... on ajatus, jota en kerta kaikkiaan osaa miettiä loppuun asti. Eihän sitä normaalissakaan elämässä tietenkään koskaan voi tietää, mitä seuraava vuosi tuo tullessaan ja viimeistään tämän ikäisenä on jo myös hyvin tiedostanut sen, että tulevaa ei kannata liikaa miettiä. Mutta vaikka ei yksityiskohtaisia suunnitelmia tai uuden vuoden lupauksia tekisikään, niin kyllähän sitä aina on jonkinlainen käsitys vuoden lopussa, mitä seuraavalta vuodelta voi ja saa odottaa. Nyt ei ole näin - en näe tulevassa yhtään mitään. Kuulostaa synkemmältä, kuin mitä tarkoitan - pointti on siinä, että en yksinkertaisesti osaa (ja toisaalta myöskään uskalla) miettiä ensi vuotta, koska kysymysmerkkejä on niin paljon.
Tasan vuosi sitten tiesin (haha!), että vuosi 2020 toisi tullessaan paljon kivoja juttuja. Lapsemme tulisi aloittamaan yläkoulun (kuten tekikin) ja toivoimme kovasti, että uusi luokka ja koulu olisivat kivammat, kuin mitä alakoulu oli (ja näin onneksi on käynytkin - siinä yksi tämän paskavuoden ilonpilkahduksista kuitenkin). Tekisimme perheen kanssa pari ulkomaanreissua - no, kaikki tietävät, miten näille kävi. Tiesin, että minä lähden syksyllä Islantiin opiskelijaryhmän kanssa viikoksi. Not. Olin salaa vähän miettinyt, josko pitäisin osan lukuvuodesta 2020-21 opintovapaata. Not. Tiesin, että kevät ja syksy tulevat olemaan rankkoja työrintamalla ja näin todella kävikin, mutta ihan muitten syitten takia, kuin mitä viime joulukuussa mietin. Toivoin vuodelle 2020 terveyttä ja hyvinvointia. No, terveys on toteutunut itselläni, mutta ei ihan kaikilla muilla... Hyvinvoinnista ei ole ollut tietoakaan tämän vuoden puolella, valitettavasti. En voinut kuvitellakaan vuosi sitten, että 12 kuukauden kuluttua sanoisin kuuluvani niiden joukkoon, jotka ovat kokeneet työuupumuksen - kohdallani onneksi riittävän pienimuotoisen, niin että olen edelleen ihan työkykyinen, mutta kuitenkin.
Toisaalta en olisi vuosi sitten arvannut, että pitkäaikainen haaveeni uima-altaasta omalle pihalle tulee toteutumaan. Tai että saisimme vihdoin aikaiseksi terassin rakentamisen ja että meillä lähtisi sen suhteen mopo ihan käsistä ja siitä tulisi 80 neliön kokoinen. En myöskään arvannut, kuinka paljon erilaisten nettisivustojen jumppa- ja joogaohjelmia tulen tekemään seuraavan vuoden aikana.
 |
| Vaikea olisi myös ollut uskoa, että olen näin innoissani Nivea-joulukalenterista, joka on ollut ihana ❤ |
Enpä kyllä myöskään olisi tasan vuosi sitten voinut kuvitellakaan sanovani vuoden kuluttua, että olen laiminlyönyt omaa lastani! Kyllä, näin ikävä kyllä tajusin pari viikkoa sitten käyneen. Juttelin teinin kanssa pari sanaa ennen nukkumaan menemistä, kuten meillä aina on tapana ("äiti käy peittelemässä") ja kuinka ollakaan keskustelu johti siihen, että lapsi romahti ihan täysin. Kuinka paska tämä vuosi on ollut, mitään kivaa ei ole saanut tehdä, kaikki on peruutettu ja elämä valuu ihan hukkaan! Apua!!! Tajusin, että olen ollut niin keskittynyt siihen, kuinka rankkaa minulla on ollut ja kuinka kamala tämä tilanne on kaikille ja kuinka koko maailma on nyt kusessa ja vielä kerran kuinka rankkaa minulla on ollut, että olen ihan liikaa sivuuttanut lapseni tunteet tänä vuonna. Ehkä laiminlyönti on turhan voimakas sana, mutta niin tunsin tällä hetkellä. Tajusin, kuinka monta kertaa tämän vuoden aikana olen sanonut "no hei, sitten kun korona on ohi, niin..." ja kuinka toivottomalta sen täytyy tuntua 13-vuotiaasta, jonka pitäisi elää juuri nyt, tällä hetkellä, tänään! Mä voin ihan hyvin odottaa vuoden, että pääsen Islantiin, mutta hänelle peruuntunut ulkomaan matka mun siskon kanssa oli pois tästä hetkestä, teinivuosista, jotka eivät koskaan tule takaisin. Mua ei yhtään haittaa, vaikka ei pääsisikään Lintsille, uimaan (tai no se kyllä haittaa), Kreikkaan tai kirjastoon just nyt - pystyn elämään sen kanssa ja odottamaan sitä, kun korona on ohi. Mutta hänen pitäisi saada elää joka päivä niin täysillä, kuin teini vaan voi elää ja kokea kaikki se, mikä kuuluu tähän vuoteen. Voi jessus, kuinka pahalta musta tuntuikaan sillä hetkellä, kun tajusin kaiken tämän (ja tuntuu edelleen)!
Valvoin yhden yön asiaa miettien (ja itkien) ja totesin, että tähän ei nyt auta mikään metsälenkki tai muu vastaava "katso voidaanhan me tehdä kivoja juttuja koronasta huolimatta" -sönkötys. Olin syksyn mittaan laittanut vähän rahaa sivuun tarkoituksenani ostaa itselleni yksi kiva juttu joululahjaksi (huom! koska minulla on ollut niin rankkaa...). Tyhjensin tuon tilin heti seuraavana aamuna ja ilmoitin teinille, että ensi viikonloppuna on sitten tiedossa yllätys. Jo pelkkä se, että sai viikon ajan jännittää jotain tulevaa, oli ihan selkeä piristysruiske hänelle (!!) ja sitten koittikin yllätyksen aika. Varasin meille kohtuullisen ajomatkan päästä hotellista sviitin, jossa vietimme yhden yön. Tämä on ollut semmoinen juttu, mitä on aina mietitty, että "olispa hauskaa joskus", mutta eihän kukaan hullu (varsinkaan kotimaassa) varaa hotellista sviittiä, ellei ole ökyrikas. Tai epätoivoinen mutsi, joka koittaa keksiä lapselleen jotain kivaa.
Reissu oli ihan mieletön menestys ❤ Sviitti oli ihan kammottava (ysärisisustus), mutta ei haitannut, koska se oli iso (eksyttiin, kun vedettiin rundi sen ympäri). Toinen "olispa hauskaa joskus" on aina ollut ruuan tilaaminen huonepalvelun kautta, mikä oli ihan supermahtavaa teinin mielestä (vaikka ruoka olikin ihan yks kautta viis). Kylpylään ei uskallettu mennä, mutta sen korvasi sviitin poreamme (jota emme saaneet ensin käyntiin ja joka sitten loppujen lopuksi toimiessaan oli ihan kauhea hornankattila). Illalla kävimme baarin puolella pelaamassa vähän biljardia ja joimme ylihinnoitellut alkoholittomat drinkit (missä ei ollut edes sitä sateenvarjoa). Minä menin nukkumaan jo puoli kymmenen aikoihin, ja teini oli valvonut kuulemma puoli kolmeen :D Aamupala (perustylsä) uskallettiin sentään käydä syömässä ravintolassa. Oma joululahja meni siis tähän kaikkeen, mutta ei yhtään haittaa, koska teini hymyili kaiken valveillaoloajan ja sanoi kotiin ajaessamme ne maagiset sanat. Äiti, sä oot ihana ❤
Mutta mitä siis ensi vuonna tähän aikaan? En todellakaan tiedä, enkä uskalla edes miettiä. Toivon monia asioita salaa mielessäni. Lupailen kaikenlaista itselleni, mutta en tiedä tulevatko lupaukset toteutumaan. Ainoa, minkä tiedän varmuudella, on se, että pidän lastani tarkemmin silmällä ja huolehdin siitä, että järjestän hänelle jotain kivaa säännöllisesti, vaikka olisi kuinka koronatilanne päällä.
Oliko tällä postauksella joku pointti? Ei varmaan.
Kunhan höpötin. Hyvää viikonloppua kaikille!
mun sydäntä särkee nuorison puolesta.
VastaaPoistaMillaista on etäopiskella yliopistossa? Vaikka ei olisikaan mikään bilettäjätyyppi, niin silti - aamut-päivät-illat itsekseen solussa. Luennot netissä, demot netissä, ryhmätyöt netissä.
Millaista on opiskella ja asua asuntolassa, jossa ei saa kohdata muita opiskelijoita?
Tai millaista on lähteä vieraalle paikkakunnalle todennäköisesti enimmäkseen etäopiskelemaan? Kaikki se kiva, mitä kuuluu opiskeluvuosiin, on jossain valovuosien päässä. On vaan teams-meets-zoom.
Tai lukiolaiselle? Satapäivät, vanhat tanssit...
Laiha lohtu mun nuorisolle on, että osa nuorten toiminnoista on vielä käynnissä: nuortenillat, yksityinen harrastuspaikka, mutta koko ajan niitäkin muutetaan, perutaan, osallistumisehtoja tiukennetaan. Kyllä on huolettomuus kaukana, ja sellainen villi ja vapaa spontaanius.
Esikoinen tapaa kavereitaan ehkä kerran viikossa lautapelien merkeissä, muuten se on täysin erakoitunut. Keskimmäisen pitäisi vuodenvaihteessa aloittaa opiskelut uudella paikkakunnalla, ihan irti kaikesta tutusta. Mun sydäntä todesti särkee, huolestuttaa.
Enimmäkseen yritän olla ajattelematta sitä kaikkea, koska tälle nyt vaan ei voi mitään.
Mulla ei myöskään ole sydäntä kieltää niitä vähiä pieniä juttuja joita nuo kavereidensa kanssa touhuavat.
Olis mukavaa tietää, että jossain vaiheessa vähän hellittää, mut parikymppisten pelkkää kehää kiertävää arkea ei taida oikein mitenkään voida kompensoida.
PoistaNuorimmainen lönöttää kavereidensa kanssa yhdellä pienellä gerbiilikerällä milloin kenenkin sängyllä, ei musta ainakaan ole huutelemaan että turvaväli-turvaväli! Tai keskimmäinen käy sekopäisillä kaupunginympärikruisailuilla kavereidensa kanssa, esikoinen niissä lautapeli-illoissaan. Pitäkööt riskillä edes sen huvinsa.
Mut kyllä tää kaikki ottaa päähän, tosissaan. Minä en yleensä kauheasti haaveile matkailusta, nyt olen ruvennut ihan toistuvasti ajattelemaan ihania lämpimiä hiekkarantoja, valtavia kasvottomia hotellikomplekseja, oikeastaan ihan mitä vain...
Tällä hetkellä nuorisoa (ja mua) nävertää myös lähestyvä joulu. Me ollaan yleensä vietetty joulua sellaisella kokoonpanolla, jossa ovat mun ja Lehtorin vanhemmat, Lehtorin mamma ja mun siskoni.
Lasten isoisä (Lehtorin isä) kuoli kesällä, joten joulu on heti erilainen meille kaikille.
Mun siskoni on jo aikoja sitten sanonut, ettei uskalla tartuttamisen pelossa tulla ja nyt myös mun vanhemmat ovat alkaneet olla sitä mieltä, etteivät uskalla tulla, ettei Lehtorin mamma sairastu. (hehän eivät tietenkään voi saada tartuntaa mun nuorisolta, jota siskoni puolestaan pitää itsestään paholaisesta tulevana riskipesäkkeenä, hänen itsensä lisäksi) (kumma sinänsä, mä alan olla koko porukassa ainoa, jolla on useita päivittäisiä lähikontakteja, kaikki muut alkavat jo olla etäkontakteissa, mutta mua ei kukaan pidä minään riskinä)
Sisko painostaa etten saisi kutsua ketään, koska nuoriso.
Ja hän aikoo olla yksin koko joulun, ettei vaan tartuta ketään (marttyyrikehä). (täysin epäloogisesti hän voi aivan hyvin käydä vanhusten luona syömässä nyt, näin ennen joulua. jopa hän itse tajuaa, ettei mene ihan kaiken järjen sääntöjen mukaan 😊)
Lehtori sanoo että mummia ja mammaa ei jätetä yksin, piste. Siitä ei neuvotella.
Ja nuoriso voihkii, että kaikkien täytyy tulla, muuten ei ole joulu. (multa ei tietenkään kukaan kysy mitään, nimim. marttyyriäiti) (jos kysyis, niin lapsia ei jätetä yksin, lähinnä siis esikoista. millään muulla ei ole väliä. mut hänet laahaisin tänne, vaikka olis mikä karanteeni tai tauti)
Mä en ole ikinä ennen kokenut minkäänlaista joulupainetta. Tämä "miten, missä ja kenen kanssa jouluna" on mulle totaalisen uusi, hämmentävä ja outo tilanne.
Ja irvokkainta on tietysti se, ettei asiaa oikeastaan voi päättää ennen kuin aattoaamuna. Että meitä voi olla joulupöydässä mitä vain viiden ja kymmenen väliltä. Suunnittele siinä sitten systeemejä.
Onneksi nuorisolta peruuntui joululeiri, me saadaan teoriassa jonkinlainen rajoitettujen kontaktien tila ennen joulua aikaan.
Anteeks avautuminen, johonkin oli pakko. En voi oman blogin puolelle, kun sitä lukevat sekä sisko että vanhemmat.
Oikeestaan tää on aika farssimainen tilanne, kun sitä tarkemmin ajattelee :)
Huh, ymmärrän hyvin avautumisen! Teillä on paljon isompi porukka, joiden suhteen jouluarpomista pitää tehdä; meillä mietitään tänä vuonna pelkästään, uskalletaanko ottaa mun vanhemmat tänne ja olen asian kanssa ihan pihalla. Joka toinen päivä ajattelen, että joo, joka toinen päivä taas ei. Ja kovasti jännitän myös sitä, että yleensä aina lomalla iskee joku flunssa, mikä on tänä vuonna erityistodennäköistä, koska takana niin rankka syksy. Että mitä jos ehdin hankkia kaikki jouluruuat viidelle ja sitten meitä onkin vaan kolme. No, pitää siinä tapauksessa laittaa miehet maskien kanssa viemään ruuat vanhemmilleni. Mutta joo, on tässä arpomista... :(
PoistaJa kyllä, koko nuorison puolesta murehdin minäkin. On ollut tosi kurja seurata lukiolaisten pettymyksiä toinen toisensa perään, kun kaikki jutut perutaan. Jotenkin olen varmaan vähätellyt tuon teinin "kärsimiä" koronaseurauksia, mutta tajusin tosiaan, että ihan samalla tavalla henltäkin on tänä vuonna viety tosi monta juttua, mitä olisi halunnut tehdä. Onneksi meillä on tautitapauksia ollut sen verran vähän, että harrastukset ovat jatkuneet (tänä syksynä siis) nyt ihan paria vikaa viikkoa lukuunottamatta ihan normaalisti. Mutta tosi monta juttua, mitä olisi halunnut kavereiden (tai meidänkin) kanssa tehdä tänä vuonna, on kielletty. Ääh, ihan tosi paskaa!! Ei auta kuin odottaa ja toivoa, että tilanne tästä paranee...
Valoa tähän viikkoon kuitenkin Marika, koitetaan jaksaa ❤❤❤
Ihan hirmu hyvä kirjoitus Emma (niinkuin aina). Ja todellakin, ei voi tietää mitä ensi vuonna tähän aikaan tapahtuu, kun tuntuu, että vaikka vuoden vaihteeseen on reilut pari viikkoa, ei voi tietää edes sitä, mitä yllätyksiä vielä on mahdollisesti edessä.
VastaaPoistaJa teilläkin ihan selvästi poika vaistoaa (ja kuulee ja näkee myös) äitinsä tunnelmat. Ja jotenkin ajattelen, että ehkä toimiikin samalla tavalla kuin omat poikani, jotka tavallaan alkavat suojella äitiään pitämällä omat tuntemuksensa taka-alalla, koska eivät halua stressata äitiään enempää. Ja se on tottakai väärin, vaikka monesti olen ollut jälkikäteen kiitollinen siitä, etten ole ihan kaikesta tiennyt. (Liittyy lähinnä vaaratilanteisiin, jotka olis saaneet mun sydämen pysähtymään pelkästä pelosta, vaikkei mitään pahaa lopulta tapahtunutkaan).
Siksi(kin) oli niin ihanaa, että päädyitte Aulangon autenttiseen ysärisviittiin :D. Ollaan siellä (ei sviitissä, mutta muuten) majoituttu ukkelin kanssa niin usein, että tyyli on enemmän kuin tuttu :D. Ja kesällä sitten vielä ryyditettynä ilmastoinnin puutteella ja älyttömällä helteellä. Tosin me käytiin siellä viimeksi justiin sen jälkeen kun rajoituksia oli purettu ja buffet-aamiainen taas avattu. Ihan huoletta mentiin myös kylpylään, koska jotenkin oli se mielikuva, että kloori kyllä tappaa pahimmat pöpöt. Ja jotenkin ihmiset oli kyllä hyvin sielläkin sisäistäneet turvavälit, eikä kukaan tunkenut porealtaassa ihan viereen.
Enää tasan viikko ja päivä alkaa taas pidentyä. Toivotaan, että tuleva vuosi tuo tullessaan lisääntyvää valoa muutenkin kuin kirjaimellisesti ❤❤❤ (kopioin nää sun vastauksesta :))
Noinhan se menee, että lapsi yrittää suojella äitiä - on tietenkin nähnyt, kuinka väsynyt ja stressaantunut olen ollut koko vuoden, eikä ole halunnut kuormittaa enempää. Jotenkin se on ok ja ymmärrettävää silloin, kun lapset on vanhempia, mutta tuli kyllä tosi paska mutsi -fiilis itselleni, kun tajusin, että 13-vuotias on joutunut tekemään noin!
PoistaAulanko oli kyllä ihan oma lukunsa :D Varmaan sinne kylpylään tosiaan olisi ehkä uskaltanut mennä, mutta tiukennetut rajoitukset olivat just tulleet voimaan, niin ei sitten kuitenkaan menty. Ja käytävillä näkyi kylpytakkisia ihmisiä niin paljon, että tuli semmoinen fiilis, että KAIKKI on siellä kylpylän puolella. Meille riitti tällä kertaa oikein hyvin se horror-poreamme, haha :)
Kyllä, valoa (niin konkreettista, kuin symbolistakin) odottelen minäkin. Kivaa viikon jatkoa Annukka!!! ❤❤❤