, että tiedän olevani siihen tyytyväinen. Ja koska inhoan ylenpalttista keittöpsykologointia, jätän tämän ajatuksen tähän ja totean, että jos jossain alitajunnassa sittenkin olisin halunnut olla aikamme Karen Blixen (paitsi se syfilis!), niin se juna meni jo.

Kuva täältä
Mutta takaisin todellisuuteen. Nyt on se aika vuodesta, kun mun mielestä paras tapa elää arkea on mennä sieltä, missä aita on matalin. Anna Perho sanoi hyvin jossain kirjassaan (en saa aikaiseksi kaivaa, missä) jotenkin sinne päin, että ihan ok riittää. Ja näin siis kannattaisi muuten ajatella ympäri vuoden, mutta varsinkin tähän aikaan vuodesta. Nyt ei ole aika havitella vuoden supernainen -palkintoa, vaan tärkeintä on pitää huolta siitä, että selviytyy. Ja voi että, mä todellakin olen mennyt niiiiiin sieltä aidan matalimmasta kohdasta ja vähän vielä senkin ali. Olen nukkunut niin paljon, kun olen vuorokaudessa ehtinyt, ottanut normaaliakin rauhallisemmin siivoamisen, pyykinpesun ja kaikkien muiden velvoitteiden suhteen ja ikävä kyllä laiminlyönyt myös ruokapuolta. Kaiken muun lööbaamisen hyväksyn (ja se on siis jopa suotavaa), mutta ruoka on se, johon pitäisi jaksaa satsata tähänkin aikaan vuodesta. Varsinkin tähän aikaan. Olen melko varma, että osasyy tähän sairastumiseen on se, että olen syönyt tosi huonosti. Pimeys ja väsymys vievät terveellisen ruokahalun mennessään, eikä energiaa kokkaamiseen juurikaan ole. Se saa aikaan vetämättömän naisen, joka on mehevä kasvualusta ärhäkkäälle bakteerille tai virukselle. Sen verran mikrobiologi olen, että ymmärrän sairastumisen johtuvan vain ja ainoastaan taudinaiheuttajasta, enkä kauheasti usko mihinkään poppakonsteihin. Mutta jos ei syö hyvin, ei elimistö ole kunnossa taistelemaan pöpöä vastaan.


Kuvassa oleva sairaspäivän lounaani kiteyttää viime viikkojen tilanteen. Mitään ei tee mieli, mutta jotain on pakko syödä. Auta armias mitään kasviksia jaksa silloin pilkkoa! Kuvan basilikanlehden heitin pannulle ihan vaan teitä ilahduttamaan ja kyllä, nappasin sen mahdollisimman pikaisesti siitä pois! Ja jälkkäriksi suklaata, tietenkin. Koska sairaslomalla.

Kunhan tästä tervehdyn, otan ryhtiliikkeen tässä ruokapuolessa. Vaikka tämmöinen olikin joskus aikaisemmin mulle ihan tuttua, ei se enää tunnut hyvältä, enkä ole voinut viime viikkoina fyysisesti hyvin johtuen juurikin tästä huonosta syömisestä. Naputtelin päivällä kauppakassitilauksen, jonka noudan maanantaina. Kassi on täynnä vain ja ainoastaan hyvää tekevää ruokaa, kaikkea semmoista, josta ei saa epäterveellistä tekemälläkään.

Yhtenä päivänä kyllä olen syönyt hyvin eli viikko sitten Brondassa, missä istuin iltaa rakkaan ystäväni kanssa juhlien hänen 50-vuotispäiväänsä. Ruoka oli niin itkettävän hyvää, että en oikein osaa sitä edes kuvailla. En ole yleensä fine dining -ystävä, vaan pidän enemmän mutkattomasta bistro-tyyppisestä ruuasta. Nämä ruoka-annokset ovat kuitenkin hienoista nimistä ja "piperrys-ulkonäöstään" huolimatta samaan aikaan yksinkertaisia ja kuitenkin monitahoisia. Äh, kuten sanoin, en osaa kuvailla näitä, ne pitää itse kokea. Ja illan kyllä kruunasi se, että itse Tomi Björk istui seurueineen viereisessä pöydässä! Saatoin ehkä ihan vähän käydä juttelemassa sille, mutta ei siitä nyt sen enempää. Ihan hyvin meni noin niinkuin omasta mielestä, en ainakaan saanut porttaria tai muutenkaan herättänyt ihan kauheasti huomiota. Brondalle siis tosi vahva suositus (tämä oli mun toka kerta), jos haluat syödä hyvin Helsingissä!


Hinta-laatusuhde on mielestäni ok, tuo menu maksoi 54 €/henkilö (se siis tilataan koko pöytäseurueelle) ja olen kyllä valmis maksamaan tuon hinnan noin loistavasta illallisesta. Tiramisu tosin oli vähän pettymys, mutta minä olenkin pohjoisen pallonpuoliskon kriittisin (ja mielestäni taitavin sitä tekemään) Tiramisun suhteen, joten mua ei ehkä kannata tässä asiassa kuunnella. Haha, ystävä onneksi kielsi mua menemästä toista kertaa Björkin pöytään, vähän vaan olisin halunnut hänen kanssaan keskustella siitä reseptistä 😅 Viineihin Brondassa saisi kyllä menemään ihan tolkuttomasti rahaa. Siis olettaen, että niitä joisi enemmän kuin yhden lasillisen. Ihan vaan siis olettaen. Kröhöm.

Lupasin lapselle jo alkuviikosta, että tänä perjantaina tehdään pizzaa. Vaikka en mitenkään jaksaisi ruveta sitä nyt vääntämään, en henno perua lupaustani. Hänelläkin on ollut rankka viikko ja tekee mieli hemmotella lasta. Makaan sitten taas huomenna koko päivän sängyssä, vaikka nyt näyttääkin vahvasti siltä, että aurinko saattaa näyttäytyä meidän nurkilla huomenna. En ole ihan varma, uskaltaako sitä ottaa riskin ja jättää sen tapaaminen kokonaan välistä, koska seuraavasta kerrasta ei välttämättä ole taas tietoa. En kyllä muista näin pitkää pimeää putkea moneen vuoteen! Tai sitten muisti vaan tekee tepposet ja tämmöistä tämä on aina.

Mutta hei, mitä teille kuuluu? Oletteko pysyneet terveinä? 
Miltä marraskuu on tuntunut?  Olisi kiva kuulla kuulumisia 💗