perjantai 20. maaliskuuta 2020

MITÄ TÄHÄN NYT SANOISI?

Nyt on koittanut se päivä, että minä olen aika lailla sanaton. 
En olisi uskonut, että näin käy koskaan, pandemia siihen näköjään vaadittiin, haha!

Kirjoitin kaksi viikkoa sitten suutuspäissäni tekstin, jossa kritisoin joidenkin löpsyä suhtautumista sen hetkiseen tilanteeseen. Intouduin paasaamaan samassa tekstissä myös yleisemmällä tasolla niin paljon, että päädyin seuraavana aamuna poistamaan koko postauksen. Hyvä esimerkki siitä, että kun kirjoittaa tai puhuu voimakkailla sanoilla, kannattaisi miettiä asioita yön yli. Allekirjoitan edelleen kaiken, mitä silloin kirjoitin (in case joku sen ehti lukea), mutta en pitänyt siitä tyylistä, millä puhuin.

Se, että olen sanaton tässä tilanteessa, ei tarkoita sitä, etteikö mulla olisi sanottavaa. En vain tiedä mihin tarttua ensin, miten muotoilla kaiken sen, mikä mielessä pyörii. Miten pukea sanoiksi sen, että koko elämä muuttui muutamassa viikossa? Oma, läheisten, kaikkien. Suomi ja koko muu maailma siirtyi käsittämätöntä vauhtia poikkeustilaan, jollaista ei ole nähty koskaan. En sano "sitten sotien", koska tämä on täysin uudenlainen tilanne. En edes ole ihan varma, haluanko sanoittaa kaikki ajatukseni tänne, mutta huomaan, että valtava tarve kuitenkin on jotain kirjoittaa.


Tätä ennen kirjoittamiselle ei ole aikaa. Aloin jo viime viikon lopulla tajuamaan, että kohta rytisee ja viimeistään viikonloppuna, kun koulun kriisiryhmään kuuluvana viestittelimme jatkuvasti, oli selvää, että elämä muuttuu kohta radikaalisti. Ruokavarastot mulla on olemassa aina, joten siihen ei tarvinnut keskittyä (tästä ajattelin kirjoittaa jossain välissä ihan oman postauksen), mutta pikaisesti tein inventaarion muista tarpeellisista jutuista ja kävin hankkimassa ne. Aloin myös valmistelemaan etäopetusta, jota siis tuossa vaiheessa ei vielä oltu virallisesti otettu käyttöön, mutta oli aika selvää, että ainakin lukiot on pantava kiinni, jotta ylioppilaskirjoitukset saadaan hoidettua.

Tämän viikon alkupäivät ovatkin sitten menneet kirjoituksia valvoessa. Olen niin ylpeä siitä, miten opiskelijat ovat jaksaneet painaa koko viikon, pahimmillaan joillekin tuli viisi päivää kirjoituksia putkeen. Osa oli rytmittänyt seuraavat viikot tarkasti etukäteen koulun käynnin, kirjoituksiin lukemisen ja töissä käymisen suhteen ja nyt sitten yhtäkkiä pitikin venyä tähän. On ollut mahtavaa huomata, kuinka aamulla kuitenkin on jaksettu vielä hymyillä ja vähän heittää huumoriakin, vaikka nuoren koko fyysinen olemus on huutanut "mä romahdan ihan kohta". Kukaan ei romahtanut (ainakaan meillä, toivottavasti ei missään muuallakaan).

Heti valvontojen jälkeen on ollut aika aloittaa koneella istuminen ja etäopetuksen suunnittelu. Päivät ovat venyneet ennen näkemättömällä tavalla. Oman aikansa on myös vienyt rauhoittelevien viestien kirjoittaminen opiskelijoille ja koteihin. Joidenkin kanssa olen WhatsAppilla vääntänyt tehtävänantoja auki moneen kertaan; osalla opiskelijoista itsenäinen työskentely ja ohjeiden omaksuminen on todella haastavaa vielä lukiossakin. Olen käyttänyt varmaan eniten aikaa sen miettimiseen, että tehtävät olisivat riittävän haastavia ja oppimista myös tapahtuu, mutta eivät kuitenkaan liian kuormittavia ja vaikeita. Jos opiskelijalla on vaikka seitsemän kurssia tässä jaksossa ja jokaiselta opettajalta pläjähtää aamulla kolmen sivun mittainen ohje päivän tehtäviin ja siihen päälle vielä jonkun etäluennon seuraaminen, niin eihän sitä jaksa kukaan!

Loppuviikosta mua ei enää päästetty koululle pikkuflunssan takia ja jatkoin hommien tekemistä kotona (huonon omatunnon riivaamana, koska kollegoiden työmäärä lisääntyi tästä) opettaen samalla omaa lastani. Luojan kiitos hän kykenee näköjään aika hyvin tähän kotiopiskeluun ja tekee kaiken, mitä koulusta on ohjeistettu. Ainoa, mistä otimme heti eilen yhteen, oli asenne - sanoin, etten todellakaan jaksa kuunnella seuraavaa kuukautta (pahaa pelkään, että loppulukukautta...) marinaa siitä, kuinka esim. uskonnon opiskelu on ihan syvältä ja niin edelleen. Kun hetken olimme molemmat rauhoittuneet, kävimme ihan hyvän keskustelun siitä, että nyt poikkeusoloissa myös asenteen on hieman muututtava. Tänään meininki olikin sitten jo ihan toisenlainen, teimme jopa ylimääräisiä tehtäviä ja äitikin palautti mieleen, miten ruotsin sanat vääntyvät monikkoon ja miten kappaleen tilavuus lasketaan. Liikkatunti oli kyllä päivän paras hetki, kävelimme ihanassa auringonpaisteessa pitkän lenkin ja teimme keppijumpan sen jälkeen ❤


Työmäärä on räjähtänyt käsiin tässä uudessa tilanteessa. En kuitenkaan kaipaa mitään sädekehää pääni päälle; ajattelen itse niin, että meidän opettajien tehtävä on huolehtia opiskelijoiden oppimisesta ja nyt se tehdään tällä tavalla. Itselläni tämä tilanne myös konkretisoi sen, että ainakin minulle tämä on kutsumusammatti. Kannan huolta jokaisen opiskelijani jaksamisesta ja pärjäämisestä. Minä kyllä pärjään, kun on pakko, mutta jos se vain on minusta kiinni, yksikään opiskelija ei kärsi liikaa tästä tilanteesta. Jokainen meistä tekee kaikkensa - ja moni vielä tosi paljon enemmänkin - sen eteen, että nuorten oppiminen ottaisi nyt mahdollisimman vähän kolhua tässä poikkeuksellisessa tilanteessa. Kolhuja tulee, se on ihan selvä. Tämä olisi ihan hyvä myös muistaa siellä kodeissa ja tavallaan "alistua" siihen ajatukseen. Kunhan pääsemme joskus takaisin siihen normaaliin elämään, me opettajat tulemme tekemään kaikkemme sen eteen, että niitä kolhuja saadaan paikattua.

Mutta kaikki muutkin ammattiryhmät tekevät nyt kaikkensa. Osa ei pääse tekemään enää mitään, kun oma työpaikka sulkeutuu tässä tilanteessa. Näistäkin kannan huolta ja itken iltaisin. Jo nyt moni ystäväni on menettänyt toimeentulonsa ja miettii, miten pärjää tänä keväänä taloudellisesti. Miten minulla siis olisi oikeus valittaa siitä, että töitä on nyt liikaa? Kiitollinen toki olen kaikista niistä lukemattomista tsemppiviesteistä, joita opettajat kautta maan ovat saaneet. mutta kuten sanottua: tämä on meidän työtä, just nyt, just nyt tällä tavalla.

Ainoa, mikä saa vereni kiehumaan on se pieni määrä ihmisiä, jotka valittavat siitä, että opettajat joko tekevät nyt hommat väärin tai että tehtäviä on annettu liikaa/liian vähän/vääränlaisia. Jos kaikki ei heti toiminut ensimmäisen tunnin aikana, maristiin, että "ei ne mitään osaa". Ja sitten kun yhteydet alkoivat toimimaan, maristiin, että "perseelleen meni". Näitä onneksi on ollut todella vähän, mutta voitte uskoa, että yksikin tällainen viesti katkaisee kenen tahansa selkärangan, kun on tehnyt kaikkensa. Itse en onneksi ole saanut näitä viestejä, mutta olen kuullut näitä tulleen jonkun verran. Ja suurin osa tietenkin sosiaalisen median anonyymeillä keskustelualustoilla. Avauduin tästä omalla Facebook-sivullani ja pyysin, että ne marinakeskustelut pidettäisi privaattikeskusteluissa ja annettaisi ammattilaisten hoitaa oman työnsä niin hyvin, kuin he tässä tilanteessa kykenevät, ilman syyllistämistä. Eikä nyt oikeasti itkettäisi sitä, että sitä omaa lasta pitää opettaa ja auttaa kotona. Nyt vaan pitää. Piste.

Ja tämä pyyntö koskee suhtautumista ihan kaikkiin ammattiryhmiin, hallituksesta siistijöihin ja kaikkiin siltä väliltä. Niin kovasti toivoisin, että lopetettaisi päätösten arvosteleminen ja jossittelu siitä, että entä jos olisi tehty toisin tai vähän aikaisemmin tai tai tai... Itse toki olisin toiminut vähän aikaisemmin, mutta en koe olevani siinä asemassa, että voisin arvostella päättäjiämme tällä hetkellä. Nyt tehtiin näin. Jo valmiiksi pelkään sitä ryöppyä, mihin he joutuvat joskus tulevaisuudessa. Kävi tässä miten tahansa, iso osa ihmisistä tulee huutamaan jälkikäteen OLISI KYLLÄ PITÄNYT... Kukaan, ei kukaan, tiedä tällä hetkellä, mikä olisi ollut tai on oikea tapa toimia. Näiden tehtyjen päätösten kanssa on nyt elettävä ja myöskin noudatettava niitä. Nyt ei ole aika miettiä, mistä minä tykkään, mitä minä haluan tehdä tai varsinkaan "kyllä minä tämän osaisin paremmin hoitaa".

Ehkä me kaikki osaamme toimia sitten paremmin ensi kerralla. Kyllä, sanoin "ensi kerralla"! Anteeksi nyt vaan pelotteluni, mutta tämähän on vasta harjoitusta. Koronaviruksen kuolleisuus on tämän hetken arvion mukaan noin neljän prosentin luokkaa ja katsokaa, mitä se on kaikissa yhteiskunnissa saanut aikaan! Entä sitten, kun kuolleisuus on 20%? Tai 50%? Olen itse biologi, joten tämä tosiasia on mulle ikään kuin itsestäänselvyys, mutta pahaa pelkään, että suurin osa ei halua edes ajatella tätä. En nyt ala tätä tässä tekstissä lietsomaan sen kummemmin, mutta ihan oikeasti: ensi kerralla meidän on oltava paremmin varautuneita! Tämän kriisin (josta ihan varmasti selvitään) aikana jokaisen olisi varmasti syytä vähän miettiä, mitkä ovat niitä oman elämän ja kotitalouden kipupisteitä, jotka nyt mahdollisesti sakkaavat, ja laittaa ne sitten kuntoon, kun tämä kaikki on ohi.


Anteeksi paasaamiseni ja synkistelyni! Kaikkea positiivistakin tämän kriisin keskellä kuitenkin on esiintynyt. Ihmisten venyminen ja jaksaminen. Käsittämätön määrä erilaisia avun tarjoamisia aina rappukäytävälapuista lähtien. Kevät on koittanut, aurinko paistaa ja kuka olisi uskonut, että kaupunkien Facebook-ryhmät eivät pursuakaan koirankakka-keskusteluja, vaan niissä organisoidaan vanhusten ja vähävaraisten perheiden auttamisrinkejä. Ihmiset eivät peri takaisin ostettuja lippuja ja palveluja, vaan jättävät rahat sinne, mihin ne kerran on jo laitettu. Ymmärrän toki sen, että monessa perheessä on taloudellisesti nyt niin tiukkaa, että kaikki mahdollinen on saatava takaisin. Itse olen onneksi siinä tilanteessa, että pystyn menettämään ne rahat, jotka nyt pari peruuntunutta tapahtumaa minulta vievät. Jokainen tekee nyt sen, mihin pystyy.

No, en näköjään sitten kuitenkaan jäänyt sanattomaksi 😁

Eri asia on, kuinka järkevää tai jäsenneltyä tämä teksti on. Tekee kuitenkin hyvää purkaa ajatuksia tällä tavalla kirjoittamalla, saa nähdä, kuinka pitkä koronapäiväkirja tästä tulee. Toivottavasti mahdollisimman lyhyt!

En tiedä millä aikataululla palaan kirjoittamaan, mutta jossain vaiheessa kuitenkin. Huomenna pidän vapaapäivän ja ulkoilen ja nukun, mutta sen jälkeen on palattava koneelle suunnittelemaan etäoppitunteja, ensi viikolla alkavaa etäkoeviikkoa (kääääk!!!) ja myös ne yo-kokeet pitää korjata jossain välissä. Haluan kuitenkin myös kirjoittaa täälläkin, vaikka silmät ovatkin ihan tirrillään ruudun jatkuvasta tuijottamisesta johtuen, hartiat ovat yhdessä viikossa menneet lähes kuolioon ja huoli painaa mieltä niin, että välillä joudun haukkomaan henkeä. Jaksamista ja ehtimistä ei ole ollut kenenkään muun blogiin kommentointiin, mutta on ollut ihana huomata, että suurin osa kuitenkin on jatkanut kirjoittamista. En pysty olemaan selaamatta uutisia ihan jatkuvasti silloin, kun en suunnittele opetusta, mutta välillä on ollut ihana lukea myös kepeämpiäkin juttuja tai muiden ajatuksia tästä tilanteesta. Yritän itse jatkossa pitää kirjoittamiseni vähän vähemmän paasaavana ja keskittyä johonkin muuhun. Helpoille ja edullisille resepteille olisi nyt varmaan monella tarvetta... koitan saada aikaiseksi (en kuitenkaan lupaa mitään). Tai sitten jotain muuta. Tai sitten jatkan paasaamista, en uskalla sitäkään luvata, etten jatkaisi.

Miten olet pärjäillyt? Oletko sinä ja läheisesi pysyneet terveinä? Entä henkinen puoli? 
Olisi tosi tärkeä, että jokainen meistä löytäisi näinä päivinä jonkun väylän, jota kautta purkaa ahdistavia ajatuksia ja pelkojaan. 
Mun puolesta täällä mun blogin puolella saa niitä purkaa ❤ 
En ole sen kummempi alan asiantuntija, kuin ihan tavallinen lukion biologian opettaja, 
mutta ehkä osaan joihinkin kysymyksiinkin vastata.

p.s. kuvat netistä hakusanalla "kevät", linkit puuttuvat, anteeksi

6 kommenttia:

  1. Ihana kun kirjoitit Emma <3. Olisin jaksanut kelata vielä vaikka kuinka paljon pidempään, koska tää on just sellaista tekstiä, jota nyt kaikkein mieluiten luen ja oikeastaan kaipaankin. Ihan siksi, että tekstissä on paitsi faktaa, myös omia rehellisiä fiiliksiä ja asiallisen jämäkkää viestiä siitä, että "nyt vaan täytyy", koska oikeasti täytyy. Kaikilla meillä on omat huolenaiheemme tässä tilanteessa, eikä niitä voi lähteä arvottamaan, joten kaikenlainen turha valitus ja marttyyrius (onko toi sana?) on nyt turhaa. Tai ainakin sellaista, mitä en itse nyt jaksa. Sen enempää kuin mitään pakkopositiivistakaan. Tarkoitan tällä ehkä eniten jotain jostain kopioituja tsemppilauseita, joiden mukaan kaikki huolet pitäisi lakaista maton alle, eikä niistä saisi puhua, vaan suu pitäisi vaikka väkisin vääntää hymyyn ja olla vahva. Minä en ainakaan ole, mutta huomaan kyllä, että ehkä se pahin ahdistus alkaa helpottaa (kunhan saan yhteyden tällä hetkellä Levillä olevaan vanhempaan poikaani..) ja pystyy taas kaiken lamaannuksen jälkeen myös toimimaan ja näkemään ympärilleen. Osin kokonaan uusin silmin ja jotenkin erityisen rauhallisena. Ja jaksan uskoa siihen, että kunhan tästä selvitään, moni jonninjoutava urputus ja kohkaaminen ja itsekkyys jää vähemmälle ja huomioidaan enemmän myös muita ja pidetään toisistamme ja tästä meidän yhteisestä maapallosta parempaa huolta.

    Ansaittua ja mahdollisimman voimaannuttavaa ja levollista viikonloppua Emma-ystäväin <3


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen ihan samaa mieltä Annukka, uskon (tai ainakin kovasti toivon), että tämä kriisi muuttaisi edes vähän ihmisten tapaa käyttäytyä. Nyt kuitenkin pitää ensin jokaisen hoitaa oma tonttinsa ja huolehtia siitä, että ihan kaikki ei kaadu ja voitaisi elää edes jonkinlaista "normaalia" elämää kaiken keskellä.

      Anteeksi, etten nyt vastaa tämän pidempään, pitää jatkaa töitä. Halusin vaan tulla "moikkaamaan" <3 Kovasti myös odottelen, josko säkin jossain vaiheessa jaksaisit kirjoittaa :)

      Hyvää työviikkoa ja lämpimiä virtuaalihaleja <3

      Poista
  2. Minua lohduttaa se, että me ihan kaikki olemme tässä samassa veneessä.
    Talous sakkaa yhtä pahasti kaikkialla.
    Työpaikat ovat melkein kaikilla enemmän-vähemmän suurennuslasin alla.
    Ylipäätään koko tilanne on kaikille ja kaikkialla samanlainen.
    Ja jotenkin tästä kai rämmitään läpi.

    Minua huojentaa myös se, että tavallaan se akuutti ihan jatkuvan tiedottamisen ja odottamisen alkuhässäkkä on ohi. Nyt voin - ainakin työni puolesta - sivuuttaa osan uutisvirrasta, ihan kaikkea ei tarvitse nyt seurata. Voi keskittyä rakentamaan tätä uutta arkea.

    Se on tietysti hyvä, että kirjoitukset saatiin pois alta.

    Mentaalisesti olen hieronut kauppoja kohtalon (hallituksen? koronaviruksen?) kanssa, että jos pääsiäisenä ihan vähän pääsisi tekemään tavallisia juttuja, vaikka vain pariksi päiväksi, niin kyllä sitten olisin taas ihan kiltisti poikkeusoloissa ja siihen astikin, jos vain saisi sitten ihan pikkuisen loman poikkeuselämästä.
    Ihan nopeasti vain kävisin vähän kirjastossa ja uimassa ja mitä sitä nyt kaikkea muuta pientä nyt jää välistä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan samaa mieltä kaikesta, mitä totesit!

      Mulla pienisuuri paniikki, kun en ehtinyt työhässköiltä käydä kirjastossa ennen, kuin ne suljettiin. Kotona on kyllä isoja pinoja kaikenmaailman pokkareita, mitä olen haalinut aina alennuslaareista, mutta ei mitään, mitä just nyt haluaisin lukea. On kai pakko alkaa totuttautua sähköisiin kirjoihin... Aikamoinen first world problem tämä... Ja voih, kun pääsisikin uimaan. Edes hetkeksi.

      Hyvää erilaista työviikkoa ja lämpimiä haleja siihen suuntaan <3

      Poista
  3. Mua vuoron perään hirvittää tämä tilanne (mitä se tekee taloudelle, ihmisten terveydelle, kuinka moni ystävä/sukulainen/tuttava kuolee jne...) ja vuoroin tavallaan lohduttaa, että nyt ei tarvitse höösätä koko ajan jonnekin suuntaan. Voi ja pitääkin olla kotona. Introvertin hissukan on suht helppo sopeutua tilanteeseen, jossa kaikki menemiset minimoidaan.

    Toisaalta se, että olen koko ajan perheen ja lasten kanssa samassa 80 neliössä, aiheuttaa hetkittäin ahdistusta. Mulla ei viikon aikana ole ollut montaakan hetkeä, joka ei olisi keskeytynyt parin minuutin välein jonkun kysymyksellä tai höpötyksellä. Olen tavallaan ollut ihan hemmetin kiitollinen tästä flunssasta (tai mikä nyt sitten ikinä onkaan?), sillä mun ei ole tarvinnut täysipainoisesti tehdä töitä saikun aikana. Olen voinut olla pienemmän koululaisen tukena, koska ilman apuja hän varmaan jumittaisi tehtävien äärellä henkisessä lukkotilanteessa. En tiedä miten asiat sitten menevät, kun teen töissä puhelinpäivystyksiä ja samaan aikaan 9-vee saa taustalla äänekkään kiroiluraivarin (itkuhymiö tähän).

    Omaa tilaa, hiljaisuutta ja aikaa kaipaan niin, että jokainen solu kiljuu välillä niiden puutteessa. Kunhan tästä tokenen, lähden jonnekin hyvin hyvin syvälle metsään ihan itsekseni (paitsi että mistä veto, niin siellä metsän syvyyksissä on puolet kaupungin porukasta, kääk).

    Ihan hurjasti tsemppiä ja jaksamista kouluhommiin! Meidän koululaisten etäopiskelun kautta näen kyllä sinne taustalle ja miten paljon hommia on tehty kaiken sen eteen <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tietyllä tapaa olen minäkin osannut (vähän) nauttia kotona olemisesta; mulla ei esim. lomalla koskaan ole semmoista maanista fiilistä, että pitäisi koko ajan olla menossa johonkin ja tekemässä jotain. Mutta sitten toisaalta kaipaan kyllä ihan älyttömästi kaikkea normaalia. Etenkin kaipaan oppilaita ja opettamista, antaisin toisen pikkusormeni siitä, että pääsisin lähiopettamaan jokaista ryhmää edes yhdeksi tunniksi. Ja sitä, että pääsisi kirjastoon käymään (en pysty lukemaan sähköistä kirjaa illalla, kun on koko päivän tuijottanut ruutua). Ja että pääsisi uimaan!!

      Meillä "onneksi" mies joutuu käymään töissä. Se ei tietenkään muuten ole yhtään kiva juttu, mutta jos tehtäisi töitä kaikki kolme saman katon alla, niin veikkaan, että tulisin kyllä hulluksi.

      Kiitos tsempeistä ja jaksamista sinnekin. Ja kiva, että kävit kommentoimassa <3 Mun on pakko tunnustaa, että käyn edelleen joka päivä sun blogin puolella kurkkaamassa, olisiko sinne kuitenkin tullut uusi postaus. Ikävä sua ja sun kirjoituksia <3

      Poista

Kiva kun kävit :) Kiitos kun jätät kommenttisi!