TYÖUUPUMUS vai ÄÄRIMMÄINEN STRESSIREAKTIO?

Palaan nyt ainakin vielä kertaalleen vähän laajemmin tähän uupumisaiheeseen. Kuten jo aikaisemmin totesin, niin nämä ovat itselleni tärkeitä päiväkirjamerkintöjä, mutta toki olen myös iloinen, jos joku nyt tai tulevaisuudessa saa näistä kirjoituksista apua tai ajatuksia oman tilanteensa suhteen. 

Heti alkuun täytyy korostaa sitä, että lähes kaikki tässä tekstissä on joko ihan vaan omia ajatuksiani tai sitten semmoista mutu-tuntumaa aiheesta eli varsinkaan ihan "oikeaan" työuupumukseen liittyvä teksti ei pohjaudu suoraan mihin lähdeteokseen. Kun jäin sairaslomalle, haalin kauhean määrän luettavaa aiheeseen liittyen, mutta en oikein jaksanut tarttua näihin kirjoihin. Aina kun aloitin jotain, koin heti hyvin vahvasti, että tämä ei koske minua, vaikka työuupunut olenkin. En tunnistanut teoriaa, faktoja tai fiiliksiä, jotka kirjoista välittyivät (ja lisäksi olin niin loputtoman väsynyt siinä vaiheessa, että kaikki perusdekkaria syvällisempi teksti oli väsyneille aivoilleni ihan liikaa).

Myönnän, että vähän myös pelkäsin noita kirjoja! Pelkäsin, että paljastuu joku syvällinen, psykologinen juurisyy tälle kaikelle, joka johtaa koko nykyisen elämäni (ja opettajuuteni) kyseenalaistamiseen ja päädyn epätoivoisena, jos en nyt vaihtamaan alaa, niin muuttamaan kaiken, mitä ja miten olen tähän asti asiat tehnyt. Koin kyllä tosi syvästi jo aika pian, että tuollaisesta ei kohdallani ole kyse ja tätä tukivat myös käyntini ammattilaisten juttusilla, joiden kaikkiin kysymyksiin pystyin napakasti vastaamaan "ei". Siis kaikkiin sellaisiin kysymyksiin, jotka olisivat saattaneet nostaa pintaan jotain lapsuuden tai myöhemmän elämän juttuja, joista tämä kaikki johtuisi. Tietenkin on asioita, jotka vaikuttavat siihen, miten olen tässä kriisissä käyttäytynyt: vahvimpana ehkä se, että olen hoivaajaluonne (tiedän syyt tähän luonteenpiirteeseen oikein hyvin) ja tästä syystä esim. koin huolen opiskelijoiden jaksamisesta liian voimakkaasti. En kuitenkaan ole liian hoivaajaluonne, eli esim. tuota oli turha lähteä penkomaan sen syvällisemmin. Olen myös luonteeltani minä hoidan kaiken -tyyppi, mutta normaalielämässä siitä ei ole mulle koskaan haittaa, päinvastoin; asiat tulevat hoidettua (hyvin, haha), kun minä teen ne.

Pintaan alkoi vähitellen nousemaan kaksi asiaa. Ensinnäkin jatkuvasti toistuva sana normaalitilanteessa. Kaikki kietoutui tämän ympärille: mitään tällaista en koskaan ollut kokenut normaalitilanteessa, kaikki oli mulle ihan uutta. Työuupumus on (ainakin suurimassa osassa tapauksia) pitkän prosessin tulos, jossa ihminen syystä tai toisesta uupuu työtilanteeseensa ja siitä on sitten seurauksena kaikki samat oireet, kuin mullakin. Avainsana tässä on myös pitkä aikaväli. Mulla kaikki tapahtui niin nopeasti ja poikkeustilanteessa, että en ihan lähtisi vertaamaan tilannetta "oikeasti" työuupuneisiin. No joo, pitkä ja lyhyt aika ovat tietenkin suhteellisia käsitteitä - itse elin äärimmäisessä stressitilanteessa 24/7 noin 11 kuukautta, mikä tietenkin on ihan hiton pitkä aika. Mutta jos sitä verrataan jonkun muun 11 vuoteen, niin aika tuntuu melko lyhyeltä.

Toisekseen aloin vähitellen taas ajattelemaan kuin biologi ja tajusin olevani 100% oppikirjaesimerkki kaikesta siitä, mitä biologian kursseilla opetan opiskelijoille stressistä! Tämä on lempiaiheeni (mulla on yksi kokonainen kurssi tästä aiheesta), joten koitan pitää teorian lyhyenä ja mahdollisimman yksinkertaisena... 🙈🙋 Stressi on hyvä asia! Stressi pitää meidät hengissä! Stressi on fysiologinen reaktio, jonka taustalla on tietyt stressihormonit ja niitä erittävä hermoston osa (sympaattinen hermosto). Ongelma vaan on se, että Homo sapiens on evolutiivisesti niin nuori laji, että meidän elimistömme ei ole ehtinyt muuttua noista savannin ajoista Itä-Afrikassa tähän 2000-luvun hektiseen elämäntapaan. Elimistö ei siis tunnista tai erottele stressoreita toisistaan, vaan reagoi kaikkiin tilanteisiin edelleen samalla tavalla: stressihormonien määrä kohoaa nopeasti ja ihminen säilyy hengissä leijonan hyökkäyksestä (no okei, harvemmin varmaan selvisi, mutta noin niinkuin yksinkertaistettuna). Kun tilanne oli ohi, oli parasympaattisen hermoston vuoro rauhoittaa tilanne ja stressihormonien taso laski. Nykyihmisen leijona vaan valitettavasti on jotain paljon pitkäkestoisempaa ja siksi stressihormonien määrä pysyy jatkuvasti koholla ja tarvitaan keinoja, joilla parasympaattinen hermosto saataisi aktivoitua. Suomeksi sanottuna: pitää osata chillata riittävästi ja riittävän usein!

Suurin osa meistä taatusti tietää, mitä nämä keinot ovat: pyhä kolminaisuus uni - liikunta - ravinto. Ja juu, tiesinhän minäkin, mutta kun...  Keväällä 2020 menetin unen, mikä johti nopeasti siihen, että liikunta jäi, mitkä yhdessä johtivat siihen, että aloin syömään liian vähän / liian paljon / ihan liian huonosti. Ja tähän lisättynä ennennäkemätön ja -kokematon pandemia, työmäärä, stressimäärä, epätietoisuuden määrä, pelon ja epäuskon määrä, huolen määrä - you name it, kaikki asioita, jotka pitivät stressihormonien tason korkealla jatkuvasti, eikä palautumista päässyt tapahtumaan, koska pyhä kolminaisuus oli ihan vinksallaan. Ja tätä sitten jatkui 11 kuukautta. Ei ihme, että myös psyyke alkoi hajoilemaan ja masennuin lievästi!

Biologi minussa suorastaan riehaantui, kun kaikki tämä selkeytyi mielessäni ❤ Toki olin asian tiedostanut alitajunnassani koko ajan, mutta kun stressireaktio on tapissaan, sitä ei ihminen ajattele ihan normaalisti. Molemmat psy-alkuiset lääkärini nyökyttelivät hyväksyvästi, kun selitin heille tätä. Molemmilta myös kysyin hieman pelokkaasti, että olisiko tämä nyt tässä, vai pitääkö tätä oikeasti alkaa kaivelemaan sieltä jostain psy-alkuisesta paikasta tarkemmin? Ja molemmat totesivat, että ei tarvitse, kyllä tämä oli tässä, jos oikeasti koet olosi hyväksi. Tapaan molemmat vielä kontrollin merkeissä myöhemmin keväällä, mutta veikkaan, että yhteinen polkumme päättyy niihin tapaamisiin.

Unesta en suostu luopumaan enää koskaan. Olen koko aikuisikäni kärsinyt ajoittaisista uniongelmista, mutta nyt ensimmäistä kertaa puhuttiin kuukausista ja myös nähtiin, mihin se voi johtaa. Uni ei ole vieläkään palautunut luonnolliseksi (tokkopa se mulla koskaan palautuukaan), joten ihan rauhallisin mielin nukun lääkkeiden turvin. Mulle on löytynyt hyvä lääke, joka ei varsinaisesti ole unilääke, vaan unta korjaava. Sen kanssa oli vähän säätämistä ensin, mutta nyt oikea annos ja aika, milloin otan sen illalla, ovat löytyneet (ja lääkäri rauhoitteli, että kyseinen lääke ei aiheuta riippuvuutta ja sitä voi turvallisin mielin käyttää).

Liikuntaan olen ensimmäistä kertaa elämässäni alkanut suhtautumaan oikealla tavalla. Se on nyt toinen päivittäinen lääkkeeni, mikä on vaan otettava, vaikka ei aina hotsittaisikaan. Olen ottanut tosi rauhallisesti: lähinnä vaan kävellyt leppoisia lenkkejä ja tehnyt lyhyitä ja lempeitä kotijumppia (kehonhuoltoa ja venyttelyä). Mielialan kohetessa on pikkuhiljaa myös ruvennut tekemään mieli kohottaa sykettä, mutta sen suhteen olen ottanut tosi maltillisesti. Pahassa stressitilanteessa keho kun ei tunnista myöskään liian rankkaa liikuntaa palauttavaksi, vaan kokee myös sen stressin aiheuttajana. Ensimmäistä kertaa elämässäni mulla on hyvin rauhallinen ja kärsivällinen suhtautuminen kaikkeen tähän: liikunta on tällä hetkellä vain ja ainoastaan palauttavaa ja näin saa olla siihen asti, että koen hyväksi tehdä asioita kovemmalla sykkeellä.

Ruuan suhteen olen edelleen vähän retuperällä; kotona ollessani aamupalat ja lounaat ovat edelleen melkoista sitä sun tätä -sillisalaattia, mutta iltaruokien suhteen tilanne on jo huomattavasti parempi. Mun pitää selkeästi lisätä aika paljon ruuan määrää, mutta tästä en ole niin huolissani. Tiedän, että osaan korjata ruoka-asiat helposti sitten, kun palaan töihin (nyt kun kaikki muut palikat alkavat olla taas kasassa).

Pyhän kolminaisuuden lisäksi tarvitaan tietenkin muitakin asioita, jotka tuottavat iloa ja mielihyvää. Luojan kiitos mulla on kaikki hyvin kotona, maailmassa on lukematon määrä vielä lukemattomia kirjoja ja pian pääsee pihalle tekemään keväthommia (tästä olen kyllä hieman suolainen, kuten noi teinit sanovat: miksi tänä vuonna ei voinut olla samanlainen kevät, kuin viime vuonna, jolloin olisin tähän mennessä ehtinyt jo tehdä ja istuttaa vaikka mitä...). Ja vielä loppuun se yksi asia, mikä mulle tuottaa suunnattomasti iloa ja mielihyvää: oma työ, jota pääsen taas tekemään kolmen viikon kuluttua ❤

Kuva on jostain netin syövereistä. Ihan paras ❤

Huhhuh, tulipa pitkä sepustus - mahtoikohan kukaan jaksaa lukea loppuun asti? 😂 

Tässä oli nyt kuitenkin "lyhykäisyydessään" minun tarinani ja diagnoosini. Tiedän, että tosi tarkkana ja herkkänä pitää olla vielä pitkään, varsinkin jos töihin paluu tapahtuukin etäopetukseen. Siinä tapauksessa on tehtävä ihan päivittäinen tsekkilista kalenteriin asioista, joihin täytyy muistaa kiinnittää huomiota. 

Mutta hei, mulla on toiveikas ja luottavainen olo kaiken suhteen tällä hetkellä!  

❤❤❤