maanantai 21. tammikuuta 2019

KARSEAN VIIKON JÄLKEEN KATSE ETEENPÄIN

Kaikillehan niitä tulee aina välillä, kamalia viikkoja. Ja silti aina silloin kun semmoinen iskee omalle kohdalle, tuntuu, että sitä on maailmankaikkeuden ainoa ihminen, jota elämä potkii päähän. Ja vaikka pitkin hampain myöntäisikin, että jollain muullakin saattaa olla myös vähän kurjaa, niin ainakaan kellään muulla ei ole yhtä kamalaa, kuin mulla just nyt. Mikäköhän siinä oikein on, että pitää aina lähteä keulimaan ja liioittelemaan, varsinaista kurjuuden maksimointia?

Viime viikko on nyt onneksi takana ja kuopattu jonnekin syvälle, mistä se toivottavasti ei koskaan nouse pintaan muistuttelemaan. Oli rakkaan läheisen elämään liittyviä huolia, jotka nostivat maanantaina stressikäyrän eksponentiaaliseen nousuun parissa minuutissa. Minähän olen siitä onnellisessa asemassa, että stressiä - niin työperäistä kuin muustakaan elämästä johtuvaa - mun elämässä on todella vähän. Työstressin kestän suht hyvin, siinä ei ole mitään ongelmaa, koska opettajan duunissa se on niin kausiluontoista: koe- ja ylppäriviikot, siinä kaikki. (Tai siis näin mulla, tiedän toki opettajia, jotka joutuvat stressaamaan paljonkin työhönsä liittyen, mutta onneksi en kuulu tähän joukkoon.) Myöskään yksityiselämässä tai rakkaiden elämässä ei ole mitään suuria huolia tällä hetkellä. Joten sitten, kun jotain tulee, se iskee niin pahasti päin pläsiä, että siitä iskusta nouseminen tuntuu ihan älyttömän vaikealta. Ja tämä oli laatuaan sellainen murhe, että se vei multa kaiken keskittymiskyvyn töissä ja yöunet myös, joten olin aikamoinen ihmisraunio jo keskiviikon tienoilla.

Torstaina sitten alkoi lapsen oksennustauti, joka tietenkin tarttui myös muhun. Nopeastihan nuo menevät ohi, mutta tällä kertaa taudin seurauksena meni pilalle viikonlopulle sovittu miniloma ystäväpariskunnan luo (ja lapsen kovasti odottama vierailu kivaan hoitopaikkaan). Palkkaamani PT:n kanssa eka kunnon treenikerta peruuntui ja mielenkiintoinen ruokakokeilu tyssäsi heti maanantaina (siitä kyllä tulossa lisää myöhemmin). Varsinainen paska viikko siis kaiken kaikkiaan!

Vähän tapojeni vastaisesti jäin vellomaan kaikkeen tähän "kurjuuteen" koko loppuviikonlopuksi, vaikka fyysinen olo olikin jo suht ok lauantai-iltapäivänä. Koko sunnuntain surkuttelin itseäni ja elämääni, enkä saanut aikaiseksi yhtään mitään. Viikonloppuna (ja viime viikolla) olisi ollut mahtavia ulkoilusäitä, mutta ei hotsittanut, koska elämä. Kyllähän te (kai?) tiedätte - kun sen surkuttelun ja itsesäälin aloittaa, siitä ei oikein millään pääse eroon. Paskaa mitä paskaa joku ääni vaan huutelee siellä pään sisällä, eikä anna järjen äänelle suunvuoroa.

Vielä tänä aamunakin heräsin ihan maailmanlopun meininkeihin. En tullut ajatelleeksi, että se stressin aihe on (ainakin tilapäisesti) ohi ja että fyysinen olo on jo ihan ok. Ei, kaikki oli edelleen ihan tylsää ja - sanonko vielä kerran - paskaa. Vähän ennen seitsemää vedin toppatakin pyjaman päälle ja lähdin laittamaan autoa lämmitykseen. Kurkkasin tähtikirkkaalle taivaalle ja näin niin hengästyttävän näyn, että jäin seisomaan siihen kirpsakkaan pakkaseen ties miten pitkään. Superkuu! Olin ihan unohtanut koko homman (ja viikonloppuna siitä uutisointia lukiessani olin tietenkin ajatellut, että ei sitä kuitenkaan näe, varmaan on taivas pilvessä, koska - no, paskaa). Minähän en ole semmoinen tyyppi, joka uskoisi tai koskaan ajattelisi mitään "universumi tahtoo nyt sanoa mulle jotain" -tyylisiä ajatuksia, mutta aamulla sitä kuuta tuijottaessani kävi kyllä näin. Siinä näyssä oli jotain niin suurta, jotain sellaista, joka laittoi pienen ihmisen pienen elämän ihan uuteen perspektiiviin, että ekaa kertaa tuntui siltä, että ehkä se universumi jotain mulle oikeasti tahtoo sanoa. Sillä hetkellä muistin, että se stressin aihe on selätetty, että en enää oksenna (eikä lapsikaan) ja voin syödä ihan mitä vaan. Että se meidän ystäväpariskunta odottaa meitä jo uudestaan sovittuna viikonloppuna. Että se mun PT tietenkin ymmärsi, että treenejä pitää siirtää. Ja että kaikki on ihan hyvin. Että ei kaikki oikeasti ole paskaa (enää).

Kuva täältä
No juu, eihän se mikään universumin viesti tietenkään ollut, vaan ihan vaan täydellinen kuunpimennys. Ei edes mikään kerran elämässä kokemus, seuraava tulee jo kuuden vuoden kuluttua. Mutta tulipahan nyt kuitenkin niin oikeaan ja sopivaan aikaan, että vähän jäin salaa omalta luonnontieteilijäminältäni miettimään, että josko tässä joku viesti olisi kuitenkin ollut?

Niin että nyt vaan katse eteenpäin kohti uutta viikkoa 💗 


7 kommenttia:

  1. no kyllähän ihan selvästi oli viesti, kun kerran siltä tuntuu :)

    VastaaPoista
  2. Velloja täällä, hei! Mulla on hyvinkin usein tapana jumittua niihin paskafiiliksiin ja velloa oikein urakalla, kun kerran sille tielle ryhtyy. Ja läpi tulee käytyä koko elämän kirjo - paska kaikki tyynni. Luulen, että mulla se on joku melankoliaan taipuvaisen luonteen sivujuonne, että joskus suorastaan tarvitsen sitä vellomista, niin urpoa kuin se onkin. Vähempikin kyllä totta puhuen riittäisi, vaikka vain sellainen pms-vellominen, eikä tätä alati tapahtuvaa v-käyrällä hillumista :D

    Kuu oli kyllä upea. Tiirasin sitä parvekkeen oven raosta n. puoli minuuttia, kunnes kylmyys tunki sisälle sen verran purevana, että kuu sai jäädä möllöttämään sinne ihan rauhassa.

    Ihanaa ja ei-vellovaa viikkoa sinne! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tavallaan se vellominen välillä on ihan hyvä juttu. Mä jotenkin ajattelen sen yin ja yang -ajttelun kautta; elämässä pitää olla kaikkea, mutta tietenkin sopivassa tasapainossa. Mä en niinkään huomaa tarvitsevani sitä vellomista, mutta räiskymistä pitää olla säännöllisesti :) Meidän elämä on kauhean tasapainoista (verrattuna mun aikaisempaan elämään ennen näitä mun elämän miehiä) ja varsinkin riitoja tulee tosi harvoin. Koska olen meistä se temperamenttisin luonne (tai no okei, toi varhaisteini tulee kyllä hyvää vauhtia perässä...), niin mun on ihan PAKKO saada räjähtää säännöllisesti, vaikka varsinaista syytä ei olisikaan. Riidellään tosi harvoin miehen kanssa silleen ihan OIKEASTI, joten mun pitää säännöllisesti noin kolmen kuukauden välein kehittää joku ihan urpo riita vaikka väkisin, jotta pääsen vähän räjähtämään. Haha, hullu mikä hullu!

      Ihanaa viikon jatkoa sinne myös Tuula <3

      Poista
  3. Piti oikein miettiä, että onko mulla tapana jumittua vastaaviin fiiliksiin vastaavassa tilanteessa, ja tulin siihen tulokseen, että ei (tai sitten en vaan muista, koska ei nyt just tule mieleen mitään sellasta, missä olis ollut tilaisuus). Mutta sen sijaan pystyn tietyssä mielentilassa kehittämään itselleni itsesäälikohtauksen ihan tosta noin vaan tyhjästä silloin, kun mielentila on muutenkin jotenkin alavireinen tai melankolinen, vaikkei olis mitään syytäkään. Aika usein se itsesäälin aihe kuitenkin liittyy ihan todelliseen suruun siitä, että en koskaan saanut tilaisuutta tavata omaa äitiäni ja olen (muka) ainoa ihminen maailmassa, jolle on käynyt niin. Enkähän siitä surumielisyydestä varmaan koskaan kokonaan pääse, eikä kai ole tarviskaan, mutta jotenkin siitä sitten aina rimpuilee itsensä takaisin järkiinsä. Siinä yleensä auttaa ukkeli, joka ymmärtää aina vaikka kuinka ihmeelliset itkun aiheet, kun ei kuitenkaan ihan tavallista ole, että itku tulee ihan puskista. Paitsi Linnan juhlien jatkoja katsoessa, kun Paleface esitti niin koskettavan sisällissotaan liittyvän kappaleen, jossa äiti menetti poikansa sotaan, ja meikäläinen itki kuin vesiputous, kun samaistuin äitiin, jolle poika lauloi, että "Älä äiti itke kadonnutta poikaasi..." Yhyyyyy. Ja nyt mua alkaa taas itkettää.

    Mites tää nyt näin karkasikin aiheesta. Sorit siitä ja lupaan ryhdistäytyä ja ei muuta kuin uutta kohti tosiaan! Odotan mielenkiinnolla sun peetee-kokemuksia <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun mielestä toi sun aihe "itsesääliin" on kyllä niin todellinen, että laitoin noi lainausmerkit tohon ihan sen takia. Jotenkin mun on niin vaikea ymmärtää tota surua oman äidin menettämisestä, että en osaa edes sanoa mitään järkevää tähän. Itse asiassa mua alkaa itkettää heti, kun mietin aihetta. Ei sen kautta, että "mitä jos mulle itse olisi käynyt samoin", vaan sitä kautta, että mitä jos mun oma lapsi olisi menettänyt mut noin varhaisessa vaiheessa. On ihan meieltöntä, että susta tuli noin ihana, tasapainoinen ja selkeästi maailman paras äiti noilla sun kokemuksilla. Huh, mä täällä nyt vollotan ihan solkenaan, kun mietin tätä aihetta. Iso sydänrutistus sulle rakas Annukka <3

      p.s. ja juu, mielenkiinnolla odotan kyllä minäkin mun peetee-kokemuksia, kun koko projekti on lähtenyt käyntiin niin onnettomien tähtien alla, kuin vaan voi... Mutta uskon, että jossain vaiheessa me päästään käyntiin ihan kunnolla ja sitten kyllä raportoi aiheesta!

      Poista
    2. Kiitos itelles rakas Emma, kun ymmärsit ❤️. Ja kiitos myös ekstrakauniista sanoista ❤️.

      Ja jos nyt jotain positiivista tosta loppuosiosta koottais hakea, niin se se vasta kakkamaista onkin, jos pääsee alkuun ja hyvään vauhtiin ja just kun kaikki tuntuu hyvältä, tuleekin jotain tollasta yllättävää ei-kivaa eteen. Että ehkä sit kuitenkin ”parempi paska ennemmin kuin myöhemmin” 😁

      Poista

Kiva kun kävit :) Kiitos kun jätät kommenttisi!