12 AJATUSTA RUUASTA

Usein, kun makaan illalla sängyssä saamatta unta, leikin mielessäni pääseväni Gloria-lehden "Aakkoset" -juttuun haastateltavaksi. Mietin, mitä vastaisin mihinkin aakkoseen ja pyörittelen ja arvon erilaisia vaihtoehtoja mielessäni. Välillä olen hurjan syvällisellä tuulella, toisinaan taas sarkastisen humoristinen. Joskus keskityn pelkästään ihmisiin, välillä paikkoihin, joissa olen vieraillut. Toisinaan annan lapselleni elämänohjeita ja välillä pistän ihan ranttaliksi ja viljelen alaluokan pissakakkahuumoria. Yhteistä kaikille näille "haastattelukerroille" kuitenkin on se, että mikään niistä ei koskaan tule toteutumaan. Koska let's face it - mä en ikinä tule olemaan Glorian kansikuvatyttö :)

En kyllä ikinä tule myöskään pääsemään Glorian ruoka&viini -lehden viimeisen sivun vähän vastaavaan haastatteluun, jossa eriasteisen kuuluisilta ihmisiltä kysytään kysymyksiä ruokaan liittyen. Mutta, minäpä olen onneksi oman elämäni päätoimittaja ja voin kysyä nuo samat kysymykset itseltäni. Ja samalla haastaa teidät lukijat vastaamaan samoihin kysymyksiin ja levittämään tätä haastetta eteenpäin. Olen lisännyt pari omaa kysymystä ja ottanut myös vapauden vastata paljon pidemmin, kuin mitä lehdessä pääsisi vastaamaan.

Jos avaisit jääkaappini, näkisit ihan tolkuttoman määrän purkkeja ja purnukoita. Tai itse asiassa ne näkisit toisessa jääkapissani; meillä meinaan on kaksi. Toinen on varattu pitkäaikaisten tuotteiden, kuten tahnojen, hillojen, muiden säilykkeiden, maustekastikkeiden yms. säilyttämiseen ja toinen on se normaali, jokapäiväisten asioiden jääkaappi. Molemmat ovat suhteellisen hyvässä järjestyksessä, mutta molemmissa on toki vähän turhan paljon kaikkea. Mitä jääkaapistani löytyy aina, on ykkösmaitoa aamukahviin (mikään muu ei kelpaa!), ainekset salaattiin ja tomaatipyrettä.

Samaan kysymykseen on pakko liittää myös kuivakaappi, joka elättäisi meidän perheen ainakin kolmen kuukauden verran (kyllä, olen laskenut tämän niinä samoina yön pimeinä tunteina, kun suunnittelen vastauksiani Gloria-lehden aakkosiin). Kaapista löytyy pakollisten jauhojen, hiutaleiden, sokereiden sun muiden lisäksi linssejä ja papuja (kuivia ja valmiina purkissa), tomaattimurskaa, mausteita lähes kaikkien maiden keittiöstä, pastoja, riisejä ja tietenkin myös kaikenlaista ihmeellistä, joka on ostettu lomareissulta neljä vuotta sitten ja jonka funktiota kukaan ei enää muista. Mutta hengissä kuulkaa säilytään maailmanlopun ainakin ensimmäisistä kuukausista!

Jos jotain nyt himoitsen, se on kotimaisia mansikoita ja herneenpalkoja. Jos saisin valita, saanko näitä vai suklaata ympäri vuoden, suklaa häviäisi kisan 6-0. 

Jos jotain haluan oppia kokkaamaan, se olisi Lähi-Idän alueen ruokia. Niitä on "helppo" tehdä vain lisäämällä oikeita mausteita, mutta olisi ihan mahtava oppia kaikki mahdolliset tahnat, soosit ja uskomattoman monipuoliset kasvisruuat ihan oikealla ja autenttisella tavalla. Afrikka on melko lailla pimeä maanosa ruokien(kin) suhteen mulle, mutta tiedän siellä olevan valtavan paljon kaikkea mielenkiintoista, joten myös se kiinnostaa.

Kuva ja resepti täältä

Jos jotain haluan ruuasta opettaa lapselleni, se on kunnioitus ruokaa kohtaan. Kaikesta ei tarvitse pitää, mutta kaikkea pitää maistaa riittävän monta kertaa. Jos edelleenkään ei tykkää, voi jättää syömättä, mutta ruuasta ei koskaan sanota yök. Epäilyttäviä ruokia otetaan lautaselle niin vähän, että maistamisen jälkeen mitään ei tarvitse heittää pois, vaikka ei olisi tykännytkään. Ja se kaikista tärkein vielä uudestaan: koskaan ei sanota yök! (Paitsi lipeäkalasta, mutta ei kerrota tätä lapselle.)

Jos jotain en halua lautaselleni, niin esimerkiksi erilaiset kevyt- ja keinomakeutetut tuotteet. Ruokien suhteen olen aika kaikkiruokainen, mutta kaksi ehdotonta inhokkiani ovat kieli ja lipeäkala. Niitäkin toki syön, jos on pakko. Paitsi lipeäkalaa.

Kuva ja resepti täältä

Jos lähtisin ruokamatkalle, lähtisin metsästämään noita Lähi-Idän ja Afrikan makuja. Toisaalta olen niin arka matkustaja, että en tiedä uskaltaisinko lähteä noille alueille ihan oikeasti. Mutta jos pääsisin semmoiselle 100% turvalliselle (ja ötökkävapaalle) matkalle, lähtisin välittömästi.

Jos toisin meille jotain toisesta ruokakulttuurista, toisin iltaruuan myöhäisemmän nauttimisen. En ole koskaan oikein ymmärtänyt, miksi iltaruoka pitää syödä kello viisi. Kaikilla on toki silloin usein kiljunälkä, en sitä tarkoita, mutta jos heti päiväkodin tai koulun jälkeen on tarjolla kunnollinen (ja terveellinen!) välipala, niin lapsi (ja aikuinen) jaksaa ihan hyvin odottaa iltaruokaa seitsemään asti. Tämän vähentäisi perheen ruuanlaittajan stressiä (ja monella myös inhoa) arkiruuan laittoa kohtaan, kun sen saisi tehdä rauhassa.

Toinen kaipaamani asia on ruokailun yhteisöllisyys. Että pöydässä istuttaisi isolla porukalla muulloinkin kuin joulu- ja juhannusaattona ja että kyseessä ei aina tarvitsisi olla joku iso juhla. Pöydässä voi olla myös jotain ihan arkista ruokaa - kuka tahansa tykkäisi lähteä kaverille syömään toisen tekemää makkarakastiketta, ei sen aina tarvitse olla kolmen ruokalajin illallinen!

Jos saisin päättää, niin kotitaloutta opetettaisi myös lukiossa. Uskon ja toivon, että köksän opetus on kehittynyt 80-luvulta huimasti, mutta mulle itselleni yläasteen köksän tunneista on jäänyt mieleen teeleipien tekeminen ja se, että lähes joka kerta ruuan kanssa tehtiin myös joku outo (ja turha) jälkiruoka, kuten esim. kiisseli (jonka funktiota en ole ikinä tajunnut!). Niin joo ja se myös, kun olin ainoa ryhmästä, joka uskalsi (!!!) koskea silakkaan ja osasi myös perata sen ihan paljain käsin. Luokan kiusaajapoika jätti mut silakkatunnin jälkeen rauhaan, koska nolasin sen kaikkien silmissä perkaamalla myös sen silakat ylimielisen varmasti. Taisi muuten olla paras hetki yläasteella toi silakkaepisodi!

Mun mielestä olisi upeaa jos lukiolaisille - nuorille aikuisille, joista osa jo asuu omillaan - olisi tarjolla kotitalouskursseja, joilla tehtäisi ravitsevaa, hyvää ja taloudellista ruokaa. Samalla joku (kröhöm...) bilsan opettaja voisi välillä vierailla tunnilla opettamassa ruuan terveysvaikutuksia, elintarvikemikrobiologiaa ja muita tärkeitä tietoja.

Jos voisin syödä vain yhtä ruokaa loppuelämäni, kuolisin ehkä nälkään, koska en osaisi päättää! Valitsenko juuri tällä hetkellä himoitsemani pitkään haudutetun lihapadan vai paikallisen kahvilan mahtavan tulisen kana-kidneypapusalaatin? Vai ihanan lohturuuan nakkikastikkeen ja perunamuusin? Sushia? Broilerin fileitä, salaattia ja hummusta? Vai olenko järkevä ja päädyn linssikastikkeeseen ja riisiin, koska kanaa ja lihaa ei tule olemaan tarjolla koko loppuelämäni ajan? Viisas 12-vuotias lapseni ratkaisi tämän kysymyksen ilmoittamalla, että tietenkin linssikeittoa! Se on täyttävää, siihen riittää aineksia aina, se on hyvää, vaikka joskus ehkä vähän tylsää, mutta ei kuitenkaan koskaan pahaa. Hatunnosto; tulevaisuus on tässäkin asiassa nuorten!

Jos voisin kutsua illalliselle kenet hyvänsä, olisin tässäkin kohtaa pulassa. Otin vapauden jaotella vastauksen pariin eri kategoriaan.

Jo edesmenneistä rakkaista kutsuisin pöytääni sen isoäidin, jonka ruokia syön tänä päivänäkin, mutta jonka kanssa en koskaan kokannut. Isäni äiti on opettanut isälleni ja sitä kautta myös minulle lukemattoman määrän niitä parhaita arkiruokia. Notkuin kyllä usein hänen keittiössään, mutta koskaan emme jakaneet yhteistä leikkuulautaa (kuten tein toisen isoäitini kanssa). Isäni äidille haluaisin kertoa, kuinka äärettömän paljon kaipaan häntä, hänen tillilihaansa, haukea munakastikkeen kanssa ja joulun jälkiruokaa, jota kukaan ei ymmärtänyt kirjoittaa muistiin ennen hänen poismenoaan. Hänelle kertoisin myös, että jos lapseni olisi ollut tyttö, heillä olisi sama nimi ❤

Historian henkilöistä haluaisin kutsua pöytääni Prinsessa Dianan ja Marie Antoinetten; kaksi prinsessaa, kaksi tarinaa, kaksi elämänkohtaloa. Edelleen elossa olevista on luonnollisesti aivan järkyttävän vaikea valita, vaihtoehtoja on niin järjetön määrä (kelatkaa, millaista olisi illallistaa vaikkapa Mick Jaggerin kanssa!), mutta päätyisin kutsumaan pöytääni Obaman pariskunnan. Ihailen molempia ihan älyttömän paljon. Erityisesti ihailen Michellen vaikutusta lukemattomien koulujen lounastarjontaan, joiden tiedän omasta kokemuksestani olevan ihan kamalaa kuraa! Tarjoaisin heille ihan tavallista kotiruokaa, koska he selvästi ovat asemastaan huolimatta ihan tavallisia ihmisiä. En utelisi, että no millaista siellä huipulla oikein on?, vaan jutustelisin niitä ja näitä ja nauttisin heidän sympaattisesta seurastaan. Saattaisin kuitenkin ehkä jossain välissä pikkaisen udella Michelleltä, miten hän osaa pukeutua niin tolkuttoman tyylikkäästi!

Kuva

Kuva

Jos olisin pääruoka, olisin pitkään haudutettu lihapata, joka on tehty ilman sen kummempaa reseptiä. Sopivasti lihaa, vähän pekonia, kasviksia, mausteita vähän niitä sun noita, loraus viiniä, lihalientä ja neljän tunnin haudutus. Maistuu kaikille, eikä ärsytä ketään, paitsi niitä, jotka eivät tykkää siitä yhdestä mausteesta.

Jos olisin jälkiruoka, olisin ehdottomasti tiramisu. Pehmeä, kerroksellinen, syntisen hyvä ja juuri sopivasti viinaan menevä. (Tirsk.)

Kuva ja resepti täältä

Haastan teidät kaikki tähän mukaan! 

Haluaisin ihan älyttömän paljon lukea teidän ajatuksianne ruokaan liittyen. 

Ja ihan vapaasti saa jättää jonkun kohdan pois ja/tai lisätä tilalle uuden! 

Mahtavaa ja maukasta viikonloppua kaikille!

p.s. Muistin juuri, että olen kirjoittanut myös Hyvän olon aakkosista Glorian aakkos-sarjan innoittamana, käy ihmeessä lukemassa! Siihenkin haasteeseen saa tarttua :)

MARRASKUUTA JA KAHDENTOISTA AJATUKSEN HAASTE YHDELLÄ VIRKKEELLÄ

Olen kestänyt tämän marraskuun paremmin kuin vuosiin. Olenkin aikaisemmin kertonut, että nuorempana suorastaan rakastin tätä pimeää aikaa ja tietyllä tapaa vieläkään en vieläkään vihaa pimeyttä, mutta en vaan enää fyysisesti (ja vähän myös henkisestikään) jaksa sitä. Pari vuotta oli tosi vaikeita, suorastaan rampauttavan synkkiä, mutta tänä vuonna viikot ovat edenneet yllättävän helposti. Don't get me wrong - mitään vaaleanpunaista yläpilveä tämä ei suinkaan ole ollut, mutta toisaalta en ole pudonnut mihinkään syvään kuiluun, vaan olen "pelkästään" rämpinyt polvia myöten marraskuisessa ojassa.

Väitän jopa tietäväni syyn tälle semi-selviytymiselle. Estrogeeni, D-vitamiini ja kirkasvalolamppu. Kaksi ekaa olivat mukana jo viime vuonna, mutta kirkasvalolamppua olen käyttänyt vasta tänä vuonna. Olen kirjoittanutkin aiheesta aikaisemmin: biologina tiedän, että kyse ei ole mistään huuhaa-homepatiaan-verrattavissa olevasta lumelääkkeestä, vaan puhtaasta fysiologiasta: kirkas valo aamulla vaikuttaa meidän aivoihin ja sillä selvä. Mulla ei sinänsä ole mitään vastaan placebo-juttuja, kunhan ne eivät ole homeopatiaan, hopeaveden juomiseen tai muihin käsittämättömiin keskiaikaisiin juttuihin liittyviä. Jos placebo toimii, niin hienoa, mutta biologina mun pitää aina ymmärtää hoidon tai ilmiön tieteellinen tausta. Kirkasvalolamppuun liittyen mulla on ollut tähän asti se ongelma, että koska olen pimeän ajan aamuina (okei, aina aamuisin...) melko kärttyinen tapaus, niin se äärimmäisen kirkas valo on nostanut mun jo valmiiksi koholla olevaa v-käyrää entisestään ja olen aina napsauttanut lampun kiinni noin kolmen minuutin kohdalla.

Tänä vuonna aloin jo lokakuussa muistelemaan viime marraskuuta ja päätin antaa lampulle mahdollisuuden. Psyykkasin itseni miettimällä, että kuinka helposti sitä tottuu jo parissa päivässä ärsyttäviin asioihin silloin, kun vaan yksinkertaisesti on pakko tai asia on riittävän tärkeä syystä tai toisesta. Esim. tuo jo mainitsemani estrogeeni; en tykkää mistään uusista aamurutiineista, mutta silloin kun aloin käyttää sitä, voiteen levittämisestä tuli tapa kahdessa päivässä, koska oli pakko! Tänä vuonna päätin asennoitua lamppuun samalla tavalla, kyse on pakollisesta asiasta, eikä mun murputtaminen auta mitään. Uskomatonta, mutta totta - tämä auttoi! Edelleen se mua ärsyttää useimpina aamuina, mutta otan sen samanlaisena "pakollisena pahana" kuin miehen aamuhöpöttämisen (hahhaaaa): niille vaan ei voi mitään ja pitkällä tähtäimellä molemmista on hyötyä. Miehen kuunteleminen (okei, tunnustan: esitän kuuntelevani häntä, mutta same thing) vahvistaa meidän parisuhdetta ja kirkasvalolamppu vähentää aivojen melatoniinin tuotantoa. Riittävän tieteellistä lukion biologian opettajalle!

 

Viimeinen, eikä varmasti vähäisin selviytymiskeino, on ollut asennoituminen. Ja nyt ensin tarkennus: en todellakaan usko, että jos on oikeasti taipuvainen pahaan kaamosmasennukseen, asenteella pystyisi asiaa korjaamaan paljoakaan. Mutta kun on pelkästään tämmöinen harrastelija marras-ankeilija, niin tästä kyllä on ollut ainakin vähän apua. Olen koittanut koko marraskuun ajatella joka aamu ja uudestaan illalla, että taas yksi päivä takana, vielä niin ja niin monta jäljellä. Asetin itseni siis jotenkin semmoiseen selviytymis-moodiin ja ainoa tavoite kuukaudelle (töiden hoitamisen lisäksi) on ollut elää päivä kerrallaan. Vitutuksen määrä on jonain päivinä ollut ihan megalomaaninen, mutta silloinkin olen koittanut ihan zeninä (no joo, en ihan siihen tilaan ole päässyt, mutta leikisti kuitenkin) ajatella, että seitsemän tunnin kuluttua pääsee nukkumaan, sitten on taas one down. Ja jostain kumman syystä tämä on toiminut. Siis yhdessä noiden edellä mainittujen kanssa!

Että ehkä tämä tästä. Twentythree down, seven to go ❤

Halusin myös tarttua monessa kivassa blogissa pyörineeseen haasteeseen kaksitoista ajatusta.  Alustuksesta tuli nyt sen verran pitkä, että kokeilen josko kykenisin vastaamaan haasteeseen kerrankin vähän lyhyemmin. Tekisi mieli kehottaa teitä käymään välipissalla, hakemaan pari voikkuleipää jääkaapista ja varautumaan piiiiitkään jatkoteksiin. Mutta haastan itseni samaan, mihin pakotan oppilaat aina kurssikokeen yhdessä tehtävässä: vastauksen maksimipituus on yksi virke. Jos osaa muotoilla luettavan lauseen neljällä sivulauseella varustettuna, niin antaa mennä vaan, mutta lukijalle homman pitää olla helppoa. Saas nähdä, miten pärjään...

Ajatukset marraskuussa (ja usein muulloinkin) ovat samaa sekasortoa, kuin keittiön saarekkeen nurkkaus!

Asun: Pienessä Etelä-Suomalaisessa kaupungissa, jossa ei oikeastaan ole mitään sen kummempaa mainittavaa kuin se, että myös minulle rakkaimmat mieheni asuvat täällä.

Innostun: Hyvin usein omista ideoistani ja ajatuksistani, mutta konkreettisesti: ihan päivittäin, omasta työstäni, jossa saan olla vuorovaikutuksessa upeiden nuorten kanssa, jakaa heille tietoa biologiasta ja haastaa heitä ajattelemaan ja pohtimaan maailman tilaa.

Ihailen: Omia vanhempiani, montaa työkaveriani, ystäviäni, sisaruksiani, mutta kaikista eniten omaa miestäni ja poikaani heidän upeasta huumorintajustaan, kyvystään selättää kaikki maailman murheet ja ongelmat yhden saunomisreissun aikana ja siitä, kuinka rakastetuksi ja ihanaksi he saavat minut tuntemaan joka päivä.

Haluaisin: Kirjoittaa keittokirjan, jossa yhdistyisi tarinointi, reseptit ja ruokaperinteet vuosikymmenien ajalta.

Rentoudun: Kirjaa lukemalla ja/tai kokkaamalla, mutta myönnän kyllä rentoutuvani myös erinomaisesti yhdistämällä punaviinin ja blogin kirjoittamisen :)

Luonnettani kuvaa: Koska itsearviointi on aina niin vaikeaa, varsinkin lauantai-iltana viinilasin ääressä (haha, pukkaa meinaan turhaan priimaa silloin :D), annoin lapsen vastata tähän: maailman paras äiti, huolehtivainen, välillä lellittelijä ja pitää huolen periaatteista. (Tässä kohtaa rikon yhden virkkeen periaatetta ja lisään raadollisen totuuden: hyvin usein myös kontrollifriikki nillittäjä!)

Ilostun: Joka kerta, kun saan jonkun hymyilemään tai nauramaan - oli sitten kyse läheisestä tai mulle täysin vieraasta ihmisestä.

Jos voisin tehdä mitä vain: Jätän nyt maailmanrauhan, nälkäongelman ja ilmastonmuutoksen muiden harteille ja päätän lähteä katsomaan aikakoneella, miltä lääketiede, geenitekniikka ja kantasolututkimus näyttävät 100 vuoden kuluttua.

Haluan ympärilleni: Omat rakkaat mieheni ja muut läheiset.

Haaveilen: Unohdan jälleen maailmanrauhan, nälkäongelman ja ilmastonmuutoksen ja keskityn haaveilemaan siitä, että oma rakas lapseni elää onnellisen, tasapainoisen ja hänen oman näköisensä elämän.

En luopuisi: Tällä kertaa unohdan nuo rakkaat, jotka ovat täällä pyörineet jo monessa kohdassa ja vastaan: estrogeenigeelistäni :D

Ajankohtaista juuri nyt: Seuraavan tunnin sisällä tehdä ruokaa meille; muutaman seuraavan päivän aikana kokeiden korjaamista ja seuraavan jakson suunnittelua; seuraavien kuukausien aikana uintiharrastuksen aktivoiminen ja yhden ison työprojektin suunnitteleminen; parin seuraavan vuoden aikana opintovapaan pitäminen ja yhden ison haaveen toteuttaminen.

Tämän hetken lempparismoothien ainekset ❤

Viime viikonloppuna tacoja, tänään lapsen tekemää spagettia!

Haastan kaikki kanssabloggaajat jatkamaan tätä haastetta, tämä oli niin kiva. 

Mieluiten kyllä luen teiltä pitkiä juttuja, mutta saa toki kokeilla tätä (tuskallisen vaikeaa) yhden virkkeen haastettakin! 

p.s. kuvat eivät taas kerran liity yhtään mihinkään, ovat vaan satunnaisia ja muokkaamattomia räpsyjä marraskuulta!

TANSSII TÄHTIEN KANSSA

Todellisuudessa tämän postauksen otsikon pitäisi olla Tanssii kankien kanssa, mutta en halunnut aloittaa dissaamalla meitä. Mainitsin joskus aikaisemmin, että olen aloittanut tänä syksynä uuden harrastuksen. Kyseessä on tanssikurssi, jolla käyn mieheni kanssa!!! Jos mulle olisi joku sanonut 15 vuotta sitten (jolloin olin siis vielä stadilainen trendisinkku, joka asui Helsingin keskustassa, osti ruokansa Stockan Herkusta ja kävi Yrjönkadun uimahallissa uimassa), että joskus tulen osallistumaan mieheni kanssa pikkukaupungin kansalaisopiston lavatanssikurssille, olisin nauranut niin paljon, että pallea olisi varmaan revennyt. Ja siellä sitä nyt kuulkaa vedetään kerran viikossa!

Mutta palataan ajassa taaksepäin. Mieheni on jo monen vuoden ajan ehdottanut aina välillä, että lähtisimme tanssikurssille. Naureskelin tälle aina iloisesti, koska oikeasti ajattelin, että kyseessä on ihan huumorimielessä heitetty juttu. Ehdotus tuli yleensä aina niiden harvojen kertojen jälkeen, kun olimme "joutuneet" tanssimaan yhdessä ja joka kerta todenneet, että ei tässä mitään parketin tähtipareja olla. Mua ei asia ole koskaan häirinnyt, koska mun mielestä tanssimisen pitää olla a) kivaa ja b) mennä ihan fiilispohjalla. Varsinkin juhlissahan sitä yleensä aina on kivaa ja parin viinilasin jälkeen pidän itseäni aina melkoisena jenniferlopezina... (tähän semmoinen facepalm). Ja miehen kanssa mennessä voi vaan nojailla toiseen, hytkyä edestakas ja vähän vaikka salaa pussailla. Mutta ei, kävi ilmi, että mieheni haluaa meidän osaavan ihan oikeasti tanssia!! Siis meidän, kahden maailman jäykimmän ja epärytmikkäimmän tyypin, joilla on yhteensä neljä vasenta jalkaa. Huhhuh!

Kun olin tajunnut hänen olevan ihan tosissaan, pelasin semmoista viivytystaistelua vielä pari vuotta, mutta sitten viime kesänä aloin miettimään, että itse asiassa se voisi olla kiva yhteinen harrastus. Lapsi on sen ikäinen, että pärjää hyvin illalla itsekseen ja on ihan onnessaan, kun me molemmat häivytään. Ja että voisihan se olla ehkä ihan kiva joskus osata tanssia yhdessä muutakin kuin sitä teinidiskossa opittua nojailua. Ja että koska jätin tietoisesti tänä syksynä kaikki jumpat pois, niin ehkä ton tanssin voisi ottaa vähän niin kuin treeninäkin.

Ja kyllä, se käy ihan treenistä! Sen lisäksi, että siellä valuu jatkuva tuskan hiki, saa siellä kyllä ihan treenihienkin pintaan. Ja hauskan kautta, mikä on ollut tämän syksyn paras anti. Me ollaan edelleen ihan sysisurkeita, eikä koskaan tulla kehittymään semmoiseksi sulavasti vetäväksi pariksi, joita joskus näkee tanssilattioilla. Mutta meillä on ihan älyttömän kivaa yhdessä, vaikka meitä kyllä katsotaan vähän pahalla silmällä aina kun me keskenämme hörötellään, koska kaikki muut - ja opettajat myös - siellä ottaa homman jotenkin ihan älyttömän vakavasti. Me ei myöskään suostuta vaihtamaan paria, vaan roikutaan sitkeästi kiinni toisistamme. Tokaisin ensimmäisellä tunnilla, kun tuli parinvaihtokäsky, että minä haluan oppia tanssimaan tämän miehen kanssa, en muiden kanssa. Heh!

Ja sitten on vielä se, että mussa on jotain vikaa. Hahhaaaaahhhaaaaa!! Siis ihan oikeasti, mulle toinen opettajista tokaisi yhdessä vaiheessa, kun oltiin tahkottu yhtä (ihan tyhmää) käännöstä ties miten pitkään, että sussa taitaa olla jotain vikaa. Onneksi en ole mikään tosikko, vaan nauratti pelkästään. Koska mulla oikeasti on joku semmoinen "vika" (seison molempien jalkojen ulkosyrjällä), että en vaan saa niitä käännöksiä sujumaan silleen, kuin niiden pitäisi. Mutta ihan sama, me jätetään ne tekemättä heti, kun päästään tanssimaan niin, että opettajat ei ole katsomassa!

Mutta ihan rehellisesti - on tämä ollut myös melkoista tuskaa koko syksyn ajan. Valssi on ihan kamalaa, Fox menee jotenkuten (kun sen yhden käännöksen jättää välistä). Bugi me missattiin (luojan kiitos!!) mun sairastamisen takia. Se musiikki, mitä siellä soitetaan ärsyttää ihan kamalasti, se on koko ajan kotimaista lavatanssi-musaa - arrrgh, en kestä. Kliimaksi ärsytyksessä tuli viime kerralla, kun aloitettiin rumban harjoittelu. Mä olen sielultani ihan lattarityttö, mitä tulee niin musiikkiin, kuin tanssimiseenkin ja rumba tuntui ensimmäiseltä tanssilta, josta oikeasti tulee tosi kiva fiilis. Ja me jopa myös opittiin perusjutut aika nopeasti ja tanssiminen tuntui kivalta. (Miehen sanoin kyse on ihan mahtavasta seksitanssista, joten ei ihme, että meni oppi perille niin nopeasti :D) Mutta se musiikki, voi apua!!! Se sama hiton lavatanssibändi nauhalta uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, meinasin 50 minuutin kohdalla jo ruveta kirkumaan!!

Mutta sitten. Tultiin kotiin, kaadettiin lasilliset viiniä, etsittiin YouTubesta oikeaa musiikkia ja näytettiin pojalle sukkasiltaan eteisen lattialla, miten äiti ja iskä vetää rumbaa. 

Hetken tunsin ihan oikeasti tanssivani ❤

https://www.youtube.com/watch?v=Ms6zorYt2I0 

Iloista viikonloppua kaikille! Ota pari tanssiaskelta ja rentoudu ❤

AINAKIN KOLMEN PÄIVÄN RUUAT MUUTAMASSA TUNNISSA

Tykkään tehdä monta ruokaa kerralla. Tykkään ihan jo siitä pidempään kokkaamisesta (silloin, kun on aikaa) ja varsinkin siitä, että kiireisinä päivinä itse tehty ruoka on valmiina jääkaapissa tai pakastimessa. Tällä kertaa kokkailin lauantai-iltana, mikä on vähän harvinaisempaa (lauantai on yleensä lörsöpäivä), koska tällä kertaa tiesin sunnuntain olevan isänpäivän takia sen verran härdellipäivä (kaikki lapset ja lapsenlapset paikalla samaan aikaan...), että en jaksaisi heidän lähdettyään tehdä enää yhtään mitään. Tällainen monta ruokaa kerralla sopii hyvin joko sunnuntain puuhasteluksi tai voit myös tehdä tämän esim. torstaina, jos haluat viikonlopun olevan kokkausvapaata aikaa. Meillä alkuviikko on pitkien päivien ja harrastusten takia sellaista aikaa, että ruuan on oltava valmiina, jos meinaa itse tehtyä syödä, joten teen tämän yleensä sunnuntaina.

Otsikko on melko epämääräinen. Oli tarkoitus ajastaa tämä homma ihan minuutin tarkkuudella, mutta iltaan sattui kaikenlaista muutakin; keittiön kaappien järjestelyä, pojan Formula-pelin kisan seuraamista, isän kanssa puhumista puhelimessa ja mitä lie kaikkea muutakin häsläämistä. Arvioin, että jos olisin tehnyt tehokkaasti ilman häiriöitä, olisin ehtinyt kaiken kahdessa tunnissa, nyt aikaa meni noin kolme tuntia. Ainakin kolmen päivän ruuat viittaa siihen, että luonnollisesti syöjien määrä vaikuttaa siihen, kuinka pitkään nämä ruuat pitävät mahan täytenä. Toisaalta, jos perhe on pieni, kuten meillä, ruuan määrän voi vaikka tuplata ilman, että aikaa menee kauhean paljoa enempää ja pakastaa ison määrän sapuskaa seuraaville viikoille. Näistä määristä riitti myös mulle eväiksi.

Nyt ei ole tiedossa reseptejä, vaan keskityn siihen, miten opit olemaan tehokas keittiössä. Kaiken aa ja oo on aina suunnitteleminen! Mieti etukäteen, mitä meinaat tehdä, lue kaikki reseptit läpi, kasaa tarvikkeet työtasolle. Siivoa keittiön vanhat sotkut pois, jotta voit siivota koko ajan ruokaa tehdessäsi; näin lopussa sinua ei odota kauhea kaaos, jonka selättämiseen menee puoli tuntia.

Tällä kertaa tein broileripullien reseptin mukaan matalan murekkeen uunivuuassa, uunijuureksia, itse tehdyssä tomaattikastikkeessa haudutettuja Boltseja ja makkarakeittoa. Heh, juuri kun pääsin edellisessä postauksessa kehumaan, kuinka lihan syönti on jäänyt lähes kokonaan, alkoi tekemään mieli makkarakeittoa. Mutta kuten kaikissa mukahauskoissa lähteissä todetaan: lenkkimakkara ei ole lihaa, vaan vihannes! Viikolla pitää enää keittää perunoita kanamurekkeen kanssa (poika ei tykkää palsternakasta) ja jotain pastaa Boltsien kanssa.

Tämän ruokarupeaman järkevä järjestys menee seuraavalla tavalla.

1. Lue reseptit läpi ja mieti, mitä olet tekemässä ja missä järjestyksessä.
2. Siivoa keittiö niin, että kaikki tasot ja keittiöallas ovat tyhjät ja puhtaat.
3. Kerää ainekset tasolle ja ota työvälineet valmiiksi.
4. Pilko sipulit ja kuullota ne kypsiksi kattilassa, jossa meinaat tehdä tomaattikastikkeen.
5. Ota puolet sipuleista pois kattilasta (kanamureketta varten) ja tee tomaattikastike. Jätä porisemaan hellalle.
6. Pilko uunijuurekset ja samalla makkarakeiton juurekset ja perunat valmiiksi. Laita uunijuurekset uuniin.
7. Sekoita broileripullataikina ja taputtele se voideltuun uunivuokaan.
8. Kun juurekset ovat valmiit, laita broilerimureke uuniin.
9. Laita Boltsit tomaattikastikkeen joukkoon ja anna porista hiljaisella lämmöllä vielä hetki.
10. Pilko keiton makkarat, käristä ne kattilassa ja siirrä kulhoon odottamaan. Laita keiton perunat ja juurekset kiehumaan, lisää makkarat loppuvaiheessa.

Tästä puuttuu luonnollisesti monta kohtaa. Muista käydä hämmentämässä tomaattikastiketta aina välillä, kurkkaa uuniin, että juurekset eivät pala. Siivoa käytetyt työvälineet joka välissä, jotta lopussa keittiössä ei odota kaaos. Ja niin edelleen.

En ole ihan varma, kuinka tarkkoja ohjeita te kaipaatte. Kuulisin tosi mielelläni kommentteja; voisin mielelläni kirjoittaa ihan vaihe vaiheelta -ohjeita, jos niille on tarvetta. Koska itselleni nämä kaikki ovat niin itsestään selviä juttuja, koen niitä kirjoittaessani, että aliarvioin teitä lukijoita - mutta voihan oikeasti olla niin (ja varmaan tosi usein onkin), että nämä eivät ole sulle itsestäänselvyyksiä. Kerrothan siis, jos kaipaat vielä tarkempia ohjeita!

Mulla on semmoinen haave, että kirjoittaisin tämmöisen kolme ruokaa kerralla - tyyppisen keittokirjan. Iskee vaan välillä epäusko, että kaipaako kukaan tämän tyyppisiä ohjeita. Tähänkin olisi kiva kuulla kommentteja - ostaisitko tällaisen keittokirjan? Vai oletko ihan että "daa, kyllähän kaikki nyt ton osaa"?

TERVEISIÄ MUSTASTA AUKOSTA JA MUITA KUULUMISIA

Pitkästä aikaa perjantaipostaus! Ja itse asiassa pitkästä aikaa postaus ylipäätään. Tämä syksy on ollut todellinen musta aukko kaiken mahdollisen suhteen; tuntuu, että kaikki aika ja normaali elämä on sujahtanut siihen ja minä olen ihmeissäni seissyt aukon reunalla ja koittanut kurkkia, että missä mun elämä oikein on. Mulla on tänä vuonna vähän enemmän töitä kuin aikaisempina vuosina, mikä tietää pidempiä päiviä, enemmän iltahommia ja uuden suunnittelua. Koulussa kirjoitetaan uutta opetussuunnitelmaa ja tehdään muutenkin kaikenlaista turhaa uudistamista ja säätämistä. Viikon kolme ekaa päivää on pitkiä koulussa ja niiden päälle joka ilta on joku oma ja/tai lapsen harrastus. Viikonloppuisinkin on ollut poikkeuksellisen paljon kaikenlaista sälää ja ohjelmaa. Kirsikkana kakun päällä loman jälkeinen sairaslomaviikko, joka vei voimat ihan totaalisesti, mutta myös sotki heiveröisesti alkusyksyn aikana kasassa pysyneet rutiinit ja normaalin arjen.

Olin ihan hölmistynyt viikko sitten, kun tajusin, että on jo marraskuu. Siis häh? Just äskenhän koulu alkoi ja nyt yhtäkkiä kaupassa myydään jo joulukalentereita! Blogin pariin olen ehtinyt ihan hävyttömän vähän tänä syksynä, eikä siis kyse ole nyt siitä, että täällä jotenkin pitäisi olla, vaan kun haluaisin kirjoittaa paljon paljon enemmän. En ole juurikaan ehtinyt edes muidenkaan blogeja käydä kommentoimassa ja mietin välillä, että mahtaakohan kukaan enää edes muistaa mua! Täällä sitä kuitenkin ollaan edelleen. En ole lupaamassa tiheämpää postaustahtia ihan vielä, mutta muutaman viikon kuluttua alkaa mun vuoden helppo jakso, jospa silloin ehtisin kirjoitella enemmän.


Ja tietenkin niin, että mitä vähemmän kirjoittaa, sitä vaikeampaa se on. Pitkään olen jo halunnut tarttua Annukan blogissa olleeseen kivaan blogihaasteeseen, jonka kautta pääsen vähän päivittämään kuulumisia ja tämän hetken ajatuksia teille - ja myös itsellenikin. Tuntuu, että se musta aukko on välillä imaissut sisäänsä myös mun ajatukset, enkä ole pitkään aikaan jutellut edes itseni kanssa.

Mitä puen mieluiten päälleni juuri nyt?

Kuljen aika lailla päivästä päivään saman tyyppisissä vaatteissa: mustat farkut ja joku paitis tai neule. Tällä viikolla ostin pitkästä aikaa siniset farkut, en muista milloin olisin viimeksi käyttänyt farkkuja töissä (mulla on semmoiset rötkyt kesäfarkut, niitä ei lasketa). Sain päähäni alkusyksystä, että haluan pukeutua mustaan pooloneuleeseen, tumman sinisiin farkkuihin ja mustiin korkkarinilkkureihin. Poolo ja nilkkurit löytyivät vanhastaan, mutta tällä lantiolla ja reisillä housujen etsiminen on aina varsinainen tuskien taival. Olin valmis maksamaan niistä jopa vähän enemmän, mutta sopivat löytyivät onneksi kohtuuhintaan Lindexistä. Olen niistä (ja siitä asusta) ihan tosi innoissani tällä hetkellä.

Kotona olen aina samoissa kulahtaneissa trikoissa, collegepaidassa ja villasukissa. Ja huom! aina ilman tissiliivejä, ne riisun heti takin jälkeen (siis jopa ennen kenkiä)


Asioita, jotka haluaisin hankkia

Tästä kohdasta saisi tietenkin ihan tolkuttoman pitkän, jos lähtisi listaamaan kaikkea kivaa... Koitan kuitenkin pitää tämän postauksen suht lyhyenä ja keskittyä vain ihan arkisiin ja konkreettisiin juttuihin. Ne farkut tuli siis hankittua, se oli semmoinen pikkujuttu, mikä oli pitkään mielessä. Vähän isompi on pihaan ja talon (ja autotallin) viimeistelyyn liittyviä juttuja. Asioita, jotka ovat olleet kesken jo useamman vuoden ajan, mutta jotka olen joka kevät lykännyt prioriteettilistan (lue: budjetti) loppupäähän, koska jotain kivampaa on aina tullut eteen. Nyt kuitenkin viime kesänä ja tänä syksynä tajusin, että noin viimeistelemättömät asiat kaihertaa mua ihan älyttömästi ja että haluan, että ne tehdään loppuun ensi kesänä. Hankintalistalla on siis kauhea määrä puutavaraa ja melkoinen kasa kiviä ja nämä edellyttää rahan säästämistä. Vaikka sitten jäisi ensi kesänä lomareissu tekemättä, niin nyt säästän näihin talven aikana ja pistän miehen hommiin, kunhan lumet on sulaneet!

Asioita, joista pidän erityisen paljon juurin nyt

Olen tosi iloinen siitä, että lihaton lokakuu onnistui niinkin hyvin ja punaisen lihan syönti on jäänyt lähes kokonaan. Kanaan olemme palanneet maltillisesti, mutta punaista lihaa olen syönyt viimeisten viikkojen aikana vain kaksi kertaa: kerran "sorruin" lokakuun aikana ja viime perjantaina söin ravintolassa burgerin. Kumpikaan kerta ei tuottanut minkäänlaista mielihyvää, joten veikkaan pysyväni tällä tiellä ihan helposti.

Lokakuun aikana löysin Boltsit, ihan superhyviä, suosittelen! 

Ihan älyttömän paljon tykkään siitä, että meidän 12-vuotias poikamme on innostunut ruuanlaitosta. Aina hän on puuhaillut kanssani keittiössä, mutta nyt tällä viikolla aloitettiin "tehokokkikoulu"; hän tekee ruuan kerran viikossa ihan itse, minä pelkästään katson vierestä ja neuvon. On mahtava huomata, että pojalla on intohimoa kokkaamiseen ja selkeästi myös "kykyjä" eli hän ymmärtää ja oivaltaa, mistä rakkaudella kokkaamisessa on kyse. Sukupolvien ketju ei näytä katkeavan: se alkoi isäni isoäidistä, jatkui isän äidin ja isän kautta minuun ja siirtyy nyt lapselleni ❤

Hyrisen onnesta lukiessani Saku Tuomisen kirjaa Kaikki mitä olen oppinut hyvästä ruuasta. Luen sitä aina pari sivua kerrallaan aamupalaa syödessäni. Okei, tänään myöhästyin töistä 5 minuuttia, koska luin vähän enemmän kuin pari sivua...

Asioita, joista en pidä tällä hetkellä

Niin kliseistä kuin se onkin marraskuussa sanoa, niin en kyllä yhtään pidä tästä pimeydestä. Tai kestäisin vielä pimeyden, jos saisin vain hyggeillä sohvan nurkassa, mutta en kestä tuota pimeässä ajamista. Mun työmatka on reilut 20 km, josta suurin osa pimeillä teillä. Siihen yhdistettynä liukkaat kelit, niin stressipiikki nousee väkisinkin kaksi kertaa päivässä. Tänään viimeksi huomasin, että kotiin tullessani koko kroppa oli inhottavan jännitystilan kourissa (tänään oli ihan superliukasta).

En välitä miettiä tähän enempää kohtia. Niitä kyllä varmaan keksisi ihan helpostikin, mutta näin perjantain kunniaksi yritän toteuttaa jonkinlaista positiivisen ajattelun ideologiaa.


Asioita, joita olen oppinut viime aikoina

Syksyn aikana olen täydentänyt osaamistani ammatillisella puolella ja päivittänyt tietojani geenitekniikan suhteen. Osaan nyt esim. vihdoin selittää ymmärrettävästi oppilaille, mistä CRISPR-tekniikassa on kyse.

Olen kantapään kautta oppinut, kuinka tärkeää terveenä pysyminen on. Okei, sen kurkkupaiseen saamiseen en varsinaisesti vaikuttanut itse, mutta jotenkin tommoinen kunnon sairastaminen taas muistutti siitä, kuinka tärkeää yleisen vastustuskyvyn ylläpitäminen on. Olen lisännyt entisestään vihreiden ja kaiken muun tuoreen syömistä, nukkunut paljon, nauttinut happea säännöllisesti ja nappaillut myös lisäravinteita enemmän kuin normaalisti. Oli pelottavaa olla niin kipeä! 

Asioita, joita en osaa vieläkään yrityksistä huolimatta

En edelleenkään osaa viikosta toiseen laatia viikkoruokalistaa ja käyttää kauppakassipalvelua. Aina pari viikkoa onnistun, mutta sitten se jotenkin repsahtaa. Mikä on ihan tyhmää ja outoa, koska molemmat helpottavat elämää niin paljon! Miksi sitä tieten tahtoen tekee elämästään hankalampaa?

En myöskään edelleenkään osaa pysyä aikataulussa opettamisen suhteen. Niin monet aiheet meillä on vaan niin mielenkiintoisia, että tempaudun puhumaan niistä liian pitkään ja joka kerta jakson loppupuolella olen ihan helisemässä, kun pitää kiriä kiinni kauhea määrä asiaa lyhyessä ajassa.

Tässä on vähän sama juttu, kuin tuossa hankintakohdassa, kyllähän tähän keksisi vaikka mitä. Pitäisi osata vaikka mitä, mutta menee vähän negailun puolelle, jos näitä miettii.

 


Asioita, jotka haluaisin osata juuri nyt 

No, katso edellinen kohta :D

Se, mikä olisi ihan todella mahtavaa osata (onko tässä varsinaisesti kyse osaamisesta, en ole ihan varma...) olisi se, että heräisi aamuisin puoli tuntia aikaisemmin ja tekisi lyhyen jooga/venyttely/jumppa -tuokion. Kuinka paljon energiaa ja voimaa päivään siitä saakaan! Olen lähiaikoina yrittänyt parina aamuna, mutta kun kello soi klo 5, niin jumppaaminen on kyllä ihan vihoviimeinen ajatus sillä hetkellä. Olen kuitenkin optimistisesti laittanut tämän tän talven to do -listalle...

Asioita, jotka minun pitää tehdä vielä tänään

Aah, onneksi on perjantai, eikä ole mitään varsinaisia (tylsiä) velvoitteita. Meikit pitää pestä pois ja sitten vääntää perjantaipizza pojan kanssa. Viinipullon ehdin jo avaamaan, joten sekin "velvoite" on jo hoidettu pois alta :D


Asioita, jotka saavat minut rentoutumaan tällä hetkellä 

No just tällä hetkellä tämä kirjoittaminen ja edellä mainittu viinipullo! Perjantai ja viikonloppu (vaikka tälläkin viikolla kalenterissa on ohjelmaa molemmille päiville). En ole kauhean hyvin pystynyt rentoutumaan tämän syksyn aikana, joten kovasti odotan seuraavaa jaksoa, jonka aikana elämän pitäisi vähän helpottaa.

 
Asioita, joita tein menneellä viikolla

Suhasin alkuviikon ympäriinsä. Kävin kahtena päivänä yliopistolla oppilaiden kanssa, mikä sotki jo valmiiksi sekaisin olevaa aikataulua entisestään, mutta oli kyllä tosi mielenkiintoista. Ostin ne ihanat farkut. Opetin pojalle ruuanlaittoa. Kiroilin liukkaita ajokelejä. Nauroin pissat housuissa oppilaiden kanssa, kun mokasin tunnilla. Odotin perjantaita ja sitä, että ehdin kirjoittaa blogia pitkästä aikaa.


Asioita, joita odotan innolla lähitulevaisuudessa

Miten määritellään lähitulevaisuus? Odotan innolla seuraavaa, helpompaa jaksoa. Toisaalta odotan ensi kesää ja paria juttua, mitä olen keksinyt sinne (mm. kotimaan matkailua). Olen alkanut myös kypsyttelemään ajatusta siitä, että jäisin opintovapaalle parin jakson ajaksi lukuvuonna 2021-22. Siihen on kuitenkin vielä niin pitkä aika, että en oikein osaa ajatella niin pitkälle. Ihan lähilähitulevaisuudessa odotan huomisaamua, kun meinaan nukkua niin pitkään, kuin huvittaa.

Tämmöisiä. Postauksen kuvat ovat hajanaisia otoksia Rooman reissulta. Näihin olisin ihan jokaiseen kohtaan keksinyt vielä vaikka mitä muuta kirjoitettavaa, mutta koitin tehdä tämän postauksen yhden pysähdyksen taktiikalla ja saada tekstin ulos tänään. Nyt on aika mennä pesemään meikit ja sitten aloittaa pizzan tekeminen. Meillä on aina vakkarireseptit: poika haluaa kinkku-pepperoni -täytteet, mies ja minä syödään vege-pizza, jossa yleensä sipulia, paprikaa, aurinkokuivattua tomaattia, purkkikanttarelleja, kapriksia ja ehkä oliiveja.

Loppukevennyksennä vielä selitys kuvamuodossa siitä, miksi täällä näkyy niin harvoin kuvia musta. Olen ihan tolkuttoman huono kameran edessä; ihan sama ottaako joku muu sen kuvan vai minä itse. Roomassa päätin yksi ilta ottaa klassisen peiliselfien hotellin aulabaarin vessassa. Kun neljännen kuvan kohdalla olin tajunnut, mihin suuntaan pitää katsoa (ja muistanut myös hymyillä), tajusin jälkikäteen, että kuvassa näkyy vessan avonainen ovi vessanpyttyineen... Huoh!

Mahtavaa viikonloppua kaikille! Mitä sulle kuuluu just nyt?