CHICKEN, MY PRECIOUS...

"Äiti, tiedätkö sen tunteen, kun..." alkaa meillä nykyjään joka kolmas keskustelun aloitus. Toihan on jo ihan vanha juttu, mutta nyt rantautunut meidän 10-vuotiaan kaveriporukkaan ja sitä saa tosiaan kuulla jatkuvasti. Välillä on kyse pleikan lagaamisesta, välillä opettajan hömelyydestä, joskus kouluruuan mausta jne.jne. Yleensä mä joudun vastaamaan tohon, että "no kuule, en todellakaan tiedä...".

Hätäisimmät siellä jos miettii, että miten hitossa tämä liittyy kanaan. Ja onhan kaikki hei nähneet Taru Sormusten Herrasta (tai lukeneet), muuten otsikko ei kyllä avaudu ollenkaan 😁 Liittyy sillä tavalla, että lihaton lokakuu ei nyt toimi ollenkaan. Mulla on ikävä kanaa!!!!!!! Pikkaisen on kieltämättä päällä epäonnistumisen ja jopa vähän häpeän tunne, mutta antakaas kun mä ensin selitän.

Kuva täältä

Koko lokakuun ajan mun on arki-iltapäivisin tehnyt mieli sanoa oppilaille "tiedättekö hei sen tunteen, kun ei ole saanut lounaalla riittävästi ruokaa ja nyt ei oikein olisi energiaa opettaa teitä". En siis saa noita kasvislounaita toimimaan ollenkaan ja se on kyllä tuntunut olossa todella merkittävästi. Varsinkin kun samanaikaisesti on ollut meneillään syksyn rankimmat viikot, niin iltapäivät ovat olleet ihan täyttä tuskaa. Ja se kyllä heijastuu sitten siihen, että koko loppupäivä menee aika alavireisesti.

Lounaan merkityksestä päivän tärkeimpänä ateriana olen puhunut jo niin monta kertaa, että menee vähän jankkaamisen puolelle, jos vielä aiheesta kirjoitan. Tulen kyllä jatkossakin puhumaan aiheesta, niin tärkeä juttu se mulle on. Mutta nyt siis olen todennut, että en voi riittävän hyvin pelkän kasvislounaan kanssa. Iltaisin homma toimii tosi hyvin, kasvisruoka sopii mulle ja koko perheelle erinomaisesti iltaisin. Ja mikä ihmeellisintä, myös nuoriherra on ollut ihan tyytyväinen äidin pöperöihin, eikä ole juurikaan valittanut. Pakko kyllä sekin myöntää, että ihan ei ole paukut riittäneet kahden viikon ruokalistan toteuttamiseen joka ilta, mutta vegelinjalla ollaan kuitenkin pysytty. Välillä olen turvautunut valmisruokaan, välillä omaan pakastimeen ja sieltä löytyneisiin jämiin. Annoskokoisia, erilaisia linssikastikeita on vieläkin jemmassa useita, suosittelen todellakin sitä pakastimen käyttämistä, sieltä löytyvät aarteet saattavat pelastaa sun päivän!

Lounaalla mä kuitenkin tarvitsen a) riittävästi proteiinia ja b) kylmän ruuan. Eka kohta on varmaan kaikille ravitsemukseen vähääkään perehtyneille aika itsestään selvä asia, mutta tota kylmä/lämmin juttua olen kyllä tosi paljon ihmetellyt. Biologina mua luonnollisesti kiinnostaa, mistä fysiologisesta ilmiöstä tässä oikein on kyse, mutta en ole vielä löytänyt mua tyydyttävää vastausta. Käytännössä homma menee niin, että jos syön esim. maailman parasta linssikastiketta kylmänä ja siinä ohessa leipää, salaattia ja yhden munan, kaikki on ihan ok. Mutta jos lämmitän sen kastikkeen, mua alkaa väsyttää ihan kauheasti. Sama juttu esim. kanan tai kalan kanssa - kylmänä sopii, lämmitettynä menee päikkärien puolelle. Illalla vastaavaa uupumuksen tunnetta ei tule.

Varmasti kyse on hyvin pitkälle tottumuksesta. Saisin takuulla itseni "koulutettua" lämpimänkin lounaan syömiseen, mutta ainakaan just nyt se ei ole mahdollista. Kylmiä, riittävän proteiinipitoisia kasvislounaita en vaan ole vielä tottunut ja oppinut koostamaan ja siksi olen ollut aika helisemässä monena päivänä. Ikävöin mun kylmää kanafilettä, salaattia, avocadoa ja keitettyä munaa niin, että melkein itkettää. Just nyt en ole jaksanut keksiä lounaaksi muuta kuin jotain ankeaa papu-raejuusto-muna -komboa salaatin kanssa (ei muuten maistu miltään!!!). Ja aika harva kastike maistuu hyvältä kylmänä. Olen siis lähellä luovuttamista, mutta en luovuta kokonaan.

Alunperinkin ajatus oli, että lokakuussa syödään kalaa kerran viikossa. Nyt muutan sääntöjä ja annan itselleni luvan ottaa lounasevääksi lohta, katkarapuja tai tonnikalaa useamminkin. Päätin, että pysyn sitkeästi lihattomassa lokakuussa MELKEIN, enkä syö mitään, mikä on joskus kävellyt. Uiminen sallitaan.

Samanaikaisesti uin itse aika syvissä vesissä syyllisyyden ja jopa häpeän kanssa. Opetan itse päivittäin sitä, mihin suuntaan tämän rakkaan pallomme tila on menossa ja kuinka tärkeää olisi, jos jokainen meistä pystyisi astumaan ulos sieltä mukavuusalueeltaan ja panostamaan just esim. kasvisruokailuun. Ja sitten en itse kestä edes yhtä kuukautta kahta viikkoa!! No, mä myös opetan, että ei saa syyllistää itseään liikaa ja että jokaisella pienelläkin teolla on merkitys. Lohduttaudun siis sillä, että jos tämän kuukauden pärjään kalalla ja tämän jälkeenkään en palaa punaiseen lihaan (mitä mulla ei todellakaan ole ollut ikävä!), niin olen tehnyt jo aika paljon. Mutta sori, kanaa syön kyllä jatkossa lounaalla ja meinaan sitä tehdä välillä myös iltaruuaksi. En joka päivä, mutta pari kertaa viikossa. Kunnes toivottavasti pienin askelin opin korvaamaan sen ja suurimman osan syömästäni eläinperäisestä ruuasta kasviksilla. Pidän edelleen tavoitteenani sitä, että joku päivä osaisin olla täysin kasvissyöjä. En siis vegaani, juusto ja muna tulevat - ainakin näillä näkymin - pysymään mukana. Vegaaneille nostan kyllä hattua ja kumarran syvään!

Kuva täältä

Positiivisia muutoksia nämä pari viikkoa ovat kyllä saaneet aikaan taloudessamme; meillä on esim. lopetettu kokonaan erilaisten leikkeleiden ostaminen, eikä näillä näkymin näytä siltä, että niihin tultaisi palaamaan. Kukaan ei ole niitä kaivannut (minä en yleensä syö niitä lainkaan), joten en ole ajatellut palata niiden ostamiseen. Toinen merkittävä juttu on muovijätteen radikaali väheneminen. Ellei lihaa osta palvelutiskiltä, se on aina pakattu muoviin. Muovia voi onneksi nykyjään kierrättää helposti, mutta tosiasiahan on se, että se on jo valmistettu siinä vaiheessa, kun ostat sen. Ja usein olen myös miettinyt sitä, kuinka paljon vettä kuluu muovin kierrättämiseen: ennen kuin voit sujauttaa sen paketin keräyspussiin odottamaan kierrätyspisteelle viemistä, se täytyy pestä. Mihin kuluu ihan turhaa vettä.

Eli kyllä tämä lihaton lokakuu paljon hyvää on tuonut ja paljon hyvää varmasti jää. Suurin juttu mulle on tuo lapsen asennemuutos! Olen muuten tämän myötä miettinyt myös sitä, kuinka "helppoa" olisi olla lapsi: joku vaan sanoisi mulle, että "et saa syödä liikaa herkkuja, sun täytyy syödä viikonloppunakin järkevästi ruokarytmin mukaan, käydä joka päivä vähintään 20 minuutin kävelylenkillä ja sitten pitää vielä muista, että rahaa olisi järkevä laittaa joka kuukausi säästöön". Sitten sitä olisi kaksi päivää, että "ääääh, en mä halua", mutta sitten vaan myöntyisi kaikkeen "koska äiti sanoi". Ajatelkaa, kuinka sairaan helppoa ja siistiä toi olisi!!

No niin. Tänään söin lounaaksi ton kuvassa olevan katkarapusalaatin (salaattisekoitus, pieni avocado, paprikaa, katkarapuja, muna ja sämpylä kahdella juustosiivulla. Olin ihan liekeissä koko iltapäivän, koska mulla oli taas VIRTAA, vaikka olen edelleen ihan superväsynyt rankan syksyn johdosta. Niin että sori vaan maailma, ilmastonmuutos, ekologisuus, hyvät ihmiset ja itsekuri - mä luovutan ja totean, että en pysty just nyt ihan sataan prosenttiin. Mutta kuten Anna Perho on todennut, "ihan hyvä on useimmiten riittävän hyvä". Ja mä olen nyt tällä hetkellä "ihan hyvä", en sen enempää. Mä muuten fanitan Annaa tosi paljon, suosittelen tutustumaan (ainakin) hänen uusimpaan kirjaansa Antisäätäjä! Mutta siitä joskus enemmän joku toinen kerta, nyt lähden laittamaan ruokaa.

Miten teillä menee? Aloititteko lihattoman lokakuun ja jos aloititte, miten on sujunut? Olisi kiva kuulla 😊

Iloa sulle sun keskiviikkoon, muistetaan olla ruoskimatta itseämme liikaa, vaikka ei aina menisikään ihan putkeen 💗