SINÄ PÄIVÄNÄ KUN

Haluaisin niin kovasti pitää tämän blogin semmoisena positiivisena kuplana, johon ei maailman meno vaikuta, mutta ei se ole onnistunut enää aikoihin. Harkittujen herkkujen oli alun perin tarkoitus olla pelkästään ruokablogi, mutta vuosien varrella tästä on tullut virtuaalinen päiväkirja itselleni ja näin ollen on pakko kirjoittaa tänään myös siitä, mitä tällä hetkellä tapahtuu. Vaikka kuinka haluaisin elää siinä positiivisuuden kuplassa, en pysty siihen.

 

Eilen aamulla herätessäni tein sen, minkä yleensäkin eli kurkkasin uutissivustot läpi; onko maailmalla tapahtunut mitään merkittävää? Ihan tyynesti sitten nousin ylös ja totesin miehelle, että "nyt se Putin sitten aloitti sen hyökkäyksen". Lueskelin uutisia aamukahvia juodessani ja tajusin, että olen jonkinlaisessa shokissa, koska en reagoi tämän voimakkaammin. Olin jo monta päivää seurannut tilannetta - kuten varmaan kaikki muutkin - mutta ajatellut mielessäni, että se typpi nyt vaan uhoaa ja öyhöttää, ei tässä mitään tule käymään. Lähdimme kahdestaan liikkeelle ruokaostoksia tekemään ja samalla reissulla hankimme Airfyerin, jota on jo jonkin aikaa mietitty. Vasta kotiinpäin ajaessamme, kun selailin uutisia lisää, aloin tajuamaan, mitä oikeasti on tapahtunut. Sota on syttynyt. Kiovan keskustasta tuohon ulko-ovelleni on matkaa noin 1170 km. Hangon Tulliniemestä Suomen pohjoisimpaan kolkkaan Tenolle on matkaa noin 1160 km. 

Onhan näitä meidän viiskymppisten elinaikana ollut. Kylmä sota ja ydinsodan pelko 70-luvulla. Balkanin sodat 90-luvulla. Terrorismin vastainen sota vuodesta 2001 alkaen. Terrori-iskuja Euroopassa, jopa Suomessa. Mutta kuitenkin kaikki on tähän mennessä tuntunut jollain lailla kaukaiselta, epätodelliselta. 90-luvulla olimme autuaan tietämättömiä ja tarkoitan tällä sitä, että silloin ei ollut nettiä, emme tienneet ihan kaikkea ihan reaaliajassa koko ajan. Piti aamun Hesarista lukea, missä mennään ja katsoa puoli yhdeksän uutiset. Tietoa oli riittävän vähän, ahdistus ei vyörynyt päälle kuten nyt - ja myönnän kyllä myös sen, että en 90-luvulla ollut kauhean kiinnostunut maailmanpolitiikasta. Melkein hävettää, kuinka huithapeli olin silloin ja keskityin vain omiin juttuihini. Toisaalta, eipä silloin ahdistanut maailman tilanne, kuten se nyt tekee!

Nyt lisään blogiin tunnisteeksi sanan sota. Käsittämätöntä! Luen uutisia koko ajan, mikä ei ehkä kaikille ole oikea tapa selvitä tästä tilanteesta, mutta minä olen sellainen, että tieto ei lisää tuskaa, vaan nimenomaan tietämättömyys lisää tuskaa. Haluan olla kartalla koko ajan siitä, mitä tapahtuu. Näin oli myös koronan aikaan; vaikka se ei yhtään auttanut tunnepuolella, niin halusin seurata tilannetta herkeämättä, jotta tiesin, missä mennään. Silloin ymmärsin kuitenkin älyllisesti tilanteen; pandemiat liittyvät molempiin aineisiin, joita opetan. Virukset, virusten käyttäytyminen ja se, että ne mutatoituvat nopeammin, kuin mitä me ehdimme rokottautua, pandemioiden leviämismallit, yhteiskunnalliset vaikutukset... mikään koronapandemiassa ei siis tullut mulle yllätyksenä (paitsi tietenkin omat tunnereaktiot, mutta se on oma tarinansa se). Nyt en pysy älyllisesti mukana tässä tilanteessa varsinkaan, kun en ole koskaan ollut mikään politiikan tai kansainvälisten suhteiden asiantuntija. Nyt olen vain peloissani - ja tyrmistynyt.

 

En ole koskaan pitänyt Putinista (no shit, Sherlock!), mutta olin aikaisemmin ajatellut hänen kuitenkin olevan jollain tasolla taitava ja älykäskin idiootti. Nyt me kaikki vihdoin tiedämme, että ei ole Kremlissä kaikki Muumit laaksossa ja että Putin on suuruudenhullu, harhainen ja niin sekaisin, että uskoo jo itsekin omia puheitaan. 

Teiniä ei voi pitää uutispimennossa ja häntä pelottaa, joten olemme puhuneet aiheesta juuri niin paljon, kuin hän haluaa. Hänellä on kuitenkin olemassa perusturvallisuuden tunne, jota mikään maailman tilanne ei voi täysin pyyhkäistä pois, mutta surullisena mietin sitä, miten ne nuoret, jotka eivät kotoa saa rauhoittavaa tukea tällä hetkellä, pärjäävät!? Kaksi vuotta pandemiaa ja nyt tämä. Kauhulla odotan ensi viikkoa ja opiskelijoiden kohtaamista. Siellä on iso määrä nuoria, jotka ovat henkisesti ihan jaksamisen äärirajoilla korona-ajan takia ja nyt sitten tämä. Jotain mun on puhuttava heille, mutta mitä? Miten? Kun en itsekään tajua kaikkea. Miten pystyn olemaan se vahva ja tukea antava aikuinen, jota osa heistä nyt kipeästi tarvitsee? Muutaman läheisen ja fiksun kollegan kanssa ollaan tästä jo viestitelty ja mietitty, miten kohdataan nuoret ensi viikolla. Meidän on pakko jaksaa nyt - ihan kuten korona-aikanakin, vaikka itse olisi kuinka hajalla tahansa.

Olen eilisestä illasta asti tuijottanut tuota Airfryeriä ja miettinyt, tuleeko se jokaisella käyttökerralla muistuttamaan mua siitä, että se hankittiin sinä päivänä, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan? 

Eilen tein sen, minkä yleensäkin, kun ahdistaa tai surettaa eli pakenin keittiöön. En niinkään syömään, vaan tekemään. Kokkaaminen on aina takuuvarma keino saada ajatukset edes hetkeksi pois ikävistä asioista, ainoa asia, joka rentouttaa, jos oikein ahdistaa. Toinen rakas harrastukseni lukeminen ei tällaisissa tilanteissa toimi, koska en pysty keskittämään ajatuksia kirjaan, jos pään sisällä velloo isosti.

Eli niin absurdilta, kuin se tuntuukin, niin vähän nyt jotain kepeämpää tähän loppuun eli tuosta Airfryeristä. Mä olen sen hankkimista miettinyt jo jonkin aikaa, mutta olen koittanut toppuutella itseäni, että "et ihan oikeasti tarvitse jokaista maailman keittiöhärpäkettä". Laite olisikin varmaan jäänyt hankkimatta, ellen olisi sitä miettinyt ääneen miehen kuullen. Hän on semmoinen, että jos minä tai lapsi edes vihjaistaan haluavamme jotain, hän hankkii sen meille välittömästi. Ja yleensä vielä aina sen kaikista parhaan mallin. Itselleen hän harvemmin hankkii mitään muuta arvokasta, kuin työkaluja (ja ne surullisen kuuluisat housut). Olin saanut hänen "nyt mennään ostamaan se" -puheet hiljennettyä selittämällä, että haluan vielä miettiä asiaa, mutta viimeinen niitti tuli pari viikkoa sitten, kun kävimme ystävien luona kylässä, jotka kehuivat kovasti ja myös heillä oli tuo markkinoiden kallein (?) malli.

No kannattiko? Ensimmäisen käyttökerran jälkeen voin sanoa, että kyllä! Aloitin perusvarmalla jutulla eli lohkoperunoilla, joista kyllä kieltämättä tuli ihanan rapeita hyvin vähällä rasvan määrällä. En usko, että sitä alan päivittäin käyttämään, mutta suunnitelmissa on kokeilla itse tehtyjä kana- ja lohinugetteja, kokonainen kana, kasvispyöryköitä ja -pihvejä ja etenkin erilaisia paahdettuja juureksia, joita rakastan yli kaiken, mutta jotka tosi usein jäävät uunissa tehdessä joko yli tai ali. Kuten noi lohkoperunatkin. Ihan varmasti ihminen - jopa tämmöinen himokokkaaja - pärjäisi ilman tuota laitetta, mutta onhan se nyt aika kiva lisä mun keittiöhärpäkkeiden joukkoon. Nyt en kyllä keksi yhtäkään laitetta, mitä mulla ei ole... ja ehkä ihan hyvä niin, koska hain tänään postista muutaman uuden keittokirjan... Niiden lisääntyminen ei näytä laantuvan, ei sitten millään. 

 

Mutta kun... se on se mun juttu... kuten mies aina lohduttaa mua, kun tuskailen, että milloin osaisin lopettaa niiden ostamisen. (Välillä - tai itse asiassa lähes päivittäin - kyllä mietin, miten ihmeessä mulla kävi tommoinen tuuri, että löysin tuon tyypin 💓) Ja mulla on itse asiassa keittokirjoihin liittyen tulossa tänne yksi juttu, kunhan nyt ensin saadaan toi sota loppumaan ja Putin kuljetettua Siperiaan johonkin leirille miettimään, että mitä tulikaan tehtyä, vaikka olisi ollut mahdollisuus tehdä kaikkea hyvää. Tällä viimeisellä haluan muistuttaa kaikkia, että ei tuomita venäläisiä ihmisiä, ei anneta rasismille valtaa tässä tilanteessa!

Mitä ajatuksia sulla on tällä hetkellä? 

Täällä saa puhua ja keskustella, kertoa tunteistaan ja mielipiteistään - muistakaa, että tunteiden tukahduttaminen ei ole koskaan hyvä asia!

Jutellaan 💛

LOMALLE TÖITÄ TEKEMÄÄN

Jee, tänään alkoi talviloma (silloin joskus aikoinaan, kun me oltiin nuoria, puhuttiin hiihtolomasta, mutta nykyjään se on on talviloma).  Mulla menee kuitenkin puolet lomasta töitä tehden. Korona iski muhun jakson vaihtuessa, mikä tarkoitti sitä, että edellisen jakson kokeiden korjaaminen on ihan vaiheessa. Sairastamisen aikana alkoi uusi jakso ja sen kurssien aloitus ja niihin panostaminen. Nyt tilanne on siis se, että nyt kun loma alkoi, mulla on vielä järjetön määrä kokeita korjaamatta. 

 

Mutta tätä tämä meidän opettajien elämä on. Tehtään joskus töitä lomalla. Tehdään joskus töitä illalla. Tehdään joskus töitä silloinkin, kun sitä ei välttämättä tarvisi tehdä. Joku tekee enemmän, joku tekee vähemmän. Ei meidän elämässä tehdä koskaan "ylitöitä", koska sitä käsitettä ei ole meidän työehtosopimuksessa. Jos ja kun me välillä päästään lähtemään työpaikalta jo yhden aikaan iltapäivällä, ei se tarkoita sitä, että meidän työpäivä olisi silloin loppu. 

Kun meillä on pitkä kesäloma, jota kaikki kadehtii, se tarkoittaa sitä, että meillä on ihan samanlainen kesäloma, kuin muillakin, mutta se "ylimääräinen" lomakuukausi on palkatonta kesäseisautusta, jolta me ei saada palkkaa. Se tasataan niin, että palkka maksetaan kuitenkin läpi vuoden niin, että ei tule heinäkuuta, jossa ei tulisi palkkaa ollenkaan

Ja jos harmittaa, että onhan meillä kuitenkin se syysloma, joululoma, talviloma ja ne lyhyet päivät- no, saat mun puolesta tulla kokeilemaan sitä, miltä tuntuu työ, jossa olet framilla ihan jatkuvasti. Niin, että käyt pissalla kesken tunnin sen takia, että et välitunnilla ehtinyt.

Mutta kuitenkin - tämä työ on ihan paras ja rakastan sitä ihan älyttömästi, kuten pidempään blogia lukeneet tietävät. Siitäkin huolimatta, että talvilomalla luen ja arvioin kokeita ja tutkielmia...

KORONAPÄIVÄKIRJAN VIIMEINEN LUKU

Olen päässyt nyt siihen pisteeseen, että ajattelin kirjoittaa koronapäiväkirjaan viimeisen luvun ja haudata sen sitten johonkin internetin syvimpään monttuun. Pandemia-aika on nyt antanut mulle kaikkensa; pelon, jännittämisen omasta tai läheisten (varsinkin iäkkäiden vanhempieni) sairastumisesta ja huolen globaalista tilanteesta. Olen tehnyt jättiläismäisen digiloikan, stressannut työstä ensimmäistä kertaa elämässäni siihen pisteeseen asti, että uuvuin ja sammahdin täydellisesti. Jäin sairaslomalle ja toivuin ilahduttavan nopeasti. Maksoin tuosta ajasta kovan hinnan eli uneni on edelleen rikki ja nukun vain lääkkeiden avulla, mutta tiedostan, että paljon pahemminkin olisi voinut käydä.

Olen tottunut ja sopeutunut koulumaailman uuteen todellisuuteen eli jatkuvaan sähläämiseen lähi-, hybridi- ja etäopetuksen välillä. Olen altistunut koulussa kymmeniä kertoja, mutta selvinnyt joka kerta säikähdyksellä. Kuten moni muukin, olen joutunut perumaan ja muuttamaan suunnitelmia arjessa ja loma-aikoina lukemattomia kertoja. En kuitenkaan enää päivittäin seuraa koronauutisointia, enkä myöskään käy lueskelemassa hörhö-keskustelupalstoja.

Ja nyt viimeisimpänä, sairastin koronan vihdoin itsekin. Selvisin helpolla, en usko, että olisin edes tajunnut sairastavani koronaa, ellen tietäisi varmuudella mistä ja keneltä tartunta tuli. Olin myös ainoa meidän perheessä, joka sairasti eli miehet pysyivät terveenä.

Päätin, että nyt lopetan elämisen koronan ehdoilla ja siirryn takaisin normaaliin elämään (noudattaen toki edelleen yleisiä varovaisuusohjeita, maskinkäyttösuositusta jne.). Ostin 10 kerran kortin joogasalille, missä kävin ennen koronaa ja toisen 10 kerran kortin pilates tunneille. Mulla on tässä jaksossa tosi helppo lukujärjestys, joka antaa mahdollisuuden käydä myös aamulla uimassa pari kertaa viikossa. 

Ellei tilanne muutu uudestaan pahempaan suuntaan, yritän olla puhumatta koronasta enää ikinä. Opetuksen yhteydessä siitä on pakko välillä höpistä, koska aihe tulee varmasti ylioppilaskokeen tehtäviin lähivuosina. Muuten toivotan koronalle nyt heipat ja totean, että vaikka opin tänä aikana paljon itsestäni, en tule kaipaamaan sinua millään tavalla!

 

Ja ei, mies ei ole pyynnöistäni huolimatta rakentanut taloon lisäsiipeä tätä unelmieni uima-allasta varten 😂 

Kuva herättää mussa ihanan rauhallisen ja seesteisen tunteen siitä, että kaikki on nyt hyvin ja edessä on suora ja tyhjä kaista kohti valoa ja tavallista elämää 💜💜💜