AVAINHETKI

Hei, aivan ihanaa ystävänpäivää teille kaikille sinne ruudun toiselle puolelle! 

Olen ihan älyttömän iloinen teistä kaikista ja siitä, että olen saanut tutustua niin moneen mahtavaan tyyppiin blogin kautta. 

Osaa teistä en tunne lainkaan, mutta tiedän, että olette siellä ja jo se on tärkeää. Osan kanssa vaihdan säännöllisesti kuulumisia ja saan teidän kommenteistanne ja blogeistanne tosi paljon iloa, ajatuksia, pohdittavaa ja uutta näkökulmaa maailmaan ja omaan elämääni. 

Onneksi tämä meidän oma ystävänpäivämme on nimenomaan juuri sitä, ystäviin keskittyvä. Vaikka alkuperäinen Valentines day 💓 on tietenkin myös suloinen, niin pidän tosi tärkeänä sitä, että tämä meidän päivämme muistuttaa siitä, että rakkaus on niin paljon enemmänkin, kuin vain sitä romanttista laatua.

Rakkauteen liittyy tämä tämänpäiväinen postauskin ja ihan vahingossa se osuu tähän ystävänpäivälle. Aloitetaanpa sillä, että pyydän sua pysähtymään nyt hetkeksi ja kelaamaan elämääsi taaksepäin. Mieti, mikä hetki, päätös tai teko sun menneisyydessä on ollut jollain tavalla tosi tärkeä. Merkityksellinen. Ratkaiseva. Se avainhetki, joka on määrittänyt sun elämän suunnan. Löydätkö sen hetken muistoistasi?

Teemme ihan valtavan määrän päätöksiä päivittäin. Osa niistä on tosi pieniä, eikä niillä ole vaikutusta kuin siihen, että mitä esimerkiksi tänään illalla syödään. Osa on vähän isompia ja ne saattavat vaikuttaa vaikka siihen, missä vaiheessa pidät ensi kesän lomasi. Joku päätöksistä vaikuttaa loppuelämääsi ja tajuat sen jo päätöksen teon hetkellä; lopetatko työsi ja otat vastaan uuden työtehtävän, joka muuttaa jokaisen arkipäiväsi eläkepäiviisi asti (ja sen jälkeenkin) - tai sitten et.

Koskaan et voi kuitenkaan tietää sitä, mitä kaikkea muuta päätöksestäsi seuraa. Riippumatta siitä, onko päätös pieni vai iso, sillä voi olla isot tai pienet seuraukset. Ja tämähän on ihmisen elämässä ihan valtavan kiehtova - ja ihan sairaan pelottava - asia: mikä tahansa hetki voi olla avaintekijä tulevaisuutesi kannalta. Voi olla, että päätös syödä tänään roskaruokaa sen sijaan, että menet kauppaan ja kokkaat illalla kaksi tuntia, on joko täysin merkityksetön tai sitten se voi ratkaista sen, oletko paikalla, kun esim. kaupassa tapahtuu ryöstö, jonka takia joudut pahoinpidellyksi yrittäessäsi estää ryöstöä. Kesälomapäätös vaikuttaa joko siihen, onko sulla kiva loma tai ei tai sitten se saa aikaan sen, että olet töissä juuri silloin, kun siellä käy se huippurekrytoija, joka nappaa sut mukaan tiimiinsä ja muuttaa sun elämän suunnan. Työpaikan vaihdos joko saa aikaan sen, että saat vähän enemmän palkkaa vähän mukavammasta työstä, mutta arki pysyy ennallaan, tai sitten sen, että päädyt uuden työpaikkasi huippuosaajaksi ja saat siirron Pariisiin, lisää liksaa viisi tonnia kuussa ja elämäsi muuttuu sellaiseksi, kuin olit sen aina unelmoinut (olettaen siis tietenkin, että tuo on se sun unelma).

Tai ihan mitä vaan. Ehkä jo tajuatte mun pointin? Seurauksia ei voi koskaan ennustaa. Hyvä voi kääntyä pahaksi, paha hyväksi. Tärkeä voi osoittautua mitättömäksi ja mitätön elämää tärkeämmäksi jutuksi. Mutta sitten niistä tärkeistä jutuista joku jossain vaiheessa on se kaikista tärkein. Se, joka muuttaa sun elämän suunnan kokonaan - joko hyvässä tai pahassa, mutta pysytään nyt niissä positiivisissa ja mietitään niitä hyviä. Joku päätös saa aikaan sellaisen perhosvaikutuksen, että se muuttaa sun loppuelämän.

Rupesin miettimään tätä eilen, ihan tavallisena tiistaina. Päivä oli ollut pitkä ja rankka kaikille ja aika väsyneenä kokoonnuimme yhteisen iltaruuan äärelle. Jutut olivat ihan normihöpötystä, ei mitään tajunnanräjäyttävää "käymme tällaista älykästä keskustelua tässä ruuan äärellä" -tyyppisiä (hah, meillä aika harvoin muutenkaan...) ja ruokana oli arkisesti nakkeja ja ranskalaisia. Minähän päätän meillä yksinvaltiatarmaisesti aina illan ruuan ja mulla oli ollut roskaruokafiilis. En kuitenkaan yleensä kaipaa hesejä tai mäkkäreitä ja koska meillä ei täällä pikkukaupungissa kauhean hehkeitä vaihtoehtoja ole, niin pitkästä aikaa olin muistanut nakit ja ranut. Siinä sitten istuttiin, vedettiin napaan niitä nakkeja ja hölötettiin jotain. Ja sitten se iski, ihan salamana kirkkaalta taivaalta ja niin voimakkaasti, että henki meinasi salpautua. Se ajatus siitä, että ilman sitä avainhetkeä (tai mun tapauksessa kahta) silloin muinoin, en nyt istuisi tässä. Näiden rakkaimpieni kanssa, joiden puolesta antaisin toisen käteni, jalkani, munuaiseni ja itse asiassa vaikka molemmat munuaiseni, jos ne vaan suostuisivat ottamaan ne. Olen toki usein muistellut näitä hetkiä, mutta eilen niiden merkitys iskeytyi tajuntaani voimakkaammin kuin koskaan aikaisemmin. Ja nimenomaan se, kuinka pienistä päätöksistä silloin oli kyse ja kuinka mielettömät niiden seuraukset ovat kuitenkin olleet.

Melkein 20 vuotta sitten lähetin työhakemuksen paikkaan, johon silloinen pätevyyteni ei itse asiassa olisi riittänyt. Mietin, etten taatusti saa tuota työtä, mutta koska mulla on vielä yksi kirjekuori ja siihen liimattu postimerkki jäljellä, niin laitanpahan nyt hakemuksen menemään tuonnekin. Noin viikko sen jälkeen, puhelin soi ja katsoin, että tuntematon numero. En juuri sillä hetkellä olisi pystynyt puhumaan puhelimessa, mutta jostain syystä päätin vastata puheluun. Soittaja oli silloinen rehtorimme, joka pyysi minut työhaastatteluun. Näiden kahden, todella pienen päätöksen seurauksena, pääsin töihin kouluun, jossa olen edelleen ja joka on osoittautunut unelmieni työpaikaksi. Olen saanut valtavan määrän ihan mahtavia työkavereita, joiden kanssa päätin lähteä viettämään baari-iltaa noin 12 vuotta sitten. Päädyimme baariin, johon en olisi ikinä päätynyt ilman tuota pikkukaupunkia ja työporukkaa ja siellä päädyin juttelemaan miehen kanssa, joka pyyhkäisi jalat altani alta aikayksikön. Sen miehen, jota olin odottanut koko elämäni. Ei mennyt aikaakaan, kun olin raskaana ja rakensimme taloa. Reilu kymmenen vuotta sitten synnytin pojan, joka on muuttanut elämääni enemmän, kuin kukaan tai mikään ja tehnyt minut isänsä kanssa onnellisemmaksi, kuin olisin koskaan voinut kuvitella olevani. Ja nyt sitten eilen yhtäkkiä istuin näiden tyyppien kanssa samassa pöydässä syöden nakkeja ja ranskalaisia, puhuen nokkahuilun soittamisen vaikeudesta, Enni Rukajärvestä ja nauraen jollekin maailman tyhmimmälle vitsille.

Avainhetket. Ne hetket, kun printtasin vielä sen yhden hakemuksen ja vastasin siihen yhteen tuntemattomaan numeroon. Avainhet, jotka muuttivat koko elämäni ratkaisevasti. Kuinka pienestä kaikki onkaan kiinni? Eilen tämän jysähtäessä tajuntaani, koin hetkellisen lähes kauhun tunteen siitä ajatuksesta, että entäpä jos olisin jättänyt sen hakemuksen lähettämättä? Entä jos en olisi vastannut puhelimeen? En olisi nyt minä, tällainen minä kuin nyt olen. En olisi nyt tässä. Minulla ei olisi elämässäni tuota lasta, tuota miestä, tätä kotia, tätä elämää, noita lapsipuolia ja heidän lapsiaan. En tiedä, mitä minulla olisi, enkä haluakaan tietää, koska en haluaisi mitään muuta kuin tämän.

Ja tämä kaikki oli kiinni vain niistä kahdesta pienestä päätöksestä!

Oletko koskaan miettinyt näitä? 

Osaatko sanoa, mikä on ollut sun elämän avainhetki?

💗

 

p.s. kuvien lähteet unohtui ottaa talteen tällä kertaa...