keskiviikko 8. heinäkuuta 2020

VADELMA-PUNAVIINIMARJAPIIRAS

Tylsistyminen ja herkkuhimo iskivät samanaikaisesti ja kun samaan syssyyn olin myös avannut viinipullon, niin kauppaankaan ei voinut enää lähteä. Piti siis ruveta leipomaan ex tempore, mikä mun keittiössä tarkoittaa aina uhkatasoa kolme (asteikolla yhdestä viiteen). Ensinnäkin mulla harvemmin löytyy aineksia leipomuksiin. Pystyn loihtimaan kahden ruokalajin illallisen mun varmuusvarastojen avuin milloin tahansa, mutta yleensä koskaan kaapeista ei löydy kaikkea tarvittavaa makean leipomiseen. Tänään päätin kuitenkin säveltää sillä mitä on (mikä yhdistettynä siihen, että ole kovinkaan kummoinen leipuri siis sai aikaan ton uhkatason nousun) ja yllättävää kyllä, onnistuin kerrankin tässä uhkapelissä.

Pari päivää sitten silmiin oli sattunut punaviinimarjapiirakan ohje Liemessä-blogista ja se oli tainnut jäädä kummittelemaan mielen perukoille, koska tiesin heti herkkuhimoissani, että just tota piirasta mun pitää saada. Ja tähän väliin se ikuisuuskysymys: onko se piiras vai piirakka? Ja jos kyse ei ole pelkästään siitä, mitä sanaa on tottunut käyttämään, niin mikä ero niillä on? Mä ajan itseni välillä ihan hulluuden partaalle näiden kieliasioiden kikkailuiden kanssa! No, oli mikä tahansa, niin tämä mun leipoma on nyt tällä kertaa piiras :)

Raaka piiras on usein vähän olmi, mutta vadelmat tekevät tästä nätin ❤
Meillä on muutama musta- ja punaviinimarjapensas, jotka tuottavat satoa suht hyvin. Ei kuitenkaan niin hyvin, että niistä riittäisi mehujen tekemiseen, joten marjat päätyvät aina pakkaseen. Jostain syystä olen tosi huono käyttämään niitä, vaikka esim. viinimarjoista tehty vispipuuro on ihan älyttömän hyvää. Selitys taitaakin olla ihan vaan se, että marjat unohtuvat talveksi pakkaseen... Tänä vuonna olen päättänyt tehdä mehua, vaikka sitä ei sitten tulisikaan kuin pari pulloa. Viime kesän marjasatoa on siis tämän piiraan täyte. Lisäksi jääkaapissa sattui olemaan kotimaisia tuoreita vadelmia, jotka olivat tosi iso pettymys, eivät maistuneet oikein miltään. Tähän aikaan myytävät vadelmat taitavat olla jonkin kuvun alla kasvaneita, muuta syytä mauttomuuteen en keksinyt. No, ne saivat makua uunissa käydessään eli ei ollut hukkaostos sitten kuitenkaan.

Alkuperäinen ohje löytyy siis täältä, alla mun sävelletty ja sovellettu versio.

Vadelma-punaviinimarjapiiras

Pohja

115 g voita
1 dl sokeria
2 tl vaniljasokeria
1 kananmuna
1 1/2 dl vehnäjauhoja
1 1/2 dl mantelijauhetta (Pirkka on tässä paras)
1 tl leivinjauhetta

Täyte

1 prk Juustoportin Mangorahka (sokeroimaton)
1/2 prk kermaviiliä
2 kananmunaa
1 dl sokeria
1/2 dl kookoshiutaleita

piirakkavuuan verran (jäisiä) punaviinimarjoja
vadelmia

voita
korppujauhoja

Vaahdota sokerit ja huoneenlämpöinen pehmeä voi. Lisää kananmuna ja vaahdota vielä hetki. Sekoita leivinjauhe ja jauhot ja lisää taikinan joukkoon. Painele taikina voideltuun ja korppujauhotettuun piirakkavuokaan (halkaisija noin 24 cm).

Ripottele (jäiset) viinimarjat pohjalle. Sekoita kaikki täytteen aineet ja kaada marjojen päälle. Asettele vadelmat piiraan päälle.

Paista 175 asteessa n. 40 minuuttia. 
Anna jäähtyä kunnolla (jos maltat, yön yli jääkaapissa).

Uskoisin, että tämä toimii myös muilla marjoilla, mutta jotenkin oli semmoinen fiilis, että viinimarjojen kirpeys, vadelman makeus ja kookoksen aavistus olivat tämän piiraan juju. Niin ja vielä tämä: jos et ole kookoksen ystävä (kuten minä), tässä sitä on juuri sopivan vähän. Olen huomannut, että monessa ohjeessa (niin suolaisessa kuin makeassa), kookosta on usein ihan liikaa. Varsinkin linssisoosseissa käytän kookosmaitoa/kermaa vain noin 1/3 ohjeen alkuperäisestä määrästä ja korvaan loput joko tavallisella tai kaurakermalla. Tällöin kookos antaa vain sen pienen tarvittavan vivahteen, mutta ei lyö yli kuitenkaan. Makuasioita nämä tietenkin.

Haha, tähän loppuun mielenkiintoinen ja yllättävä tilanne. 
Kun kuvasin piirasta, mies oli yhtäkkiä sitä mieltä, että sinisen turkoosi tausta on ihan väärän värinen😀
Kokeiltiin sitten molemmat hänen mielikseen. Te saatte päättää: kumpi oli parempi?


Kuvastailaajan kädetkin pääsivät kuvaan :)


keskiviikko 24. kesäkuuta 2020

OUTO NORMAALI

Ihminen on kyllä hieno laji! Tai no, oikeastaan ei ole, koska me sössitään jatkuvasti kaikki ja ollaan muutenkin pahemman laadun ääliöitä. Mähän sanon aina opiskelijoillekin, että ihminen on paska laji 😂Mutta tarkoitan hienoudella nyt meidän sopeutumiskykyä. Siihenhän koko Homo sapiensin maailman valloitus perustuukin; pystymme sopeutumaan ja pärjäämään kaikenlaisissa olosuhteissa (ja olemme myös kaikkiruokaisia, mutta se nyt ei suoranaisesti liity tähän, mistä meinaan kirjoittaa tänään).

On ehkä vähän liioittelua verrata lajimme levinneisyyttä ympäri maapallon tähän kevääseen, mutta tietyllä tapaa tässä samasta asiasta on kyse. Ajatelkaa, siitä ei ole kuin neljä kuukautta, kun koko normaali elämä muuttui meillä kaikilla lähestulkoon yhdessä yössä! Vaikka se vaikeaa olikin, ajoittain kamalaakin, niin me kaikki kuitenkin totuimme kevään 2020 "uuteen normaaliin" todella nopeasti. Moni kapinoi ja kiukutteli mielessään (minä ainakin!), mutta viikossa olimme omaksuneet kaikki uudet säännöt, rajoitukset ja tavat toimia. Vaikka kipuilu jatkuikin kautta kevään, uudenlaisesta elämästä tuli arkipäivää, eikä mieli jaksanut muistella sitä, miten ennen oli. Oli sopeuduttava ja opittava elämään uudella tavalla. Ja näin jälkikäteen ajateltuna, se sujui oikeastaan suhteellisen helposti - ainakin helpommin, kuin mitä olisi etukäteen osannut kuvitella. Jos joku olisi tammikuussa kertonut, mitä kaikkea me tulemme käymään läpi kevään aikana, olisin kauhistunut ja mennyt ihan paniikkiin. Mutta vaihtoehtoja ei ollut.



No okei, ei tästä keväästä nyt pidä tietenkään tehdä mitään liiallisen glorifikoitua sankaritarinaa. Tämä oli melkoisen pehmo juttu kuitenkin verrattuna siihen, mitä tulevaisuudessa saattaa olla tulee olemaan edessä; tehokkaammin tappava pandemia, ilmastonmuutoksen seuraukset, luonnon monimuotoisuuden kutistuminen ja ihmisten väliset konfliktit. Nyt kuitenkin kaupassa riitti ruokaa (ja vessapaperia!), hanasta tuli edelleen puhdasta vettä, jolla saimme myös vetää vessanpöntön. Tilillä oli (edes jonkin verran) rahaa, sairaaloissa tilaa, ulkona ja luonnossa sai liikkua. Suomessa asiat olivat ja ovat edelleen poikkeuksellisen hyvin, lottovoitto tänne syntymisestä on konkretisoitunut jälleen kerran päivittäin.

Mutta nyt kun olemme siirtyneet lähestulkoon kokonaan takaisin siihen vanhaan normaaliin, se tuntuukin tosi oudolta! Rajoitusten purkaminen on tuntunut pelottavalta ja suorastaan huikentelevaiselta; kannattaako tämä nyt kuitenkaan vielä? Johan me totuimme elämään rajoitusten mukaan, niin eikö nyt jatkettaisi vielä vähän aikaa? Ihan varmuuden vuoksi vaan!? Tässä muutamia tapauksia parin viikon ajalta, jotka aikaisemmin eivät olisi jättäneet mulle minkäänlaista muistijälkeä, mutta nyt olen suunnilleen kirjoittanut niistä päiväkirjaan.

Yrttejä!

Ja retiisejä ❤
Kättelin vierasta ihmistä! Se tuli ihan automaattisesti, vanhasta muistista sen kummemmin miettimättä. Oli huvittavaa, että me molemmat reagoimme samalla tavalla: käden puristamisen jälkeen aika hidastui, katsoimme toisiamme kauhistuneena, irtauduimme ja taisimme molemmat pyyhkiä kätemme paidan helmaan. Molemmat aloimme nopeasti selittämään, että "olen ollut ihan vaan kotona viimeiset kuukaudet"... kunnes purskahdimme hermostuneeseen nauruun. Vieraan ihmisen kosketus tuntui todella oudolta, syylliseltä ja jäi mieleen vahvasti.

Kävin tänään Ikeassa. Siis kelatkaa, Ikeassa! Vielä kaksi kuukautta sitten valitsin ruokakaupan sen käytävien väljyyden mukaan ja hoidin asiani mahdollisimman nopeasti. Tänään söin lihapullia Ikeassa. Pälyilin koko ajan ympärilleni, että miten muut käyttäytyvät. (Pakko todeta tähän, että Ikea tuntui todella turvalliselta paikalta: pandemia ja 30 asteen helle saivat aikaan sen, että ihmisiä oli noin 1/10 normaalista, ikinä en ole ollut niin autiossa tavaratalossa!)

Kävimme eilen ravintolassa syömässä ja siellä oli alkusalaattibuffa, ihan kuin ennenkin. Kävin vessassa pesemässä kädet ennen ja jälkeen salaatin ottamisen ja silti salaatti maistui jotenkin oudolta, syylliseltä ja vähän pelottavaltakin.

Olemme päättäneet, milloin lähdemme vanhempieni kesämökille. Emme enää mieti, saako sinne mennä, vaan milloin meidän aikatauluumme sopii. 
Koko ajan kuitenkin korostan vanhemmille, että tulemme, jos tilanne ei muutu taas pahemmaksi. Pessimisti ei pety!

Annan puolilapsien ja lastenlapsien tulla meille uimaan miettimättä, että mitäköhän siitäkin seuraa. Vielä emme ole halanneet, mikä ehkä tuntuu vähän pöhköltä, 
kun kuitenkin pulikoimme altaassa vierekkäin. 
Halaamattomuus luo kuitenkin turvallisuuden ja kontrollin tuntua!

Olen tehnyt matkasuunnitelmia kesälle 2021. 
Vielä pari kuukautta sitten olin varma, että emme ikinä enää matkusta mihinkään.  

Paluu normaaliin on ollut outoa ja on edelleen. Uusi normaali onkin normaali ja vanha normaali on outo uusi normaali.

Tiedän kyllä, että totumme ihan kohta taas tähän ja viime kevät on kohta tarina, jota kerrotaan ja jota muistellaan. Jokaisella meillä on omat versiomme tarinasta, joita muistelemme (toivottavasti) työpaikan kahvihuoneessa. Jokainen saa olla tässä tarinassa sankari, koska kaikki jouduimme luopumaan niin paljosta. Se tulee olemaan mahtava tarina, koska jaoimme sen yhdessä, koimme sen yhdessä ja selviydyimme siitä yhdessä. Kaikki saavat taputuksen olalle, hyväksyvän nyökkäyksen ja kehut omasta toiminnastaan. Kukaan ei jää tämän tarinan ulkopuolelle. Se on ehkä hienoin juttu tässä koronakeväässä ja sen seurauksissa!

En tiedä muuttiko tämä meitä mitenkään. Opimmeko yhtään mitään tästä? Muistammeko tästä enää mitään vuoden kuluttua? Toivon niin, koska itse ainakin olen oppinut tosi paljon itsestäni tämän kevään aikana ja olen myös oppinut arvostamaan - tai ei arvostamaan (olen aina arvostanut), vaan muistamaan - paljon siitä hyvästä, mitä normaalisti pidämme itsestään selvänä. Sen kyllä tiedän, että jos elokuussa pitää palata taas johonkin ties monennen kerran uusiutuneeseen normaaliin, enkä pääse aloittamaan koulua ihan lähiopetuksessa, saan totaalisen paskahalvauksen. Kaikkeen muuhun totuin, mutta en etäopettamiseen. Siksi omalta osaltani himmailen vielä aika paljon tämän vapaan elämän suhteen ja noudatan turvaohjeita ja eristäytymistä edes jollain tasolla. Jotta toista aaltoa ei tulisi.

Vaikka kävinkin Ikeassa ja kättelin vierasta ihmistä. Ja söin salaattibuffasta. 


Mikä sulla on fiilis tällä hetkellä? 
Elätkö vielä vanhaa normaalia, uutta normaalia vai jo outoa uutta vanhaa normaalia?


torstai 11. kesäkuuta 2020

LYHYT OPPIMÄÄRÄ EI MITÄÄN -TEKEMISEEN

Yleisin asia, mitä mun kuulee sanovan lomalla, on tänään en meinaa tehdä yhtään mitään. Mies on tähän jo tottunut ja reagoi enemminkin siihen, jos suunnittelen tekeväni jotain. Ulkopuoliset ovat tästä kuitenkin yleensä aika kauhuissaan ja suurin osa ihmettelee, miten se on mahdollista. Miten voi olla tekemättä mitään? No, minäpä avaan teille vähän tätä jaloa taitoa :D

Ensinnäkin, tämän opettelu on pitkä prosessi! Itse olen aloittanut tämän harjoittelun jo lapsuudessa (ja siksi olen tässä niin pro) - meillä ei koskaan tarvinnut tehdä lomalla mitään, mitä ei halunnut; sai nukkua aamulla niin pitkään, kuin halusi, mihinkään kasvimaalle ei koskaan pakotettu kitkemään, eikä iltaisin kukaan tullut sanomaan, että nyt pitäisi mennä jo nukkumaan. Olen rakastanut lukemista ihan pienestä pitäen ja lomilla sain halutessani lojua kirjan kanssa vaikka koko päivän ilman keskeytyksiä. Tietenkin mekin teimme välillä aina "jotain", kävimme rannalla, tuttavilla kylässä, kaupungilla asioilla - mutta noin niin kuin pääsääntöisesti muistan lapsuuden lomat ihanina ei mitään -tekemisen aikoina.

Laventeli ❤❤❤
Lapsen ollessa pieni ihan näin optimaalisiin suorituksiin en tietenkään kyennyt. Monta vuotta meni niin, että päivässä oli kuitenkin joku välttämätön tekemisen rytmi, mutta jo usean vuoden ajan olen taas pystynyt harrastamaan tätä ihan lempparitouhuani aina halutessani viikonloppuisin ja läpi kaikkien lomien.

Ensinnäkin pitää ymmärtää, että aikuisella ei mitään harvemmin tarkoittaa ihan täydellistä tekemättömyyttä. Semmoisia 100% suorituksia teen kouluvuoden aikana noin kerran kuussa silloin, kun olen ihan älyttömän väsynyt. Silloin tosiaan aamupalan jälkeen en tee yhtään mitään muuta kuin tuikkaa (edellisenä päivänä valmiiksi tehdyn) ruuan mikroon, muun ajan pötköttelen kirjan kanssa. Tommoiset ihan täydelliset lörsöpäivät on kuitenkin aika havinaisia, eikä aina loppujen lopuksi niin kauhean kivoja, koska täydellinen tekemättömyys kostautuu unettomuutena seuraavana yönä ja aika usein myös selkäkipuna. Kirjan kanssa makaaminen 10 tuntia on kuulkaa aika rankkaa hommaa 😂

Mitä tänään en meinaa tehdä yhtään mitään sitten käytännössä tarkoittaa? Ihan huvikseni kirjasin eilen ylös Post It -lapulle päivän etenemisen kellonaikoineen. Tämä on tietenkin aika luksusversio johtuen tuosta meidän (voi niiiiiiin IHANASTA) uima-altaasta, mutta jos esim. mökillä pääset uimaan omasta rannasta, niin voit kokeilla, miltä tällainen päivä tuntuu.

Tänään en meinaa tehdä yhtään mitään -kukkia :D
Klo 9.10: Herään, käyn vessassa ja kömmin takaisin sänkyyn. Köllöttelen puoliunessa välillä vaipuen epämääräiseen horteeseen, välillä miettien, mitä kaikkea sitä tänään pitäisi (ja olisi kiva) tehdä. Aavistelen kuitenkin, että tästä on tulossa ei mitään -päivä. Nukahdan vielä hetkeksi.

Klo 10.25: Nousen ylös, pesen hampaat, laitan kahvin valumaan ja yritän saada jotain aamupalaa alas. Kesällä aamupalan syöminen on yksi päivän ongelmakohdista; kun herään myöhään, mikään ei oikein maistu, mikä kostautuu sitten iltapäivällä (koska myöhään heräämisen jälkeen myöskään lounaan syöminen ei suju oikeaan aikaan). Teen pienen puuron ja tungen sen väkisin alas banaanin kanssa. Luen Hesaria, selaan somea ja juon kolme isoa kuppia kahvia.

Klo 12.15: Lähden herättämään lasta. Meillä asuvaa (esi)teiniä ärsyttää ihan kamalasti kaikki mitä minä teen se, että hänelle sanotaan herätyksen yhteydessä, mitä kello on, joten esitän muina naisina, että eletään vielä aamupäivää. Kutittelen häntä jalkapohjista ja alan houkutella kanssani aamu-uinnille. Uimisen mainitseminen saa aikaan välittömän reaktion ja olemme altaassa puoli yhden aikaan. Teen noin kymmenen minuutin pikajumpan, minkä jälkeen vain lillumme vedessä ja höpötämme kaikenlaista (Bundes Liigasta, Eminemin jostain uudesta biisistä, lapsen halusta värjätä tukka (EI!!!!) ja siitä, että tänä kesänä ei varmaan mennä Lintsille).

Klo 13.20: Nousen altaasta ja pesen tukan. Pitkästä aikaa laitan myös hetkeksi rullat päähän (tukka tuntuu kivammalta sen jälkeen, ei muuta syytä) ja puen päälle.

Klo 14.15: Lähden kirjastoon ja kauppaan, lapsi jää yksin kotiin, mikä hänen mielestään on aina ihan parasta.

Klo 15.25: Takaisin kotona. Laitan ruuat jääkaappiin, syön purkillisen raejuustoa (ihan hirveä nälkä, mutta mitään ei tee mieli) ja tartun kirjaan. Vihdoinkin; pötkähdän sängyn päälle ja alan lukemaan. Ohjeistan lapsen välipalan jossain vaiheessa (söikö se edes aamupalaa tänään?) ja jatkan lukemista. Tervehdin töistä kotiin palaavaa miestä sentään nousemalla ylös hetkeksi. Jatkan lukemista. Lapsen kaveri tulee meille ja käyn moikkaamassa häntä, minkä jälkeen jatkan lukemista.

Klo 18.35: Laitan perunat kiehumaan ja lohifileen uuniin. Pilkon "salaatin" (eli kurkkua ja tomaattia jokaisen lautaselle). Lapsen kaveri lähtee kotiin, Syömme yhdessä. Käyn ulkona kiroilemassa miehen kanssa taas kerran hajonnutta ruohonleikkuria, meillä on semmoinen tiistaiversio, joka on jat-ku-vas-ti rikki. Kuuntelen tunnollisen vaimon lailla tämänkertaisen ongelman laadun ja korjaussuunnitelman ja tsemppaan miestä, minkä jälkeen pakenen takaisin kirjan pariin.

Klo 20.50: Houkuttelen miehenkin tulemaan iltauinnille (lapsi on jo altaassa päivän kolmatta kertaa). Pulikoimme yhdessä ja suunnittelemme samalla terassia, jonka rakentaminen alkaa ihan näinä päivinä. Yritän olla kastelematta tukkaa, mikä johtaa siihen, että miehet tietenkin kastelevat sen.

Klo 21.25: Nousen altaasta, kuivattelen ja puen yöpaidan päälle. Soitan äidille ja isälle ja menen sänkyyn kymmenen aikaan. En taaskaan saa unta (koko kevään ja alkukesän ongelma), pyörin sängyssä monta tuntia ja mietin, mitäköhän sitä tekisi huomenna...

Kuten huomaatte, ei mitään -päivä ei siis ole ihan täydellistä makaamista 😂 Oleellista kuitenkin on se, ettei mitään hyödyllistä tule tehtyä. Tämä vaatii kylmäpäisyyttä ja kovia hermoja, koska huono omatunto kyllä kolkuttelee taustalla koko ajan. Oma "ongelmansa" myös on mies, joka puuhaa koko ajan jotain. Hän ei moiti minua lörsöämisestäni, mutta tietenkin se, että toinen tekee jatkuvasti jotain ja itse "vaan makaa" aiheuttaa välillä pientä sydämentykytystä. Tarpeeksi monta vuotta kun harjoittelee, niin sen kanssa kuitenkin oppii elämään!



Loma on yleensä tätä juhannukseen asti. Sen jälkeen aktivoidumme ja teemme pari kertaa viikossa erilaisia päiväreissuja. Niitä olen yleensä suunnitellut valmiiksi jo kevään aikana, mutta tänä vuonna sattuneesta syystä mitään kesälistaa ei ole olemassakaan. Olen vähitellen alkanut miettimään kohteita, mutta jotenkin nyt tässä tilanteessa kaikenlaisen tekemisen miettiminen tuntuu jostain syystä omituiselta. Kaikesta tulee fiilis "onkohan se järkevää?"...

Uima-altaasta vielä sen verran, että jos sulla vaan on piha, mihin sellaisen saat mahtumaan ja uimisesta tykkäävää porukkaa, niin suosittelen kyllä 150%. Osasin odottaa, että se on ihana, mutta en mitenkään pystynyt etukäteen tajuamaan, kuinka paljon se nostaa elämisen ja olemisen laatua kesällä. Olemme uineet nyt noin viikon ajan päivittäin monta kertaa ja joka kerta veteen pulahtaminen saa aikaiseksi yhtä pakahduttavan onnen tunteen. Tämä oli paras hankinta, mitä ikinä olen tehnyt!


p.s. Mikä toi uusi Bloggeri on, onko joku jo kokeillut? 
Sotkeeko se kaiken vanhan vai sujuuko siihen siirtyminen ilman ongelmia? 
En millään jaksaisi mitään tekniikan kanssa vääntämistä näin lomalla...

keskiviikko 3. kesäkuuta 2020

KESÄ!

Tällä äärimmäisen mielikuvituksellisella otsikolla julistan kesän 2020 alkaneeksi! En oikein ole vielä hahmottanut sitä, että ollaan kesäkuussa ja lomalla - niin omituinen kevät, kevään loppu ja kesään siirtyminen tässä on takana. Lukion opettajan työ rytmittyy niin selkeästi jaksoihin ja niitä seuraaviin koeviikkoihin, että nyt kun koko kevät oli tietyllä tapaa yhtä ja samaa mössöä ja koneella istumista, niin lomalle siirtymistä ei tavallaan edes huomannut. Kun kevätjuhla ja yo-juhla perinteisessä muodossaan jäivät pois, eikä täydellistä pysähtymistä aamurumba-työmatka-työpäivä-työmatka-ilta -elämään tullutkaan, olen edelleen vähän kuutamolla siitä, missä nyt mennään.


 


Lapsen kevätjuhlan puuttuminen harmitti ihan tosi paljon! En ole missään vaiheessa näinä vuosina kauheasti nauttinut niistä ala-asteen juhlista (joo, ihan kauhea olen, tiedetään!), mutta tämän 6.luokan lopetuksen olisin luonnollisesti halunnut kokea. Päivä oli varsinainen ilon ja suurten tunteiden päivä; ala-asteen loppuminen herkisti niin lapsen, kuin meidätkin, mutta toisaalta iloa tuli upeasta todistuksesta ja varsinkin hymypoika -stipendistä, mikä selvästi merkitsi lapselle enemmän kuin mikään muu. Samana päivänä pääsin herkistymään myös oman koulun virtuaalisessa yo-juhlassa, mitä katselin kotona tietokoneelta. "Julistan teidät ylioppilaaksi" -lause saa mulla kyynelpadot virtaamaan nanosekunnissa ja jotenkin tänä vuonna se hetki tuntui ihan erityisen tunteelliselta. Mietin niitä kymmeniä (tai no meillä satoja) nuoria, joita olen opettanut kolme tai jopa neljä vuotta ja joita en nyt päässyt näkemään ja halaamaan. En usko, että kauhean moni tulee paikalle syksyllä, jos se "virallinen" juhla silloin pystytään pitämään, mutta toivottavasti edes osaa pääsen onnittelemaan silloin ihan livenä.


Tämän kesän aloituksesta puuttuu se totaalinen fyysinen uupumus ja univaje, mikä lukuvuoden lopetukseen yleensä liittyy. Jollain tapaa tuo kevään henkinen kuormitus ei näköjään purkaudu samalla tavalla, vaan olen heräillyt aamuisin itselleni omituisen aikaisin jo noin yhdeksän aikoihin ja ollut yllättävän pirteä muutenkin. Joko se vielä on tulossa tai sitten tällä kertaa aikaisemmin keväällä tapahtunut "romahdus" hoiteli sen henkisen paineen ja sen purkautumisen jo hyvissä ajoin ennen lomaa.


Kesän alku on mulle aina vähän ristiriitaista aikaa, kuten blogia pidempään lukeneet tietävätkin. En ole erityisesti kesäihminen, mutta en ala sitä nyt tällä kertaa vatvomaan tai selittelemään - ei se siitä miksikään muutu ja jos jotakuta kiinnostaa, aiheesta löytyy täältä blogin puolelta ihan riittävästi valitusta aikaisempina vuosina. Vaikka meillä yleensäkään ei ole kauheasti suunniteltua ohjelmaa lomalle, niin tämä kesä on kyllä todellinen ennätys tämänkin asian suhteen: meillä ei ole mitään suunnitelmia tälle kesälle. Ei mitään! Varmasti kyllä jotain pientä tehdään pitkin kesää, mutta koska yksi tietty KOO, mitään suuria suunnitelmia ei ole. Vaikka iso osa rajoituksista nyt purettiinkin maanantaina, niin me meinaamme kyllä pitää aika matalaa profiilia kaikista vapauksista huolimatta. Olen ihan iloinen monesta uudesta "vapaudesta", mutta toisaalta seuraan ihmisten riehaantumista vähän sydän syrjällään. En ole asiantuntija, enkä myöskään halua maalailla piruja seinille, mutta on aika vaikea uskoa, että jotain takapakkia ei lähiaikoina otettaisi! Siksi me emme mene huvipuistoon tänä kesänä, emmekä myöskään (ainakaan vielä kesäkuussa) maauimalaan. Ravintolassa kyllä meinaamme käydä (ja kävimmekin jo), mutta valitsemme paikan tarkkaan sen mukaan, kuinka hyvin siellä toteutuu etäisyyden pitäminen muihin. Mitään kotimaan matkaakaan ei ole suunnitteilla, mutta veikkaan meidän tekevän kesän aikana ex tempore -päiväreissuja. Näitä 200 kilometrin säteellä olevia kohteita mulla on jo aikaisemmiltakin kesiltä pitkä lista to to -listalla, joten kohteen miettiminen ei varmasti tule olemaan vaikeaa.

Meidät tuntien, osittaisen eristäytymisen jatkaminen ei tuota meille mitään ongelmia; minä ja mies emme kaipaa "mitään" ja nyt kun lapsi kuitenkin saa tavata ystäviään, veikkaan, että hänkin tulee olemaan ihan tyytyväinen tähän ei tehdä mitään -kesään. Ja varsinkin, kun se monivuotinen haave eli oma uima-allas toteutuu vihdoinkin, niin uskon meidän olevan ihan tyytyväisiä omalla pihalla pulikointiin ja yleiseen lööbailuun. Neitsytpulahdus altaaseen päästään todennäköisesti tekemään ensi viikolla, tuskin maltan odottaa! Olen jo tehnyt soittolistoja ja vesijumppaohjelmia itselleni valmiiksi ja koska hankimme myös ihan saatanallisen kalliin lämmityslaitteen (ei siitä altaasta ainakaan mulle mitään iloa olisi ilman sitä), niin altaassa pystyy jumppaamaan pitkälle syksyyn asti! Ihan parasta ❤

Sen verran vielä jatkan poikkeuselämästä, että myönnän toivovani, että mikäli ihan kunnollinen toinen aalto iskee, toivoisin sen tulevan jo nyt kesän aikana. Anteeksi anteeksi, tiedän, että ajatus on monelle ihan kammottava, mutta jotenkin ajattelen, että koska kesä on kuitenkin tavalla tai toisella "menetetty", niin ei se täydellisiin rajoituksiin palaaminen nyt niin kamalaa olisi. En tietenkään toivo tätä, mutta se, mitä toivon vielä vähemmän on se, että toinen aalto pyyhkäisisi ylitsemme elo-syyskuussa. En kestä, en siis yksinkertaisesti kestä, jos joudun aloittamaan ensi lukuvuoden etäopettamalla 100%. Rajoituksiin olemme koulussa jo valmiiksi varautuneet ja tehneet suunnitelmat valmiiksi, mutta ensi syksynä kirjoittavat opiskelijat tarvitsevat abikurssien lähiopetusta ekassa jaksossa enemmän kuin koskaan. Oma lapsi siirtyy yläkouluun, mikä hänellä tarkoittaa uutta koulurakennusta, uutta pidempää koulumatkaa ja uutta todella mielenkiintoista erikoisluokkaa uusine kavereineen - en todellakaan halua, että kaikki tuo aloitettaisi jonkun hiton Teamsin kautta!! Puhumattakaan siitä, mitä omalle mielialalleni tekisi se, että lukuvuosi 2020-21 aloitettaisi avaamalla läppäri. Haluan elokuussa meikata, pukea päälle jotkut kivat uudet töihinpaluuvaatteet (ja rintsikat, hitto soikoon!!), pakata laukkuun uuden kalenterin ja penaalin ja päästä heilumaan ja höpöttämään luokkaan. Joten omalta osaltani lähetän virukselle sellaiset terveiset, että voisit mielelläsi painua jo hevon kuuseen, mutta jos on ihan pakko vielä rykäistä, niin voisitko tehdä sen nyt kesän aikana! Pilasit meiltä jo kevään, älä pilaa ensi syksyä!

Kesäihmiset siellä ruudun takana ovat nyt ihan kauhuissaan ja kaikki tämän jutun lukijat jo ihan kypsiä aiheeseen, joten siirrytään mukavampiin juttuihin. Uima-altaasta jo mainitsinkin, mutta myös pihalla ja puutarhassa on tapahtunut poikkeuksellisen paljon. Ensi viikolla aletaan rakentamaan terassia, josta sitten tuleekin saman tien ihan sairaan iso. Päätettiin, että kun kerran tehdään, niin tehdään sitten riittävän kokoinen. Sellainen pieni terassi, jossa ei mahdu olemaan kuin pari ihmistä kerrallaan ja koko ajan pelkää tipahtavansa reunan yli on aika surullinen näky. Lisäksi meidän iso piha ja pitkä talo kaipaavat viereensä jotain isoa. Ne lomareissua varten säästetyt rahat ja molempien lomarahat (kröhöm, ehkä myös ensi vuoden lomarahat...) nyt menevät tuohon altaaseen ja terassiin, mutta toisaalta näistä on iloa niin monelle vuodelle, joten en usko, että tämä sijoitus tulee harmittamaan missään vaiheessa.




Minähän en ole mikään puutarhuri, mikä sekin on tullut moneen kertaan kerrottua täällä. Tänä keväänä sain kuitenkin monen vuoden tauon jälkeen kylvettyä vähän syötävää pihalle ja ihan hyvinhän nuo ovat lähteneet kasvamaan. Harvennuksia en vielä ole tehnyt, niiden aika koittaa ihan pian. Mies käänsi uuden perunapellon ja innostui istuttamaan kolmea eri lajiketta - meillä syödään ensi talvena aika paljon perunaa! Mikä ei yhtään haittaa mua silloin, kun peruna on hyvää. Niistä markettien isojen laarien yleensä vähän vetisistä ja lannoitteelta maistuvista perunoista en välitä yhtään, joten käyn yleensä ostamassa perunat lähistöllä sijaitsevalta tuottajatorilta. Nyt, jos ja kun omaa hyvää perunaa tulee olemaan varastossa, meinaan oikein keskittyä hyvien perunaruokien tekemiseen talven mittaan.



Noi orvokit on hyvä esimerkki mun puutarhurintaidoista: kun ja jos yritän jotain, se yleensä ei onnistu. Ja sitten kun en yritä mitään, onnistuu kauhean söpösti! Mulla on talon edustalla kolme korkeaa polyrottinkiruukkua, missä keväisin on joko narsisseja tai sitten orvokkeja. Orvokit ovat monena vuonna saaneet olla siinä, kunnes ovat rönsyilleet (ja näköjään myös siementäneet) ihan yliaikaisiksi. Tänä vuonna ruukkujen edessä olevasta sepelistä alkoi kasvamaan jotain, mitä ensin luulin rikkaruohoiksi (kyllä, meillä rikat kasvavat iloisesti myös siellä, missä on niiden kasvua estävää kangasta maassa) ja meinasin ruveta niitä siitä sepeliltä nyppimään irti. Onneksi en (ajattelin, että se terassi peittää ton kohdan pian kuitenkin), koska osoittautui, että ruukuissa olleet orvokit ovat tosiaan siementäneet ja alkoivat nyt kasvaa siinä sepelillä. Ihan varmasti, jos olisin yrittänyt ihan tarkoituksella kasvattaa orvokkeja, siitä ei olisi tullut mitään :D

Sitten vielä loppuun kylmä lounassalaatti, josta tekisi mieli sanoa jo nyt, että tämä on kesän 2020 The Lounasruoka. Kesällä syöminen on mulle aina vähän ongelmallista; nukun myöhään ja syön tosi pienen aamupalan. Lounasaikaan ei vielä ole nälkä ja iltaruoka on usein vähän turhan tuhti päivän ainoaksi ruuaksi. Olen nyt tehnyt ainakin yhden päätöksen kesän ruokiin liittyen ja se on se, että koitan panostaa päivällä syömiseen. Ihan kuten töissä ollessanikin, mulle sopii parhaiten se, että syön reilun ja täyttävän kylmän lounaan, iltaruoka ei ole sitten niin kauhean tärkeä. Tämä sekoboltsisalaatti on sellainen, mitä pystyy muuntelemaan erilaisilla mausteilla ja kasviksilla vaikka kuinka, se pitää nälkää pitkälle iltaan ja sopii taatusti myös esim. grillivartaiden seuraksi (jos joku vaan saisi aikaiseksi grillata...). Kasviksia voi siis muunnella ihan vapaasti maun ja jääkaapin sisällön mukaan, kuten myös tietenkin mausteita. Itse tykkään eniten tuosta combosta, mikä reseptissä on. Vihreää kannattaa ehdottomasti silputa mukaan (kuten ohjeessa onkin), mulla unohtui yritit tällä kertaa kauppaan, siitä tuo olmi ulkonäkö.



Kesän paras sekoboltsisalaatti

  2dl couscous -ryynejä 
  2dl kiehuvaa vettä
suola, mustapippuri
curry, paprika, kurkuma, chilihiutaleet
oliiviöljy
purkillinen huuhdeltuja kikherneitä
paprikaa
kukkakaalia
persiljaa (ja muita yrttejä) silputtuna
(sitruuna)

Sekoita mausteet (kaikkia melko reilusti, suolaa tietenkin varovasti) couscousin sekaan, kaada kiehuva vesi päälle ja peitä kulho kelmulla tai lautasella. 
(Tarkista toki ensin, mitä oma couscous-pakettisi sanoo kypsentämisestä, 
mutta yleensä tuo 1:1 on se, mikä toimii.)

Ryynien turvotessa pilko kasvikset kulhoon ja sekoita joukkoon kikherneet.

Sekoita couscous irtonaiseksi haarukalla, lisää loraus oliiviöljyä, sekoita kasvisten joukkoon ja tarkista maku. 
Lisää joukkoon puolitetut Boltsit. 

Lisää loraus sitruunaa, mausteita tai öljyä, jos siltä tuntuu. 
Anna makujen tassantua jääkaapissa vähintään tunnin verran. Ellet malta - syö heti!

Olisikohan tämä "rakas päiväkirja" - postaus, josta tuli nälkävuoden pituinen, nyt tässä? Tuntui kivalta kirjoittaa ja jotenkin on semmoinen pöhinä tällä hetkellä, että kaipaan kirjoittamista tällä hetkellä enemmän, kuin pitkään aikaan.
Jotenkin on myös sellainen olo, että nyt on ihan pakko saada kesän ensimmäinen raparperipiirakka! Ne onneksi kasvavat mulla ilman mitään sen kummempia ongelmia. Löysin kivan ja simppelin ohjeen, jota ajattelin testata. Jos se osoittautuu hyväksi, kerron teille sitten ensi kerralla.

Mitä sun kesäsuunnitelmiin kuuluu?


tiistai 26. toukokuuta 2020

SUKUNIMEN ENSIMMÄINEN KIRJAIN (L)

Olen jo pitkään kaivannut jotain uutta blogihaastetta, jonka avulla saisi tätä oman (ja muiden) koronakevään vakavuutta vähän kevennettyä. Ja tänään sen sitten pääsin nappaamaan Annukan blogista. Kuten Annukka totesi, tämä oli kiva, koska ei liikaa rasita aivoja. Mutta silti näitä "aivottomiakin" on kiva lukea - aina oppii kaveribloggaajista jotain uutta! Ja joskus jopa itsestäänkin.

Tämä tuli ihan mahtavaan saumaan päätä nollaamaan kesken lukuvuoden viimeisten kokeiden korjaamisen. Kun on juuri lukenut 33 vastausta otsikolla "proteiinisynteesi", oli aika kiva miettiä välillä jotain ihan muuta. Ihan muuten pakko kehua tähän väliin mahtavia opiskelijoita; tuo on tosi vaikea aihe ja olivat sen oppineet hirveän hyvin kaikesta mun etäsekoilusta huolimatta. Voi että mä niin odotan niiden näkemistä ensi syksynä ❤

Tehtävänä on siis kirjoittaa käyttämällä oman sukunimen ensimmäistä kirjainta otsikkosanojen alle, mitä ne tuovat mieleen. Ensin siis vain yksi sana ja perustelujakin voi esittää.

VAATE

Jostain syystä ensimmäiseksi tuli mieleen laamapaita, mutta vastaan kuitenkin legginssit. Vedän ne jalkaan joka päivä kun tulen kotiin töistä ja nyt koronakevään aikana olen elänyt ne jalassa 95 % ajasta. Mulle sopii ihan hyvin, että muut käyttää niitä kodin ulkopuolellakin, mutta itse pyrin kyllä aina vetämään farkut jalkaan kauppareissulle ja varsinkin työpaikalle. Legginssien pitää olla tietenkin mukavat eli riittävän korkeat vyötäröltä, kuminauha ei saa kiristää (kröhöm, tämän kevään legginseissä on syystä tai toisesta kuminauha päässyt kutistumaan), riittävän pitkät (mulla on pitkät sääret) ja mielellään yksiväriset. Joskus iskee kukka- tai muu kuviokausi, mutta se tuo aina omat haasteensa, koska sitten pitää valita yläosa niin, että värit ei riitele! Mä en monessakaan asiassa ole perfektionisti, mutta tuppaan olemaan aikamoinen värinillittäjä aina välillä.

JUOMA

Yritin väännellä ja käännellä, miten saisin punaviinin sopimaan tähän (lempeä punaviini?), mutta mieleen pompsahti Lemonade, juoma, joka kiehtoi mua lapsuudessa ihan kamalasti. Siitä oli varmaan Viisikko- tai Anna-kirjoissa ja aina mietin, että sen täytyy olla jotain ihan superhyvää. Olen tykännyt sitruunasta pienestä pitäen ja yritin sitä monta kertaa tehdä pienenä sekoittamalla vettä, sitruunanmehua ja sokeria. No joo, ihan ok, mutta jotenkin aina tajusin, että jotain muuta siihen pitäisi lisätä, ei se muuten olisi niin kouhkattu juttu. Aikana ennen nettiä en tietenkään saanut asiaa selvitettyä mistään ja vasta kun lähdin Jenkkeihin vaihtariksi 1986 opin, että Lemonaden salaisuus on tomusokeri TAI vaaahterasiirappi!

Kuva ja resepti täältä
PAIKKA

Liguria (Italia). Tarkkaan ottaen tämähän ei ole paikka, vaan alue, mutta menkööt. Rakkauteni Italiaan heräsi Ligurian rannikolla vuonna 1997 (öööh, tai jotain sinne päin) ja edelleen tuo karu, mutta niin älyttömän kaunis alue edustaa minulle kaikkea sitä, mitä saapasmaassa rakastan. Olen ollut tuolla kahteen kertaan ja ihan vähän aikaa sitten eli viime talvena, sanoin miehelle ja pojalle, että seuraava Italian reissu kohdistuu sitten Ligurian alueelle. No, saas nähdä, kuinka kauan siihen menee, että seuraavan kerran matkustetaan (yhtään mihinkään), mutta hyvää kannattaa odottaa!

Kuva täältä

Kuva täältä
RUOKA

Lasagne tulee ensimmäiseksi mieleen, varsinkin kun tein just vähän aikaa sitten tosi hyvää kasvislasagnea. Vastaan kuitenkin äidin tekemä lihakeitto, koska niin hyvää keittoa ei saa mistään. Siitä ja muista "pyhistä resepteistä" olen kirjoittanut täällä. Muista, EI lanttua!!!

ELÄIN 

Lammas. Sympaattinen ja hyödyllinen eläin.

KUKKA

Lupiini. Joo, tiedetään tiedetään, vieraslaji ja pitäisi hävittää ja niin edelleen. Lupiini on kuitenkin minulle ihan erityisen rakas kukka, koska minulle todella läheisellä isoäidillä oli lupiineja Turun saaristossa sijaitsevalla mökillä kukkapenkissä. Se oli sitä aikaa, kun lupiini ei vielä ollut valloittanut koko maata. En ole ihan varma, mistä ne oli siihen penkkiin tuotu, mutta ne saavat minut joka kerta ajattelemaan isoäitiäni. Ja kaiken uhalla sanon, että kyllä ne ovat kauniita. Vieraslaji tai ei. (Sitä paitsi; uskooko kukaan, että lajia saataisi enää meiltä hävitettyä?)

TYTÖN NIMI

Laura. Tykkään nimestä ja olisiko Pieni Talo Preerialla Laura myös vaikuttanut tähän joskus aikoinaan!

POJAN NIMI

Lauri. Hieno, perinteinen miehen nimi.

AMMATTI

Levyseppähitsaaja. Tyhmä läppä tyhmissä akateemisissa piireissä, että "se on vaan semmoinen joku levyseppähitsaaja". Olen itse aina inhonnut ja halveksinut sitä, että jotkut (ei tietenkään kaikki) akateemisesti koulutetut pitävät "amislaisia" jotenkin huonompina ihmisinä. Alhaisimmat ihmiset, joita olen koskaan tuntenut, ovat olleet akateemisia ja toisinpäin; sydämeltään fiksuimmat usein juuri niitä "amislaisia". Tästä kuuluu kiitos vanhemmilleni, jotka opettivat tämän ajattelutavan minulle jo pienestä pitäen, vaikka meillä akateeminen koti olikin. Ja hei, kokeilepa itse tehdä täydellinen hitsaussauma!

Kuva täältä
 KUVAUS HENKILÖSTÄ

"Hän on sellainen luonnollinen, luova, lumoavan kaunis, lempeä, leppoisa ja lorvimiseen kykenevä." Olisipa ihanaa, että joku kuvailisi mua noin! Muut kohdat ehkä osuvat kohdilleen, mutta en kyllä kaikesta itsestäni tykkäämisestä huolimatta voi kuvailla itseäni lumoavan kauniiksi :D

Toinen ääripää on lipevä limanuljaska. Silloin kun käytän jostain ihmisestä tuota kuvausta, lopullinen tuomio on jo annettu. Limanuljaskan statuksesta ei koskaan pääse eroon.

JOKA KODISSA 

Ensin olin että liesituuletin tai lakanat, mutta sitten tajusin, että ei tässä nyt sellaista tietenkään haeta. Lempeys on asia, mitä toivoisin löytyvän ihan jokaisesta kodista. Lempeyttä silloin, kun joku mokaa, on tyhmä tai känkkäränkkä tai muuten vaan viettää huonoa päivää. Lempeyttä myös omaa itseään kohtaan ihan samalla tavalla, kuin sitä kohdistaa muihinkin. Lempeys on mun mielestä myös fyysistä; syliin ottamista, paijaamista ja halaamista.

Ja koska jokaista haastetta pitää aina vähän venyttää ja muokata, lisäsin vielä pari omaa sanaa:

KEITTIÖVÄLINE

Keittöihmisenä oli pakko saada tänne jotain muutakin, kuin vain ruoka. Olisi kiva sanoa, että talvella ostamamme leipäkone on ollut kovassa käytössä, mutta näin ei kyllä ole ollut. Kivoja leipiä olen tehnyt, mutta se ihana sitko jää muodostumatta leipäkoneessa.... Mutta siis välttämättömin keittiöväline on tietenkin ja ehdottomasti liesituuletin! Ilman sitä kotona haisisi koko ajan ummehtunut ja väljehtynyt ruuan haju, mikä on ehkä kamalinta mitä tiedän.

TUOKSU

Lapsen tuoksu, voiko tähän vastata mitään muuta? Pieni vauva, taaperoikäinen, esiteini - kaikki ihan yhtä ihania tuoksuja ❤ En vielä tiedä, miltä täysteini tuoksuu (hyviä suosituksia nuorille sopivista dödöistä otetaan vastaan...), enkä sitä, miltä oma aikuinen lapsi tuoksuu. Uskon kuitenkin vahvasti siihen, että oman lapsen tunnistaisi satojen joukoista, jos se pitäisi nuuhkimalla etsiä. Oma vielä onneksi päästää nuuhkuttamaan aina välillä ❤

Myös tuomi tuoksuu aivan ihanalta!! Kuva täältä
En tällä kertaa jaksanut oikolukea tekstiä Wordin kautta, minkä siis teen yleensä aina. Tämä johtuu siitä, että mulla on jonkinastienen LU-KI -häiriö (ei niitä silloin viime vuosituhannella diagnosoitu). Muutenkin on kiire jatkamaan kokeiden lukemista, jotta pääsen viikonloppuna aloittamaan LOMAN. Yleensä mulla on aina vähän huono omatunto tässä vaiheessa vuotta siirtyä lomalle jo nyt, mutta nyt tämän koronakevään jälkeen on kyllä ihan pakko sanoa, että ei kaiherra mieltä ollenkaan! (Ja jos joku kuitenkin on katkera meidän opettajien pitkästä kesälomasta, niin muistakaa, että noin puolet siitä on palkatonta eli ns. kesäseisausta tai mikä se nyt viralliselta nimeltä onkaan. Ollaan siis käytännössä palkattomalla osa kesästä, mutta vuoden aikana tehty työ jaetaan kaikille kuukausille, ettei ihan ilman rahaa tarvitse olla heinäkuussa.) 

Toivon, että mahdollisimman moni tarttuu tähän kivan kepeään ja leppoisaan haasteeseen! 
Jos kirjoitat blogia ja vastaat näihin kysymyksiin, olisi kiva jos tulisit vinkkaamaan omasta blogistasti täällä kommenttipuolella!

keskiviikko 20. toukokuuta 2020

MITÄ KORONAKEVÄT ON OPETTANUT?

Olen jo hetken aikaa miettinyt, että haluan kirjata tänne blogin puolelle jonkinlaista yhteenvetoa tästä poikkeusajasta ja nimenomaan siitä, mitä kaikkia ajatuksia se on saanut aikaan. Tämä on tällä hetkellä ainoa päiväkirjani, en ole kirjoittanut paperiversiota enää vuosiin, mutta paperikalenteriin olen kirjannut kaikkien menojen lisäksi ajankohtaisia juttuja ja välillä jopa ajatuksianikin. Tämän kevään ajalta paperikalenteri on kuitenkin täysin tyhjä, joten ainoat merkinnät tästä ajasta tulevat löytymään täältä blogin puolelta.




Tämä vihko on hauska muisto: olen joka aamu kirjannut ylös päivän tehtävät jutut (eivät mahtuneet normaalin kalenterin puolelle) ja myös päivän mittaan lisäillyt / yliviivaillut tekemisiä. (Kuva on tarkoituksella epätarkka, jotta tietyt henkilötiedot eivät erottuisi.)

Olisi tosi hienoa aloittaa jollain mahtavan ylevällä oivalluksella, josta kävisi ilmi joku luonteen kasvaminen ja blaablaablaa. On kuitenkin ihan pakko aloittaa asialla, joka on kaikessa yksinkertaisuudessaan tämä:

Vitutukseen ei kuole.

Anteeksi vaan kielioppini, mutta suomen kielestä ei löydy parempaa sanaa kuvaamaan tuota tunnetta. Vaikka v-sanan käyttöä kaihdan ja kavahdan silloin, kun sitä käytetään vain turhana täytesanana, niin pidän sitä kuitenkin yhtenä parhaana sananamme kuvaamaan... no, sitä kun vituttaa! Ja ai että niin on tehnyt lukemattomina päivinä tämän kevään aikana. Yleensä mulla menee negatiiviset tunteet ohi yhtä nopeasti, kuin ne kuohahtavat pintaan, mutta tämä kevät 2020 oli viikkokausia vain ja ainoastaan tuota yhtä tunnetta. Se oli uuvuttavaa, kamalaa, pelottavaa, kuormittavaa ja peitti kaikki muut tunteet alleen. Olin oikeasti ihan varma jossain vaiheessa, että en pääse siitä yli enää koskaan ja että murrun sen kaiken alle. Mutta niin vaan siitä selvittiin. Sen kummemmin asiaa analysoimatta (senkin aika tulee varmasti joskus), oli hienoa huomata, että ihan pohjaltakin pystyy kömpimään ylös. (Ja nyt tähän huomautus: en todellakaan tarkoita rinnastavani omaa paskaa fiilistäni heihin, jotka ihan oikeasti ovat pohjalla, masentuneita ja lamaantuneita syystä tai toisesta. Puhun nyt vain itsestäni ja tuntemuksistani verrattuna siihen normaaliin, aikaan ennen Koronaa.)

Paljon muitakin asioita on ja jokaisesta tekisi mieli kirjoittaa kokonaisen postauksen mittainen höpinä. Jotta tämä ei postaus ei jäisi roikkumaan keskeneräisiin, listaan ne tähän nyt vain lyhyesti itselleni muistiin ihan satunnaisessa järjestyksessä. Saatan palata yksittäisiin kohtiin myöhemmin, mutta nyt pidän tärkeimpänä saada nämä paperille.


Olen aina tiennyt, että työ on minulle tärkeää, mutta en ollut tajunnut aikaisemmin, kuinka välttämätön osa se on elämääni. Ja siis nimenomaan semmoisenaan, kuin sitä normaalitilanteessa pääsen tekemään. En tätä ala vatvomaan tämän enempää, koska olen käyttänyt tänä keväänä jo ihan tarpeeksi aikaa tästä puhumiseen.

Työyhteisön ja opiskelijoiden merkitys omassa sosiaalisessa elämässäni on näemmä todella suuri. Olen nykyjään (siis jo monen vuoden ajan) aika erakko siinä mielessä, että näen ystäviäni ja ylipäätään ihmisiä tosi harvoin. Mahtavat työkaverit ja fiksut nuoret muodostavat normaalisti merkittävän osan ihmiskontakteistani ja molempia olen kyllä kaivannut tosi paljon tämän kevään aikana!

Olen näemmä sellainen, että kun arjen arvosana laskee alle kriittisen pisteen, alan vellomaan ja marisemaan asioista. Ei hyvä - ei jatkoon! Tälle pitää tehdä jotain (tai sitten vaan toivoa, että tällaista kevättä ei tule enää ikinä).

Osaan työntää pelon tunteet aika nopeasti johonkin mustaan aukkoon, takaisin sinne, mistä ne ovat tulleetkin. Tällä tarkoitan nyt pelkoa omasta tai läheisten sairastumisesta. Muutaman kauhun hetken olen yön pimeinä tunteina viettänyt näiden tunteiden parissa, mutta näköjään vahvuuteni loppujen lopuksi on olla huolehtimatta liikaa isoista asioista. Pienistä asioistahan sitten huolehdin senkin edestä lähes 24/7, mutta se ei liity tähän kevääseen, vaan on luonteenpiirre, joka mulla on ollut aina.

Positiivisena juttuna on ollut hienoa huomata, kuinka hyvin olemme perheenä pärjänneet tässä tilanteessa. Mies toki on käynyt töissä, että ihan samassa sardiinipurkissa emme ole joutuneet kököttämään, mutta varsinkin lapsen kykyyn sopeutua radikaaliin muutokseen lähes yhdessä yössä olen todella ylpeä.

Niin ikään positiivista on se, että tämä kevät on konkretisoinut sen, kuinka vähällä sitä pärjää. En ole kokenut mitään vieroitusoireita siitä, että en ole päässyt spontaanisti ostamaan uutta paitaa tai jotain muuta (näköjään) tarpeetonta. Rahaa on kulunut tosi vähän, kun bensakulut ovat pienentyneet noin 80 % normaalista, eikä mitään spontaania tuhlaamista ole tullut tehtyä, joten jotain on kerrankin jäänyt jopa säästöön. Nämä säästöön päätyneet rahat olen lisännyt kesän lomareissua varten säästettyihin rahoihin (mulla oli ihana suunnitelma, mutta ei mietitä sitä nyt ❤) ja olen uskaltanut tehdä päätöksen näiden rahojen suhteen ja hankin meille pitkään haaveillun uima-altaan. Lomarahat laitetaan terassiin. jota myös on suunniteltu jo monta vuotta. Näköjään olen sellainen, että jos niillä rahoilla olisi ollut muuta käyttöä, en olisi "uskaltanut" saada aikaiseksi näitä kahta asiaa, joista olen jo pitkään haaveillut. Vähän outoa, jos ihan tarkkaan asiaa miettii... (niinpä me emme mieti sitä tämän tarkemmin).

Kun normaali otetaan sulta pois, pienet asiat (työn lisäksi) ovat kuitenkin ne, mitä jää eniten kaipaamaan. En ole harmitellut menetettyä lomareissua, en missattua Elastisten keikkaa lapsen kanssa (no okei, harmittelin sitä kyllä aika paljon...), en oikeastaan kauheasti mitään isoa. Mutta olen kaivannut ihan jumalattoman paljon kirjastoa (nyt kun lainaamaan on taas päässyt, olen ehtinyt hakea jo kolme kertaa varattuja kirjoja meidän pienen kirjaston "koronakopista"), uimahalliin pääsemistä, ihmisten halaamista ja kättelemistä, yskimistä julkisesti ilman, että tuntee itsensä spitaaliseksi. Kaipaan sitä, että voin kaupassa hipelöidä tomaatteja tai avocadoja ennen kuin sujautan ne pussiin. Odotan sitä päivää, ettei joka paikkaan mennessä tarvitse muodon vuoksi löträtä sen käsidesin kanssa (joka siis on tietenkin parempi kuin ei mitään, mutta ilman käsien pesemistä aika turhaa touhua). Kun ei tarvitse ihan kaikesta mahdollisesta miettiä, että saako näin nyt tehdä.

Tärkeimpiä ovat tietenkin nämä. Kun pääsen taas halaamaan vanhempiani ja sisaruksiani. Kun näen taas (puoli)lapset ja -lapsenlapset. Kun pääsen istumaan iltaa kahden rakkaimman ystäväni kanssa ilman turvavälejä tai halauskieltoja. Kun herään ensimmäistä kertaa aamulla niin, että ensimmäinen ajatus ei ole "mitäköhän tänään?".

Tästä jäi pois varmasti ihan älyttömän paljon, mutta tärkeimmät ehkä tässä. Loppuun säästin kuitenkin kevään positiivisimman asian, josta toivon, että saisin jatkaa näin ikuisesti.

Tissiliivejä ei ole tarvinnut käyttää kuin kaupassa käydessä. 
Eikä välttämättä aina silloinkaan.


Mites teillä muilla? 
Onko sellainen tunne, että pystyy jo summaamaan jotain tästä keväästä, 
vai ovatko ajatukset vielä auki? 
Oletko oppinut itsestäsi tai elämästäsi jotain tärkeää?

maanantai 18. toukokuuta 2020

KEVÄÄN PARAS MIETELAUSE JA KOUKUTTAVAN HYVÄ KASVISLASAGNE

Mulla ei ole koskaan ollut mitään selkeää elämän ohjetta tai mottoa (ellei "jos sitä ei ole ihan pakko tehdä tänään, siirrä se huomiselle" lasketa, haha). Aina joskus sellaista joku kysyy (vaikkapa opiskelija, joka tekee musta jutun koulun lehteen tai joku blogeissa kiertävä haaste) ja olen joka kerta ihan yhtä "ööööh, ei nyt kyllä tule mieleen mitään...". Nyt olen kuitenkin löytänyt sellaisen mietelauseen, jonka haluan lanseerata sekä tämän Koronakevään 2020 mietelauseeksi, että myös mun loppuelämän kantavaksi motoksi.

Älä yritä olla ainutlaatuinen.
Keskiverto on ihan ok.



Tämä on Mark Mansonin kirjasta Kuinka olla piittaamatta paskaakaan, jota en kyllä vielä itse ole lukenut, mutta näen kirjan takakannen päivittäin kulkiessani miehen yöpöydän ohi vaatehuoneeseen. Joka päivä tuo saa hymyn huulilleni; ajattelin, että teen siitä semmoisen kliseisen mietelausetaulun vessaan niin, että voin tuijottaa sitä päivittäin jatkossakin.

Ja kun asiaa tarkemmin miettii, niin olen itse asiassa aina elänyt tämän ajatuksen mukaisesti - ja siis silleen positiivisella tavalla. En ole koskaan ollut hirveän kunnianhimoinen, en vaatinut itseltäni mahdottomuuksia ja olen ollut tyytyväinen itseeni lähes kaikessa, mitä olen tehnyt, oli kyse sitten äitiydestä, opettajuudesta tai ylipäätään ihmisenä olemisesta. On aika huojentavaa ja helppoa elää näin! Ainoa poikkeus tähän on ollut nyt tämän kevään aikana (silloin alussa), kun vaadin itseltäni 110% suoritusta työssäni ja ajoin itseni ihan piippuun. Ihan turhaa - kun lopputulos kuitenkin oli se, että suoritus oli suurin piirtein keskinkertainen! Kun tajusin tämän ja muistin laskea riman takaisin sille tasolle, missä tiesin kulkevani ja mihin pystyn, työ ja elämä kaiken kaikkiaan on ollut taas kivaa ❤

Mutta sitten muihin aiheisiin eli pitkästä aikaa ruokaan ❤ Mulla on pyörinyt kasvislasagnen tekeminen mielessä jo ties kuinka monta viikkoa, mutta en vaan ole saanut aikaiseksi. Lasagne ylipäätään on sen verran työläs ruoka, että sitä tulee tehtyä aika harvoin ja koska en ole (ainakaan muistaakseni) aikaisemmin kasvisversiota siitä tehnyt, niin jäin pyörittelemään ajatusta mielessäni ikuisuudeksi. Kun sitten kävi niin, että viimeisimmässä Kuukausiliitteessä sattui olemaan Antti Rinteen resepti, joka vielä vaikutti ihan superhyvältä, niin päätin viikonloppuna vihdoin kokeilla.

Oli jotenkin huvittavaa, että resepti tuli juuri Rinteeltä, koska olen (kasvislasagnen lisäksi) miettinyt häntä monta kertaa tämän kevään aikana! Minähän olen normaalisti hyvin epäpoliittinen ihminen, mutta tänä keväänä päättäjien touhuja on sattuneesta syystä tullut seurattua aika intensiivisesti. Ja lähes yhtä monta kertaa, kun olen kehunut Sanna Marinia, olen huokaissut kiitoksen siitä, että Rinteen pääministerikausi ehti loppua ennen tätä kriisiä. Kaikki kunnia Antille - jotenkin jopa tykkään hänen lupsakkaasta nallekarhumaisesta olemuksestaan, mutta miettikää nyt häntä johtamassa maata tällaisessa tilanteessa, huhhuh!

En otsikoinut tätä Antti Rinteen kasvislasagneksi, koska muutin reseptiä ihan pikkaisen (jääkaapin tyhjennysoperaatio sopii tällaisiin kasvissoosseihin mainiosti). Mutta alkuperäinenkin on varmasti ihan älyttömän hyvää, sen ihan "maistaa" reseptiä lukiessa. Mitään pikaruokaa tämä ei todellakaan ole, itse sain aikaa kulumaan kolme tuntia tämän tekemiseen (puuhailin kyllä välillä kaikkea muutakin ja keitin soossia huomattavasti pidempään, kuin mitä alkuperäisessä ohjeessa neuvotaan), eikä kyse myöskään ole keventäjän herkusta kasvis -etuliitteestä huolimatta. Jos kalorit uskaltaa unohtaa, eikä kaihda vähän pidempää keittiössä seisoskelua, niin rohkenen väittää, että tätä kehtaa tarjota ihan juhlaruokanakin - sen verran maistuva lopputuloksesta tuli! Annos oli myös sen verran suuri, että paistoin sen kahdessa vuoassa ja pakastin toisen.

Kasvislasagne

paketillinen (pinaatti)lasagnelevyjä (levyjen määrä riippuu vuoan koosta)
1 kesäkurpitsa 1/2 cm siivuiksi viipaloituna

Kasviskastike: 

3 isoa porkkanaa raastettuna
2 sipulia silputtuna
4 valkosipulinkynttä raastettuna
2 suippopaprikaa pieneksi kuutioituna
kourallinen silputtua lehtikaalia
pieni purkki kapriksia
1/2 dl aurinkokuivattuja tomaatteja kuutioituna + reilu loraus tomaattien öljyä
1 tlk tomaattimurskaa (+ tölkin huuhteluvesi)
1/2 ruukkua basilikaa silputtuna
1/2 ruukkua oreganoa silputtuna
suola, mustapippuri, hunaja, sokeri

Juustokastike:

50 g voita
1 dl vehnäjauhoja
6 dl kasvislientä
2 dl kuohukermaa
2 dl parmesania raastettuna (n. 100 g)
200 g mozzarellaraastetta (sekoitus mozzarella/emmental käy myös hyvin)
suolaa, mustapippuria
muskottipähkinää

Pinnalle kourallinen mozzarellaraastetta (tai jotain muuta juustoa, mitä jääkaapista löytyy)

Laita aurinkokuivatut tomaatit öljyssään pannulle kuumenemaan ja lisää hetken kuluttua sipulit. Kuullota muutaman minuutin ajan, lisää sen jälkeen joukkoon porkkanat, paprika, lehtikaali ja kaprikset. Sekoittele kuumalla pannulla n. 5 min, lisää tomaattimurska (ja purkin huuhteluvesi), suolaa, pippuria, loraus hunajaa ja ripaus sokeria. Kuumenna kiehuvaksi, laske sen jälkeen lämpötilaa niin, että seos poreilee. Anna porista pienellä lämmöllä noin 1,5 tuntia, hämmennä ja maista välillä. Vähempinkin aika riittää, mutta mitä pidempään haudotat, sitä parempaa!

Viipaloi kesäkurpitsat kastikkeen poristessa ja levitä viipaleet leivinpaperiarkin päälle. Ripottele pinnalle kevyesti suolaa ja anna siivujen "hikoilla" n. 15 min. Voitele sillä aikaa uunivuoka oliiviöljyllä ja aloita juustokastikkeen tekeminen. Kuivaa kesäkurpitsaviipaleet talouspaperilla.

Sulata voi pannulla (varo, ettei ruskistu) ja sekoita joukkoon jauhot kunnolla sekoittaen. Lisää kasvisliemi ja kerma (edelleen kunnolla sekoittaen) ja kiehauta (koko ajan sekoittaen) parin minuutin ajan. Laske lämpöä, lisää rouhaus mustapippuria, ravistus (oman maun mukaan) muskottipähkinää ja parmesanjuusto. Anna poreilla matalalla lämmöllä n. 10 minuuttia (sekoita välillä).

Lado ruoka vuokaan: pohjalle kasviskastiketta, seuraavaksi kesäkurpitsasiivuja, kourallinen juustoraastetta, lasagnelevyjä ja juustokastiketta. 
Toista, kunnes vuoka on täynnä. 
Päällimmäiseksi pitää tulla kerros juustokastiketta ja kourallinen juustoraastetta.

Paista 200 asteessa noin 30 minuuttia. Anna vetäytyä 15 minuuttia ennen syömistä.


(Jos maltat odottaa ja antaa annoksen jäähtyä huoneenlämöiseksi, on sen maku ihan omaa luokkaansa!)





Vinkki yrttiruukkuihin liittyen: harvoin tarvitsen kokonaista ruukkua ja vaikka kuinka yritän ylläpitää niitä vesilasissa, pääsee se loppu yleensä nuukahtamaan ja päätyy biojätteeseen, mikä on harmittavaa monellakin tapaa. Olen nyt kevään aikana ryhdistäytynyt ja ruvennut pakastamaan loput yrtit silputtuina pieniin minigrip-pusseihin. Tässäkin tapauksessa, kun ohjeessa tarvitaan puolikas ruukku molempia, löytyy pakkasesta nyt valmis sekoitus tähän ruokaan. Sama pätee muuten myös purjoon, harvemmin sitä tarvitsee sen 10 cm enempää ja lopuille yleensä käy huonosti. Sitäkin löytyy nyt pakkasesta pikkupusseissa monen keiton tarpeisiin. Kun vaan vielä muistaisi ottaa ne käyttöön, mutta se onkin sitten jo ihan toinen tarina se...


p.s. harmittaa, kun olen päästänyt tämän blogin tunnisteet leviämään ihan käsiin! 
Multa puuttuu niistä selkeä punainen lanka ja niitä on ihan liikaa. 
Kuitenkin ajatus siitä, että alkaisin niitä siistimään ja päivittämään jotenkin järkevämmäksi tuntuu niin mahdottomalta urakalta, että taitaa jäädä ajatuksen tasolle...