perjantai 11. toukokuuta 2018

MASENNUSTA JA MANSIKOITA

Mansikathan eivät varsinaisesti liity tähän aiheeseen mitenkään, mutta otsikkoon piti saada mukaan jotain positiivistakin ja kaupasta mukaan tarttuneet Espanjan mansikat piristivät mieltä sen verran, että päätin hehkuttaa niitä täälläkin. Eiväthän ne miltään tietenkään maistuneet, mutta...


Noin, siinä se tuli heti alkuun - negatiivisuus. "Ei ne miltään kuitenkaan maistuneet", onpa hyvä tapa suhtautua asiaan! Tällaista tämä on ollut lähikuukaudet, mutta korostetusti nyt ihan lähiviikkoina. Olen negatiivinen, kärttyinen ja peruspessimisti ihan kaikkeen mahdolliseen liittyen. Ja väitänpä, että jollain asteikolla mitattuna myös masentunut. Jotenkin kuitenkin tunnen, ettei mulla ole "oikeutta" käyttää sanaa masennus, koska en ole ihan oikeasti oikeasti masentunut. Vai olenko? Missä kulkevat alakulon, apeuden, v***tuksen ja masennuksen väliset rajat? Sitä olen miettinyt tässä lähipäivinä saman aikaisesti, kun olen yrittänyt suoriutua yllättävän kiireisistä härdelliviikoista.

Olen kokenut masennuksen moneen otteeseen lähipiirissäni, nähnyt sen erilaiset ilmenemismuodot ja ymmärtänyt, että sille ei voi tehdä mitään muuta, kuin hoitaa sen alkulähteitä. Kaikki tuntemani tapaukset ovat olleet sellaisia, että se alkulähde on ollut niin rankka, että juuri sen takia tunnen huonoa omaatuntoa maristessani tästä. Koska olen kuitenkin samanaikaisesti edelleen ihan valtavan onnellinen ja kiitollinen kaikesta, mitä mulla on elämässäni. Tiedostan muutamat lapsuuden ja menneisyyden jutut, jotka voisivat jotain masennusoireita aiheuttaa, mutta ei tässä ole kyse siitä. Kyse on helkkari soikoon vain ja ainoastaan niistä saakelin vaihdevuosioireista, jotka näemmä nyt vyöryvät päälle oikein urakalla. Ja mä kun luulin, että pakastiraivarit oli jotain isoa ja dramaattista, haha!

Jos on yksi asia, mitä inhoan ylitse muun, se on aiheeton nalkuttaminen, raivoaminen ja äksyily. Silloin saa rageta, kun on aihetta ja toki esim. kumppanille saa välillä kilahdella ihan turhan päitenkin ja purkaa vaikka ärsyttävää työpäivää sillä tavalla. Mutta sellainen jatkuva negatiivinen suhtautuminen toiseen ja aiheettomista asioista räjähtäminen - ei kuulu meidän perheen tapaan elää. Paitsi näköjään nyt vuodesta 2018 alkaen... Sydän jätti pari lyöntiä tyhjää ja taas käynnistyttyään alkoi särkeä ihan älyttömästi tänä aamuna, kun lapsen ekat sanat mulle olivat "taas sä äiti sanoit tolleen negatiivisesti". Sanoin tyhmästi ennen kuin toinen oli ehtinyt kunnolla edes herätä!! Ja tuntuu, että mies on hokenut "ei se mitään" -mantraa nyt jo ties miten pitkään vastauksena mun loputtomiin anteeksipyytelyihin, jotka aina onneksi kuitenkin muistan sanoa räjähdyksen jälkeen.

Fyysiset oireet kestän edelleen (tai siis inhoan niitä, mutta se on kuitenkin vaan fyysistä), mutta tämä mielialapuoli alkaa vähitellen ottaa aivoon ja isosti. Jos kaikki ei ota nuppiin armottomasti, se apeuttaa. Jos joku ei apeuta, se aiheuttaa muuten vaan negatiivisia ajatuksia. Jos jotain pitäisi tehdä, en taatusti saa sitä tehtyä, ellei kyse ole jostain välttämättömästä. Ja silloinkin joudun ponnistelemaan, että saan aikaiseksi. Jos mahdollista, jätän tekemättä. Ja jos teen, teen sen niin rimaa hipoen, että voisi osallistua jo limboamisen maailmanmestaruuskisoihin. Ajattelen koko ajan kaikkea, mitä pitäisi tehdä ja mitä olen jättänyt tekemättä ja ruoskin itseäni saamattomuusangsteissani. Yhtenä aamuna sitten taas herään ihan innoissani ja energisenä kaikesta mahdollisesta, kunnes taas illalla (tai ylihuomenna) huomaan, että samaa vanhaa tää taas onkin...

No okei, pakko nyt sen verran lieventää, että ei tämä nyt ihan koko ajan tällaista ole! Mutta sen verran usein kuitenkin, että on tunne siitä, että koko ajan. Jotain tälle pitää siis tehdä ja aika pian, koska ei tällaista jaksa kukaan. Tai jos joku jaksaa vapaaehtoisesti, niin ihmettelen kovasti! Eli kyllä tässä nyt on aika vähitellen mennä lääkärin kanssa juttelemaan, vaikka hormonihoidot eivät ajatuksena niin kauheasti miellytäkään. En voi ihan käsi sydämellä sanoa yrittäneeni kaikkia luomu-metodeja - sehän tässä myös mättää; tiedän, millä keinoilla oireita voisi yrittää lievittää, mutta kun ei vaan saa aikaiseksi sitäkään...

Tästä tuli nyt harvinaislaatuisen sekava, pessimistinen ja synkkä postaus, mutta menkööt nyt näin. Mulla oli mielessäni ihan selkeä punainen lanka tähän kirjoitukseen, mutta koska mies ja lapsi kävivät toistuvasti katkaisemassa mun ajatukset (ja yritin olla räjähtämättä niille sen takia, haha), niin en saanut pakkaa kasaan. Kaipa se on välillä ihan ok sekoilla täälläkin?

Ja loppuun kyllä pakko todeta positiivisesti, että kyllä noi mansikat liittyy asiaan sitten kuitenkin. Iloa elämään tuovat edelleen pikkuasiat, kuten vaikkapa se, että ihan pian saa syödä päivittäin kotimaisia mansikoita ja herneenpalkoja.



Kuva täältä
Kyllä tämä tästä 💗


8 kommenttia:

  1. Hei huomenta ja kyllä, todellakin osaan mennä tähän tunteeseesi (terveisin toinen ailahtelija). On todella mielenkiintoista (ja aika rankkaakin) käydä läpi näitä henkisiä tunteita omassa päässään. Aivan kuin olisi jäänyt johonkin välitilaan, missä kaikki masennuksen oireet ovat läsnä, mutta silti kaikki on ok. Mieli on apea päivästä toiseen, mutta silti kokee olevansa onnellinen ja kaikki on ok. Itselläni on menossa tällä hetkellä (onneksi) taas "maanisempi" vaihe ja tunnen olevani taas enemmän minä. Mutta todella hämärää aikaa tämä keski-ikä. Ja vaikeasti sanoitettavissa. Itse en ainakaan löydä edes oikeita sanoja kertomaan tästä fiiliksestä, mutta onneksi on ns. kohtalotovereita, joille voi vain todeta, että i feel you <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Välitila, just näin, olipa hyvin sanottu! Tosi ikävä, että käyt sinäkin läpi samoja vuoristoratafiiliksiä, mutta toisaalta ihana kuulla, että joku muukin on samassa veneessä - just ton takia, että kun tätä ei pysty oikein sanoittamaan mitenkään, niin onneksi kuitenkin tietää, että edes joku tajuaa <3

      Haha, "mmanisempaa" vaihetta kohti mäkin olen selvästi taas menossa, ei yhtään haittaa! Kyllä me tästä selvitään Terhi <3 Kivaa alkavaa viikkoa sulle!

      Poista
  2. Masennus on siinä mielessä petollinen kumppani, että kun elämä ei ole 100% pelkkää masiskamaluutta, niin helposti haksahtaa ajattelemaan, että ehkei mulla tässä mitään masista sitten olekaan... Itselläni ainakin kävi juuri niin, että vaikka olin keskivaikeasti masentunut, niin kuitenkin suoritin mallikkaasti lapsiarkea, touhusin vaikka mitä, olin kiitollinen(kin) ja ulospäin näytin varmaan ihan suht tavalliselta pikkulasten äidiltä. Mutta sitten kuitenkin sisimmässä oli se loputon uupumus ja paha olo.

    Masennuksen muodot ovat tosi moninaiset ja jokaisella se voi näyttäytyä vähän erilaisena. Ei siis ole syytä ajatella, ettei olisi "oikeutettu" masennukseen. Ole lempeä itselleni ja muista hakea apua, jos ei olo ei helpota!

    Ihan hurjasti tsemppiä ja parempaa vointia!! ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan ensin Tuula anteeksi, että vastaamiseen meni näin älyttömän pitkä aika; olen ollut ihan superkiireinen, enkä ole ehtinyt blogin puolelle edes kurkkaamaan.

      Kiitos viisaista sanoistasi <3 On ihan totta, että jokaisella on "oikeus" olla masentunut ja lupaan muistaa tämän, kun seuraavalla kerralla iskee surkea olo. Tämä mun masennus onneksi selvästi on kuitenkin niin liitoksissa tähän vaihdevuosivuoristorataan, etten osaa (ainakaan vielä) olla kauhean huolissani. Nyt on taas ihan hyvä fiilis :) Mutta meinaan kyllä tarkkailla itseäni ja olojani tarkasti ja jos tällaisia kausia alkaa tulla useammin, käyn jonkun kanssa juttelemassa.

      Kunhan kiireet hellittävät, käyn sun blogin puolella pitkästä aikaa lueskelemassa, mitä sulle kuuluu. Toivottavasti hyvää! Ihanaa ja aurinkoista loppuviikkoa <3

      Poista
  3. Naisen elämä :( huh huh. Vaihdevuosia elän minäkin, mielialan vaihteluja ei ole ihme kyllä ollut vaan aika rauhallinen ja tasainen on mieli. Mutta tuon apeuden, saamattomuuden ja aloitekyvyttömyyden kyllä hyvin tunnistan itsessäni. Menen kyllä sieltä missä aita on matalin, koska eihän minun ole pakko niitä tänään tehdä ;D Onhan huomenna päivä uusi. Olen ihmetellyt, että mihin on hävinnyt se energinen ja aikaansaava ihminen, joka olin muinoin. Fyysisistä oireista inhottavin oli kuumat aallot!!! Siis oli, käytän nykyään Evorel-hormonilaastareita ja ei enää tietoa kuumista aalloista. Ihanaa! Mitkään hormonit ei ole minulle yleensä sopineet, jotain suun kautta otettavaa kokeiltiin, mutta se ei kyllä minun pääkopalle sopinut lainkaan. Olen siis tosi iloinen, että nämä laastarit sopivat.
    Tsemppiä sinulle! Toivottavasti olosi paranee.
    Terveisin, Johanna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anteeksi Johanna, että en ole pikaisemmin käynyt vastaamassa sulle; olen ollut niin kiireinen, että aikaa blogille ei ole ollut lainkaan!

      "Kiva" kuulla, että muillakin on samanlaisia fiiliksiä. Ei siis tietenkään ole yhtään kiva, että sulla on samoja oireita, mutta on aina lohduttavaa kuulla, ettei ole ihan yksin näiden käsittämättömien tuntemusten kanssa! Nyt onneksi taas on helpottanut (heh, on ollut niin kiire, ettei ole "ehtinyt" edes vaihdevuoseilla...).

      Joo, kuumat aallot on kyllä tosi syvältä!!!! Nekin onneksi ovat hetkellisesti helpottaneet, mutta kyllä ne sieltä takaisin tulevat ihan varmasti. Mullakin on aikomuksena kokeilla jotain hormonihoitoa, hirvittää vaan etukäteen se, jos joutuu kokeilemaan useita vaihtoehtoja ennen kuin löytyy oikea...

      Kiitos rohkaisevasta ja kivasta viestistäsi <3 Oikein ihanaa ja aurinkoista loppuviikkoa sulle Johanna!

      Poista
  4. Nyt sinun pitää mennä käymään omalla gynelläsi, joka toivottavasti ymmärtää vaihdevuosien päälle. Itselläni on auttanut oikein kunnon hikinen liikunta, sen jälkeen on aina parempi olo ja eikä sitten jaksa aina ja koko aikaa kilahdellakaan... Vaihdevuosioireet on kyllä ihan pepusta, mutta suosittelen hormonivoidetta, se on kohtuullisen helppoa annostella, itselläni on siihe resepti valmiina, en vaan ole vielä sitä hakenut...

    Tsemppiä viimeisiin työpäiviin ja ihanaa viikonloppua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, mulla on tosi kiva gyne, mutta olen lykännyt käyntiä, jotta kouluvuoden aikana ei tarvitse ruveta sekoilemaan (tämän enempää), jos oikeaa hoitoa ei heti löydy. Tuon liikunnasta saatavan avun olen minäkin huomannut, mutta ei se kyllä ole mulla aina auttanut siihen kilahteluun...

      Kiitos tsempeistä Anu ja ihanaa alkanutta viikkoa sulle!

      Poista

Kiva kun kävit :) Kiitos kun jätät kommenttisi!