PALJON ASIAA, MUTTA EI MITÄÄN SANOTTAVAA

Vai sopisiko otsikoksi kuitenkin paremmin Paljon sanottavaa, mutta ei mitään asiaa? Kaikenlaista sitä ihminen ehtiikin lomalla miettiä... Pointtihan tässäkin kirjoituksessa (taas kerran) on se, että varsinaista aihetta ei ole, kunhan vaan mielelläni "höpisen" täällä aiheista, mitkä pyörivät mielessä. Olen huomannut, että tykkään kirjoittaa ehkä eniten just näitä "tyhjää täynnä" -juttuja; jonkinlaiseksi päiväkirjaksihan tämä blogi minulle on muodostunut. Veikkaan, että aika monella on sama tilanne.

Tukholman risteilyllä, jolla olin kahdestaan 11-vuotiaamme kanssa ehti todella miettiä kaikenlaista. Poikamme on ihan mahtavaa matkaseuraa ja tykkää kyllä viettää aikaa minun kanssani, mutta kyllähän hän mieluiten istui leikkipaikan Pleikka-nurkkauksessa muiden saman ikäisten kanssa, joita onneksi hiihtolomaviikolla laivalla oli tosi paljon. Minä vietin vapaa-aikani (kutsuin sitä kyllä myös leikilläni "hylättynä" -ajakseni, joka sai ihanan empaattisen lapsemme lähes kyyneliin, kunnes hän tajusi, että ihan läpällä heitin tuon ja että kyse ei ollut oikeasti siitä, että olisin ollut "hylkäämisestä" jotenkin surkeana) vaellellen Siljan Promenade-käytävän kaupoissa, tuhlaten ihan turhan paljon rahaa tax free-kaupassa heräteostoksiin ja istuskellen eri kuppiloissa välillä viinilasillisen, välillä vesilasin äärellä. Oli aikaa miettiä postausideoita, työjuttuja (saan yleensä jostain syystä aina lomalla parhaat ideat tuntien uudistamiseen) ja ihan vaan yleensäkin omaa elämää. Oli myös ihan kivaa olla ajattelematta mitään, se luonnistuu paljon helpommin tommoisessa väenpaljoudessa kuin esim. yksin kotona tai auton ratissa istuen. En aina saa pään sisäistä höpöttäjää hiljennettyä, mutta tuolla laivalla se onnistui välillä, mistä olin kovin iloinen. Oli hauska seurata ihmisten haahuilua laivalla ja miettiä, keitäköhän nuokin oikein ovat ja minkälainen elämä heillä on.

Välillä ihmisten tarkkailu toki sai mut myös surulliseksikin. Kun ollaan sulloutuneina suhteellisen pieneen tilaan, sitä näkee samaa porukkaa kahden päivän aikana moneen otteeseen. Surin sen perheen lapsia, joiden vanhemmat kulkivat molempina iltoina Promenadia pitkin aikamoisessa kekkulissa lasten seuratessa vähän hätääntyneen oloisina heidän perässään. Surin niitä kahta, jotka kulkivat mahdollisimman kaukana toisistaan, mutta kuitenkin mustasukkaisesti toinen toisiaan tarkkaillen, ettei toinen vaan eksy väärälle tielle. Katseissa oli surua ja patoutunutta vihaa toista kohtaan. Mikäköhän heidänkin tarinansa mahtaa olla? Surulliseksi meidät molemmat teki isä ja kaksi pientä poikaa á la carte -ravintolassa, jotka istuivat toisilleen puhumatta koko ruokailun ajan jokaisella oma kännykkä tai tabletti jatkuvasti lautasen vieressä sauhuten. Tämä näky pysäytti oman lapsenkin niin, että hän puhuu siitä vieläkin. Juttelimme sen jälkeen aiheesta ja hän taisi vasta nyt sisäistää ihan toden teolla sen, miksi kiellän kännykän räpläämisen julkisilla paikoilla. Kyllä meilläkin siihen puhelimeen saa välillä kurkata, mutta ravintolassa tai muissa vastaavissa paikoissa ei pelata eikä tuijoteta tubettajien höpinöitä. Sille on oma aikansa kotona! En todellakaan halua ylidemonisoida ruutuaikaa (ja herranen aika, meillä sitä varmasti tulee välillä ihan liikaa), mutta olen kuitenkin halunnut opettaa ruudun käyttöön liittyviä "tapoja" lapselle. Ja sen, että kun lähdemme vaikkapa yhdessä perheen kesken ulos syömään, silloin on yhdessä olemisen aika.

Näimme toki myös paljon iloisia ihmisiä, riehakkaita pikkuisia, jotka tikahtuivat onnesta Muumin tavattuaan ja vetivät itsensä ylikierroksille pallomeressä. Onnellisen oloisia perheitä. Näennäisnyreitä teinejä, jotka oli selvästi "pakotettu" laivalle vanhempien kanssa, mutta jotka ujosti illalla matkalla hyttiin nojautuivat äitiä tai isää vasten hississä ja hymyilivät väsyneesti. Ihan paras hetki koko matkassa oli kuitenkin se, kun menimme pubiin katsomaan futismatsia (voi että pojan mielestä oli jännää päästä ihan "oikeaan baariin" 😃) ja viereiseen pöytään pelmahti joukko 18-20 vuotiaita, maahanmuuttajataustaisia "jenginuoria" (tai sen vaikutelman he ainakin kovasti halusivat käytöksellään antaa). Ei mennyt kuin hetki, niin oma 11-vuotiaani istui samassa pöydässä heidän kanssaan juttelemassa ja väittelemässä futiksesta. Oltiin samaa mieltä, kiivaasti eri mieltä, liittouduttiin pelaajafanittamisten mukaan, mollattiin "vääriä" pelaajia. Heiteltiin maalin tullen yläfemmoja tai iskettiin nyrkkiä pöytään vastustajan onnistuessa. Nuoret kundit ottivat pojan niin hienosti osaksi porukkaansa, etten voinut kuin ihaillen katsoa vierestä. Hauskinta oli se, kun lapsi läksytti kundeja v-sanan käytöstä (jota hän syvästi vihaa) ja pojat ihan oikeasti lopettivat sen viljelyn ainakin siksi aikaa, kun me istuimme heidän seurassaan. Keksivät kaikkia mahdollisia v-alkuisia korvikkeita, mutta todella ymmärsivät ja kunnioittivat lapsen käskyä olla kiroilematta! Ihan mahtavia tyyppejä ❤ Seuraavana päivänäkin vielä yläfemmailtiin, kun törmättiin laivan käytävällä.

Tukholmasta ei tällä kertaa mitään erityistä raportoitavaa. Emme tarkoituksella menneet ihan keskustaan asti, vaan jäimme Östermalmin alueelle. Kävelimme ihanassa kevätauringossa, piipahdimme muutamassa vaatekaupassa, söimme ylihinnoitellun ja ylipahan (lapsen arvio oli 0/5) hampurilaisen hienostokahvilassa, jonka jälkeen menimme - haha - Mäkkäriin jälkkärijätskeille. Ei ollut tarkoituskaan tällä reissulla tehdä mitään erityistä tai vierailla missään kohteessa, joten vietimme kaupungilla vain muutaman tunnin ja palasimme laivalle ottamaan päikkärit ja syömään iltapäiväkarkkiähkyt hytissä. Olen tosi huono muistamaan kuvien räpsimisen reissussa, joten mulla ei ole yhtäkään kuvaa sinänsä niin kauniista ja hurmaavasta Östermalmin alueesta. Ostin COS.n paidan, jonka metsänvihreä väri ja kiva kaulus hurmasivat mut ihan täysin.

Kuva täältä

Ruokakuvia räpsin muutaman, vaikka mitään tajunnan räjäyttävää ei kyllä tällä matkalla koettukaan. Yllättäen seisovan pöydän ruuat vetivät voiton tällä reissulla (buffa on kyllä parantunut takavuosista ihan älyttömästi!), niistä en kyllä kuvia ottanut kuin jälkkärilautasestani. Tavolata-ravintola oli vähän pettymys; kaikki oli ihan ok, mutta jotenkin vähän boring.

Muuten loma on vähän niinkuin tullut ja mennyt; kun viikon lomalla tekee minireissu keskellä viikkoa, niin se syö oikeastaan koko viikon. Totesinkin, että ensi kerralla kannattaa lähteä reissuun joko heti loman alkaessa tai vasta ihan vikoina päivinä. Eipä tällä viikolla tosin ollut mitään sen kummempaa tarkoitus tehdäkään - ellei lasketa niitä loputtomia ja iänikäisiä pitäisi -projekteja. En edes jaksa niitä ruveta taas kertaalleen tähän listaamaan tai päivittelemään sitä, miten saamaton olen tarttumaan niihin.

Tänään käytiin meidän pikkukaupungissa kävelyllä (koska täällä kodin lähistöllä "kävely" onnistuu ainoastaan luistimet jalassa...) ja oli ihan mahtava nähdä kukkakaupan edustalla kevään ekat narsissit. Ihan vielä en niitä kotiin ostanut, mutta veikkaan, että jo ensi viikolla... Tulppaanikimppu toki tarttui matkaan, tykkään niistä oikeastaan eniten tässä nuppuvaiheessa (vaikka silloin niistä ei kyllä saa kauhean edustavaa kuvaa otettua).

Lapsi onnistui nappaamaan musta kuvan, jonka nuhjuisuus ja epätarkkuus jotenkin kuvastaa tämän hetkistä tilaani hyvin. Fyysisen olon suhteen nupit eivät ole ihan kaakossa; ei mitään vakavaa, mutta pienelle ryhtiliikkeelle olisi just nyt tarvetta. Olisi helppoa syyttää olotilasta pitkää pimeä talvea ja koko alkuvuoden jatkunutta, ärsyttävää on/off -pikkuflunssaa, mutta en sitä tee, koska näitä syitähän löytyy aina. Kyse on ihan rehellisesti liudasta pieniä, mutta toistuvia, vääriä valintoja oman hyvinvoinnin ylläpitämisessä (tai -pitämättömyydessä tässä tapauksessa...), joiden suhteen pitää nyt vaan ryhdistäytyä.

No, kyllähän sitä sanottavaa taas riitti, mutta eri asia sitten on, oliko tässä mitään asiaa :)

Mutta tarvitseeko aina ollakaan? 

Kivaa viikonloppua kaikille ja ensi viikon talvilomalaisille aurinkoa ja hyvää mieltä (samaa toki toivotan kaikille ei-lomalaisillekin) 💗