KARSI HYVÄ IHMINEN, KARSI!

Törmäsin Facessa hauskaan (ja mun vähän kaksimieliseen ja huonoon huumorintajuun vetoavaan) sanakikkailuun, jossa leikittiin meidän ääkkösillä: "näinkö väärin" vs. "nainko vaarin". Hetken hihiteltyäni tajusin, että tästähän tuli aihe mun kirjoitukseen. "Karsi hyvä ihminen, karsi" vs. "kärsi hyvä ihminen, kärsi".

Kaikilla meillä on stressiä, eikä siitä normaalitilanteessa mun mielestä kannata tehdä kauhean isoa numeroa. Itse asiassa usein pieni stressi, ainakin se semmoinen positiivinen, ajaa meitä hyvällä tavalla eteenpäin ja jopa parantaa suorituskykyä. Jokaisella kuitenkin on se tietty yksilöllinen raja, jonka yli stressikäyrä ei saa kohota - ja aika monella meistä vielä tämän yläpuolella se kriittinen raja, jonka kohdalla vasta ymmärrämme lopettaa tai ainakin hiljentää. Tai siis toivottavasti näin - ne, jotka eivät tähän syystä tai toisesta kykene, palavat loppuun joko hetkellisesti tai pahimmassa tapauksessa tosi pahasti.

Olen aika hyvä sietämään stressiä, mutta rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että suurin osa mun omasta stressistä on yleensä sitä lyhytkestoista ja jopa hyvälaatuista. Tosi harvoin akuutti tilanne kestää muutamia päiviä pidempään tai on sellaista, joka aiheuttaisi pahanlaatuista elämänhallinnan ongelmaa. Pari viikoa sitten käyrä kuitenkin kohosi sinne punaiselle alueelle hyvin lyhyessä ajassa ja tajusin, että en selviä täysjärkisenä ja toimintakykyisenä, ellen tee pikainventaariota elämässäni.

Yksikään aihe, jotka tuohon stressiin liittyivät, ei kuitenkaan ollut sellainen, että pystyisin niihin vaikuttamaan. Eikä ole edelleenkään, samoissa punaisissa lukemissa siis huidellaan noiden suhteen edelleen. Oli siis pakko tarttua pienempiin juttuihin, jotta pää ei hajoaisi. Oli aika karsia kaikki mahdollinen minimiin.

Enkä nyt tarkoita Marie Kondomaista karsimista, vaikka saisi silläkin varmaan aikaiseksi jonkinlaista mielenrauhaa. Mutta ajatus siitä, että alkaisin läpikäymään sukkalaatikkoani ja sitten viikkaamaan niitä jäljelle jääneitä pystyasentoon, tuntui tuossa hetkessä aika absurdilta. Tein pikaisesti listan kaikesta siitä, mikä aiheuttaa isompaa tai pienempää stressiä ja nimenomaan nyt niistä sellaisista asioista, joita arjessa voi lähteä karsimaan ihan tuosta vaan. Ja sitten heivasin ne kaikki "tehdään myöhemmin" -listalle. Tuntui kieltämättä aika radikaalilta, mutta muistin tuolla hetkellä myös sen, että olen onneksi sellainen, joka tähän pystyy.

Kieltämättä vähän nauratti, kun luin sitä listaani. Sieltä meinaan löytyi juttuja, joita toteutan ihan viikoittain, kuten esim. "ei ole pakko siivota niin vimpan päälle" tai "valmisruokakin kelpaa oikein hyvin". On siis näköjään tuo arjen stressinhallinta mulla ihan kunnossa 24/7 😀

Mutta esimerkkinä vaikkapa tämä blogi. Tämähän ei ole mulle mikään pakko, eikä stressinaihe. En varmaan välttämättä olisi edes kirjoittanut pariin viikkoon tänne mitään ihan normaalitilanteessakaan, mutta tuossa stressiangstissa tämäkin nousi sinne punaiselle listalle hetkellisesti. Kun sitten kävin kirjoittamassa itselleni selityksen olla pois täältä hetken aikaa, ei koko blogi ole pyörinyt mielessä vähään aikaan. Muuta kuin niin, että on tehnyt mieli kirjoittaa ❤

Nyt olen hengitellyt paperipussiin pari viikkoa ja myös paahtanut niiden aiheiden parissa, jotka panostani vaativat. Olen itkenyt muutamaan otteeseen, mennyt nukkumaan iltaisin tosi aikaisin. Syönyt einesruokaa ja suklaata, juonut viikonloppuisin viiniä. Jättänyt menemättä uimaan suunniteltuun aikaan ja toisaalta mennyt silloin, kun siltä on tuntunut. Olen nakittanut imuroimisen miehelle ja jättänyt vahtimatta, tuliko joka nurkka nuohottua. Ostanut itselleni hajuveden, johon ei olisi just nyt ollut varaa, mutta ihan sama. Nukkunut viikonloppuisin myöhään ja maannut pari kokonaista päivää sängyssä kirjaa lukien. Stressi on edelleen läsnä ja kuristaa kurkkua ajoittain, mutta karsimalla olen onnistunut elämään sen kanssa ja tajunnut, että selviän tästä niin kauan, kuin on pakko. Muutakaan vaihtoehtoa ei ole!

Ihan hyvä lasagne tulee, vaikka käyttääkin valmista valkokastiketta!

Mutta se stressistä, nyt iloisempiin aiheisiin! Lapsi meinaa ruveta tekemään youtube-videoita keväällä 13 täyttäessään ja kävi juuri viikonlopun kestoisen työväenopiston videoeditointikurssin. Lupasin hänelle, että hankitaan yhteinen hyvä kamera tässä kevään kuluessa, koska olen itse kaipaillut kunnon välinettä, millä ottaa ruokakuvia. Siis just niitä semmoisia yliaseteltuja kuvia, missä aiheeseen liittymättömät ruoka-aineet poseeraavat kaiken maailman muiden härpäkkeiden keskellä. Tykkään ihan älyttömästi semmoisten kuvien ottamisesta (silloin kun siihen on aikaa) ja vaikka puhelimella / pädilläkin saa ihan hyviä kuvia, niin olisihan semmoinen hyvä kamera tosi kiva. En ole hyvä kuvaaja, en varsinkaan missään muualla kuin keittiössä, mutta kaipa siinä voi kehittyä, jos vaan riittävästi puuhastelee. Minähän kävin ruokakuvia kännykällä -kurssin pari vuotta sitten, mutta aika laiskasti olen kuviin sen jälkeen satsannut. Myönnän, että osasyynä on se, että iski se tyhmä itsekritiikki jossain vaiheessa... mikä on ihan hölmöä. Eihän missään voi kehittyä, jos ei riittävästi tee ja myös välillä useimmiten epäonnistu!

Yksi suurimmista ruokakuvaamistani rajoittavista ajatuksistani on ollut se, että mulla ei ole omaa tyyliä. Että en voi (kehtaa?) postata aseteltuja ja nykerrettyjä kuvia, jotka ovat kaikki jollain tasolla muiden "matkimista". Kunnes tajusin, että ihan sama. En ole valokuvaaja, en edes harrastelijakuvaaja, en ammattimainen ruokabloggaaja (enkä näköjään edes postaa kauhean usein ruoka-aiheisia juttuja). Niin että ihan sama, jos ne harvat kuvani ovatkin muilta saatujen inspiraatioiden varassa? Pyörää on aika vaikea tuolla alalla keksiä uudestaan, joten näillä mennään. Jonkinlaista karsimista tämäkin. Että oppii jättämään ne tyhmät, itseään rajoittavat ajatukset pois.

RUOKAKUVIA KÄNNYKÄLLÄ

Kaikki täällä vähääkään pyörineet tai edes pari kertaa piipahtaneet lukijat tietävät, että Harkittuja herkkuja -blogissa ei todellakaan herkutella kauniilla kuvilla. Ei ole tarkoitus aloittaa (tai jatkaa) postausta millään itsensä mollaamisella, mutta niin se vaan on - minä en ole mikään erityinen valokuvaaja. Jos oikein raadollisen rehelliseksi heittäytyisin, niin sanoisin olevani surkea valokuvaaja. Koko historian aikana täällä on nähty ehkä muutama aika hyvä kuva, muutama lisää ihan kelpokuvia, mutta suurin osa on ollut joku blaaaah tai sitten ihan susi-surkeita. Tässä pari esimerkkiä sieltä pahimmasta päästä... Hah, näitä olisi löytynyt näköjään vaikka kuinka paljon. Kuinka kivoja kuvia noista olisi saanutkaan, jos vaan...

Tähän on monta syytä. Ensinnäkin, en osaa. Toisekseen, ei ole huvittanut (lue: ei ole ollut kärsivällisyyttä) opetella. Kolmannekseen, asia ei ole ollut mulle niin tärkeä. Vaikka kuitenkin tavallaan on ollut; mua on harmittanut kuvien huono laatu ja olen koko ajan ollut täysin tietoinen siitä, että blogillani ei ole mitään mahdollisuutta kivuta enemmän luettujen listoille ilman hyviä kuvia. Mutta mutta... kun kuvat vaan ei ole mulle niin tärkeä asia ja sen takia niihin keskittyminen tai aiheen opettelu ei ole missään vaiheessa kivunnut prioriteettilistalla siihen vaiheeseen, että olisin aiheeseen alkanut panostaa. Olen niin voimakkaasti teksti edellä menevä tyyppi, että keskityn aina vaan siihen ja sen hiomiseen. En myöskään jaksa kauheasti kiinnostua esim. Instan kuvatulvasta, jotenkin se ei vaan anna mulle mitään. Tykkään toki siitä, kun seuraamissani blogeissa on kivoja (upeitakin!) kuvia, mutta en koskaan varsinaisesti pysähdy niiden kohdalle. Teksti on se, mikä minut pysäyttää. Upeinkaan ruokakuva ei inspiroi mua keittokirjassa tai -lehdessä niin paljon, kuin taidokkaasti, näppärästi tai hauskasti kirjoitettu resepti. Itse asiassa monessa blogissa on välillä mun mielestä jopa liikaa kuvia; yhdestä ruoka-annoksesta tai kivasta sohvanurkkauksesta saattaa olla kymmenen kuvaa hilppasen eri kuvakulmasta... Kaikki kunnia näille upeille kuville, kysehän on mielipideasioista, mutta mulle yleensä riittää yksi kuva, maksimissaan kolme tai neljä.

Olen myös vähätellyt omia kännykällä otettuja kuviani ajatellen, että varsinkaan ruokakuvauksessa niillä ei olisi mitään todellista arvoa. Että "kunhan nyt kännykällä räpsäisin tämmöisen...". Siksi innostuinkin ihan valtavasti, kun alkuvuodesta törmäsin tietoon Mari Moilasen kurssista, jolla opetellaan ruokakuvaamista kännykällä. Ihan mahtavaa! Ja kurssin kesto on "vain" 2,5 tuntia eli mielenkiinto pysyy yllä taatusti. Näin siis ajattelin kurssille ilmoittautessani, mutta totta kai tässä kävi niin, että olisin voinut hengata Marin studiolla vaikka koko viikonlopun. Mutta siis, upea ja inspiroiva kurssi, joka herätti mussa ihan uusia ajatuksia ja tuntemuksia kuvaamiseen.

Meitä osallistuja oli vain viisi, mikä mahdollisti sen, että Mari pystyi neuvomaan jokaista ihan kädestä pitäen. Opettaja kun olen, haluan nostaa esille myös sen, että Mari on erinomainen opettaja (sen lisäksi, että myös ihan mahtava ja hurmaava ihminen), mikä ainakin mulle on todella tärkeä asia, kun osallistun jollekin kurssille. Kiitos Mari sulle, sun firman nimi on Rock your Blog, mutta voisit lisätä sinne, että myös you rock ❤

En millään uskalla sanoa olevani nyt kaiken oppinut (tietenkään!!!), mutta sain kyllä niin hyviä vinkkejä ja oppeja kurssilta, että uskallan väittää niiden avulla pystyväni jatkossa ottamaan parempia kuvia. Ja mikä tärkeintä - nyt mulla on into ja inspiraatio kehittyä kuvaajana, mikä mulla puuttui aikaisemmin. Tiedän nyt, että kännykällä voi ottaa uskottavia ruokakuvia ja että niitä ei todellakaan pidä väheksyä tai hävetä. Opin myös käyttämään Snapseed -kuvankäsittelyohjelmaa, jolla pystyy ihmeisiin. En osaa sitä kuin vasta alkavasti ja silti joka kerta kun sen kanssa leikin, tuntuu että olen tekemisissä taikuuden kanssa. Ja joo, tiedän, kuvankäsittelyohjelmia on ollut olemassa jo ties miten pitkän aikaa, mutta kaikki fotoshopit yms. ovat mulle vaan jotenkin ihan liikaa. Ei jaksa! Kirjoitin aiheesta vähän täällä (sieltä löytyy muuten myös se superohje broileripulliin!). Snapseed tekee ihmeitä ihan parilla näpäytyksellä ja vaikka lopputulos ei vielä ylläkään kansainvälisten kilpailujen finaaliin asti (haha!), niin olen kuitenkin ihan super-tyytyväinen tähän otokseeni, joka asettelun puolesta syntyi ihan vahingossa ja sen muokkauskin meni vähän "miten tässä nyt näin pääsi käymään" -tyylillä.

No niin, tästä on vielä pitkä matka mihinkään. Asettelu, sommittelu, tausta, valo... ihan sairaasti mietittävää. Snapseediä pitää opetella ja kokeilla niin paljon, että kärsivällisyys kärähtää taas jossain vaiheessa ihan taatusti ja aivot nyrjähtää, kun ei muista, mitä piti tehdä milloinkin. Olisi myös tietenkin tosi hienoa, jos löytyisi se oma tyyli, joka erottaa muista! Suurin kysymys lienee kuitenkin se, kuinka saada houkutteleva kuva siitä perusmätöstä, mitä meillä yleensä syödään ja mistä tännekin kirjoitan, silloin kun ruokajuttu on vuorossa. Latva-artisokkaa on ihana kuvata mahtavalla alustalla ja hyvällä rekvisiitalla (meinasin tukehtua kateuteen, kun näin Marin studion astia- ja härpäkevaraston ja näen niistä edelleen unia!), mutta kun kännykän linssi tarkentuu peruspasta-ateriaan, niin hymy saattaa hyytyä. Vai hyytyykö? Se nähdään sitten ensi kerralla, nyt on niin nälkä, että sitä pasta-annosta on pakko lähteä tekemään. Tässä kuitenkin meidän perjantai-illan jälkkäristä pari kuvaa.

Edit: kun kuvia katsoo täällä blogin puolella, ne ovat epätarkkoja, vaikka kännykässä ovat ihan teräviä... jotain teen siis väärin, tähänkin täytyy paneutua!

Herkullista ja ihanaa viikonloppua  💗

TÄYDELLISET BROILERIPULLAT

Jeps, otsikko lupaa taas pal-jon, tiedetään tiedetään! Antakaas kun selitän - nyt ei ole kyse siitä, että tässä olisi maailman paras kanapullaresepti tai edes mitenkään erikoinen tai ihmeellinen. Kyse on siitä, että peruspullien tarkka resepti piti saada talteen. Tai siis tässä tapauksessa pihvien, kuten kuvasta huomaatte.

Lihapullat kaikissa muodoissaan ovat ihan maailman parasta ruokaa. Niitä voi syödä sellaisenaan salaatin (ja avocadon ja fetapalan) kanssa lounaalla, sellaisenaan uunissa paahdettujen juuresten ja hummuksen kanssa, hauduttaa kermassa ja syödä muusin kanssa, hauduttaa tomaattikastikkeessa ja syödä pastan kanssa, piilottaa tacojen, tortillojen tai patongin väliin. Niitä voi käydä napsimassa salaa jääkaapista päivällä tai yöllä ja niitä voi pakastaa ilman, että niiden maku tai rakenne muuttuvat. Niitä voi tehdä naudanlihasta, sikanaudasta, lampaanlihasta, broilerista tai kalkkunasta. Ja NYT tuleekin se ainoa ongelma: mikään edellä mainituista jutuista ei tuota tyydytystä, jos lihapullat eivät maistu hyviltä tai varsinkaan jos ne ovat pliisun makuisia.

Teen lihapullat aina naudanlihasta, koska sitä uskaltaa maistaa pikku nokareen raakana. Kuten tiedätte, teen tosi harvoin mitään ruokaa ihan tismalleen ohjeen mukaan ja samaa pätee lihapulliin. Taikinaa voi kuitenkin pikkaisen maistaa ja todeta, että suolaa, pippuria, paprikaa, yrttejä tai millä nyt oletkin tällä kertaa päättänyt pullat maustaa, on sopiva määrä. Mun kärsivällisyys ei riitä (varsinkaan arki-iltana) minkään testipullien paistamiseen. Mutta broileri/kalkkunapullien kanssa testikypsennys on pakko tehdä, koska tipuja ei voi syödä pientäkään määrää raakana. Niinpä mulla tulee tehtyä broilerista lihapullia aika harvoin, koska niiden lopputulos on aina vähän arpapeliä. Nyt siis päätin testata kerralla ja kirjata ylös sen täydellisen broileripullareseptin, jotta siihen voi palata aina halutessaan. Eli nyt noudatetaan ohjetta ihan tarkasti, jotta lopputulos on sitä, mitä halutaan.

Ohje on sillä tavalla aika tylsä, että ei näissä ole mitään erityistä eksoottista makua tai tvistiä yhtään mihinkään suuntaan. Nämä ovat ihan peruspullia ❤ Taikinaan voi sitten halutessaan lisätä vaikka yrttejä tai thaikkumakuja tai tulisuutta lisää. Mutta perusmassan ohje on tässä. Muistakaa se, että jos minä sanon "täydellinen", kyseessä on mun täydellinen. Mun mielestä broilerissa pitää olla sopivassa suhteessa suolaa, mustapippuria, paprikaa, currya, kurkumaa ja valkosipulia. Mun maku on myös melko suolainen (huomioi tämä!!) ja mausteinen, joten jos olet miedompi tyyppi, vähennä mausteiden määrää. Mutta muista, että silloin sun pitää tehdä se testipulla ennen kuin voit kypsentää koko satsin!

Ja vielä yksi juttu ennen kuin päästään varsinaiseen ohjeeseen. Määrä on aika jäätävä: 800 g tipujauhelihaa. Tämä johtuu ihan vaan siitä, että mun mielestä kaikkia lihapullia kannattaa tehdä aina kerralla iso määrä. Eihän sen nyt mikään älyttömän iso homma ole se pullien pyörittely, mutta on siinä oma vaivansa. Ja koska nämä kuitenkin kestävät sen pakastamisen niin hyvin, niin teen aina kerralla ison määrän. Syömme pullia kaksi päivää peräkkäin ja loput pakastan annospusseissa itselleni lounasruuaksi. Kuten jo alussa totesin, lihapullat ovat ihan loistavaa lounasruokaa salaatin, fetapalan, vaikkapa avocadon ja miksei vaikka nokareen hummusta kanssa.

Kypsennän kaikki lihapullat yleensä aina uunissa. Tällä kertaa kuitenkin käytin paistinpannua (koska se testipala piti joka tapauksessa paistaa) ja kuten kuvista näkyy, en tehnyt pullia, vaan pihvejä. Kyllähän toi paistaminen tuo oman kivan lisämakunsa, mutta uunissa kypsentäminen on tietenkin huomattavasti helpompaa.

Broileripullien perusohje

800 g broilerin (tai kalkkunan) jauhelihaa

1 sipuli hienonnettuna

2 valkosipulinkynttä raasetttuna 

nokare voita paistamiseen

1 prk kermaviiliä

1 muna

1 dl korppujauhoja

1 dl ketsuppia

1 tl suolaa

1 rkl soijaa

mustapippuria myllystä reilusti

4 rkl kuivattua ruohosipulia 

2 rkl currya

2 rkl paprikajauhetta

1 rkl kurkumaa

1/2 tl chilihiutaleita

(öljyä paistamiseen)

Hauduta sipulit kypsäksi nokareessa voita. Anna jäähtyä.

Sekoita kermaviili, muna, korppujauhot ja kaikki mausteet isossa kulhossa. 

Anna korppujauhojen turvota hetki, lisää sitten jauheliha ja sipulit. Sekoita massaksi.

Muotoile taikinasta pullia tai pihvejä. Paista halutessasi paistinpannulla tai kypsennä uunipellillä (175 astetta), kunnes pullat ovat kypsiä (aikaa menee reilu puoli tuntia riippuen pullien/pihvien koosta). Tarkista kypsyys ennen syömistä!

Ihmettelette ehkä postauksen kuvitusta! Mähän olen ihan surkea näissä valokuvausjutuissa ja olen huomannut, että mulla ei oikein kärsivällisyys riitä kuvaamisen omatoimiseen opettelemiseen. En ole myöskään kauhean innostunut kameran käytöstä, vaan tykkään räpsiä kuvat kännykällä tai pädillä. Törmäsin mainokseen valokuvauskurssista, jolla opetellaan ruokakuvaamista kännykällä ja mikä parasta, kurssi kestää vain 2,5 tuntia. Ilmoittauduin kurssille heti ja odotan sitä nyt ihan innoissani (se on vasta huhtikuussa, joten tovi pitää vielä jaksaa odottaa). Ilmoittautumisen yhteydessä pyydettiin lataamaan kameraan kuvanmuokkausohjelma ja voi hyvänen aika, mitä kaikkea sillä voikaan tehdä!! Joo, tiedän - tämä ei todellakaan ole mikään uusi juttu, mutta mä tulen näissä teknisissä asioissa aina vähän jälkijunassa. Tai tämän asian suhteen taitaa olla niin, että kaikki junat meni jo ja mä olen jäänyt seisomaan asemalle... Puolustukseksi täytyy sanoa, että lukio-opintojen sähköistymisen myötä joudun töissä opettelemaan niin paljon uutta koko ajan, ettei aikaa ja energiaa vastaaviin juttuihin vapaa-ajalla oikein ole ollut. No, nyt mulla kuitenkin on kännykässä ohjelma, jolla voin kuvia muokata ja vaikka en vielä edes ole opetellut sitä lainkaan, sai sillä ihan vaan parilla klikkaamisella jo vaikka mitä aikaiseksi. Ehkä mulla ja blogin kuvilla kuitenkin vielä on toivoa!

Mutta hei, viikonloppu häämöttää jo! 

Ja talviloma myös, olen just varannut mulle ja lapselle hotellihuoneen Tampereelta. 

Mies ei pysty lomailemaan, joten lähdetään sinne kahdestaan minilomalle. 

Onko teillä jotain hyviä Tampere-vinkkejä?

Kivaa loppuviikkoa kaikille!

 💗

KASVISLISUKE KAIKELLE JA TYYLIPOHDINTAA

Heipparallaa!

Tällä kertaa (taas) superhelppo ohje. Tämä kasvislisuke sopii vähän kaiken kanssa ja on itse asiassa niin hyvää, että sitä voi syödä myös ihan semmoisenaan. Parhaimmillaan tämä on tietenkin kesällä kotimaisista kasviksista valmistettuna. Määrät ovat sinnepäin, voit muutella niitä kasvisten koon (ja omien mieltymystesi) mukaan. Suolapähkinät voi luonnollisesti jättää pois tai vaihtaa ihan tavallisiin tai vaikkapa paahdettuihin pinjansiemeniin.

KASVISLISUKE KAIKELLE

2 sipulia

2-3 valkosipulin kynttä

5 porkkanaa

2 pientä kesäkurpitsaa

kourallinen suolapähkinöitä

oliiviöljyä

loraus soijaa

ripaus (tummaa) sokeria

suolaa, pippuria

Viipaloi sipulit ja kuori kynnet. Kuori porkkanat ja kesäkurpitsat ja suikaloi ne siivuiksi kuorimaveitsellä. Jätä kesäkurpitsan sisus käyttämättä.

Paista sipuleita oliiviöljyssä, varo etteivät pala! Laske lämpöä, lisää vähän suolaa, soijaa ja sokeria ja karamellisoi sipulit ihanan tahmeiksi. Tämä vaihe on tärkeä, malta odottaa sipulien muodonmuutos loppuun asti. Raasta valkosipulinkynnet joukkoon ja siirrä sipulit pannulta pois.

Älä puhdista pannua, vaan lisää siihen pieni loraus öljyä ja paista porkkanoita hetken aikaa, laske sitten lämpöä ja hauduttele. Lisää kesäkurpitsat ja kypsyttele niitä. Kun molemmat suikaleet ovat kypsiä (jätä kuitenkin pieni purutuntuma porkkanoihin), lisää sipulit pannulle, sekoita ja tarkista maut. 

Lisää lopuksi suolapähkinät ja tarjoa kalan, kanan tai lihan kanssa. Tai syö semmoisenaan.

Me söimme tätä paistetun kuhan ja kaaliraasteen kanssa. Nam!

Reseptiä voi muunnella halutessaan lisäämällä pannulle kuivattuja yrttejä tai chiliviipaleita. Ja hei, kaikille fetajuuston ystäville tiedoksi: kun murustelet lisukkeen pinnalle fetaa, muuttuu tämä ihan uudeksi - entistä paremmaksi - ruokalajiksi! Suosittelen!

Olen tässä viime päivinä ja viikkoina angstaillut blogin kuvien kanssa. Kun aloitin kirjoittamisen pitkän pohdinnan jälkeen, minulle oli alusta lähtien selvää, että blogista pitää tulla juuri minun näköiseni. Tekstien osalta näin onkin käynyt, mutta visuaalinen ilme ei ole vielä lähelläkään sitä, mitä haluan. Ja nyt en siis puhu kuvaamisen kamaluudesta vaikeudesta - olen jo hyväksynyt sen tosiasian, että sen oppimiseen menee aikaa (ja taitaa kyllä olla ihan ikuisuusprojekti). Ongelma on sommittelussa, vai miksi sitä nyt kutsuisi. Ihastelen esim. Marian blogin upeita ruokakuvia, joissa näkyy aina jotain muutakin kuin itse annos. Ne ovat niin tunnelmallisia ja ruokahalun herättäviä! Saman tyylisuunnan upeita kuvia löytyy monesta muustakin blogista. Olen itse yrittänyt välillä kuvata annoksia samalla periaatteella ja muutaman kerran jopa onnistunutkin. MUTTA - kun se ei ole Emman näköistä! En ole kauniiden asetelmien ja yksityiskohtien nainen, vaan hyvin simppelin ja yksinkertaisen tyylin edustaja. Lisäksi ihan pakko myöntää, että minulla menee hermo, jos alan asettelemaan lautasia ja yrttipurkkeja siinä vaiheessa kun pitäisi päästä syömään! Enkä vielä ole löytänyt itsestäni sitä ruokabloggaaja-vaihdetta, joka kuvaa ruokia ruokailutilanteen ulkopuolella.

Joten, oman tyylin etsiminen on vielä hakusessa ja näin tulee varmasti olemaan vielä pitkään. Minulla on jonkinlainen käsitys siitä, mihin pyrin, mutta kunnes se selkeytyy, joudutte "kestämään" epämääräisiä yrityksiä ja erilaisia kokeiluja. Toivon, että siinä vaiheessa kun kuvista jossain vaiheessa toivottavasti alkaa näkymään selkeä "Emman kädenjälki", kommentoisitte asiaa. Sitä odotellessa... Ja hei, ulkoasusta saa toki jättää kriittisiäkin kommentteja, ottaisin niitäkin vastaan hyvin mielelläni!

Muutenkin olisi kiva kuulla mielipiteitänne hyvistä ruokablogien kuvista! Minkälaiset kuvat puhuttelevat teitä eniten ja miksi?

Tähän loppuun vielä pieni vinkki seuraavan jutun aiheesta! Ja ei, postaus ei tule liittymään mitenkään korvapuusteihin :)

Ihanaa keskiviikkoa kaikille! Ulkona on ihan mieletön auringonpaiste ja onnekkaasti teen tänään hommia kotona, joten pääsen päivällä ulkoilemaan. Toivottavasti tekin löydätte päivästänne aikaa edes lyhyelle happihyppelylle!

Emma <3

OO ÄM GEE...

... en siis ehkä niinku kestä, toi on siis niiiiin ihqu!!!!! Sori, koulussa työskennellessä sitä välillä taantuu teinien tasolle :) Mutta ihana tuo on ihan aikuistenkin ylisanoja käyttäen!!

Minulla on kolme rahareikää. Jos siis unohdetaan ruoka, laskut, bensa, lapsen hankinnat jne.jne., suurin osa "omista" rahoistani menee kolmeen asiaan: kirjoihin, keittiöpurnukoihin ja -astioihin sekä laukkuihin. Jos voittaisin lotossa, lista täydentyisi vielä ainakin kengillä ja säännöllisemmällä matkustelulla. Ja tietenkin sillä täydellisellä garderoobilla.

Kirjat tulevat kirkkaana ykkösenä! Rakastan uuden kirjan tuntua, oli se sitten keittokirja, romaani tai oppikirja ja minun on todella vaikea luopua niistä. Niinpä niitä löytyy joka paikasta! Muutimme rakentamaamme taloon nelisen vuotta sitten ja nyt jo on alkanut tuntua siltä, että yksi ylimääräinen lisäsiipi ei olisi ollut pahitteeksi... Mutta kirjat ansaitsevat ihan oman postauksensa jossain vaiheessa.

Astiat ja laukut kamppailevat kakkossijasta. Olen kuitenkin saanut jonkinlaisen tolkun tuohon astiapuoleen; tiedostan itsekin, että jälkiruokakippoja ei tarvita kuutta eri sarjaa (vai...?) ja että kolmen hengen perheemme ei ikinä ehdi käyttämään viiden astiaston lautasia säännöllisesti (vai...?). Ruokakomeroni on suunniteltu niin, että hyllyillä olisi mahdollisimman vähän avattuja pusseja ja laatikoita eli pyrin siirtämään kaikki kuiva-aineet tiiviisiin purkkeihin. Joten jokaisen uuden purnukan pystyn perustelemaan itselleni heti, kun ostan vaikkapa uudenlaisia jauhoja :) Varaston hyllyltä löytyy kaikkea mahdollista halvoista Ikean purkeista Iittalan ihaniin Purnukoihin. Hamstraan myös vanhoja Riihimäen ja Karhulan lasipurkkeja. Joukossa on myös muutama aarre, mm. isoäidiltäni peritty vanha lasinen säilytysastia. Pelkään sen rikkoutumista, mutta toisaalta ajattelen, että käyttöesineitä pitää myös käyttää!

Kenkien ja vaatteiden ostajana olen aika käytännönläheinen ja heräteostoksia tulee harvemmin enää tehtyä. Ärsyynnyn joka kerta nähdessäni vaatekaapissa jonkun turhan rätin, johon menneen rahan olisi voinut käyttää johonkin järkevämpäänkin (kuten vaikka kirjoihin...), joten olen oppinut ostamaan vain silloin kun tarvitsen. No ei tämä tietenkään toteudu 100 %:sti, onhan minulla sentään kaksi X-kromosomia, mutta noin niin kuin melkein!

Laukkujen suhteen tämä ei kuitenkaan toimi. En harrasta kalliita merkkilaukkuja ennen sitä lottovoittoa ja vaihdan laukkua säännöllisesti kauden ja fiiliksen mukaan. Välillä olalla keikkuu Marimekon klassikko, välillä taas joku naisellisempi käsilaukku. Tällä hetkellä käytössä on ihana Marimekon viininpunainen nahkainen käsilaukku, jonka sain pakottamalla pyytämällä sitä nätisti joulupukilta. Työkamoja varten tarvitsen ison kassin ja niitäkin löytyy ihan tarpeeksi (kunnes löydän taas sen "täydellisen").

Kirjoitinkin jo aikaisemmin, että ostin kameran joulun alla ja että vasta harjoittelen valokuvaamista. Kamerani on nätti ja pikkuinen, joten valtavan iso kameralaukku on sille turha. Ja voi... kun ne "oikeat" kameralaukut ovat niin rumiakin... Joten, oletteko valmiina... tattadadaaaaaa, täältä hän saapuu:

I rest my case, ei tästä ole sen enempää sanottavaa. Kyl te tiiätte!!! Pus! Ei ollut muuten harkittu herkku - LOL :)

Ihanaa viikonloppua kaikille! Meillä syödään tänään kasvispihvejä (ja yhtä hyvää punkkua) - pysykää kuulolla, raporttia pukkaa!

Emma <3

p.s. vielä on aikaa osallistua ystävänpäiväarvontaan täällä!

VALOKUVAUSJUMPPA

Ajattelin taas vähän harjoitella kuvaamista ja oikein semmoista taidekuvaamista tällä kertaa... Mietin, että tuo amaryllis kun on vielä hetken aikaa niin kaunis ja meillä on uusi kiva matto, että mitäs jos ottaisi semmoisen kuvan, missä ne molemmat tulevat kauniisti esiin. Vähän siinä sitten asettelin ja tajusin, että tässähän pitää käydä itsekin lattialle. Eikä vaan istumaan, vaan ihan makuulle. Sillä lailla kyljelleen epämukavasti. Ja sitten siinä asennossa pitää pysyä jonkun aikaa... oikeastaan aika kauan aikaa, että saa edes johonkin tarkennettua. Vähän niin kuin lankkua yrittäisi, mutta vielä kamera kädessä. Kunnes kädet alkavat täristä parin minuutin sekunnin kuluttua.

Onneksi alkaa se valokuvauskurssi parin viikon kuluttua. Muutenhan tässä maksaisi kalliista jumpista ihan turhaan, saman kehonhallinnan oppii omalla lattialla täristessä. Onneksi en vielä tuota tarkentamista hallitse (ainakaan tuossa asennossa), eivät erotu sohvan alta tursuavat villakoirat ollenkaan. Ihan kelpo kuva siinä mielessä!

Joku pehmuste ainakin pitää ottaa esille seuraavan kerran. Ottaa nääs polviin noi korkeammallakin sijaitsevat asetelmat. Tässä enää mitään valoja tai sävyjä pystynyt miettimään...

Taitaa vähän jännittää illan peli, kun näin fiksuja päätin tulla tänne blogin puolelle höpisemään... Torilla tavataan, eiks vaan!

Emma <3

VALOKUVAAMISEN SIETÄMÄTÖN KAMALUUS

Miten vaikeaa voi olla ottaa onnistunut valokuva??? En ole koskaan omistanut järjestelmäkameraa ja yksi (teko)syy blogin aloittamisen kanssa jahkailuun on ollut juuri hyvien kuvien puute. Olen ajattelut, että ei ruokajuttuja voi kirjoittaa ilman hyviä kuvia – eikä voikaan. Olen siis räpsinyt kuvia iPadilla tai iPhonella ja luullut, että ne ovat huonoimpia kuvia ikinä… 

No, pari viikkoa sitten sain lainaksi ihan ”oikean” kameran ja innoissani aloin kuvaamaan ruokia keittiössä… ”Mä mitään käyttöohjeita” – asenteella tipahtaa tässä(kin) maailmassa korkealta ja kovaa. Kuvat ovat ihan kammottavia! Olin nähtävästi luullut, että kamera hoitaa homman puolestani, mutta eihän se ihan niin mene.

Tiedostan toki, että kuvia pitää myös käsitellä ja muokata (vai pitääkö aina?), mutta silti olin odottanut jotain ihan muuta. Ainakan omaan silmääni kännykällä ja hienolla järjestelmäkameralla otetuissa kuvissa ei ole oikeastaan mitään eroa. Olin jo aikeissa luovuttaa, kunnes...

”Black Friday”-perjantain aamuna kurkkasin onneksi At Maria's blogiin jo heti aamusta ja huomasin siellä linkin uskomattomaan tarjoukseen (kiitos Maria vinkistä!!): Olympuksen kameralla ja objektiivilla oli hintaa tuolloin aamulla 199€, kun normaali hinta tuolle paketille on 499€. Mietin nanosekunnin verran, vedin henkeä ja klikkasin itseni RajalaPron sivuille – ja ostin itselleni kameran. Huh! Ja onneksi en jäänyt jahkaamaan, koska tarjouserä oli myyty loppuun parissa tunnissa. Täältä löytyvät tiedot uudesta kamerastani - minulla kun ei ole mitään käsitystä kameroista, en osannut ajatella kuin "onpas nätti" :) Mutta koska ihailemani Maria (ja moni muukin bloggaaja) on kameraa kehunut kovasti, naisen logiikalla päättelin heti, että myös minä tulen kyseisellä kameralla ottamaan ihania tunnelmakuvia.          

Olen odotellut kameraa saapuvaksi kauhunsekaisin tuntein. Toisaalta en olisi millään malttanut odottaa, mutta toisaalta pelottaa jo valmiiksi, kuinka vaikeaa tuo tulee olemaan! Nyt kuitenkin kerrankin meinaan lähteä liikkeelle nollasta eli ihan ensimmäiseksi luen manuaalin. Ja tutustun kameraan pikkuhiljaa, vähän niin kuin uuteen ihmiseen tutustutaan; mistä tykkäät, mikä saa sinut vihaiseksi, miten me tulemme parhaiten toimeen keskenämme? Ja varasin myös kirjastosta valokuvauskirjan (jossa on mukana myös kuvankäsittelyyn liittyviä ohjeita).

Kamera saapui postissa torstaina, mutta en ensin uskaltanut kuin kurkkia laatikkoon sisälle :) Edelleen: onpas nätti - ja yllättävän pieni myös. Kaltaiseni töppösormi joutuu hieman totutelemaan siroon kameraan, mutta kyllä siihen varmasti oppii. Tänään sitten miesväeltä salaa otin kameran esiin työhuoneessani ja kasasin sen ihan manuaalin kanssa. Tarkoituksena oli suureleisesti purjehtia olohuoneeseen räpsimään kuvia Tuntematonta Sotilasta katsovista miehistä, mutta mutta... MUISTIKORTTIA ei ole! Minä hölmö olin ajatellut sen tulevan automaattisesti kameran mukana, mutta ei. Eli vielä pitää hetki odotella... Astelen heti alkuviikosta kamerakauppaan ostamaan kortin ja sitten aloitan!

Onko teillä vinkkejä aloittelevalle kuvaajalle? Mitä ehdottomasti kannattaisi tehdä näin alkuvaiheessa? Mitä missään nimessä ei? Onko teillä joku hyvä kirja, jota suosittelette?

Hei, tänään on Suomen itsenäisyyspäivä. Onnea Suomi! Ja onnea meille, jotka saamme asua tällaisessa turvallisessa ja hyvinvoivassa maassa. Ikäviä uutisia joutuu meilläkin nykyjään lukemaan päivittäin, mutta kyllä Suomessa syntyminen kuitenkin edelleen on - kuluneesta kliseestä huolimatta - lottovoitto. 

Kuva täältä

Minulla on uunissa hautumassa nyhtöpossu, ihan perusreseptillä mennään. Meillä ei yleensä syödä jälkiruokia kuin viikonloppuna (siis perjantaina tai lauantaina), mutta nyt kuitenkin on juhlapäivä, joten rupean leipomaan yksinkertaista kakkua. En ole mitenkään erityisen hyvä jälkkäreissä, en varsinkaan kakuissa, mutta tämän pitäisi olla takuuvarma onnistuja. Laitan kakun ohjeen myöhemmin (ja - huoh - iPhonella otettuja kuvia siitä).

Emma <3

p.s. olin julkaissut tämän ensimmäistä kertaa 29.11. ja sitä päivää se edelleen näköjään näyttää, vaikka muokkasin tekstiä tänään. Oppitunti nro 362: kun muokkaat tekstiä, alkuperäinen päivä ei muutu... good to know :)