TÄÄLLÄ OLLAAN

Olen saanut pari yksityisviestiä, missä on huolehdittu minusta; en ole vastannut edellisen postauksen kommentteihin, en ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään, enkä muutenkaan ole ollut aktiivinen täällä blogimaailmassa jne. Huoli on syntynyt siitä, että edellisessä postauksessa viittasin terveyshuoliin. Kiitos te ihanat 💛, jotka olette huolehtineet minusta ja kuten teille vastasinkin - täällä on kaikki hyvin! 

Syksy on ollut niin kiireinen ja toisaalta samaan aikaan sellainen, että olen tasapainottanut kiirettä ja kuormitusta kiinnittämällä huomiota ihan päivittäiseen palautumiseen ja lepäämiseen paljon enemmän, kuin mitä olen aikaisemmin tehnyt, että en vaan ole ehtinyt kirjoittaa tai käydä kommentoimassa muiden blogeissa. Myönnän, että välillä olen miettinyt, pitäisikö Harkittuja Herkkuja panna pakettiin ja lopettaa kokonaan, mutta ei, en halua tehdä sitä, koska palo kirjoittaa on edelleen olemassa. Nyt vaan pitää odotella aikaa, jolloin ehdin kirjoittaa enemmän. En siis ole häviämässä mihinkään ja jossain vaiheessa, kun aikaa on enemmän, jatkan täällä taas aktiivisemmin. Välillä, kun valvon öisin (jeps, uniongelmat eivät ole hävinneet mihinkään, vaan tauon jälkeen palanneet takaisin lääkkeistä huolimatta) mietin, mitä ja mistä aiheista tänne haluaisin kirjoittaa. Ne kaikki suunnitelmat ovat olemassa paperille laitettuna - joko yöllä unitokkuraisena yöpöydällä olevaan muistikirjaan kirjoitutettuna harakanvarpain, joista en itsekään saa selvää tai sitten seuraavana päivänä nopeasti ranskalaisin viivoin kirjattuna Word-tiedostoon.

Kevään 2024 kukkia 💛

Marraskuu on kuukausista kamalin, mutta jollain ihmeellisellä tavalla yksi ihanimmista. Pimeys, kasvien kuoleminen, maiseman rumuus, oma väsymys - kaikki ovat merkkejä siitä, että nyt pitää ottaa rauhallisesti. Luonto lepää, levätään siis mekin! Olen tosi paljon tämän syksyn aikana miettinyt tätä ja sitä, että itselle pitää antaa lupa vaipua jonkinlaiseen Muumien talviunta muistuttavaan tilaan. Nämä ajatukset ovat iso osa sitä edellisessä postauksessa mainitsemaani hihhuloitumista, mikä on osoittautunut ihan mahtavaksi jutuksi. Ja juu ei, tiedoksi kaikille mua pidempään seuranneille, jotka eivät ole hihhuleita (ja tämä siis kaikella rakkaudella) - olen edelleen se tiede-Emma, mutta nykyjään mussa on koko ajan vahvistuva, uusi hihhuli-puoli. Aiheesta varmaan olisi syytä kirjoittaa ihan oma postaus, koska "tieteellinen hihhuloituminen" on kokemukseni mukaan yksi mahtavimmista tavoista pitää itsestään huolta, jaksaa, palautua ja selvitä arjen päivittäisestä stressikuormasta!

Aiemmin olisin tässä vaiheessa perjantai-iltaa todennut jatkavani ruuanlaittoa ja "parin viinilasin" nauttimista, mutta nyt lähden tekemään palauttavan Yinjoogan ja sen jälkeen menen nukkumaan. Yinjooga on yksi parhaimmista jutuista, mitä omaan arkeeni on tullut - siitäkin toivottavasti jossain vaiheessa tänne kirjoitan.

Ihanaa kamalaa marraskuun alkua kaikille! Vaikka tämä kuulostaa jo ehkä vähän liiankin häröilyltä, niin koittakaa etsiä tästä vuoden pahimmasta ajasta se hyvä puoli. 

Huolehtikaa omasta jaksamisestanne, levätkää ja laiskotelkaa niin paljon, kuin vain pystytte - ilman huonoa omaatuntoa! 

Pus kaikille 💜💜💜

Paras jälkkäri ikinä, Tallinnan hotellin ravintolassa. Tämän harjoittelen ja kirjoitan teille reseptin, kun saan sen viilattua yhtä hyväksi, kuin alkuperäinen!

OMITUISIA AIKOJA

Mun oli tarkoitus aloittaa tämän kirjoittaminen jo monta tuntia sitten, mutta kummasti se aika vierähtää perjantai-iltana. Haluan kuitenkin saada tämän postauksen eetteriin, joten kokeilen itselleni täysin epätyypillistä tapaa kirjoittaa – koitan saada mielessä pyörivät ajatukset tiivistettyä lyhyisiksi kappaleiksi; ikään kuin vain toteamuksiksi sen sijaan, että höpötän kaikesta 24 sivua. Katsotaan onnistunko…

Kesä on ollut tosi erikoinen, omituinen. Monella tapaa juuri sellainen, kuin odotinkin, mutta samalla monella tapaa hyvin yllättävä, erilainen – niin hyvässä, kuin pahassakin.

Vilkaisin just kesäkuun alussa kirjoittamaani tekstiä; noh, mikään ei mennyt niin kuin siinä kirjoitin. Mutta toisaalta moni asia meni just silleen, kuin ennustin.

Ensinnäkin ei niitä omenoita tullut, ei yhtäkään… että se siitä. Haha 😂 Kaikenlaista muuta meillä kyllä kasvaa, mutta ei koskaan sitä, mitä halutaan.

Kesä oli juuri niin rauhallinen, kuin ennustin. Itse asiassa vieläkin rauhallisempi, eli ei me Gotlantiin asti koskaan ehditty, koska alkukesä meni teinin elämään liittyvän tosi ison jutun odottamiseen. Tiedän, että tämmöinen ”on yks semmoinen juttu, mutta en kuitenkaan voi kertoa siitä” on tosi ärsyttävää, mutta nyt on pakko tehdä näin. Sen verran kerron, että odotimme isoja uutisia keväällä ja kesän alussa monta viikkoa ja olimme sen takia ”jumissa” kotona. Odottaminen ei ollut turhaa, lopputulema oli loistava – kerron sitten, kun siitä saa kertoa julkisesti!

Kun oltiin siinä vaiheessa, että kotona ei tarvitse enää jumittaa odottamassa lisää uutisia, teini lähti liikkeelle – samana päivänä hän muuten sai tietää päässeensä meidän lukioon opiskelemaan. Oli aikamoinen juhlapäivä se 💗 Meillä on siis käynnistynyt kolmen (tai mahdollisesti 3,5 tai 4) vuoden ihmiskoe; mahdummeko saman katon alle? Ensimmäisten viikkojen perusteella voin todeta, että kyllä mahdumme. On aika makeeta olla samassa ”työpaikassa” oman lapsen kanssa!

Mutta palataan takaisin kesän alkuun, kun teini lähti liikkeelle. Olen viettänyt tänä kesänä aikaa yksin enemmän, kuin moneen vuoteen. Ja se on kuulkaa ollut ihan mahtavaa! Vaikka kesällä ei oikeastaan tapahtunut ”yhtään mitään”, niin tämä on ollut yksi parhaista kesistä ikinä.

Ja ei, en todellakaan ole saanut aikaiseksi kauhean paljon asioita, ollut aktiivinen ja treffaillut kavereita ja hengaillut festareilla jne. – eli kaikkea, mitä olisin voinut tehdä. Noup – vietin ison ajan kesästä vain palautuen viime lukuvuodesta, nukkuen (älykellon mukaan kesäkuussa keskiarvo mun yöunista oli noin 11 tuntia!) ja – noh, ihan vaan ollen. Sometin enemmän, kuin ikinä, luin vähemmän, kuin ikinä, tein ylipäätään kaikkea hyödyllistä vähemmän, kuin ikinä ja vastaavasti kaikkea hyödytöntä enemmän, kuin ikinä.

Ekaa kertaa laitoin kesän to do – listalle kaksi asiaa. Siis vain kaksi, niiden aikaisempien kesien 13 asian sijaan. Ja arvatkaa, mitä tästä seurasi? Niiden kahden lisäksi tein valtavan määrän asioita sieltä ikuiselta to do -listalta. Ihan muuten vaan, koska niitä ei ollut pakko tehdä, eikä ollut pakko suorittaa mitään. Sieltä kahden listalta on yksi iso vielä vähän vaiheessa, teen siitä postauksen sitten, kun olen saanut sen valmiiksi. Ja varmasti saan nyt, kun se ei ole mikään pakko.

Ja sitten kun ihan pian – ehkä jo tänä viikonloppuna tai viimeistään parin seuraavan viikon aikana – saan sen valmiiksi, pääsen tekemään ja toteuttamaan sitä, mikä on pyörinyt mielessä jo pitkään ja mikä tulee vaikuttamaan mun elämän laatuun (joka siis on jo nyt ihan mahtavaa) aika merkittävästi. Selitän tämänkin sitten, kun projekti on valmis!

Mulla on ollut tämän kesän aikana mahdollisuus ja aikaa miettiä, pohtia, analysoida ja vatvoa omaa elämää tällä hetkellä. Kesä on ollut monella tapaa myös kipuilun aikaa; napanuora venyy ja paukkuu ja ihan pian katkeaa. Teini on siirtynyt uuteen elämän vaiheeseen, mikä on ihan mahtavaa, mutta hitto soikoon – ei se helppoa ole äidille. Onneksi meillä edelleen on mahtava suhde, itse asiassa se paranee koko ajan, mutta vihdoin on tullut aika tunnustaa se, että ei hän enää koskaan tule olemaan mun pikkupoika, lapsi – hän on nuori aikuinen, jolla on oma elämänsä, enkä minä enää ole osa jokaista hänen elämänsä osa-aluetta.

Omaan terveyteen liittyen on tullut vähän tylsiä uutisia, mutta niihin palaan sitten, kun ne on saatu selvitettyä.

Miehen kanssa ollaan vietetty kahden keskeistä aikaa enemmän kuin ikinä ja on tietty ollut ihan mahtavaa huomata, että on meillä ihanaa kahdestaankin 💚 Nämä seuraavat kuvat ovat meidän omilta reissuilta, kun teini sai vihdoin jäädä yksin kotiin ja me lähdettiin vähän rilluttelemaan.

 

 

Kaikki tämä on johtanut siihen, että mun ajatuksissa on tapahtunut paljon – ilman, että olen tietoisesti ajatellut mitään. Jotain tapahtuu tällä hetkellä – siihen tuo postauksen otsikko ”omituisia aikoja” viittaa. En tiedä, onko kyse tästä iästä, terveyteen liittyvistä asioista, elämän muuttumisesta lapsen äidistä nuoren miehen äidiksi vai mistä, mutta jotain mun mielessä ja elämässä tapahtuu tällä hetkellä. En osaa sanoittaa sitä vielä, mutta jollain tavalla se liittyy jo monta vuotta sitten mielessäni pyörineisiin ajatuksiin, joiden sisältö tiivistyy seuraaviin lainauksiin.

"I'm no longer quite sure what the question is, but I do know that the answer is Yes"

Leonard Bernstein 

”Haluan muuttaa elämääni, muuttamatta elämääni”

Gretchen Rubin

En ole hihhuloitumassa (ja siis hihhuloitumisessahan ei ole mitään vikaa, mutta se ei oikein ole minua), mutta jotain … henkisellä tasolla… on tapahtumassa. Mielenkiinnolla, jännityksellä ja uteliaana odotan, että mitäköhän tästä kaikesta seuraa. Odotan myös suuresti sitä, että osaisin kirjoittaa tämän kaiken jotenkin auki, koska kirjoittaminen on yksi parhaista asioista, mitä tiedän. Vaikken ole täällä blogin puolella kirjoittanut pitkään aikaan, niin kirjoitan lähes päivittäin.

Haha – kuka teistä mut tuntevasta oikeasti uskoivat tohon, mitä kirjoitin alussa ”koitan saada mielessä pyörivät ajatukset tiivistettyä lyhyisiksi kappaleiksi”? Oli ihanaa kirjoittaa pitkästä aikaa, vaikka tässä postauksessa ei ollut varmaan mitään tolkkua tai varsinkaan sitä punaista lankaa!

Saikohan kukaan teistä kiinni mistään kohtaa tätä kirjoitusta…?

Mutta hei, nyt miehet huutaa tuolla, että nyt saunaan ja uimaan. 

Ihanaa viikonloppua kaikille💛💛💛

KESÄN ÄMPÄRILISTA

Ihmeiden aika ei ole ohi! Meidän omenapuut kukkivat ensimmäistä kertaa (ikää niillä on lähemmäs 10 vuotta) ja minä saan pitkästä aikaa aikaiseksi postauksen. Lyhyen sellaisen kyllä, mutta kuitenkin. Kevät on ollut kiireisin koko mun opettajauran aikana (jos Korona-aikaa ei oteta huomioon), enkä ole ehtinyt tai jaksanut kirjoittaa tänne, vaikka kuinka olisi mieli tehnyt. En myöskään ole juurikaan käynyt kommentoimassa kenenkään blogeissa, mikä harmittaa tosi paljon - olen kyllä lukenut postauksia, mutta kommentointi tosiaan on jäänyt. Toivottavasti täällä vielä on tästä kaikesta huolimatta edes muutama lukija jäljellä...

Kesäloma pilkottaa ihan nurkan takana ja olen aika huojentunut siitä, että tämä kesä tulee olemaan tosi rauhallinen. Olisi toki kiva lähteä johonkin kunnon reissuun, mutta todennäköisesti pysymme tiiviisti täällä Suomessa. Piipahdamme pohjoisessa vanhempien kesämökillä ja sieltä ehkä ajamme Ruotsin kautta Gotlantiin pariksi päiväksi, mutta tämä suunnitelma on vielä ihan alkutekijöissään eli en ole googlaillut mitään, enkä muutenkaan sen tarkemmin miettinyt asiaa. Jos jollain on kivoja vinkkejä Gotlantiin liittyen, kuulisin niitä mielelläni! Jotain viikonloppureissuja varmaan teemme, mutta omalta osaltani kesän kalenteri on aika tyhjä ja hyvä niin. Teini, joka ylihuomenna valmistuu peruskoulusta, menee kesäkuussa "töihin" vanhempieni mökille pariksi viikoksi ja on sen jälkeen koko heinäkuun ihan oikeissa kesätöissä mieheni työpaikalla. Minä olen siis käytännössä "vapaalla" lähes koko kesän, mikä on jotenkin ihana ajatus; tämä lukuvuosi on ollut niin rankka, että tarvitsen rauhallisen ja palauttavan loman.

Jokakesäinen "pakollinen" bucket list eli tuttavallisemmin ämpärilista on toki olemassa, mutta tänä kesänä se on ihan tosi tosi tosi lyhyt. Kotona pitää tehdä loppuun joululomalla aloittamani työhuoneen rymsteeraus, varasto pitäisi järjestää ja ruokakomero myös. Muun ajan olen ämpäröinyt lukemiselle, kirjoittamiselle, liikkumiselle (varsinkin uimiselle) ja kokkaamiselle. Kokkaamisella tarkoitan sitä, että haluan palauttaa arkikokkaamisen rutiinin, testailla mielessä muhivia kivoja reseptejä ja toivottavasti kirjoittaa niitä muistiin tänne blogin puolelle, jotta syksyllä olisi sitten materiaalia valmiina julkaista esim. viime postauksessa lupailemiani viikon vege -juttuja.

Että tämmöisiä ajatuksia täällä. Nyt jatkan kouluhommien tekemistä eli viimeisen kurssin kokeiden ja kurssitöiden lukemista ja kilometrin mittaisen to do -listan (se kiireinen kevät!) viimeisten kohtien hoitamista ja yliviivaamista. Lauantai-iltapäivällä koittaa vapaus ja illalla menemme ulos syömään ja juhlistamaan peruskoulusta valmistuvaa poikaamme. 

Hän on sellainen timantti, että haluaisin kirjoittaa hänestä ihan oman postauksen ja ylpeillä kaikella sillä, mitä hän on, mutta en tietenkään voi tehdä sitä hänen yksityisyyden suojansa takia. Sen verran voin kertoa, että kun kirjoitimme isänsä kanssa hänelle kirjettä, minkä annamme hänelle lauantaina, itkimme molemmat vuolaasti ja ihmettelimme sitä, miten on mahdollista, että me kaksi olemme saaneet aikaan jotain tuollaista!! 💛💛💛

 

Mitä teille kuuluu??

VIIKON VEGE ja vihdoin niitä pölinöitäkin

Ajattelin yrittää selättää tyhjän paperin kammon ihan perinteisellä ruokapostauksella, mutta vaikuttaa siltä, että kyllä niitä pölinöitäkin vihdoin irtoaa. Postauksen lopussa siis kuitenkin myös pitkästä aikaa resepti. Pitkän blogihiljaisuuden syy on pienimuotoisessa kriiseilyssä, mitä olen käynyt läpi tässä lähiviikkoina omaan elämään liittyen, johtuen joululoman tapahtumista. On ollut semmoinen fiilis, että kone on pitänyt buutata ja käynnistää elämästä versio 2.0 ja kaikkihan sen tietävät, että nuo koneen buuttaukset ei aina tapahdu kauhean nopeasti. Vähitellen päivitys alkaa olla valmis ja sen merkittävin sisältö on se, että olen elossa.

Jeps, kyllä, se, että olen elossa. Joo, tätähän aina hoetaan kaikissa kiitollisuusjutuissa ja toki minäkin siitä päivittäin olen iloinen. Nyt kuitenkin kyse on ihan konkreettisesti siitä, että ihan oikeasti olen elossa; sain joulupäivänä ns. TIA-kohtauksen (googlatkaa, jos ette tiedä, mistä on kyse), josta johtuen joululoma ei mennyt ihan suunnitellusti ja lopputulema olisi voinut olla jotain ihan muuta. Olin onnekas: tajusin heti itse, että kaikki ei ole nyt ok, mies ymmärsi soittaa 112 välittömästi, pääsin hoitoon nopeasti, kohtaus oli helpoimmasta päästä, eli siinä vaiheessa, kun saavuimme Meilahteen, kunnossani oli ehtinyt tapahtua jo tosi paljon edistystä. Ulko-ovella odotti viiden hengen tiimi (ihan kuin elokuvissa), joka otti mut hoitoon välittömästi, tutkimukset tehtiin heti ja tilani parani koko ajan niin, että tutkimusten loputtua läpäisin jo neurologin testin (eli osasin kertoa, mitä kuvassa näkyy, lukea tekstit ja tuottaa järjellisiä lauseita).

Uusi elämä, uusi tukka!

 

Huvittavaa - jos nyt sitä sanaa voi tässä tapauksessa käyttää - oli se, mitä mielessäni pyöri ambulanssissa. Ensinnäkin mun mielestä oli ihan tyhmää, että mentiin pillit päällä (tuossa tilanteessa aika on pahin vihollinen eli sitä vastaan taistellaan), koska olin sitä mieltä, että ihan turha häiritä ihmisten joulupäivää sillä kauhealla metelillä... Toinen, mitä mietin, oli se, että nyt jää kyllä tosi paljon jouluruokia syömättä ja ne menee varmaan biojätteeseen... Jeps, tosi oleellinen asia miettiä siinä vaiheessa, kun ei ole varma, palautuuko tunto raajoihin tai puhekyky, joka on mun tärkein työväline...

Tuo, että tajusin koko ajan, mitä tapahtuu, oli ehkä pelottavinta. Ymmärsin koko ajan, että nyt on kyse joko "vain" TIA-kohtauksesta tai sitten kyseessä voi olla ihan oikea aivoinfarkti. Juuri se, että olin jatkuvasti tietoinen siitä, että puhekykyni saattaa heikentyä pysyvästi tai ainakin niin, että saatan tarvita pitkän kuntoutuksen sen kanssa, oli ihan kammottava ajatus. En tee käsilläni tai jaloillani töissä mitään tärkeää, mutta jos en pystyisi puhumaan, minusta ei olisi enää opettajaksi. Voitte varmaan kuvitella, kuinka huojentunut olin siinä vaiheessa, kun pystyin vastaamaan minua tutkineelle neurologille ihan kokonaisilla lauseilla!

No, kaikki hyvin loppujen lopuksi, enkä ala kirjoittamaan mitään tarkkaa sairaskertomusta tänne, koska tuskin se ketään kiinnostaa. Olen ihan kunnossa nyt, kaikki hyvin, mutta toki ihan oikeasti moni asia asettui ihan uuteen perspektiiviin - mikä on tärkeää ja mikä ei. Myöskään verojen maksaminen ei tuon kokemuksen jälkeen kirpaise enää yhtään; lasku ambulanssikyydistä, tarkoista neurologisista tutkimuksista ja kahdesta sairaalassa vietetystä vuorokaudesta oli noin 200 €, mikä tuntuu ihan järjettömän pieneltä summalta, kun miettii mitä kaikkea siihen sisältyy! 

 

Olen miettinyt paljon, kerronko tämän (ehkä tähän mennessä henkilökohtaisimman tarinan itsestäni) täällä blogin puolella, mutta ajattelen, että tämän jakaminen on aika tärkeää. Moni blogin lukijoista on varmaan suht saman ikäisiä kuin minä ja voi tällaista tapahtua toki myös nuoremmillekin. Eli tosi tärkeä neuvo kaikille: jos huomaat raajoissa puutumista (etenee aika nopeasti siihen pisteeseen, ettet pysty hallitsemaan niitä) tai varsinkin vaikeutta tuottaa puhetta, soita heti 112!! En ole ihan varma, kuinka hyvin olisin osannut itse pyytää apua puhelimessa, joten on tosi tärkeää, että puhelimeen on ladattuna se 112-äppi. Se mongerrus, jonka sain aikaiseksi, olisi heti tajuttu hälyttäväksi merkiksi ja äppi olisi kertonut sijaintini. En usko, että olisin pystynyt kertomaan meidän osoitetta, vaikka tajusinkin mitä on meneillään. Enhän osannut kertoa ensihoitajille, kuka on Suomen presidentti, vaikka miten yritin sitä sanoa, joten uskon, että osoitteen kertominen olisi ollut aika ylivoimainen tehtävä.

Blogi ja sen sisältö on kaiken tämän jälkeen hetkellisesti tuntunut aika toisarvoiselta asialta (vaikka kirjoittamista olenkin kaivannut) ja kovasti olen miettinyt sitäkin, olenko ajautunut "väärille urille", kun ruokablogina alkanut Harkittuja herkkuja on muuttunut keski-ikäisen naisen päiväkirjaksi. Että jaksaako kukaan oikeasti kiinnostua siitä, että olen lähivuosina pyöritellyt täällä muutamia aiheita uudestaan ja uudestaan ja toisaalta ihan vaan höpissyt omiani? 

Eli jonkinlaista intoa palata enemmän ruokajuttujen pariin on ilmassa, mutta en usko osaavani lopettaa pölinöitäkään ihan kokonaan. Josko tässä pikkuhiljaa löytyisi hyvä kultainen keskitie ruokajuttujen ja pölinöiden välimaastosta...? Mulla pyöri jo syksyllä mielessä moneen kertaan sellainen ajatus, että olisi kiva alkaa julkaisemaan kerran viikossa "Viikon vege" -postaus. Siitä olisi mulle itsellenikin hyötyä, koska löydän tosi usein itseni etsimästä täältä oman blogin puolelta "sitä yhtä kivaa reseptiä, mitä en nyt enää muista". Ja juu, tiedän, että blogia pidempään lukeneet tietävät, että olen vaikka kuinka monta kertaa suunnitellut jotain tämmöisiä vastaavia; että "nyt alan säännöllisesti postaamaan sitä tai tätä" ja että yleensä ne ovat jääneet vain suunnitelman asteelle. Mutta kokeillaanpa nyt taas kerran 😂

 

Tämä ei ole mikään pikaohje, mutta kastiketta tulee tosi paljon, joten kannattaa nähdä vaiva (ja tehdä samalla vaikka kaksinkertainen määrä ja pakastaa osa). Ohje on mun suuresti fanittaman Ellan kirjasta How to go plant-based, olen toki tuttuun tapaani muokannut sitä jonkin verran.

Munakoiso-linssi -pastakastike

2 munakoisoa

2 sipulia

4-5 valkosipulinkynttä

1 tetra vihreitä linssejä (huuhdeltuna) (esim. Go Green)

1 tölkki laadukasta tomaattimurskaa

vaahterasiirappia

savupaprikajauhetta

Miso-tahnaa

omenaviinetikkaa

oliiviöljyä

suola, mustapippuri

Parmesanjuustoa

tuoretta basilikaa

Kuutioi munakoisot noin 1x1 cm kuutioiksi. Kuumenna reilu määrä oliiviöljyä kasarissa ja lisää munakoisot kuumaan öljyyn. Laske lämpöä ja hauduttele munakoisoja noin puoli tuntia. Uskalla lisätä oliiviöljyä paistamisen aikana, jos siltä näyttää. Munakoiso imee kaiken öljyn itseensä, mutta muista, että oliiviöljy ei kuulu epäterveellisiin rasvoihin, joten sen kanssa voi löträtä ihan niin paljon, kuin sielu sietää! Munakoisokuutiot ovat valmiita noin 30 minuutin pyörittelyn ja hauduttamisen jälkeen, mausta ne loppuvaiheessa maltillisesti suolalla ja rouhitulla mustapippurilla ja siirrä ne syrjään odottamaan jatkoa (jätä öljy pannulle).

Lisää sipulit ja hauduttele miedolla lämmöllä n. 10 minuuttia. Lisää pannulle linssit, pari ruokalusikallista savupaprikaa, reilu loraus vaahterasiirappia, ruokalusikallinen Miso-tahnaa, tomaattimurska, munakoisot, noin ruokalusikallinen omenaviinietikkaa, suolaa ja mustapippuria. Anna kiehahtaa ja laske sen jälkeen lämpö hauduttelutasolle. Anna porista pienellä lämmöllä ainakin tunnin verran. Käy maistamassa välillä; tarvitaanko jotain? Luota siihen, mitä maistat - lisää sitä, miltä kastike tuntuu kaipaavan. Mitä pidempään haudutat kastiketta, sitä parempaa siitä tulee!

Tarjoa pastan kanssa. Lisää annoksen päälle raastettua Parmesania ja silputtua basilikaa.

Kastike ei ole ihan sieltä kauneimmasta päästä, vaan näyttää melkoiselta koiranoksennukselta, mutta trust me - maku on ihan loistava, jos olet uskaltanut maustaa rohkeasti ja reilusti (ja malttanut hauduttaa sitä riittävän pitkään). Miso-tahnan voi korvata lorauksella soijaa (Misoa löytyy kyllä nykyjään aika hyvin ainakin isoimmista kaupoista) ja vaahterasiirapin ruskealla (tai ihan tavallisella) sokerilla.

Mitä tykkäätte - olisiko tämmöinen Viikon vege -postaus hyvä idea? 

Ja muutenkin, mitä teille kuuluu? Olen ahkerasti kyllä lueskellut kaikkia blogeja, mutta tosi laiskasti käynyt kenenkään puolella kommentoimassa - pahoittelut tästä.

Ihanaa viikonloppua kaikille!  

💛💚💛💚💛