torstai 19. syyskuuta 2019

KADONNEET KRIISIT

Törmäsin toissakesänä ajatukseen siitä, että kun ihminen täyttää 50, hän ikään kuin valmistuu omassa elämässään ja siitä eteenpäin elelee tyytyväisenä nauttien tästä valmiista elämästä. Ajatus tuntui tuolloin ihan älyttömän rauhoittavalta ja takerruin siihen suorastaan epätoivon vimmalla; elin sinä kesänä siihenastisen elämäni yhtä vaikeinta kautta kärvistellen vaihdevuosioireiden kanssa, niin fyysisten kuin henkistenkin. Fyysiset oireet eivät tuntuneet niin kamalalta, mutta kärsin tosi paljon siitä synkkyydestä, masennusta lähentelevästä olotilasta ja etenkin siitä, että koko elämä tuntui olevan yhtä massiivista kriisiä. Järjellä ajatelleen tiesin kaiken olevan ok, mutta silti kriiseilin kaikesta mahdollisesta (ja mahdottomastakin). Osan tästä kriiseilystä olen tajunnut vasta jälkeenpäin.


En tiedä, oliko tuo ajatus valmistumisesta harvinaisen viisas totuus, vai rakensinko itse itseni uudestaan sen voimalla, mutta niin vaan on käynyt, että täytettyäni 50 viime huhtikuussa, kaikenlaiset kriisit ovat kadonneet täysin. Tai no ei nyt sentään ihan kaikki, mutta ne isoimmat ja pahimmat kuitenkin. Fyysiset vaihdevuosioireethan lakkasivat kuin seinään muutamalla geelin sipaisulla, eivätkä myöskään ole palanneet, vaikka joku mua varoittelikin, että estrogeenin käyttö poistaa oireet vain hetkellisesti. Jonain päivinä tuntuu siltä, että nyt tulisi kuuma aalto, jos olisi tullakseen, mutta ainakaan vielä oireet eivät ole palanneet. Vaikka luonnonmukainen hoito olisi varmasti turvallisempaa (estrogeenin käytöllä on mahdollisia sivuoireita ja siihen liittyy esim. kohonnut rintasyöpäriski), niin ei musta kyllä ole salvian, mäkikuisman ja ruusujuuren käyttäjäksi. Olen sen verran tiedenainen sydänjuuriani myöten, että epäluuloni kaikkia luontaishoitoja kohtaan olisi taatusti estänyt niiden mahdolliset hyödyt. Kaikki kunnioitus (ja vähän myös kadehdinta) heitä kohtaan, jotka luonnonmukaiseen hoitamiseen uskovat ja lisäksi saavat siitä apua!

Mutta siis ne kriisit. En ole koskaan ollut sieltä pahimmasta päästä, mitä kriiseilyn suhteen tulee. Tyypillinen nainen kuitenkin. Mikä siinä onkin, että tämä on meidän naisten ominaisuus? En ole koskaan tavannut miestä, joka kriiseilisi yhtä paljon - tai edes tajuasi koko kriisin käsitystä - kuin naiset! Tästä syystä olen aina, ihan aina kadehtinut miehiä ja myös viihtynyt heidän parissaan paljon paremmin, kuin naisseurassa. Omat suhteellisen vähäiset ja helpot kriisini syvenivät ja muuttuivat hetkittäin jopa ahdistaviksi ikävuosina 45 - 50, mutta nyt pari viikkoa sitten havahduin siihen käsittämättömään todellisuuteen, että ne ovat kadonneet johonkin. En tiedä mihin, enkä tiedä meinaavatko tulla joskus vielä takaisin (ei tarvitse, kiitos vaan, ette ole tervetulleita!), mutta juuri nyt kuitenkin mennään niin kriisitöntä vaihetta, että oikein päätä huimaa. Kesällä nyt oli kaikenlaista paskaa, mutta siinäkään ei varsinaisesti ollut kyse kriisistä, vaan juuri viime kesälle osuneista tylsistä asioista, jotka tekivät elämästä vähän kurjaa. Mikä sitten on muuttunut? Oikeastaan vain kaksi isoa juttua, mutta kaikki näiden vastaavien kanssa kamppailleet tietävät, että otsikoiden alle mahtuu vaikka kuinka monta pienempää osakriisiä.


Ulkonäkö- ja ikuinen laihduttamiskriisi on hävinnyt lähes kokonaan, uskomatonta kyllä! En tässäkään ole koskaan ollut siitä pahimmasta päästä, mutta silti tuntuu, että olen viimeiset 30 vuotta elämästäni miettinyt ja suunnitellut, kuinka pitäisi laihduttaa, kuinka en ole riittävän hyvä tällaisena kuin olen ja nähden kaikenlaisia vikoja itsessäni niiden hyvien juttujen sijaan. En usko tämän koskaan häviävän lopullisesti, niin syvään meihin länsimaisiin naisiin on juurtunut ajatus jostain täydellisestä, mutta kuitenkin saavuttamattomasta, kropasta ja ulkonäöstä. Miten sitten huomasin tämän?

Meillähän oli nyt elokuun lopulla isot 50&60 -vuotissynttärijuhlat mieheni kanssa ja juhlien suunnittelu aloitettiin jo hyvissä ajoin viime keväänä. Silloin mieleen pompsahti lähes automaattisesti myös ajatus siitä, että ai niin, pitää sitten varmaan laihduttaa ennen niitä juhlia. Muutaman viikon tätä ajatusta pyöriteltyäni tajusin oikeasti miettiväni, että paskat! Ensinnäkin en todellakaan meinaa pilata kesääni laihduttamalla (varsinkaan, kun en kuitenkaan saisi sitä aikaiseksi, koska laihduttaminen on ihan persiistä). Toisekseen, kukaan melkein sadasta vieraastamme ei tule paikalle tarkistamaan minun painoani, eikä kenenkään juhlat mene pilalle, jos olen tällainen, kuin tällä hetkellä olen. Kolmanneksi, mulla on jo mekko valmiina juhliin (huom! myös vaatekriisi jäi siis puuttumaan, mikä oli ehkä oudointa, mitä mulle on ikinä tapahtunut) ja se mekko sopii mun tämänhetkiseen kroppaan kuin nakutettu. Jos edes onnistuisin laihtumaan, sitä pitäisi pienentää. Ja neljänneksi - tämä oli se paras juttu - koko ajatus siitä, että mun pitäisi laihduttaa meidän juhlia varten, tuntui jotenkin ihan järjettömän absurdilta.

Kun juhlat sitten olivat onnistuneesti ohi, katselin niissä otettuja valokuvia. Jälleen kerran, automaattisesti ensimmäinen ajatus oli ai että mä näytän kauheelta tossa kuvassa... Kunnes sitten seuraava ajatus pyyhki tuon kaiken pois. Tajusin, että näytän kuvissa just omalta itseltäni. Katsoin itseäni ulkopuolisen silmin; tuollainen minä olen. Näin myös sen herskyvän hyvän olon ja ilon, mikä mulla oli koko illan ajan. Näin vieraiden pirskahtelevan ilon ja riemun vanhojen ystävien jälleennäkemisestä, onnistuneista bileistä, hyvästä ruuasta ja musiikista. Yhdessäkään kuvassa en nähnyt paheksuvaa ilmettä, että miten se Emma nyt tuolta näyttää. Muistan lämpimät halaukset, jotka vaihdoimme, naurun ja kikatuksen. Syvälliset keskustelut vähän myöhemmin illalla aamuyön tunteina. Ja kaiken muun sen ihanan, mistä vieläkin tunnen ihan hykerryttävää onnenporinaa ❤


Olen myös ensimmäistä kertaa 30 vuoteen jättänyt ostamatta kortin kuntosalille tai johonkin jumpparyhmään, koska niin vaan pitää tehdä, kun syksy koittaa. Tiedän kaikkien näiden vuosien kokemuksella, että kaikki jää kesken kuitenkin. Olen löytänyt oman tapani liikkua - uiminen, vesijumppa, kävely, kotisalin (laiska) käyttö - enkä todellakaan halua enää koskaan syytää rahaa sellaiseen, mikä jää kuitenkin tekemättä ja aiheuttaa näin ollen pelkkää pahaa mieltä ja turhaa syyllisyyttä. Miehen kanssa olemme aloittaneet yhteisen hauskan, liikuntaa liippaavan, harrastuksen, mutta tämän motiivit olivat ihan erilaiset, kuin niiden lukemattomien pitää tehdä -kurssien (tästä meidän harrastuksesta myöhemmin lisää).

Mikä musta tulee isona? -ajatukset. Tämä on sinänsä ollut vähän hassu kriisi, koska en ole asiaa miettinyt hetkeäkään sen jälkeen, kun vuonna 1998 päätin vaihtaa opintosuuntaukseni opettajakoulutukseen. Sitten vuonna 2000 pitämieni ensimmäisten oppituntien jälkeen en ole kertaakaan miettinyt, että haluaisin tehdä jotain muuta. Silti kriiseilin tämän aiheen ympärillä pari vuotta. Pyörittelin ajatusta välivuodesta, jonka aikana opiskelisin (mitä?) ja pohdin, pitäisikö sittenkin ruveta tekemään jotain muuta (miksi?), nyt kun vielä ehtii (tyyliin "ennen kuin kuolen"... hohhoijaa). Mietin, että pitäisi varmaan jotenkin kauheasti kehittää itseään ja ruveta meditoimaan ja lukea filosofisia opuksia ja löytää elämän tarkoitus. Kirjoittaa keittokirja. Kirjoittaa kiitollisuuspäiväkirjaa joka ilta ja aamuisin tuottaa kolme sivua vapaata ajatuksenvirtaa paperille ennen aamukahvia (joka sekin varmaan pitäisi vaihtaa johonkin hiton fermentoituneeseen vihreään teehen). Ja niin edelleen.


Kunnes elokuussa koulun alkaessa tajusin, että voi jumalauta, että on väsyneitä ajatuksia mullakin ollut. No okei, keittokirjan haluaisin kyllä edelleen kirjoittaa, siitä ajatuksesta en ole luopunut. Ja ajatus opintovapaasta kiinnostaa ja kiehtoo edelleen, mutta kaikki muu on kyllä niin tarpeetonta höpötystä, että ei ole tosikaan. Olin opintovapaalla viisi vuotta sitten ja se oli ihan mahtavaa, sen meinaan tehdä vielä kertaalleen jossain vaiheessa. Tykkään opiskelemisesta tosi paljon, mutta en meinaa (kuten en edelliselläkään kerralla) opiskella uutta ammattia, vaan syventää ja laajentaa osaamistani omalla alallani. Mikä musta tulee isona -ajatus on nyt fokusoitunut ja kohdistunut taas tekemääni työhön; olen ekaa kertaa moneen vuoteen uudistanut kurssejani aika isolla kädellä, innostunut kollegojen kanssa suunnittelemaan uutta ja haaveilen kansainvälisen projektin käynnistämisestä, sellaisesta, missä minä olen se vastuuopettaja. Eiköhän tässä ole ihan riittävästi.


Ilman näitä kahta isoa ja niihin liittyviä lukemattomia osakriisejä elämä on ollut jotenkin yllättävän kepeää. Mutta kuten jo alussa sanoin, ihan täysin kriisittömäksi en sentään ole muuttunut. Jäljellä ovat edelleen ainakin ikuinen hiuskriisi, sitäkin ikuisempi pitäisi saada aikaiseksi -kriisi, pitäisi syödä paljon useammin kasvisruokaa -kriisi, miten meidän pihasta ja puutarhasta saisi kivan? -kriisi, kuka veisi noi kamat kirpparille? -kriisi, nenäkarvat -kriisi ja mulla ei ole mitään päällepantavaa -kriisi. Plus ne kaikki vähintään 18 yllättävää uutta kriisiä, jotka joka viikolla puhkeavat ja täyttävät kaikki päivät aamusta iltaan.

Mutta hei, ne on vaan elämää
Miten sulla menee?

p.s. sille, joka ensimmäisenä laskee kuinka monta kertaa tässä postauksessa on käytetty sanaa kriisi, lupaan lähettää perinteisen postikortin (kunhan vaan ilmoitat ensin luvun täällä ja laitat sitten sun osoitteen blogin sähköpostiosoitteeseen) 😀
p.p.s. kaikki kuvat liittyvät ihan uuteen kriisiin: hillitön hinku päästä matkustamaan. Mistä taas sitten poikii ilmastoahdistuskriisi. Huoh. Kuvien osoitteet unohtui taas kerran merkata muistiin...

13 kommenttia:

  1. :)
    oi kiitos-kiitos-kiitos tästä!
    Niin toivon että tämä mitä kirjoitat, pitää paikkansa. Muutamaa vuotta nuorempana olen vasta perässä tulossa, ja vellon enimmäkseen syvissä vesissä, joten toivottavasti se mitä kirjoitat pitää paikkansa! (uskon vahvasti niin)

    Tunnistan tästä niin monta (ml nenäkarvakriisi :)!)
    Viime päivinä olen kokenut aavistuksenomaista mutta hyvin selvää tunnetta siitä, että kaikki järjestyy.

    19 kriisiä
    2 kriisitöntä
    4 osakriisiä
    5 kriiseilyä


    ps. olen päättänyt etten pode ilmastokriisiä, siitä saa huolehtia joku muu. Mulla on ihan riittävästi tekemistä omissani.

    Lehtori on mukana jossain eu-hommelissa, haluatko että urkin siltä lisää kontakteista ym?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, että kirjoitus valoi toivoa ja että olet jo itsekin "nähnyt valoa tunnelin päässä" (sorry kliseisestä ilmaisusta...). En osaa millään uskoa, että meihin olisi jotenkin geenitasolla ohjelmoitu juurikin tuon 50 vuoden etapin olevan se käänteentekevä, joten jos vaikka ottaisit asiaksesi uskoa, että se etappi on 48 vuoden kohdalla, niin sen rauhanhan saavuttaisi siinä tapauksessa jo silloin. Kuten kirjoitin, on täysin mahdollista, että rakensin itse itseni uudestaan sen ajatuksen voimalla, että viiskymppisenä kaikki helpottaa!

      Vaikka nenäkarvakriisi on syvältä, enkä sitä toivoisi kellekään (paitsi parille ärsyttävälle tyypille, myönnetään!), niin saan ihan kamalasti lohtua siitä, että niitä on muillakin naisilla. Elin itse noin 20 vuotta siinä käsityksessä, että olen maailmankaikkeuden ainoa nainen, jolla kasvaa nenäkarvoja! Jonkunlainen suunnitteluvirhe tolla yläkerran tyypillä (tai kuka nää suunnitelmat tekikään) kyllä tapahtui, kun naiselle osui kuukautiset, synnyttäminen (vaikka se kyllä oli mun mielestä kivaa), rasvan kertyminen helpommin, tissit (niillä ei tee yhtään mitään muuta, kuin imetä), suonikohjut (no on niitä kai miehilläkin, mutta niiden ei tarvi käyttää hametta), ylikorostunut hoivavietti JA nenäkarvat. Joku roti sentään!!

      Kiitos sanojen laskemiseta :) Älä laita sun osoitetta blogin sähköpostiin, koska en ikinä lue sitä, enkä näin ollen myöskään muista salasanaa! Laitan sulle viikonloppuna viestin sun blogin sähköpostiin, niin saat laittaa osoitteen sinne ja jäädä sitten odottelemaan postia :) Viestitellään Lehtorin eu-kontakteista samassa yhteydessä. Ja samalla voitaisi alkaa suunnittelemaan jotain treffaamista, olen sitä mieltä, että meidät on selvästi - haha - luotu toisillemme!

      Mahtavaa viikonloppua ❤

      Poista
  2. Ihana postaus! Mä niin toivon, että mullekin käy noin. Tosin ois kiva jos nää kriiseilyt loppuis aiemmin kuin viiden vuoden päästä, tai tuun hulluksi! Kuten Marikakin, mäkin vellon jossain ties missä syvyyksissä...

    JA siis tää nenäkarvakriisi!! Ongelma on pienimmästä päästä, mutta hiton kiusallinen... Enkä muuten ikinä ois uskonut aiempina vuosina, että keskustelen mieheni kanssa NENÄKARVOISTA ja siitä, että mikä on paras väline niiden ruokkoamiseksi. (Trimmerit on kuulemma ihan syvältä, pienet sveitsiläisen linkkuveitsen sakset taas kuulema parhaat. Mä olen tyytynyt työpaikan pikkuisiin saksiin, joilla skype-palaverien aikana saksin karvoja nipsnaps vaan. Tämän varmaan halusitkin tietää :D )

    Ihanaa ja leppoisaa alkavaa viikonloppua Emma <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuten tossa Marikalle jo vastasinkin, pidän aika mahdottomana ajatusta, että just se 50 olisi jotenkin meihin ohjelmoitu biologisesti. Jos alkaa itse uskoa, että se maaginen etappi onkin vaikka jo 47-vuotiaana, niin helposti psyykkaa itsensä siihen "valmistumiseen" jo silloin. Kokeile vaikka!

      Joo nenäkarvat, saatana. Edelleen: kuten Marikalle kommentoin, on jotenkin ihan sairaan epäreilua, että niitä kasvaa myös naisilla. Meillä on niin paljon kaikkea muuta skeidaa (kts. lista yllä), että nenäkarvat olisi kyllä voinut säästää vain miehille. Mä en ole uskaltanut kokeilla saksia sen jälkeen, kun kerran napsaisin niillä itselleni kunnon haavan nenään. Tungen siis sitä pienen dildon näköistä tärisevää (dildo!) laitetta nenään säännöllisesti ja kiroan sen toimimattomuutta. Miehen ilme oli kyllä valokuvan arvoinen, kun se kerran yllätti mut vessassa se härveli tungettuna sieraimeen :D Lohdullista kuitenkin, etten ole ainoa, joka näiden kanssa kärvistelee.

      Ihanaa viikonloppua myös sulle Tuula ❤ Mulla menee huominen geenitekniikan menetelmien koulutuksessa, joten jää relaaminen vähän vähemmälle tänä viikonloppuna.

      Poista
  3. Olipa kiva, osittain lohduttava ja samaistuttava postaus! Hienoa kuulla, että osa kriiseistä poistuu tai tulee vaan jollakin tapaa itselle tarpeettomiksi. Mieli kasvaa? Tai sitten tulee joku uusi, eikä kaikki mahdu :-D
    Aika monessa jutussa varmaan se oman itsensä hyväksyntä poistaa niitä kriisejä ja aikaansaa hyvää oloa. Jotenkin koen selkeästi olevani jo matkalla ja paljon on jo tapahtunut. Vaikka mulla on vielä 2 vuotta ja rapiat aikaa ;)
    Tämä oli kyllä päivän paras blogivierailu/teksti, kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olipa hienosti sanottu: kriisit tulevat itselle tarpeettomaksi! Niinhän se on, sitä tajuaa, että niiden kanssa painiskelu on ihan pöhköä. Hassua on se, että mulla esim. ei koskaan ole ollut mitään vakavaa ulkonäkökriisiä ennen noita paria kamalaa vuotta ennen viiskymmppistä. Jostain ne kaikki jutut vaan putkahtivat pintaan ja (ihan turhaan) painin ihan tyhmien ajatusten kanssa jonkin aikaa.

      Ihana kuulla, että huomaat olevasti jo matkalla ja että paljon on tapahtunut. Olen tämän huomannutkin sun teksteistä. Olen siis jo jonkin aikaa käynyt lukemassa sun blogia, mutta häpeäksekseni (onko toi sana?) en ole saanut aikaiseksi kommentoida kertaakaan, vaikka tykkään sun jutuista tosi paljon. Koitan nyt ryhdistäytyä tämän suhteen ❤

      Ihan paras kehu ikinä, että mun kirjoittama teksti on ollut päivän paras blogivierailu, kiitos siitä ❤ Ja ihanaa viikonloppua!

      Poista
  4. Jäätävän hyvä teksti ja kuin omasta kynästä monella tapaa. Pari vuotta ahdistelin, kuolemanpelko, lapset irrottautuu äidistä, muuttaa pois, kohta olen kuollut tyyliin. Humps kun täytin 50vee, jokin yllättävä mielenrauha iski, ei tarvitse enää pinnistää, oon mikä oon ja ihan ok näin.

    Pus sulle ihana, nautin tästä tekstistä todella ja ahmin kaiken. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kuulla, että tykkäsit, kiitos paljon Tiia ❤ Joo, toi "kohta olen kuollut" on aika (kauhean) huvittava ajatus. Lähikollegat huomautti mulle, että "ei tarvi koko ajan sanoa, että "ennen kuin kuolen", sä olet saatana vasta 50-vuotias". Tajusin, että heitin "läpällä" joka väliin ton, en edes itse huomannut sitä. "Voitaisi nyt käynnistää se projekti ennen kuin kuolen". "Ehkä mä voisin vielä kerran jäädä opintovapaalle ennen kuin kuolen". Outoa! Mulla ei edes ole ollut mitään aktiivista (tietoista) kuolemanpelkoa, mutta ehkä se tulikin esiin sitten tota kautta.

      Just niinkuin sanoit: me ollaan mitä ollaan ja ollaan ihan ok näin. Ja itse asiassa enemmänkin kuin ok, me ollaan ihan mahtavan upeita ❤

      Pus sulle takaisin Tiia ja ihanaa viikonloppua!

      Poista
  5. Mulle iski nyt kriisi, kun Emma kirjoitti, vaikkei ollut perjantai ja minä kommentoin, vaikka nimenomaan on just se perjantai :). Mihin tässä enää voi luottaa.

    Ja toinen kriisi, joka mulle varmaan kohta tulee, on se, että en voi samaistua nenä- tai partakarvakriiseihin, koska sellasia mulla ei koskaan ole ollut, eikä varmaan tulekaan, koska ei näköjään tule toivottuja lihaksiakaan, jotka (jos oikein olen ymmärtänyt) on samaisen testosteronin aikaansaannoksia kuin ne hitsin nenäkarvatkin. Että kiitos juu, mielellään kaikenlaisia karvoja tännekin (eniten kyllä olen jo 54 vuotta toivonut paksumpia hiuksia), jos siinä sivussa lihaskasvukin lähtee uusiin sfääreihin.

    Mutta vakavasti ottaen, se taitaa olla justiin se "viittä vaille 50"-ikäkausi, jolloin sitä käy päässänsä läpi vaikka mitä. Mulla se keskittyi kaikkein eniten siihen "mitä haluaisin olla isona"- puoleen ja epätoivon vimmalla luin kaikenlaisia opuksia ja omakohtaisia kokemuksia siitä, kuinka jättää kaikki tähänastinen työpaska taakseen ja alkaa onnelliseksi himmelintekijäksi tai jotain. Mutta kun en prkl keksinyt edes sitä, mikä h a l u a i s i n olla, niin paha siinä on alkaa tekemään mitään minkään edistämiseksi. Pää siinä vaan hajosi.

    50 v tuntuu musta tällä hetkellä jo todella kaukaiselta asialta ja ajat sitten taaksejääneeltä elämältä, mutta samaa mieltä olen siinä, että jonkunlainen rauhoittava hetki sen pelätyn etapin ylittäminen oli. Ja nyt kun mulla kohtsillään on mittarissa 55 (jos luoja suo niinkuin ihan oikeasti haluan sanoa), elämä sen kun paranee ja tasoittuu vaan. Kunhan ei liiaksi ala laskea niitä todennäköisiä jäljelläolevia vuosia/ päiviä.

    Kliseistä, mutta parasta nauttia hetkestä, kun oikeasti ei tiedä, kuinka pitkälle niitä riittää.

    Ihanaa viikonloppua ja elämää Emma my friend <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jotenkin se on niin, että kun sitä maagista tasalukua toitotetaan kaikkialla, niin se automaattisesti muuttuu kaikkien mielessä siksi maagiseksi etapiksi. Jos kaikki puhuisi, että "sitten kun täytää 47", niin vaikutus olisi taatusti samanlainen silloin. Siksi tossa yllä kehotinkin psyykkaamaan itsensä johonkin alle-50 -etappiin, niin loppuu se ennakkokärvistelykin aikaisemmin :)

      On aina niin ihana kuulla sulta, että se rauha myös pysyy sen 50 jälkeen. Ettei tämä ole vaan joku hetkellinen tauko ja kohta alkaakin joku hiton 55-kriisi! Ja totta - ihan sama, onko klisee vai ei - tärkeintä on muistaa nauttia jokaisesta hetkestä. Oli ne sitten 47-vuotiaana tai 53-vuotiaana.

      Ihanaa viikkoa Annukka <3

      Poista
  6. Ihanaa luettavaa ja kiva kuulla, että alat olla sinut itsesi kanssa ♥ Se on niin tärkeää!
    Missä mun kriisit on? Mä kyllä laihdutan 101:tta kertaa, mietin jälleen kerran mikä musta tulee isoja mutta en koe että ne on kriisejä. Ehkei mulla ole niitä ollutkaan ja pahoin pelkään, että jos ne tulee kaikki samaan aikaan kuin vaihdevuodet ja 50v syndet, olen pulassa : D
    Tai ehkei niitä vaan tule.

    Olen ehkä oppinut hyväksymään itseni kaikkine kurveineni, oli niitä enempi tai vähempi. Yksittäiset partakarvat ei stressaa, sitä varten on pinsetit ja tässä iässä ei enää tarvitse näyttää eikä jaksaa kuin parikymppisenä.

    50 kyllä lähestyy ja odotan sen tuovat lisää seesteisyyttä ja mielenrauhaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana, että osaat olla kriiselemättä, se on aika upea taito! Mulla kriiseily alkoi vasta pari vuotta sitten, siihen asti olin aika zen kaikkien asioiden kanssa. Pidetään peukkuja, että sulla ei tule missään vaiheessa :)

      Ja juu ei, en missään tapauksessa tarkoittanut, että pitäisi näyttää samalta kuin parikymmpisenä tai että kurveissa olisi mitään vikaa - päinvastoin. Mutta ne hiton nenäkarvat on kyllä niin ärsyttäviä, että niitä en suostu sietämään missään vaiheessa :D

      Ihanaa viikkoa sulle Maikku!

      Poista

Kiva kun kävit :) Kiitos kun jätät kommenttisi!