POSITIIVISTA PÖLINÄÄ - eli tietenkin ruokajuttuja - PITKÄSTÄ AIKAA!

Mulla on aivan ihanat lähikollegat, joiden kanssa saadaan aina sumplittua seuraavan vuoden lukujärjestykset sellaisiksi, että jokaisen toiveet toteutuvat ainakin osittain. Viime toukokuussa, kun tehtiin lukkareita, toivon tälle vuodelle kevyttä neljättä jaksoa, koska kevät ja mahdollisuus ulkoilla päivisin. Haha, big mistake!!! Miten ihmeessä en silloin tajunnut, että neljännessä jaksossa on yo-kirjoitukset?? Meidän isossa lukiossa valvontavuoroja tulee normaalistikin paljon, mutta nyt kun kirjoitukset järjestetään (toivottavasti vikaa kertaa) koronaturvallisesti eli kokelaat jaetaan pieniin ryhmiin, niin valvontoja on ihan älyttömän paljon. Ja tietenkin eniten niille, joilla on väljä lukujärjestys tässä jaksossa... Mulla on ollut iisejä päiviä ja täysin vapaat (opetuksettomat) maanantait nyt kahden viikon ajan, mutta huomisesta lähtien istun valvomassa kokeita kaiken sen ajan, mitä lukkarissa on vapaata (ja vähän myös tuntien kanssa päällekkäinkin, niin paljon niitä vuoroja tulee tänä keväänä). Joten päätin viettää tämän vikan vapaan maanantain tehden vain kivoja juttuja (no okei, tein kyllä pari tuntia kouluhommeleita aamulla) ja yksi niistä on kirjoittaa tänne positiivisella mielellä edellisten synkkien postausten vastapainoksi. Aiheena tietenkin ruoka, mikäpä muukaan! Jossain välissä kirjoittamista käyn lenkillä tuossa upeassa auringonpaisteessa ja illalla kokkailen viikon ruokia valmiiksi, koska päivistä tulee pitkiä, enkä halua tällä viikolla syödä mitään muiden tekemää.

Musta toppatakki on kyllä jo ihan liikaa näillä keleillä...

 

Mulla on edelleen viime vuoden uupumusajan jäljiltä kokkausrutiinit välillä hakusessa. Se on kyllä jännää, kuinka vaikea niitä on palauttaa takaisin normaaliin arkeen, vaikka monta vuotta olin jo ehtinyt noudattaa niitä semmoisella 80/20 -menestyksellä, mikä mulle on ihan riittävä suhde. Ja näillä rutiineilla tarkoitan nyt itselleni sopivaa aamupalaa (se on ohjelmassa jo päivittäin, hyvä minä!), itse tehtyä lounasta töihin mukaan otettuna (takkuaa vielä aika pahasti...) ja samoin itse tehtyä iltaruokaa (siinä mennään semmoisella fifty/sixty -suhteella tällä hetkellä). Elämässä on kuitenkin niin paljon ikäviä aiheita tällä hetkellä maailmantilanteesta johtuen (ja toki se iso kookin vielä hankaloittaa normaalia elämää jonkin verran), että koitan olla stressaamatta aiheesta. Kokkikartano pelastaa "huonoina" päivinä ja onhan noita muitakin hyviä valmisruokia (onneksi tosi paljon nykyjään myös vegepuolella).

Mutta koko ajan paremmin ja paremmin olen pääsemässä vanhoihin rutiineihin kiinni ja arkiruokaa tulee tehtyä enemmän viikko viikolta. Ja mikä tärkeintä, olen alkanut taas tekemään annoksen oheen vähän monipuolisempia salaatteja. Mullahan ei yleensä ole tapana tehdä "oikeaa" salaattia kauhean usein, yleensä vaan pilkon lautaselle erilaisia raakoja kasviksia paloiksi. Nyt mulla on joku hillitön Fetajuustokausi meneillään, joten sitä löytyy salaatin seasta monta kertaa viikossa. Jotenkin se nostaa sen yksinkertaisen (esim.) kurkku-paprika -palapelin ihan uudelle tasolle! Aikaisemmin jouduin murustelemaan Fetan miehen ja mun lautaselle erikseen, mutta nyt teinikin on tykästynyt, joten yhden kulhon periaatteella mennään nykyjään.

 

Teinistä ja kokkauksesta puheenollen; olin hänen kanssaan viikonloppuna kansanopiston Italia-kokkauskurssilla (kertoja on yhteensä kaksi) ja meillä oli ihan älyttömän kivaa, varsinkin kun saatiin meidän ryhmään kolmanneksi tosi mukava nuori nainen, jonka kanssa yhteistyö sujui mutkattomasti ja hauskasti. Italian makumaailma on mulle tosi tuttu ja olen kokkaillut saapasmaan ruokia elämäni aikana ihan älyttömän paljon, mutta niin vaan kuitenkin opin minäkin eilen paljon uutta. Meidän ryhmä teki antipastit eli leipoi Focaccia-leivän ja teki kaksi tahnaa sen kanssa tarjottavaksi. Jos oikein tarkkoja ollaan, niin valmistimme Bruschette di focaccia con pate' di pomodori secchi e pate' di melanzane eli toisen tahnan pohja muodostui aurinkokuivatuista tomaateista, toisen uunissa paahdetusta munakoisosta. Ihmetykseni oli suuri, kun teini ihasteli tahnojen makua ja totesi, että näitä tehdään sitten uudestaan kotonakin. En ole saanut häntä syömään kotona mun tekemiä tahnoja (joihin mulla on, kuten osa teistä tietää, ihan hillitön himo), mutta kävi ilmi, että hän ei tykkää niistä mun hummus-pohjaisista tahnoista, kaikki muu kuulemma kelpaa. Eli heippa hummus vähäksi aikaa ja tervetuloa muut tahnat!

Mähän olen ihan parantumaton keittokirjojen hamstraaja. Harvemmin kokkaan mitään reseptiä ihan tarkasti, mutta selailen kirjoja usein aamupalaa syödessäni ja haen niistä inspiraatiota. Nyt mulla on meneillään Deliciously Ella -vaihe, olen jotenkin ihan täysin hurmaantunut hänen resepteistään. Siitä, kun tutustuin hänen ensimmäiseen kirjaansa, on jo aikaa ja Ella on kasvattanut itsestään melkoisen brändin näinä vuosina. Heillä on tosi monipuolinen nettisivusto, jonka saa myös appinä kännykkään (maksaa muistaakseni pari euroa kuussa). Pari viikkoa sitten ostin itselleni "täysjäsenyyden", mikä pitää sisällään reseptien, jooga yms-videoiden ja artikkelien lisäksi myös valmiita viikkosuunnitelmia ostoslistoineen. Olen myös tässä vuosien varrella hankkinut... kröhöm, muutaman... hänen kirjoistaan. Pidän nykyjään esillä keittiön kapeassa hyllyssä niitä kirjoja, jotka tällä hetkellä inspiroivat eniten.

Lisäsin nyt uudeksi tunnisteeksi tuon Deliciously Ella. Jostain syystä en saanut lisättyä sitä vanhoihin postauksiin, mutta ne löytyvät kyllä tuolla hakusanalla. Seuraavassa kuvassa oleva kikherne-pinaatti -kastike sai meidät kaikki hykertelemään onnesta, niin hyvää se oli. Teen siitä ja parista muustakin ohjeesta lähiaikoina ihan oman postauksen niin, että saatte tekin reseptin talteen.

 

AirFryeriäkin on käytetty muuta kuin lohkoperunoiden tekemiseen. Valmistin siinä viikonloppuna paneroituja kanafileitä, jotka pannulla paistettuna olisivat taatusti suorastaan tihkuneet rasvaa (friteeraustahan en edes uskalla yrittää meidän kaasuliedellä). Eihän tuokaan nyt mitään varsinaista terveysruokaa ollut valkosipuli- ja curry-dippeineen (huomatkaa kuitenkin yritys: kipollinen tomaatteja 😂), mutta viikonloppunahan saa vähän rötvätä, eiks vaan? Perunat ja porkkanat paahdoin perinteisesti uunissa - se tuon AirFryerin ongelma on, että siihen ei kerralla mahdu ihan kauhean paljon tavaraa. Ensi kerralla kokeilen jotain kasvispihvejä (tai palleroita), jotka on mulle aina pienoinen murheenkryyni kasassa pysymisen (tai siis pysymättömyyden) takia.

 

Nyt pidän pienen huilauspaussin - koska kuitenkin vapaapäivä - ennen, kuin aloitan kokkailun ja Annukan innoittamana myös muutaman mehun linkoamisen.

                            Vielä ei löydy leskenlehtiä kevään takuuvarmasta ekasta paikasta...
 

...mutta pajunkissoja näkyy jo kaikkialla!

Valehtelisin, jos väittäisin, ettenkö edelleen olisi ihan huolesta mykkyrällä sodan takia, mutta koitan kovasti tsempata itseäni miettimään välillä myös positiivisiakin asioita. 

Aurinkoista ja iloista viikkoa teille kaikille! 💛💛💛

Totinen ilme johtuu vain ja ainoastaan siitä, että selfien otto ilman lukulaseja on hieman haastavaa hommaa :D

SINÄ PÄIVÄNÄ KUN

Haluaisin niin kovasti pitää tämän blogin semmoisena positiivisena kuplana, johon ei maailman meno vaikuta, mutta ei se ole onnistunut enää aikoihin. Harkittujen herkkujen oli alun perin tarkoitus olla pelkästään ruokablogi, mutta vuosien varrella tästä on tullut virtuaalinen päiväkirja itselleni ja näin ollen on pakko kirjoittaa tänään myös siitä, mitä tällä hetkellä tapahtuu. Vaikka kuinka haluaisin elää siinä positiivisuuden kuplassa, en pysty siihen.

 

Eilen aamulla herätessäni tein sen, minkä yleensäkin eli kurkkasin uutissivustot läpi; onko maailmalla tapahtunut mitään merkittävää? Ihan tyynesti sitten nousin ylös ja totesin miehelle, että "nyt se Putin sitten aloitti sen hyökkäyksen". Lueskelin uutisia aamukahvia juodessani ja tajusin, että olen jonkinlaisessa shokissa, koska en reagoi tämän voimakkaammin. Olin jo monta päivää seurannut tilannetta - kuten varmaan kaikki muutkin - mutta ajatellut mielessäni, että se typpi nyt vaan uhoaa ja öyhöttää, ei tässä mitään tule käymään. Lähdimme kahdestaan liikkeelle ruokaostoksia tekemään ja samalla reissulla hankimme Airfyerin, jota on jo jonkin aikaa mietitty. Vasta kotiinpäin ajaessamme, kun selailin uutisia lisää, aloin tajuamaan, mitä oikeasti on tapahtunut. Sota on syttynyt. Kiovan keskustasta tuohon ulko-ovelleni on matkaa noin 1170 km. Hangon Tulliniemestä Suomen pohjoisimpaan kolkkaan Tenolle on matkaa noin 1160 km. 

Onhan näitä meidän viiskymppisten elinaikana ollut. Kylmä sota ja ydinsodan pelko 70-luvulla. Balkanin sodat 90-luvulla. Terrorismin vastainen sota vuodesta 2001 alkaen. Terrori-iskuja Euroopassa, jopa Suomessa. Mutta kuitenkin kaikki on tähän mennessä tuntunut jollain lailla kaukaiselta, epätodelliselta. 90-luvulla olimme autuaan tietämättömiä ja tarkoitan tällä sitä, että silloin ei ollut nettiä, emme tienneet ihan kaikkea ihan reaaliajassa koko ajan. Piti aamun Hesarista lukea, missä mennään ja katsoa puoli yhdeksän uutiset. Tietoa oli riittävän vähän, ahdistus ei vyörynyt päälle kuten nyt - ja myönnän kyllä myös sen, että en 90-luvulla ollut kauhean kiinnostunut maailmanpolitiikasta. Melkein hävettää, kuinka huithapeli olin silloin ja keskityin vain omiin juttuihini. Toisaalta, eipä silloin ahdistanut maailman tilanne, kuten se nyt tekee!

Nyt lisään blogiin tunnisteeksi sanan sota. Käsittämätöntä! Luen uutisia koko ajan, mikä ei ehkä kaikille ole oikea tapa selvitä tästä tilanteesta, mutta minä olen sellainen, että tieto ei lisää tuskaa, vaan nimenomaan tietämättömyys lisää tuskaa. Haluan olla kartalla koko ajan siitä, mitä tapahtuu. Näin oli myös koronan aikaan; vaikka se ei yhtään auttanut tunnepuolella, niin halusin seurata tilannetta herkeämättä, jotta tiesin, missä mennään. Silloin ymmärsin kuitenkin älyllisesti tilanteen; pandemiat liittyvät molempiin aineisiin, joita opetan. Virukset, virusten käyttäytyminen ja se, että ne mutatoituvat nopeammin, kuin mitä me ehdimme rokottautua, pandemioiden leviämismallit, yhteiskunnalliset vaikutukset... mikään koronapandemiassa ei siis tullut mulle yllätyksenä (paitsi tietenkin omat tunnereaktiot, mutta se on oma tarinansa se). Nyt en pysy älyllisesti mukana tässä tilanteessa varsinkaan, kun en ole koskaan ollut mikään politiikan tai kansainvälisten suhteiden asiantuntija. Nyt olen vain peloissani - ja tyrmistynyt.

 

En ole koskaan pitänyt Putinista (no shit, Sherlock!), mutta olin aikaisemmin ajatellut hänen kuitenkin olevan jollain tasolla taitava ja älykäskin idiootti. Nyt me kaikki vihdoin tiedämme, että ei ole Kremlissä kaikki Muumit laaksossa ja että Putin on suuruudenhullu, harhainen ja niin sekaisin, että uskoo jo itsekin omia puheitaan. 

Teiniä ei voi pitää uutispimennossa ja häntä pelottaa, joten olemme puhuneet aiheesta juuri niin paljon, kuin hän haluaa. Hänellä on kuitenkin olemassa perusturvallisuuden tunne, jota mikään maailman tilanne ei voi täysin pyyhkäistä pois, mutta surullisena mietin sitä, miten ne nuoret, jotka eivät kotoa saa rauhoittavaa tukea tällä hetkellä, pärjäävät!? Kaksi vuotta pandemiaa ja nyt tämä. Kauhulla odotan ensi viikkoa ja opiskelijoiden kohtaamista. Siellä on iso määrä nuoria, jotka ovat henkisesti ihan jaksamisen äärirajoilla korona-ajan takia ja nyt sitten tämä. Jotain mun on puhuttava heille, mutta mitä? Miten? Kun en itsekään tajua kaikkea. Miten pystyn olemaan se vahva ja tukea antava aikuinen, jota osa heistä nyt kipeästi tarvitsee? Muutaman läheisen ja fiksun kollegan kanssa ollaan tästä jo viestitelty ja mietitty, miten kohdataan nuoret ensi viikolla. Meidän on pakko jaksaa nyt - ihan kuten korona-aikanakin, vaikka itse olisi kuinka hajalla tahansa.

Olen eilisestä illasta asti tuijottanut tuota Airfryeriä ja miettinyt, tuleeko se jokaisella käyttökerralla muistuttamaan mua siitä, että se hankittiin sinä päivänä, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan? 

Eilen tein sen, minkä yleensäkin, kun ahdistaa tai surettaa eli pakenin keittiöön. En niinkään syömään, vaan tekemään. Kokkaaminen on aina takuuvarma keino saada ajatukset edes hetkeksi pois ikävistä asioista, ainoa asia, joka rentouttaa, jos oikein ahdistaa. Toinen rakas harrastukseni lukeminen ei tällaisissa tilanteissa toimi, koska en pysty keskittämään ajatuksia kirjaan, jos pään sisällä velloo isosti.

Eli niin absurdilta, kuin se tuntuukin, niin vähän nyt jotain kepeämpää tähän loppuun eli tuosta Airfryeristä. Mä olen sen hankkimista miettinyt jo jonkin aikaa, mutta olen koittanut toppuutella itseäni, että "et ihan oikeasti tarvitse jokaista maailman keittiöhärpäkettä". Laite olisikin varmaan jäänyt hankkimatta, ellen olisi sitä miettinyt ääneen miehen kuullen. Hän on semmoinen, että jos minä tai lapsi edes vihjaistaan haluavamme jotain, hän hankkii sen meille välittömästi. Ja yleensä vielä aina sen kaikista parhaan mallin. Itselleen hän harvemmin hankkii mitään muuta arvokasta, kuin työkaluja (ja ne surullisen kuuluisat housut). Olin saanut hänen "nyt mennään ostamaan se" -puheet hiljennettyä selittämällä, että haluan vielä miettiä asiaa, mutta viimeinen niitti tuli pari viikkoa sitten, kun kävimme ystävien luona kylässä, jotka kehuivat kovasti ja myös heillä oli tuo markkinoiden kallein (?) malli.

No kannattiko? Ensimmäisen käyttökerran jälkeen voin sanoa, että kyllä! Aloitin perusvarmalla jutulla eli lohkoperunoilla, joista kyllä kieltämättä tuli ihanan rapeita hyvin vähällä rasvan määrällä. En usko, että sitä alan päivittäin käyttämään, mutta suunnitelmissa on kokeilla itse tehtyjä kana- ja lohinugetteja, kokonainen kana, kasvispyöryköitä ja -pihvejä ja etenkin erilaisia paahdettuja juureksia, joita rakastan yli kaiken, mutta jotka tosi usein jäävät uunissa tehdessä joko yli tai ali. Kuten noi lohkoperunatkin. Ihan varmasti ihminen - jopa tämmöinen himokokkaaja - pärjäisi ilman tuota laitetta, mutta onhan se nyt aika kiva lisä mun keittiöhärpäkkeiden joukkoon. Nyt en kyllä keksi yhtäkään laitetta, mitä mulla ei ole... ja ehkä ihan hyvä niin, koska hain tänään postista muutaman uuden keittokirjan... Niiden lisääntyminen ei näytä laantuvan, ei sitten millään. 

 

Mutta kun... se on se mun juttu... kuten mies aina lohduttaa mua, kun tuskailen, että milloin osaisin lopettaa niiden ostamisen. (Välillä - tai itse asiassa lähes päivittäin - kyllä mietin, miten ihmeessä mulla kävi tommoinen tuuri, että löysin tuon tyypin 💓) Ja mulla on itse asiassa keittokirjoihin liittyen tulossa tänne yksi juttu, kunhan nyt ensin saadaan toi sota loppumaan ja Putin kuljetettua Siperiaan johonkin leirille miettimään, että mitä tulikaan tehtyä, vaikka olisi ollut mahdollisuus tehdä kaikkea hyvää. Tällä viimeisellä haluan muistuttaa kaikkia, että ei tuomita venäläisiä ihmisiä, ei anneta rasismille valtaa tässä tilanteessa!

Mitä ajatuksia sulla on tällä hetkellä? 

Täällä saa puhua ja keskustella, kertoa tunteistaan ja mielipiteistään - muistakaa, että tunteiden tukahduttaminen ei ole koskaan hyvä asia!

Jutellaan 💛

PARAS TAHNA KAIKEN (GRILLI)RUUAN KANSSA

Minähän en ole mikään grillimestari - itse asiassa päinvastoin, onnistun yleensä sössimään grillauksen tavalla tai toisella. Tulee joko liian kypsää, liian raakaa tai liian ylipäätään jotain. Tämän kesän yhdeksi tavoitteeksi olen ottanut sen, että grillaan enemmän, jotta myös kehityn siinä. Asiaa helpottaa suuresti viime kesänä valmistunut terassimme (joka tosin on vielä vähän vaiheessa); grillaaminen on nyt paljon vaivattomampaa, kun grillille on helpompi kulkea. Tosin edelleen ärsyttää se, että grillaamisen jälkisotkujen siivoaminen on työläämpää verrattuna sisällä kokkaamiseen ja siinä varmaan yksi syy, miksi sitä olen harrastanut vähemmän.

 

Tänä kesänä kaikki on sujunut yllättävän hyvin, olen onnistunut joka kerta. Haha, mikä tarkoittaa niitä peräti kahta kertaa, kun olen grillannut, mutta merkkejä kehittymisestä on havaittavissa. Olen todennut, että vartaiden kanssa ei voi mennä pieleen, joten samalla linjalla varmaan jatketaan. 

 

Jostain syystä olen vieroksunut ajatusta feta-vesimeloni-minttu -salaatista, enkä ole kertaakaan tehnyt sitä. Voi apua, miksi tajusin tuon herkun vasta nyt - ihan superhyvää ja mikä parasta, koko perhe tykkäsi. Meillähän kaikki kyllä syövät kaikkea, mutta joskus teinin "tykkääminen" tarkoittaa sitä, että syö mukisematta, mutta ilmoittaa kohteliaasti ruuan jälkeen, että "en tarkoita tätä äiti nyt mitenkään pahalla, mutta tuota ei ehkä tarvitse tehdä uudestaan" 😂 Vaikka salaatti saikin osakseen mietteliään kommentin "mielenkiintoista...", silti hänkin otti sitä lisää eli kiitos kyllä, tätä meillä syödään jatkossakin!

 

Mutta siis postauksen varsinainen pointti, Romesco-kastike, joka on yksi eniten rakastamistani tahnoista. En ollut sitä tehnyt vähään aikaan, mutta eilen surautin sitä isomman kipollisen ja voi jösses, että se onkin hyvää. Väitän, että tällä saa ihan minkä tahansa (grilli)ruuan nostettua seuraavalle tasolle ja tahna maistuu ihan taivaalliselta myös leivän päällä juuston kanssa. Seuraavan kerran, kun kokoan juustotarjottimen, meinaan tehdä tätä siihen oheen, koska eilen tahnaa lappoessani lusikalla suoraan kiposta suuhun lautaselle tuli mieleen, että sen kanssa sopisi joku kova juusto, esim. vaikka Manchego! Olen postannut ohjeen tänne aikaisemminkin, mutta on aika nostaa se taas esiin ja tällä kertaa tein tahnan vähän eri tavalla kuin aikaisemmin. Lisäsin chiliä, joka sopi tähän erinomaisesti. Jos tykkää oikein tulisesta, paprikoiden kanssa voisi varmaan paahtaa yhden kokonaisen chilin! Oma alkuperäisohjeeni on Elina Innasen kirjasta (tai blogista, en nyt muista kummasta bongasin sen ekan kerran), mutta saman ohjeen löytää toki monesta muustakin paikasta. Jatkossa siis myös täältä, joten laita ohje talteen 😊

Romesco-kastike

400 g suippopaprikoita (2-3 kpl)

1 pienehkö sipuli

4 valkosipulinkynttä

suolaa, mustapippuria myllystä

ripaus sokeria

chilirouhetta maun mukaan

1,5 dl kuorittuja manteleita

oliiviöljyä

2 tl punaviinietikkaa (tai balsamicosiirappia)

Lämmitä uuni 225 asteeseen, laita grillivastus päälle. Vuoraa uunipelti foliolla ja pirskottele foliolle vähän öljyä.

Halkaise paprikat ja poista niistä siemenet. Kuori sipuli ja lohko se neljään osaan. Jätä valkosipulinkynsiin kuori.

Pane kasvikset folion päälle kuori ylöspäin, ripottele pinnalle kevyesti (sormi)suolaa ja lorauta päälle oliiviöljyä. Paahda kasviksia grillivastuksen alla n. 10 minuuttia tai kunnes paprikoiden kuori on mustunut. Anna kasvisten jäähtyä ja poista niistä kuori (sekä sipulista mustunut kerros).

Paahda mantelit kuivalla, kuumalla pannulla. 

Soseuta kaikki ainekset tasaiseksi tahnaksi, lisää öljyä haluamasi määrä. Maista, lisää suolaa, pippuria ja chiliä maun mukaan.

Tahna on parasta, jos annat sen tekeytyä jääkaapissa yön yli, mutta tuntikin riittää.

 

Vakkarilukijat tietävät, kuinka rakastan tahnoja! 

Onko teillä vinkata jotain uutta, mitä voisi kokeilla? Toki myös uudet lukijat saavat kertoa vinkkejään!

Mutta nyt futiksen pariin! Siihen nähden, että en ole mikään futisfani, olen katsonut näitä kisoja yllättävän fanaattisesti. Maanantain Suomi-matsia katselen teinin kanssa Kotkassa hotellihuoneessa, varmasti kivaa tulee olemaan sekin. Ämpärin täyttäminen alkaa siis ensi viikolla ihan parhaassa seurassa!💜💜💜

KOUKUTTAVAN HYVÄ HERNETAHNA

Muistatte varmaan mun rakkauden kaikkia tahnoja kohtaan? No nyt kuulkaa on löytynyt uusi tahna, joka tällä hetkellä menee kaikkien maailman tahnojen kärkeen. 

Sain tämän ohjeen kehittelyyn sysäyksen erään lähistöllä sijaitsevan, huippuhyvän luomuravintolan Härmän Ratin hernepyreestä, jota he myyvät tällä hetkellä noutolounaiden ohessa. Olen käynyt ko. ravintolassa syömässä lounasbuffan pari kertaa ja heidän ruokansa on ihan järjettömän hyvää. Havahduin viime viikolla ravintolan epätoivoiseen Facebook-postaukseen, missä surullisesti ilmoitettiin, että "rahat loppuu ihan kohta ja joudumme mitä ilmeisimmin sulkemaan lopullisesti". Tämä sai tykkääjät aktivoitumaan ja myös hakemaan lounasruokaa seuraavina päivinä satoja annoksia (ihmiset osaa kyllä olla aika ihania ❤). Onneksi myös paikallinen maailman paras ruokakauppa lähti jeesaamaan ja Härmän Ratin lounaita saa nyt ostaa myös kauppaostosten yhteydessä.

Härmän Ratin hernepyree on ihan älyttömän hyvää, mutta sen hakemiseen mulla tulee ajokilometrejä lähes 70, mikä ehkä vähän sotii kaikkea luomu- ja ekologisuusajattelua vastaan! Ajattelin siis itse kehitellä vastaavan ohjeen. Ja pakko tunnustaa, että mahtavan maun lisäksi kaipasin pyreeseen vähän enemmän purutuntumaa. Siitä se ajatus sitten lähti.

Koukuttavan hyvä hernetahna

1 dl cashew-pähkinöitä (kuorettomat mantelit sopivat myös hyvin)

400 g (kaksi pussia) pakasteherneitä sulatettuina (kohmeiseksi)

1 valkosipulinkynsi

1/2 sitruunan mehu puristettuna

suola, mustapippuri, valkopippuri

oliiviöljyä 

kourallinen persiljaa (varsiosat käyvät myös)

vettä

Laita pähkinät (tai mantelit) likoamaan kylmään veteen 1-2 tunniksi. 

Rouhi pähkinät monitoimikoneella karkeaksi rouheeksi. Lisää herneet ja surauta pari kertaa.

Lisää sitruunanmehu, raastettu valkosipulinkynsi, persilja, kunnon loraus öljyä ja loraus vettä. 

Mausta tässä vaiheessa varovasti suolalla ja pippureilla. Jatka monitoimikoneen surauttelua hetken aikaa. 

Maista!!! Lisää suolaa ja pippureita tarvittaessa. Lisää myös vettä ja/tai öljyä tarvittaessa riippuen siitä, kuinka notkean tai rouheisen tahnan haluat.

Säilytä tahna tiiviisti suljetussa astiassa jääkaapissa. (Tahnan voi myös pakastaa)

Tämä maistuu ihan kaiken kanssa! Kuvassa sitä tarjotaan perunapiiraan kanssa, mutta maistuu myös riisipiiraiden päällä. Olen lisännyt tahnaa salaattiin, munakkaan päälle, uunissa lämmitetyn croissantin väliin, ruisleivälle, Emmental-juustosiivun päälle, sekä syönyt sitä ihan sellaisenaan lusikalla suoraan purkista 💚💚💚 Ja tahnan tekemisestä ei ole kuin pari päivää, joten käyttötarkoituksia löytyy tulevaisuudessa ihan varmasti vielä kymmeniä.

Tämä varmasti maistuu myös kaikkien pääsiäisruokien lisukkeena!

Loppuun kuitenkin raadollinen loppuhuipennus ja muistutus, että koronatodellisuudessa tässä vielä kuitenkin eletään ihanista hernetahnoista ja keväästä huolimatta 🙈

Rinnakkaistodellisuus. Möisin ehkä toisen munuaiseni tällä hetkellä siitä, että pääsisin tuonne viikoksi!

Todellisuus. Kevät 2021.

Ja ottakaa tämä pateettinen loppukaneetti nyt kaikella rakkaudella, huumorilla ja sarkasmilla, älkää pahoittako mieltänne, vaan lähtekää tekemään hernetahnaa viikonlopun iloksi! 💛🌞

RUOKATERAPIAA

Siitä lähtien, kun kerroin avoimesti (vähän joka paikassa; perheelle, töissä, ystäville, blogissa, somessa) uupumisestani, olen saanut ihan valtavasti tsemppiä ja tukea💗 Kiitos teille kaikille, jotka sitä olette mulle jakaneet!! 💗 💗💗 Samalla olen saanut myös ison liudan hyviä neuvoja ja ohjeita, joista yksikään ei ole ns. "turha". Jokainen muistutus ja ohjeistus on ollut aiheellinen ja osunut kohdalleen.

Yksi hyvin yleinen on kuitenkin semmoinen, mistä ehdin jo hetken aikaa vähän panikoida ja hyperventiloida. "Teet nyt kaikkea sitä, mitä haluat ja mikä tuntuu hyvältä." Juu, tietenkin, mutta ensin iski pieni paniikki: kaikki se, mitä haluan tehdä vain ja ainoastaan, on semmoista, mitä en kuitenkaan voi tehdä ihan 24/7: nukkua, löhötä ja lukea :D No sitten, käydä kävelyillä - jees, mutta en mä nyt sentään koko päivää jaksa kävellä. Olisi kiva, jos olisi joku harrastus, mutta kun ei mulla varsinaisesti ole - uimaan olisi ihana mennä nyt päivisin, kun kerrankin on mahdollisuus, mutta uimaan ei nyt pääse. Nyt olisi aikaa neuloa vaikka villapaita, mutta mä tykkään neuloa puoli tuntia kerran kahdessa vuodessa... Olinkin hetken aikaa vähän paniikissa, että mitä mä nyt ihan oikeasti teen, kunnes taas kerran muistin, mikä on se, mistä tykkään ja mitä rakastan: ruuanlaitto. En joka päivä koko ajan, mutta sitten kun alan, nautin siitä ihan älyttömästi.

 

"Ai niin, mulla oli jääkaapissa rucolaa!"

Vaikka tästä ei nyt vielä voi tietenkään tehdä mitään parannuin ruokaa tekemällä -saagaa, koska sairaslomaa on takana vasta kolme päivää, huomaan innostuneeni taas pitkästä aikaa ruuasta. Ja nyt ei näköjään ole kyse mistään hifistelystä, vaan ihan arkiruuasta ja määristä! Tiedän, että tulee päiviä, jolloin en jaksa tehdä mitään muuta kuin pakolliset, joten tuntuu hyvältä, että pakkasesta löytyy ruokaa myös niitä päiviä varten.

Olen tehnyt mahtavaa katkarapupastaa lounaaksi, koska oli aikaa ja iski kauhea himo. Spagettikastiketta niin, että siitä syödään kolme päivää ja silti riittää pakkaseen. Liha- ja broileripullia melkein kaksi kiloa, koska samalla pyörittelyn vaivalla. Ja just nyt uunissa on pannukakku, mutta siitä kuvia vasta sitten seuraavalla kerralla.

 

Ymmärrän toki, että tässä on paljolti kyse siitä, että koen näin hallitsevani tilannetta jotenkin, toisin kuin etä-hybridi-paskaopetus -tilanteessa, mutta samapa tuo, mikä tämän kokkausinnon juurisyy on. Kunhan mulla on kivaa ja bonuksena koko perhe syö hyvin ja itse tehtyä ruokaa pitkästä aikaa! 💗 

Kakku ihan vaan kahvilasta ostettu, ei sentään itse tehty :D

Kuulen aina vaan niitä "ruuan tekeminen on tyhmää" -kommentteja. 

Onko siellä ruudun takana muita, joille keittiössä puuhastelu on kivaa?

12 AJATUSTA RUUASTA

Usein, kun makaan illalla sängyssä saamatta unta, leikin mielessäni pääseväni Gloria-lehden "Aakkoset" -juttuun haastateltavaksi. Mietin, mitä vastaisin mihinkin aakkoseen ja pyörittelen ja arvon erilaisia vaihtoehtoja mielessäni. Välillä olen hurjan syvällisellä tuulella, toisinaan taas sarkastisen humoristinen. Joskus keskityn pelkästään ihmisiin, välillä paikkoihin, joissa olen vieraillut. Toisinaan annan lapselleni elämänohjeita ja välillä pistän ihan ranttaliksi ja viljelen alaluokan pissakakkahuumoria. Yhteistä kaikille näille "haastattelukerroille" kuitenkin on se, että mikään niistä ei koskaan tule toteutumaan. Koska let's face it - mä en ikinä tule olemaan Glorian kansikuvatyttö :)

En kyllä ikinä tule myöskään pääsemään Glorian ruoka&viini -lehden viimeisen sivun vähän vastaavaan haastatteluun, jossa eriasteisen kuuluisilta ihmisiltä kysytään kysymyksiä ruokaan liittyen. Mutta, minäpä olen onneksi oman elämäni päätoimittaja ja voin kysyä nuo samat kysymykset itseltäni. Ja samalla haastaa teidät lukijat vastaamaan samoihin kysymyksiin ja levittämään tätä haastetta eteenpäin. Olen lisännyt pari omaa kysymystä ja ottanut myös vapauden vastata paljon pidemmin, kuin mitä lehdessä pääsisi vastaamaan.

Jos avaisit jääkaappini, näkisit ihan tolkuttoman määrän purkkeja ja purnukoita. Tai itse asiassa ne näkisit toisessa jääkapissani; meillä meinaan on kaksi. Toinen on varattu pitkäaikaisten tuotteiden, kuten tahnojen, hillojen, muiden säilykkeiden, maustekastikkeiden yms. säilyttämiseen ja toinen on se normaali, jokapäiväisten asioiden jääkaappi. Molemmat ovat suhteellisen hyvässä järjestyksessä, mutta molemmissa on toki vähän turhan paljon kaikkea. Mitä jääkaapistani löytyy aina, on ykkösmaitoa aamukahviin (mikään muu ei kelpaa!), ainekset salaattiin ja tomaatipyrettä.

Samaan kysymykseen on pakko liittää myös kuivakaappi, joka elättäisi meidän perheen ainakin kolmen kuukauden verran (kyllä, olen laskenut tämän niinä samoina yön pimeinä tunteina, kun suunnittelen vastauksiani Gloria-lehden aakkosiin). Kaapista löytyy pakollisten jauhojen, hiutaleiden, sokereiden sun muiden lisäksi linssejä ja papuja (kuivia ja valmiina purkissa), tomaattimurskaa, mausteita lähes kaikkien maiden keittiöstä, pastoja, riisejä ja tietenkin myös kaikenlaista ihmeellistä, joka on ostettu lomareissulta neljä vuotta sitten ja jonka funktiota kukaan ei enää muista. Mutta hengissä kuulkaa säilytään maailmanlopun ainakin ensimmäisistä kuukausista!

Jos jotain nyt himoitsen, se on kotimaisia mansikoita ja herneenpalkoja. Jos saisin valita, saanko näitä vai suklaata ympäri vuoden, suklaa häviäisi kisan 6-0. 

Jos jotain haluan oppia kokkaamaan, se olisi Lähi-Idän alueen ruokia. Niitä on "helppo" tehdä vain lisäämällä oikeita mausteita, mutta olisi ihan mahtava oppia kaikki mahdolliset tahnat, soosit ja uskomattoman monipuoliset kasvisruuat ihan oikealla ja autenttisella tavalla. Afrikka on melko lailla pimeä maanosa ruokien(kin) suhteen mulle, mutta tiedän siellä olevan valtavan paljon kaikkea mielenkiintoista, joten myös se kiinnostaa.

Kuva ja resepti täältä

Jos jotain haluan ruuasta opettaa lapselleni, se on kunnioitus ruokaa kohtaan. Kaikesta ei tarvitse pitää, mutta kaikkea pitää maistaa riittävän monta kertaa. Jos edelleenkään ei tykkää, voi jättää syömättä, mutta ruuasta ei koskaan sanota yök. Epäilyttäviä ruokia otetaan lautaselle niin vähän, että maistamisen jälkeen mitään ei tarvitse heittää pois, vaikka ei olisi tykännytkään. Ja se kaikista tärkein vielä uudestaan: koskaan ei sanota yök! (Paitsi lipeäkalasta, mutta ei kerrota tätä lapselle.)

Jos jotain en halua lautaselleni, niin esimerkiksi erilaiset kevyt- ja keinomakeutetut tuotteet. Ruokien suhteen olen aika kaikkiruokainen, mutta kaksi ehdotonta inhokkiani ovat kieli ja lipeäkala. Niitäkin toki syön, jos on pakko. Paitsi lipeäkalaa.

Kuva ja resepti täältä

Jos lähtisin ruokamatkalle, lähtisin metsästämään noita Lähi-Idän ja Afrikan makuja. Toisaalta olen niin arka matkustaja, että en tiedä uskaltaisinko lähteä noille alueille ihan oikeasti. Mutta jos pääsisin semmoiselle 100% turvalliselle (ja ötökkävapaalle) matkalle, lähtisin välittömästi.

Jos toisin meille jotain toisesta ruokakulttuurista, toisin iltaruuan myöhäisemmän nauttimisen. En ole koskaan oikein ymmärtänyt, miksi iltaruoka pitää syödä kello viisi. Kaikilla on toki silloin usein kiljunälkä, en sitä tarkoita, mutta jos heti päiväkodin tai koulun jälkeen on tarjolla kunnollinen (ja terveellinen!) välipala, niin lapsi (ja aikuinen) jaksaa ihan hyvin odottaa iltaruokaa seitsemään asti. Tämän vähentäisi perheen ruuanlaittajan stressiä (ja monella myös inhoa) arkiruuan laittoa kohtaan, kun sen saisi tehdä rauhassa.

Toinen kaipaamani asia on ruokailun yhteisöllisyys. Että pöydässä istuttaisi isolla porukalla muulloinkin kuin joulu- ja juhannusaattona ja että kyseessä ei aina tarvitsisi olla joku iso juhla. Pöydässä voi olla myös jotain ihan arkista ruokaa - kuka tahansa tykkäisi lähteä kaverille syömään toisen tekemää makkarakastiketta, ei sen aina tarvitse olla kolmen ruokalajin illallinen!

Jos saisin päättää, niin kotitaloutta opetettaisi myös lukiossa. Uskon ja toivon, että köksän opetus on kehittynyt 80-luvulta huimasti, mutta mulle itselleni yläasteen köksän tunneista on jäänyt mieleen teeleipien tekeminen ja se, että lähes joka kerta ruuan kanssa tehtiin myös joku outo (ja turha) jälkiruoka, kuten esim. kiisseli (jonka funktiota en ole ikinä tajunnut!). Niin joo ja se myös, kun olin ainoa ryhmästä, joka uskalsi (!!!) koskea silakkaan ja osasi myös perata sen ihan paljain käsin. Luokan kiusaajapoika jätti mut silakkatunnin jälkeen rauhaan, koska nolasin sen kaikkien silmissä perkaamalla myös sen silakat ylimielisen varmasti. Taisi muuten olla paras hetki yläasteella toi silakkaepisodi!

Mun mielestä olisi upeaa jos lukiolaisille - nuorille aikuisille, joista osa jo asuu omillaan - olisi tarjolla kotitalouskursseja, joilla tehtäisi ravitsevaa, hyvää ja taloudellista ruokaa. Samalla joku (kröhöm...) bilsan opettaja voisi välillä vierailla tunnilla opettamassa ruuan terveysvaikutuksia, elintarvikemikrobiologiaa ja muita tärkeitä tietoja.

Jos voisin syödä vain yhtä ruokaa loppuelämäni, kuolisin ehkä nälkään, koska en osaisi päättää! Valitsenko juuri tällä hetkellä himoitsemani pitkään haudutetun lihapadan vai paikallisen kahvilan mahtavan tulisen kana-kidneypapusalaatin? Vai ihanan lohturuuan nakkikastikkeen ja perunamuusin? Sushia? Broilerin fileitä, salaattia ja hummusta? Vai olenko järkevä ja päädyn linssikastikkeeseen ja riisiin, koska kanaa ja lihaa ei tule olemaan tarjolla koko loppuelämäni ajan? Viisas 12-vuotias lapseni ratkaisi tämän kysymyksen ilmoittamalla, että tietenkin linssikeittoa! Se on täyttävää, siihen riittää aineksia aina, se on hyvää, vaikka joskus ehkä vähän tylsää, mutta ei kuitenkaan koskaan pahaa. Hatunnosto; tulevaisuus on tässäkin asiassa nuorten!

Jos voisin kutsua illalliselle kenet hyvänsä, olisin tässäkin kohtaa pulassa. Otin vapauden jaotella vastauksen pariin eri kategoriaan.

Jo edesmenneistä rakkaista kutsuisin pöytääni sen isoäidin, jonka ruokia syön tänä päivänäkin, mutta jonka kanssa en koskaan kokannut. Isäni äiti on opettanut isälleni ja sitä kautta myös minulle lukemattoman määrän niitä parhaita arkiruokia. Notkuin kyllä usein hänen keittiössään, mutta koskaan emme jakaneet yhteistä leikkuulautaa (kuten tein toisen isoäitini kanssa). Isäni äidille haluaisin kertoa, kuinka äärettömän paljon kaipaan häntä, hänen tillilihaansa, haukea munakastikkeen kanssa ja joulun jälkiruokaa, jota kukaan ei ymmärtänyt kirjoittaa muistiin ennen hänen poismenoaan. Hänelle kertoisin myös, että jos lapseni olisi ollut tyttö, heillä olisi sama nimi ❤

Historian henkilöistä haluaisin kutsua pöytääni Prinsessa Dianan ja Marie Antoinetten; kaksi prinsessaa, kaksi tarinaa, kaksi elämänkohtaloa. Edelleen elossa olevista on luonnollisesti aivan järkyttävän vaikea valita, vaihtoehtoja on niin järjetön määrä (kelatkaa, millaista olisi illallistaa vaikkapa Mick Jaggerin kanssa!), mutta päätyisin kutsumaan pöytääni Obaman pariskunnan. Ihailen molempia ihan älyttömän paljon. Erityisesti ihailen Michellen vaikutusta lukemattomien koulujen lounastarjontaan, joiden tiedän omasta kokemuksestani olevan ihan kamalaa kuraa! Tarjoaisin heille ihan tavallista kotiruokaa, koska he selvästi ovat asemastaan huolimatta ihan tavallisia ihmisiä. En utelisi, että no millaista siellä huipulla oikein on?, vaan jutustelisin niitä ja näitä ja nauttisin heidän sympaattisesta seurastaan. Saattaisin kuitenkin ehkä jossain välissä pikkaisen udella Michelleltä, miten hän osaa pukeutua niin tolkuttoman tyylikkäästi!

Kuva

Kuva

Jos olisin pääruoka, olisin pitkään haudutettu lihapata, joka on tehty ilman sen kummempaa reseptiä. Sopivasti lihaa, vähän pekonia, kasviksia, mausteita vähän niitä sun noita, loraus viiniä, lihalientä ja neljän tunnin haudutus. Maistuu kaikille, eikä ärsytä ketään, paitsi niitä, jotka eivät tykkää siitä yhdestä mausteesta.

Jos olisin jälkiruoka, olisin ehdottomasti tiramisu. Pehmeä, kerroksellinen, syntisen hyvä ja juuri sopivasti viinaan menevä. (Tirsk.)

Kuva ja resepti täältä

Haastan teidät kaikki tähän mukaan! 

Haluaisin ihan älyttömän paljon lukea teidän ajatuksianne ruokaan liittyen. 

Ja ihan vapaasti saa jättää jonkun kohdan pois ja/tai lisätä tilalle uuden! 

Mahtavaa ja maukasta viikonloppua kaikille!

p.s. Muistin juuri, että olen kirjoittanut myös Hyvän olon aakkosista Glorian aakkos-sarjan innoittamana, käy ihmeessä lukemassa! Siihenkin haasteeseen saa tarttua :)