Marraskuu kohteli minua poikkeuksellisen lempeästi tänä vuonna. Tai itse asiassa kyse taitaa olla siitä, että kohtelin itse marraskuuta lempeästi ja metsä vastasi niin, kuin sille huutaa. Normaalisti tähän aikaan vuodesta aamut ovat kärttyisiä pimeyden ja peilikirkkaaksi jääksi jäätyneen hiekkatien takia, iltapäivällä kotiin ajaessa v**ttaa, kun on taas jo pimeää, eikä oikein jaksaisi mitään työpäivän päätteeksi, mutta ruoskii itseään silti esim. sen takia, että mennyt tänäänkään uimaan (koska pimeää, kylmää ja märkää, kuten Marika hienosti blogissaan kirjoitti marraskuun kirosta). Tänä vuonna en osannut kauhean paljoa kiroilla ja mököttää marraskuusta ja niinpä se humahti ohi vähän huomaamatta ja antoi jopa kauniita ja aurinkoisia päiviä aina välillä.
Uskon, että tämä johtui yksinkertaisesti siitä, että koska viime talvena rämmin syvällä pohjamudissa, ei tänä vuonna ollut syytä kiukutella pikkuasioista. Harmaa, tihku, jäätynyt tienpinta, pimeys - aika pieniä asioita siihen verrattuna, mikä vuosi sitten romahdutti mut sairaslomalle asti. Niin klisestä kuin se onkin, niin isojen vastoinkäymisten jälkeen sitä oppii arvostamaan pieniäkin positiivisia asioita. Elämä ja sen eri sävyt saavat oikeat mittasuhteet sen jälkeen, kun kaikki on ollut mustaa - tai mun kohdalla ei nyt sentään mustaa, mutta hyvin tumman harmaata kuitenkin.
Laitoin tänään Faceen ja Instaan tämmöisen postauksen tuon kuvan kanssa:
Olen oppinut Instaa seuraamalla (lähde: Satu Rämö), että mörönperse on islanniksi "morrarassinn" 
Sitähän tämä ikuinen pimeys tällä hetkellä on, mutta mieli on kuitenkin
kepeä sen takia, että ajatukset eivät ole tuolla tasolla (kuten olivat
tasan vuosi sitten). Että mörönperse tai ei, niin aurinko kuitenkin
paistaa pään sisällä 💓
