keskiviikko 19. syyskuuta 2018

LIHAPULLAT SUPPILOVAHVEROKASTIKKEESSA JA OMENA-HALVAPIIRAKKA

Jos pitäisi valita yksi ruokavuodenaika, se olisi ehdottomasti syksy. Tähän aikaan tarjonta kaikista lempiraaka-aineistani on parhaimmillaan: juurekset, sienet ja omenat. Jos vielä kesän marjat ja herneenpalot saisi siirrettyä syksylle, tämä olisi keittiöihmiselle ihan täydellistä aikaa.




Vielä kun on niin onnekas, että asuu maalla ja lähistöllä on hyviä sienimetsiä, on tilanne suorastaan täydellinen. Itse asiassa meillä on jopa omalla tontilla pieni metsälämpäre, joka tuottaa kanttarelleja ja suppilovahveroita aika hyvin. Piha pukkaa punikkitatteja, mutta kuten aikaisemmin kirjoitin, niitä en oikein saa hyödynnettyä. Rehellisyyden nimissä mun on kyllä pakko tunnustaa, että sienimetsään en lähde itse; metsä olisi muuten parhaimmillaan juuri syksyllä, mutta hirvikärpäset ovat ottaneet musta niskaotteen. Olen tosi pahasti ötökkäkammoinen ja pystyn nykyjään elämään kaikkien muiden hyönteisten kanssa, mutta en hirvikärpästen. Se kauhun aste, mikä mut valtaa niiden hyökätessä kimppuuni on semmoinen, että jätän metsäsamoilun suosiolla miehen hommaksi. Ja voi onnea, mies taas viikonloppuna piipahti metsässä ja toi mukanaan pienen määrän suppiksia. Kovin olivat vielä pieniä, eikä määräkään päätä huimannut, mutta riitti meidän pienen perheemme tarpeisiin oikein hyvin.


Tein lihapullia ihan perusohjeen mukaan. Lisään perustaikinaan aina erilaisia mausteita sen mukaan, mistä päin maailmaa sen kertainen ateria on saanut inspiraationsa ja tällä kertaa lisäsin joukkoon vähän timjamia tuomaan "metsäistä" makua. Uunissa kypsennetyt lihapullat laitoin lapsen karjuen esittämistä vastalauseista huolimatta vielä hautumaan pienellä lämmöllä sienikastikkeen joukkoon. Hiljeni kuulkaa lapsen vastalauseet tätä syödessä ja myönsi (hieman pitkin hampain), että okei, kyllä hän sittenkin taitaa tykätä sienistä ❤ Lihapullien ohjeen löydät tuosta yllä olevasta linkistä (tai käytä omaa perusohjettasi), mutta laitan varmuuden vuoksi tähän nyt sen ainoan oikean sienikastikkeen ohjeen. Tämän olen oppinut äidiltäni, joka oppi sen äidiltään ja hän äidiltään. Olenkin joskus aikaisemmin kertonut, että lapsuudenkodissani isäni oli se varsinainen kokki, innovatiivinen ja asiasta innostunut, mutta äiti teki - ja tekee edelleen - ne tietyt perinneruuat. Joiden reseptit ovat pyhiä ja reseptiin ei koskaan kajota, ei koskaan! Sienikastikkeeseen ei valitettavasti ole täsmällisiä määriä, toivottavasti pärjäät tällä vähän epämääräisellä ohjeella.

Äidin sienikastike

noin litra putsattuja ja pieneksi silputtuja sieniä
pieni sipuli pieneksi silputtuna
voita paistamiseen
3-4 dl kuohukermaa
vehnäjauhoja
suolaa, valko- ja mustapippuria

Paista sipulit voissa (muista lisätä pieni ripaus suolaa ja sokeria). Anna ruskistua kevyesti ja laske sen jälkeen lämpöä. Anna sipulien hautua niin kauan, että ovat lähes karamellisoituneita.

Nosta lämpöä, lisää joukkoon sienet ja paista niitä jatkuvasti sekoitellen, kunnes kaikki neste on haihtunut. Jatka paistamista, kunnes sieni-sipuli -seos on täysin kuiva ja sienet melkein kärtsäävät. Mausta suolalla, varovaisella ripauksella valkopippuria ja muutamalla rouhaisulla mustapippuria. 

Ripottele sekaan (noin ruokalusikallinen) vehnäjauhoja, sekoittele hetken aikaa. 
Lisää kerma, anna kiehahtaa ja laske sen jälkeen lämpö alhaisimmalle. 
Anna hautua vähintään puoli tuntia, mitä pidempään, sen parempi. 

Tämän kastikkeen joukkoon lisäsin siis vielä kypsät lihapullat ja jatkoin hauduttamista vajaan tunnin ajan. Söimme lihapullat uunissa kypsennettyjen perunoiden ja porkkanoiden kanssa.


Jälkkäriksi oli jo perjantaina tehtyä omena-halvapiirakkaa. Innostuksen piirakkaan sain Elina Innasen Chocochili-blogista, joka on muuten heittämällä ihan paras (kasvis)ruokablogi. Vaikka ohjeet ovat vegaanisia, niitä voi ihan hyvin soveltaa ihan "tavalliseen" kasvisruokavalion noudattamiseen, eikä kukaan nyt toisaalta kuole siihen, vaikka välillä vegaanista ruokaa söisikin 😊 Lähinnä muuntelen välillä kermoja ihan tavallisiksi ja käytän normijuustoa vegaanisten vaihtoehtojen tilalla (vaikka niitäkin kyllä voisi kokeilla, ovat kuulemma tosi hyviä nykyjään). Elinan kirjat ovat kasvisruokakirjojen aatelia ja tyyppinä Elina on niin ihanan oloinen, että mulla on semmoinen kevyt ruokabloggaajan girl crush häntä kohtaan 😍 Alkuperäisen ohjeen piirakkaan löydät täältä, mutta mulla ei ollut perjantaina paukkuja ruveta tekemään taikinaa itse, vaan turvauduin Sunnuntain valmiiseen piirakkataikinaan. Piirakka jakoi meidän perheen selvästi kolmeen: lapsi ei tykännyt lainkaan, mä olen vähän siinä välissä (on hyvää, mutta ei tajunnanräjäyttävää) ja mies tykkäsi tästä ihan hulluna. Tykkäsin itse seuraavana aamuna paljon enemmän, kuin heti valmistumisen jälkeen. Jos tykkäät halvasta, kokeile ihmeessä. Jos et tykkää halvasta, harkitse.

Omena-halvapiirakka

paketti valmista makeaa piirastaikinaa
3 omenaa mahdollisimman ohuiksi siivuiksi viipaloituina
100 g (vanilja)halvaa

Kauli taikina ohueksi levyksi. Levitä pinnalle halva ja asettele omenasiivut halvan päälle.
Käännä reunat ja painele ne haarukalla tiiviiksi.

Paista 200 asteessa noin puoli tuntia. Anna jäähtyä ja tarjoa vaniljajäätelön tai kermavaahdon kanssa. Tai syö ihan semmoisenaan.


Nyt on jotenkin hurjan hyvä pössis päällä ❤ Mietin just tänään, että mistäköhän se johtuu ja tajusin sitten, että vaihdevuosioireet ovat pysyneet minimissään ja elämänlaatu tuntuu tästä syystä parantuneen ihan hurjasti. Aloitin elokuussa estrogeenihoidon ja voin kyllä suositella sitä 100% kaikille, jotka kärvistelevät ikääntymisen mukanaan tuomien oireiden kanssa. Kaikki tuntuu jotenkin ihan älyttömän paljon valoisammalta ja helpommalta tällä hetkellä, kuin vielä puoli vuotta sitten, vaikka mikään muu ei ole elämässä muuttunut. Edes ihan kohta alkavat opettajan syksyn ruuhkaviikot (koeviikko ja yo-kokeiden korjaaminen) ei tunnu missään. Olen ihan tyyni ja zen ja ihan vaan, että:

Kuva täältä
Miten sulla menee? Kivaa keskiviikkoa teielle kaikille! 💗

perjantai 14. syyskuuta 2018

NÄISSÄ 5 + 5 ASIASSA OLEN HUONO

Blogeissa on jo jonkin aikaa kiertänyt haaste "näissä viidessä asiassa olen huono". Näitä on ollut tosi mielenkiintoista lukea; kun kaikki avaavat itsensä niin rehellisesti ja tunnustavat "huonoutensa". Mun mielestä ihmistä mitataan kahdella tavalla: osaako hän kehua itseään ja vastaavasti myös löytää itsestään huonoja puolia. Jos molempia ei osaa tehdä, on ehkä lyhyen itsetutkiskelun paikka. Miksi en osaa löytää itsestäni mitään hyvää? Mikä minussa on niin erikoista, että minusta ei muka löytyisi mitään huonoa? Kumpikaan ei ole järin hyvä tapa suhtautua itseensä!

Me olemme stereotyyppisesti kansa, joka osaa vain ja ainoastaan moittia itseään. No, siinä tapauksessa mun perimä on jostain harvinaisen kaukaa, koska mun on kyllä äärettömän helppo kehua itseäni 😂 Mutta toisaalta osaan kyllä löytää itsestäni myös huonoja puolia. Itse asiassa, kun aloitin tämän kirjoittamisen, totesin, etten pysty rajaamaan listaa vain viiteen. Ihan vaan sen takia, etten osannut päättää, lähdenkö liikkeelle "en osaa kutoa villasukkia" -linjalla vai "olen huono sietämään epävarmuutta" -osastolla. Niinpä jaottelin tämän kahteen: ihan arkiset asiat ja sitten ne luonteeseen liittyvät, syvällisemmät jutut.



Kevyet viisi asiaa, missä olen huono

Olen ihan sairaan huono laulamaan. Jos luulet, että et osaa laulaa, ota muhun yhteyttä, niin vedetään yksi karaoke-ilta yhdessä. Lupaan, että rakastat ääntäsi sen illan jälkeen! Pystyn vetämään biisin kuin biisin alusta loppuun asti niin, että yksikään nuotti ei mene kohdalleen. Toisaalta, talentti sekin!

Olen huono puutarhuri. En osaa suunnitella kivaa ja kaunista pihaa. En osaa toteuttaa muiden tekemiä istutussuunnitelmia. Ja jos yhden kasvin saisinkin istutettua oikeaan paikkaan, en todellakaan jaksa pitää siitä huolta kahta päivää pidempään. Siis rikkaruohojen kitkeminen - oikeesti, ketä kiinnostaa?

Olen huono siivoamaan. Ei huvita, ärsyttävää touhua (kun homma kuitenkin toistuu taas uudestaan viikon kuluttua), kuka jaksaa siirtää lipastoa imuroidakseen sen alta, kun ei sitä pölyä kuitenkaan näe jne. Tavarat tykkään pitää kyllä järjestyksessä, mutta minä, imuri ja Tolu emme todellakaan muodosta mitään pyhää kolminaisuutta.

Olen huono keittämään perunoita. Hahaa, tämä on niin hauska ja järkytän tällä itsenikin kerta toisensa perään. Handlaan keittiössä tuhat ja sata monimutkaistakin asiaa ja teen melko hyvää ruokaa useimmiten, mutta täydelliseksi keitettyjä perunoita meillä saa syödäkseen tosi harvoin. Yleensä ne kiehuvat vähän yli (siis muussiksi) tai sitten, jos olen oikein skarppina niiden kanssa, jäävät silleen ärsyttävällä tavalla hintsun verran vähän raaoiksi.

Olen huono muistamaan ja oppimaan nippelitietoa. Siis apua, mikä on Euroopan kuudenneksi pisin joki (kts. alla)? Kauriin vai Kravun kääntöpiiri, kummalla pallonpuoliskolla? Hapettuminen ja pelkistyminen, miten se nyt menikään? Glukoosin kaava? Hankala puute luonnontieteiden opettajalle, joten olen joutunut kehittelemään lukemattoman määrän muistisääntöjä kaikkeen siihen pikkutietoon, mikä minun pitää hallita. Toisaalta tämä on hyvä, koska ymmärrän näin myös opiskelijoiden vaikeudet osata näitä pikkuasioita. Onneksi elämme 2000-luvulla ja voimme aina todeta KVG!


Vakavat viisi asiaa, missä olen huono

Olen todella, siis todella huono, sietämään typeryyttä. Typeryys on pahinta mitä tiedän ja myöskin ominaisuus, minkä sietämistä en pysty feikkaamaan mitenkään. Typeryys ei tarkoita sitä, että ihminen ei osaa integroida, ei tiedä Euroopan kuudenneksi pisimmän joen nimeä tai ei ole lukenut Waltarin Sinuhea. Typeryys tarkoittaa välinpitämättömyyttä muita kohtaan, muiden mielipiteiden ja arvomaailman dissaamista, itsensä pönkittämistä väärillä ja epärehellisillä tavoilla. Typerä ihminen pitää omaa mielipidettään ainoana oikeana totuutena ja pyrkii puukottamaan muita selkään aina tilanteen tullen. Typerä ihminen nolaa muut aina sopivan hetken tullen ja nostaa itsensä muiden yläpuolelle. Typeryyttä on arvostella muita koulutustaustan, ulkonäön, varallisuuden tai minkään muunkaan ulkoisen asian takia. Typerä ihminen kiusaa toista, tekee toisesta pilkkaa, alistaa ja latistaa toisia. Typerä ihminen ei tajua itse olevansa typerä - se on se kaikista eniten ärsytystä aiheuttava asia. Typerä ihminen pitää itseään hyvänä, täydellisenä, mallikelpoisena ja muutenkin erinomaisena tajuamatta itse, mikä ääliö todellisuudessa on. Nuorempana nielin rumat sanani aina kohdatessani typeryyttä, mutta nykyjään enää en.

Olen huono unohtamaan. Annan kyllä anteeksi, mutta kokemaani vääryyttä en unohda koskaan. Jotkut ovat sitä mieltä, että tämä ei ole mahdollista - että nämä ikään kuin sulkevat toisensa pois. Olen eri mieltä tai näin se ainakin kohdallani menee. En vatvo tapahtuneita (edes mielessäni), en mieti menneitä, mutta joka kerta kun kohtaan ihmisen, joka on tehnyt väärin minua kohtaan, muistan sen. Toki tämä vaikuttaa luottamukseen ja uskallukseen olla tällaisen ihmisen kanssa syvemmässä suhteessa.

Olen huono tarttumaan toimeen. Jätän kaiken aina joko viime tippaan tai siirrän hamaan tulevaisuuteen. Tämä pätee niin arkisiin pikkujuttuihin ("järjestä keittiön saareke") kuin isoihin haaveisiinkin. Suunnittelen, suunnittelen ja suunnittelen vielä vähän lisää - siinä olen kyllä ihan sairaan hyvä - mutta asioiden aloittaminen on jostain syystä ihan älyttömän vaikeaa.

Olen huono sietämään epävarmuutta ja -tietoisuutta. Minua ei niinkään ahdista silloin, jos tiedän jonkun asian olevan huonosti, mutta se, että joku asia saattaa olla huonosti, saa sydämeni puristumaan rusinaksi ja tuntuu, etten pysty hengittämään kunnolla. Erityisen kamalaa on, jos joudun tuntemaan epätietoisuutta rakkaimmistani. Onko hänellä kaikki hyvin? Miksi hän vaikuttaa surulliselta? Mitä jos kaikki ei menekään hyvin hänen elämässään? Välillä vähän vaikeaa äiti-ihmiselle tämä luonteenpiirre...

Olen huono antamaan muille tilaa. Hävettävin ja huonoin piirteeni tähän loppuun. Olen aina tykännyt olla keskipisteenä, olla se, joka puhuu ensin, enemmän ja kovimmalla äänellä. Joka innostuessaan keskeyttää muut ja puhuu päälle. En välttämättä ole aina oikeassa (siis edes omasta mielestäni), mutta haluan kuitenkin kertoa, miten minä asian näen. Tykkään ottaa viihdyttäjän roolin ja hauskuuttaa ihmisiä. Teen sen kyllä usein omalla kustannuksellani eli osaan myös nauraa itselleni ja mokata julkisesti. Joskus tämä on myös hyvä piirre; otan helposti vastuuta ja hoidan asiat pois ennen, kuin muut ehtivät edes päättää, kenen pitäisi. Väitän, että tämä luonteenpiirteeni on vaikuttanut alitajuntaisesti ammatinvalintaani. Opettajana saan olla koko ajan kaiken keskipisteenä, puhua enemmän kuin muut ja saan siitä vielä rahaakin. Mutta veikkaan, että olen tällä ominaisuudella ärsyttänyt lukemattomia ihmisiä vuosien varrella ja ärsytän varmaan edelleen.

Oletko jo tarttunut tähän haasteeseen? Olisi kiva kuulla, mikä on sinun listasi! Hei, kivaa viikonloppua kaikille! Postauksen kuvasaldo on surkea ("olen huono valokuvaaja" oli vähän turhan itsestäänselvyys tälle listalle), koska mulla on kiire perjantaitortillojen ja kahden omenapiirasohjeen pariin. Siksi pelkästään pari netistä kaivettua kuvaa (ja koska olen huono siinäkin, unohdin merkata lähteet muistiin...).

💗

keskiviikko 12. syyskuuta 2018

APPELSIININEN KIKHERNE-PORKKANAHÖYSTÖ

Ruokajuttuja pitkästä aikaa! Hikinen kesä ei kauheasti innostanut kokkaamaan ja syksyn (lue: arjen) tullen ruokapuoli on ollut sen verran arkista, että en oikein ole saanut postauksia aikaiseksi. Lisäksi mulla on ollut vähän ristiriitainen fiilis asian tiimoilta: toisaalta olen kaivannut ruokajuttujen kirjoittamista ja suunnitelutkin paljon sitä, miten haluaisin kehittää blogia taas enemmän siihen suuntaan, mistä kaikki alun perin sai alkunsa. Toisaalta taas tykkään myös siitä suunnasta mihin olen mennyt, että aiheet liittyvät muuhunkin elämään, kuin pelkkään ruokaan. Ruokajuttujen kirjoittamisessa on aina semmoinen "ongelma", että niistä ei oikein herää keskustelua ja juuri se kommunikointi lukijoiden kanssa on yksi eniten tykkäämistäni asioista tässä bloggaamisessa. Toisaalta se on ihan ymmärrettävää, ei kikherneistä saa aikaiseksi säkenöivää keskustelua vaikka miten yrittäisi, mutta toisaalta se joskus myös harmittaa. Ehkä semmoinen sopiva tasapaino ruokajuttujen ja muiden höpinöiden välillä on se, mihin voisi yrittää pyrkiä ja todeta, että tämä blogi nyt vaan on sillisalaatti aiheiden suhteen.


Arki on tosiaan ollut sen verran arkea, että mitään ihmeellisiä reseptejä ei ole tullut kokeiltua tai kehiteltyä. Ennen kuin siirryn päivän aiheeseen eli pitkästä aikaa johonkin uuteen, ajattelin nostaa täältä blogin syövereistä ylös muutamia tosi hyviä arkireseptejä teillekin avuksi siihen normikeskiviikon pyörittämiseen. Nämä ovat ohjeita, jotka ovat pelastaneet mun päivän ties miten monta kertaa, suosittelen kokeilemaan!








Kuten inspiraatiolistastakin huomaa, on taas hinkua enemmän kasvispainotteiseen ruokaan. Tavallaan odottelen talvea ja siihen kuuluvia maukkaita (ja helppoja!) lihapatoja, mutta just nyt mielessä pyörii koko ajan erilaiset kasvisruuat. Kikherneet pääsevät mun keittiöön yleensä lähinnä hummuksen roolissa (muistathan tehdä sitä kaikkien kasvisruokien lisukkeeksi ja miksei muutenkin!), mutta jostain syystä ne ovat nyt himottaneet mua ihan semmoisenaan. Tai ei nyt ihan semmoisenaan, mutta ruuan pääroolissa. Uskon aika vahvasti siihen, että silloin jos kroppa toimii suht hyvin ja ruoka on 80% puhdasta ja laadukasta, meidän kroppa myös kertoo meille, milloin on aika syödä jotain tiettyä ruoka-ainetta. Mulla ainakin tulee säännöllisesti erilaisia tarpeita - suorastaan himoja - johonkin ruoka-aineeseen ja niin kauan, kun kyse ei ole joka kerta (välillä saa olla!) suklaasta tai viinistä, niitä kropan huutoja olisi syytä kuunnella!

Tähän ruokaan sain inspiraation Jonnan blogista. Mä käyn lukemassa tosi paljon erilaisia blogeja ja vaikka Jonnan aiheet välillä ovatkin ihan mun "boksin ulkopuolella", niin olen saanut hänen blogistaan paljon ruokaideoita. Jonna on fiksun oloinen nuori nainen (haha, nyt kun olen virallisesti seniori, saan sanoa kaikkia alle 49-vuotiaita nuoriksi naisiksi!), joka kirjoittaa ruokajuttujen lisäksi myös kivoja tekstejä mm. arjesta, säästämisestä, ekologisuudesta ja nyt viimeisimpänä vegaanisesta ruokavaliosta. Anteeksi Jonna, etten useammin (eli never...) käy kommentoimassa sun juttuja, koitan ryhdistäytyä... Mutta siis, hyvä herrasväki, tässä Jonnan innoittama uusi kasvisresepti, joka on helppo, nopea ja sopii arkeen tosi hyvin. Pahoittelen, että määrät ovat taas vähän sinnepäin, kirjoitin tämän muistiin vasta jälkikäteen ja saattaa olla, että varsinkin mausteet ovat alakanttiin. Maistele ja lisää niiden määrää, jos siltä tuntuu!



Appelsiininen kikherne-porkkanahöystö

pieni sipuli (tai puolikas isosta)
2 valkosipulinkynttä
purkillinen kikherneitä (mulla GoGreen)
2-3 porkkanaa
1 iso appelsiini
40 g pinaattia silputtuna
n. 5 dl kasvislientä
öljyä
suola, mustapippuri
ripaus sokeria
chilihiutaleita (n. 1/2 tl sen mukaan, miten tulista haluat)
n. 1 rkl kurkumaa
n. 1 rkl Ras el Hanout mausteseosta
silputtua basilikaa (tai persiljaa tai korianteria) tarjoiluun

Pilko sipuli ja valkosipuli pieneksi silpuksi. Kuori ja kuutio porkkanat. 
Huuhdo ja valuta kikherneet hyvin. 
Pese appelsiini hyvin.
Raasta appelsiinin kuori (ei valkoista osaa) ja purista sen jälkeen hedelmä mehuksi. 

Kuullota sipuli ja valkosipuli pienessä öljylorauksessa 
alhaisella lämmöllä, kunnes sipuli on pehmeää ja karamellisoitunutta. 
(Ripauta sekaan alkuvaiheessa vähän suolaa ja sokeria.) 
Nosta lämpöä ja lisää pannulle vähän öljyä, 
porkkanakuutiot, kikherneet sekä mausteet. 
Pyörittele ja kuullota pari minuuttia. 
Lisää appelsiinin raaste ja mehu ja 
3-4 dl kasvislientä, anna kiehahtaa ja laske sitten lämpö. 
Anna poreilla kannen alla hiljalleen noin puoli tuntia, lisää nestettä, jos kuivahtaa. 
Maista välillä, ovatko maut kohdallaan?
Lisää lopuksi silputtu pinaatti ja anna poreilla hetken verran, kunnes pinaatti "nuukahtaa".

Ripottele pinnalle lopuksi silputtua basilikaa tai persiljaa (tai korianteria, jos tykkäät siitä). 


Tarjosin höystön riisi-kvinoaseoksen kanssa (puolet riisiä, puolet kvinoaa), mutta toimii varmaan ihan hyvin jomman kumman kanssa.


Tämä toimii todella hyvin myös lounasruokana eli haaleana, mikä on mun lounaan ehdoton kriteeri. En ole vielä keksinyt hyvää biologista selitystä sille, miksi mun lounaan pitää olla kylmä/haalea. Sama ruoka keskellä päivää lämpimänä kutsuu Nukkumatin paikalle alta aikayksikön, mutta kylmänä syötynä ei mitään ongelmaa. No, tämä on aika lailla firstworldproblem, mutta olisi kiva ymmärtää tämän ilmiön fysiologinen syy ja selitys.

Nyt kuulemma pitäisi olla ensimmäinen syysmyrsky, mutta ei täällä meillä kyllä vielä ainakaan muuta kuin vähän tuulee normaalia navakammin. Mä suorastaan odotan sitä ensimmäistä syysmyrskyä! Tai no, kunhan ei puu kaadu talon päälle, eikä muitakaan vaurioita synny. Joko teillä on myrskynnyt?

Kivaa keskiviikkoa kaikille 💗


perjantai 7. syyskuuta 2018

OLISKO SE IKÄKRIISIN PAIKKA?

Spoilaan heti tarinan paljastamalla vastauksen otsikon kysymykseen: ei ole ikäkriisin paikka. Mutta läheltä kuulkaas piti! Mun oli tarkoitus kirjoittaa nyt viikonloppuna ihan muita juttuja eli vastata hauskaan blogihaasteeseen "Näissä olen huono" ja kertoa myös yhdestä hurjan hyvästä kasvisreseptistä. Mutta kirjoitussuunnitelmat muuttuivat eilisen tapahtuman jälkeen. Antakaas kun mä kerron.


Olen ollut viime viikot ihan hurjan hyvällä mielellä ja voinut myös fyysisesti paremmin kuin aikoihin. Taustalla on kesä, jonka olisi tavallaan "pitänyt" mennä huonosti, koska ennätyshelteet (ja niiden kanssa samaan aikaan kauheat kuumat aallot...), mutta sain itseni psyykattua semmoiseen positiiviseen kesämoodiin heti alusta asti ja oikeasti nautin viime kesästä tosi paljon. Lepäsin myös enemmän kuin koskaan, joten akut todellakin on ladattu kesän aikana. Olen syönyt tosi hyvin ja puhtaasti suurimman osan ajasta loman jälkeen ja liikkunut yhden kuukauden aikana enemmän, kuin viime vuonna yhteensä (muistakaa, että opettajan vuosi tarkoittaa aina aikaa elokuusta seuraavan kesän alkuun.). Olen myös ollut superinnoissani liikkumisesta ja tajunnut, että olen vihdoin saavuttanut oikean ajatuksen sen suhteen: että kyseessä ei ole projekti, joka loppuu joulukuussa tai asia, jota mun on pakko tehdä. Kun olen vihdoin löytänyt omat juttuni - tai siis ruvennut aktiivisesti tekemään ja toteuttamaan sitä omaa juttuani - liikunta tuntuu ihanalta ja asialta, mitä haluan tehdä. Pisteenä iin päälle oli kesällä lukemani Pauliina Vanhatalon kirja Toinen elämä, joka liikautti sisäiset mannerlaattani ihan uuteen asemaan ja muutti ajatteluani ikääntymisestä ja elämästä yleensäkin enemmän kuin mikään kirja koskaan. En ole vielä edes saanut prosessoitua kirjaa mielessäni siihen asti, että osaisin siitä kirjoittaa, mutta järisyttävä kokemus se oli. Palaan siihen jossain vaiheessa. (Ja sitäpaitsi, oikea termi ei ole mannerlaatta, vaan litosfäärilaatta, mutta koitetaan vaimentaa toi mantsanopettajan nillitys nyt johonkin taaemmalle.)


Tällä mahtavalla, positiivisella ja ihanalla pössiksellä varustettuna lampsin eilen urheiluliikkeeseen hydrobicin jälkeen ostamaan itselleni uimalaseja uintikurssia varten (koska tällä hetkellä olen käyttänyt lapselta pöllittyjä laseja). Samaan syssyyn otin uuden uintikassin ja jotain muuta sälää ja marssin kassalle. Mukava ja kovin kohtelias nuori mies otti ostokseni käsittelyyn ja kivalla tavalla viritti heti leppoisan rupattelun. Jutustelu sitten päätyi siihen, että selostin uintikurssistani (koska mä aina, ihan joka paikassa, höpötän kaikille ihmisille kaiken mahdollisen), josta tyyppi sitten vielä oli kiinnostunut ja kyseli kaikenlaista. Ja sitten se tapahtui. Kuulin hänen sanovan "on se hienoa, että senioreihinkin satsataan ja järjestetään erilaisia kursseja". Siis v****tu mitä???? Että siis "...senioreihinkin satsataan"!!!



Sillä hetkellä aika pysähtyi, maapallo lakkasi pyörimästä ja meitä oli siinä tilanteessa vain minä ja hän. Ensimmäinen ajatus oli (oikeasti!!!), että vedän tota nenään! Haha, vedän kunnon litsarit ja marssin ulos maksamatta ostoksiani. Seuraavien sekuntien kymmenysten aikana suunnittelin botox-hoidot, silikonitissit, vihersmoothiedetoxikuurit ja ehkä nuoren rakastajan ottamisen. Viimeinen pysähtynyt hetki piti sisällään sen tajuamisen, että tunne, mikä mulle lopuksi jää tästä, ohjaa mun seuraavia kuukausia ja ehkä jopa vuosia. Annoin sen tunteen tulla ihan vapaasti ja luojan kiitos se tunne oli nauru, hihitys ja lopuksi hysteerinen hekottelu.

Seniori on kiertoilmaus sanalle vanhus. Ja mä olen hitto soikoon 49-vuotias! Päätin, että hän tarkoitti seniorilla "konkaria" - tyyppiä, joka on kokenut ja osaa jo paljon, mutta jonka pitää vielä kehittyä. No joo. Ihan sama! Menihän tämä jollain tavalla ihon alle tietenkin, en voi sitä kieltää. Mutta huojentavaa on huomata, että en oikeasti vaipunut syvään synkkyyteen tapahtuneesta, vaan lähinnä hihittelin asialle. Ja hihittelen edelleen. En oikein ole sitä tyyppiä, että jaksaisin nostaa tästä mitään yhteiskunnallista ikärasismiasiaa, koska näinhän se on; minä olin hänen silmissään vanha. Vaikka en olekaan. 49-vuotias ei ole vanha, varsinkaan silloin kun hän ei itse tunne niin. Mutta sille kassapojalle olin vanha nainen.

Jään odottelemaan, mitä tunteita tästä herää myöhemmin syksyllä, kun on pimeää ja räntää tulee taivaan täydeltä. Muistanko tuon hetken ja luhistun johonkin esi-seniori-mielentilaan vai hihittelenkö asialle edelleen. Nyt tuntuu siltä, että ohitin tämän kepeästi ja huumorilla, mutta en uskalla luvata, etteikö hetki palaisi kummittelemaan joskus myöhemmin.

Ihanaa viikonloppua teille kaikille junioreille ja senioreille! Olisi hauska kuulla, onko teillä käynyt tämmöisiä ikään liittyviä tilanteita; "antavana" tai "ottavana" osapuolena?

Pus ja hali 💗

perjantai 31. elokuuta 2018

PERUSARKEA

Aina, kun multa kysytään puhelimessa, että no mitäs teille kuuluu?, vastaan saman eipä meille mitään erityistä. Varsinkin silloin, kun kyseessä on säännöllisesti toistuva puhelu esim. vanhempieni tai sisarusteni kanssa. (Itse asiassa en kauhean paljon säännöllisesti juttele kenenkään muiden kanssa, koska olen aina ollut huono jaarittelemaan puhelimessa, mutta se on sitten ihan toinen tarina se.) Joka kerta mua myös jää mietityttämään, että eikö meille nyt oikeasti ole tapahtunut mitään ja onko meidän elämä tosiaan niin tylsää, että siitä ei koskaan ole mitään kerrottavaa. Kun hetken olen asiaa huokaillut, tunnen kuitenkin joka kerta myös sen saman huojennuksen ja kiitollisuuden asiasta. Onpa ihanaa, että elämä on niin tyyntä ja rauhallista, että hirveästi kouhkattavaa ei ole! Koska en usko, että jaksaisin semmoista kouhkaamisen arvoista elämää kauhean pitkään. Jos se olisi jatkuvaa positiivista pöhinää, niin se olisi uuvuttavaa. Saatikka sitten, että elämä olisi täynnä negatiivisia juttuja - se se vasta uuvuttavaa olisikin. Niinpä joka perjantain huokaisen helpotuksesta, että taas yksi ihan tavallinen, tylsä ja arkinen viikko takana! Sellainen, josta ei ole mitään kerrottavaa ja jos vaikka yrittäisikin kertoa, niin ei se toinen jaksaisi kuunnella.

Oliskohan nää kesäkukat jo kukintansa kukkineet...?
Olen koko viikon ajan suunnitellut siivoavani vähän perusteellisemmin. Kuten kyllä myöskin viime viikolla ja sitä edellisellä... En kuitenkaan ole saanut aikaiseksi, vaan mennyt ihan vaan sillä perusjärjestelyllä ja keittiön raivaamisella iltaisin. En edes keskiviikkona, kun olin sairaan lapsen kanssa kotona. Mitäköhän mä silloin tein? Ei minkäänlaista muistijälkeä. Ainakin eteisessä olevan kalenterin päiväyksen voisi muuttaa, kun kerran huomenna siirrytään jo syyskuulle.


Niin joo, flunssakausi alkoi tänä vuonna jo nyt! Ärsyttävää, varsinkin kun itsellänikin on ollut kurkku kipeä jo parin viikon ajan. Onneksi ei ole tauti vielä iskenyt, sitä odotellessa...

Puolikuntoinen lapsi on kömpinyt meidän sänkyyn nukkumaan tällä viikolla kolmena yönä. Sen seurauksena jäykkä selkä, koska tyyppi valloittaa koko sängyn ja me vanhemmat nukutaan omilla laidoillamme noin 10 sentin levyisessä tilassa. Emme vaan raaski häätää häntä pois, koska ei tämä ikuisesti tule jatkumaan. Ihana, kun toinen on kuitenkin vielä niin "pikkuinen", että haluaa meidän väliin 💓

Tein torstaina kaalilaatikkoa, kun teki niin mieli. Ohjeita tuntuu putkahtelevan joka lehdestä ja ruokablogista. Jostain syystä en saa sitä koskaan onnistumaan niin, että se olisi semmoista superihanaa ja karamellisoitunutta. Hyvää se oli kuitenkin. Mies tosin oli syönyt lounaaksi samana päivänä hernekeittoa. Arvaatte varmaan...(lapsi ei nukkunut viime yönä meidän välissä, haha!)


Tyhjensin viime sunnuntaina kokkausinnoissani keittämäni (ylikypsistä tomaateista) tomaattikastikkeen vessanpönttöön. Siinä oli epäilyttävä, vähän käyneen tuoksu ja maku, joten se siitä ruokahävikin pienentämisestä. Se oli kyllä hyvää silloin sunnuntaina ja siitä oli tarkoitus tehdä soseuttamalla paseerattu tomaatti maailman parhaaseen linssikeittoon. No, ens kerralla sitten.

Meidän pihalla kasvaa tänäkin vuonna ihan hirveä määrä tatteja. Ihan tossa keskellä pihaa. Ne vaan on punikkitatteja, jotka ei mun mielestä ole kauhean erityisiä ruokasieninä. Voisihan niistä jonkun kastikkeen tehdä (tai kuivata niitä), mutta kun ne on heti täynnä matoja. Siis ihan heti - bongasin yksi aamu pari ihan pientä ja ajattelin, että ne varmaan on vielä kunnossa, mutta ei. Ja sitä paitsi, miksi noi ei voi olla herkkutatteja? Epistä!



Muistin rakkaan ystävän synttärit jo etukäteen (enkä vasta Facebook-muistutuksesta)  ja lähetin hänelle viestin (koska me ei soitella 😂), jossa kerroin, kuinka paljon häntä rakastan. Tuli hyvä mieli ❤

Mätkätin lapselle, että hän viettää liikaa aikaa ruudulla. Sen jälkeen, kun poika oli tarttunut kirjaan ja ruvennut lukemaan, menin sänkyyn pläräämään puhelinta kahdeksi tunniksi. Vuoden äiti, taas kerran.

Selailin joka aamu aamupalalla erilaisia vegekeittokirjoja ja -lehtiä. Tekisi mieli pitää taas lihaton jakso ja ihan oikeasti taidan sen tehdäkin. Kunhan vaan saan aikaiseksi. (Ja kunhan se hiton kaalilaatikko on syöty, sitä tuli meinaan aika paljon...)

Sain tänään kollegalta kassillisen omenoita. Oli tarkoitus keittää niistä sosetta pakkaseen ja tehdä kotona jooga (sen siivoamisen jälkeen). Sen sijaan avasin punkkupullon ja rupesin leipomaan omenapiirasta.


Perusarkea siis koko viikko 💗 Mites teillä?
Ihanaa viikonloppua kaikille!

maanantai 27. elokuuta 2018

YHDEN PYSÄHDYKSEN TAKTIIKALLA

Mitä enemmän pyörittelen mielessäni arjenhallinnan tärkeyttä ja tulevasta talvesta selviytymistä, sitä kirkkaammaksi ajatukseksi on noussut ruokasuunnittelun merkitys. Jos "pyhästä kolminaisuudesta" - uni, ravinto, liikunta - kosahtaa yksikin, arki suistuu raiteiltaan ja elämästä tulee silkkaa selviytymistaistelua. Viime talvi herätti mut huomaamaan, että niin paljon kuin ruuanlaitosta tykkäänkin, en enää jaksa sitä samalla tavalla joka ikinen arki-ilta. Niinä päivinä, kun optimaalinen syöminen onnistuu, kaikki on hyvin, mutta heti kun mennään väärien valintojen puolelle, hyvinvointi kärsii tosi nopeasti ja sekä uni, että kynnys lähteä liikkumaan ottavat osumaa. Lisäksi jatkuva "huoli" arjen kokkailusta, vaikka se pieneltä tuntuukin yksittäisenä asiana, lisää kehon stressikuormaa, nostaa stressihormonien määrää ja näin ollen vaikuttaa kaikkeen jaksamiseen.

Olen nyt muutaman viikon ajan mennyt arkiruokien tekemisessä "yhden pysähdyksen taktiikalla" ja tuntuu, että tämä systeemi toimii! Pysähdyn kerran viikossa miettimään seuraavan viikon syömisiä ja teen ison määrän erilaisia ruokia kerrallaan. Mulla tämä päivä on sunnuntai, koska silloin olen virkeimmilläni ja levännyt. Olen selvästi uintitreenien jälkeen ihan valtavan energinen ja myös motivoitunut hyvinvoinnista huolehtimisesta. Lisäksi meillä kaikki lukujärjestysten pitkät päivät ja sekä lapsen että mun harrastukset painottuvat alkuviikkoon, joten sikälikin sunnuntai on otollinen päivä tälle meal preppingille. Teen niin paljon, että pärjäämme hyvin torstaihin asti, jonka voi sitten mennä joko pakastimen turvin tai keksiä jonkun nopean iltaruuan. Ja kun alkuviikosta ei ole joutunut seisomaan keittiössä iltatolkulla, jaksaa torstaina vaikka jo vähän kokkaillakin. Toinen pysähtyminen tapahtuu sitten perjantaina, jolloin perinteisesti rentoudun työviikon jälkeen kokkaamalla jotain vähän spesiaalimpaa ja siemailen samalla vähän punkkua. Samaan syssyyn teen valmiiksi myös seuraavalle päivälle ruokaa, jotta saan pitää lauantain ihan täydellisenä vapaapäivänä ja ihan vaan lörsöillä, ottaa päiväunet ja tehdä ihan mitä lystään.

Olen kokeillut monta kertaa tässä lähivuosina tehdä ihan kunnollisen ruokalistan useaksi viikoksi kerrallaan. Tämä systeemi ei mulla kuitenkaan tunnut toimivan; jotenkin en tykkää lyödä lukkoon tulevien päivien tarkkoja ruokia, koska harvemmin mun sitten tekee mieli just sitä, mitä olen valmistanut. Helpommaksi on osoittautunut se, että kypsennän valmiiksi erilaisia perusjuttuja ja sitten fiiliksen mukaan rakentelen niistä ilta-aterioita viikon mittaan. Tähän voi ottaa avuksi sen, että listaa omat lempiruoka-aineet ja tekee niitä jääkaappiin ihan semmoisenaan.

Viikko sitten sunnuntaikokkailun tuloksena syntyi iso satsi jauheliha-makaronipöperöä (lähinnä lasta silmälläpitäen), pellillinen broilerinfileitä (marinoin niitä hetken aikaa seoksessa, jossa oli maustamattoman jugurtin jämät ja valmista Tandoorimaustetahnaa), uunijuureksia ja keitettyä kvinoaa, keitettyjä punajuuria sekä ihan vaan perusmaustettua (suola ja pippuri) paistettua jauhelihaa. Näillä pärjättiin torstai-iltaan asti (ja tässä on siis mukana myös mun lounassyömiset), kun yhtenä iltana kaivoin vielä pakkasesta parasta linssikastiketta annokset mulle ja miehelle (alemassa kuvassa näkyvä epämääräinen ruskea kasa 😂).

Lautasella tuoretta, kotimaista maissia - ihan kuin karkkia ❤


Tuon viikon ruokamäärä oli jopa vähän turhan iso, joten eilen otin vähän rauhallisemmin. Pitää myös käyttää tällä viikolla pakastimesta löytyviä yksittäisannoksia, etteivät ne hautaudu sinne (kuten mulla usein tuppaa käymään...). Eilen keittiössä syntyi taas pellillinen broilerinfileitä (ihan perusmausteet), pellillinen uunijuureksia sekä yhdessä uunivuoassa jauhelihamureke sekä perunat & kasvikset. Luulisi näillä pärjäävän!



Aikaa mulla menee tämmöisten satsien tekemiseen noin 2,5 - 3 tuntia. Tuosta kuitenkin aktiivista työaikaa (pilkkomiset yms) on vain osa, koska suurin osa hoituu itsekseen uunissa. Pitää vaan miettiä, missä järjestyksessä tekee mitäkin, niin ajan saa käytettyä tosi tehokkaasti. Samalla ehtii pestä ja ripustaa pyykkiä ja vähän järjestellä keittiötä ja muuta huushollia.

Jos arjen ruokahuolto vähänkään ahdistaa, suosittelen kokeilemaan tätä yhden pysähdyksen taktiikkaa. Eikä sitä tietenkään pidä tehdä just sunnuntaina, jos tuntuu, että silloin on kivampi puuhata jotain muuta. Oletko sä harrastanut tällaista ennakointia? Olisi kiva kuulla vinkkejä ja kokemuksia!

Mahtavaa alkanutta viikkoa kaikille 💗

perjantai 24. elokuuta 2018

TÄMÄ VAI TUO

Tämä haaste on pyörinyt blogeissa jo jonkin aikaa, mutta en ole saanut aikaiseksi tarttua siihen. Tuulalta tämän nyt kuitenkin nappasin. Takana on rankka viikko (mutta kuitenkin aika ihana, koska töissä on ollut niin kivaa) ja ennen kuin alan perjantai-illan keittiöhommiin, tekee mieli vähän kirjoitella. Mitään "järkevää" en kuitenkaan saa tällä hetkellä aikaiseksi, joten tämmöinen höpinä-blogihaaste sopii tähän hetkeen just sopivasti. Aiheeseen sopivaa (tai edes epäsopivaa) kuvamateriaalia ei nyt löydy, joten sovitaanko, että tämän kerran saa mennä ihan ilman kuvia? Paitsi kantterelleja tiedossa ihan lopussa.
 
Suihku aamulla vai illalla? Ehdottomasti aamulla, kuuluu aamurutiiniin. En herää kunnolla, ellen pääse suihkuun! Toki myös illalla, jos olen käynyt jumpassa tms., mutta silloinkin pitää suihkutella myös aamulla. Kauheaa veden tuhlaamista, mutta olen aina ihan supernopea, en löträä suihkussa pitkää aikaa.

Kaupungin ydin vai maalaisympäristö? Heti aika paha. Olen sydämeltäni stadilainen hamaan loppuun asti, mutta asun nykyjään maalla. Molempi parempi, en osaa päättää. Rakastan kaupungin vilinää, mutta en jaksaisi enää asua siellä.


Kirkkaat vai neutraalit värit? Värejä kiitos, mutta aina murretuissa sävyissä. Ja sitten kyllä aika paljon neutraaliakin. Kirkkaissa en viihdy, eivätkä ne mulle sovikaan.


Outo vai typerä? Haha, tätä pitäisi kysyä mun oppilailta! Outo varmaan. Typeryys on piirre, jota inhoan ihmisissä eniten välinpitämättömyyden jälkeen. Toivoisin, että silloin kun käyttäydyn itse typerästi (kaikki me joskus), niin joku huomauttaisi siitä mulle.


Kevät vai syksy? Syksy ehdottomasti, vaikka pari viime syksyä ovatkin meinanneet nujertaa mut alleen. Silti rakastan syksyn kuukausia. Kevät usein ahdistaa liialla valoisuudellaan, elinvoimaisuudellaan, vehreydellään ja isoilla lupauksillaan. Paitsi viime kevät, se oli ihana (koska talvi oli ollut niin vaikea).

Minttu vai kaneli? No ei oikein kumpikaan... kaneli, jos on pakko valita. Ai niin, minttusuklaa. Sanonkin siis minttu (mutta ei ruuassa).


Suunnittelu vai ex tempore? Ex tempore pystyn korkeintaan toteuttamaan viikonloppuna perheen kanssa, että "lähdetäänkö kylille syömään". Muuten olen ehdottomasti suunnittelija. Rakastan suunnittelemista (vaikka toteutus joskus ontuukin, mutta ei sen niin väliä, kunhan saa suunnitella ❤).


Leffa kotona vai teatterissa? Teatterissa ihan mahtavaa, mutta tosi harvinaista herkkua nykyjään. Toisaalta kotona saa olla verkkarit jalassa ja pitää pissatauon silloin kun huvittaa.

Espresso vai latte? Ihan tavallinen suodatinkahvi aamuisin, 2-3 kuppia kiitos. Joskus harvoin latte kahvilassa. Espresso maistuu monen ruokalajin (ja juomalajin...) illallisen päätteeksi.

Kysymysten esittäjän vai vastaajan rooli? Heh, taidan olla molemmat. Tykkään puhua (opettaja...), sekä kysyä, että vastata. Yleensä kyllä (paitsi töissä) lähinnä höpötän. Joskus kyllä töissäkin...


Aamut vai myöhäiset illat? Nuorena olin ihan tolkuton iltakukkuja, nykyjään aamuihminen. Menen puoli kymmenen aikaan nukkumaan ja nousen viiden - kuuden aikoihin. Teen hetken hommia, joko työjuttuja tai blogia, ennen kuin muut heräävät.


Halit vai pusut? Molemmat, meillä halipusitellaan koko ajan. En ehkä ihan tajua koko kysymystä...?

Tulinen vai mieto ruoka? Sopivasti maustettu. Käytän tosi paljon mausteita, mutta en välttämättä aina kauhean tulisia. Liian mieto ruoka on blaah, mutta ei se saa makuhermoja puuduttavan tulista kuitenkaan olla.


Nahka vai pitsi? Haluaisin olla molemmat, olisi tosi päheetä kulkea nahkahousuissa ja kivassa pitsipaidassa. En kuitenkaan ole kumpaakaan, vaan pukeudun hyvin neutraalisti. Yleensä mustiin farkkuihin ja T-paitaan tai neuleeseen. Nahkarotsia olen nyt metsästänyt parin vuoden ajan, mutta en ole vielä löytänyt itselleni sopivaa ja riittävän yksinkertaista, mutta samalla kuitenkin rokkia, mallia. Tai no, yhden löysin, mutta se maksoi lähemmäs 700€. *facepalm*

Ylipukeutuminen vai alipukeutuminen? Harvemmin kumpikaan, mutta mieluummin vähän yli. Vanhemmiten olen tullut aika rohkeaksi sen suhteen, että jos on juhlat, niin sitten laittaudutaan. Ei överisti, mutta kuitenkin niin, että ei mene alikaan. Se on aina vähän kiusallista. On niitäkin kyllä sattunut.

Puhelimen kalenteri vai paperinen? Paperinen, paperinen ja vielä kerran paperinen. Eli mulla on kolme erilaista paperikalenteria käytössä (ja 387 erilaista kynää, joilla niitä täytän). Puhelimen kalenteri on sitä varten, että siitä katsotaan, mikä vuosi kuukausi on meneillään.


Kokemus vai mukavuus? Mukavuus. En ole koskaan ollut seikkailija, en edes nuorena. Enkä ole sitä edes kaivannut mitenkään.


Tv-sarjat vai elokuvat? Hirveän vähän kumpiakaan nykyjään. Aina välillä katsotaan joku leffa, silloin tällöin käydään ihan teatterissa katsomassa (viimeksi Mission Impossible 6, oli kyllä huikea). Joka talvi koukututaan johonkin sarjaan ja katsotaan se maratonina, mutta mieluiten käytän lörsöajan lukemiseen.

Suklaa vai karkki? Haloo, suklaa on karkkia! Molemmat. Tosin nyt iskin itselleni jonkun ihan älyttömän karkkilakon määrittelemättömäksi ajaksi, joten napostelen kuivattuja aprikooseja makean himoon. En ole koskaan kyennyt karkin/suklaan mättösyömiseen, mutta liian usein edes vähän kerrallaan ei ole hyvä. Aprikooseilla siis mennään tällä hetkellä...

Rock vai Country-musiikki? Tiedän, että kivaakin countrya on, mutta mieluummin rock. Paitsi ettei oikein sekään nykyjään. Kuuntelen tosi vähän musiikkia; opettajan päivä on niin hälinää ja ääntä täynnä, että kaipaan vapaa-ajalla lähinnä hiljaisuutta. Kävelylenkeillä kuuntelen kyllä, mutta soittolista on aikamoinen sillisalaatti. Lattareista tykkään tällä hetkellä eniten.

Yksin vai yhdessä työskentely? Yksin ehdottomasti, mutta jollekin. Eli siis opettajan työ, joka on ihanan itsenäistä. En kuitenkaan ihan yksin jaksaisi olla, tarvitsen sen "yleisön". Vaikka olenkin sosiaalinen, niin vihaan kaikkea tiimityöskentelyä yms.

Uiminen vai rannalla makoilu? Uiminen. Välillä voi pötkähtää makuuasentoon (paitsi hiekka, yök), mutta heti kohta takaisin veteen. Viime kesänä (lapsen kanssa) enkka oli kolme tuntia yhteen putkeen.

Pikaruoka vai kunnollinen ravintolaruoka? Välillä pakon edestä pikaruoka, mutta kunnollinen ravintolaruoka mieluummin.

Kulta vai hopea? Hopea. Värianalyysin (vuonna 1991, silloisen työnantajan järjestämä ylläri toimiston naisille) perusteella (syksy) mun "pitäisi" käyttää kultaa, mutta en yhtään tykkää. Kaikki koruni ovat hopeaa.

Perunasalaatti vai pastasalaatti? What, mistä tää tähän tupsahti? Just puhuttiin koruista... Itse tehty perunasalaatti ilman sitä majoneesikastiketta. Paitsi että nyt tuli mieleen, että pastasalaattiakin voisi tehdä pitkästä aikaa... Kumpikaan ei kuulu top kymppiin, joten ihasama.


Parilliset vai eripariset sukat? Ei kai kukaan voi käyttää eriparisia sukkia? Apua, ahdistaa jo ajatuskin. Olen tietyissä jutuissa ihan sairaan pedantti (ja nillittäjä...).


Tanssiminen vai laulaminen? Mun mielestä molemmat (ja mielellään samaan aikaan), mutta suuri yleisö on täysin eri mieltä. Mua surkeempaa laulajaa saa hakea, eikä mun tanssimuuvitkaan ihan jenniferlopezia ole. Tykkään kyllä molemmista ja harrastan välillä esim. koeviikolla, jos olen yksin päivällä kotona. Vedän nupit kaakkoon ja olen hetken aikaa oman elämäni Jennifer Lopez. Nuorempana ehkä saatoin joskus tehdä saman jossain julkisessa tilassa, mutta ei nyt muistella sitä, eihän...!

Puhelin vai netti? Olen tosi huono puhelimen käyttäjä, en jaksa puhua pitkiä jaarittelupuheluita. Eli netti. Välillä sitä voisi ehkä olla vähemmän (varsinkin puhelimen kautta).

Tämä on kyllä itse asiassa tosi hauska haaste, koska tämä on niin "älytön". Mitään punaista lankaa ei ole, kysymykset eivät liity toisiinsa mitenkään, koko touhu on vaan ihan random-kysymysten heittelyä 😁 Tätä oli kiva tehdä! Nyt kuitenkin keittiöön, meinaan tehdä kanttarelli-pekoni-piirasta (kelatkaa miten hyvää siitä tulee, noilla aineksilla ei voi epäonnistua!).


Kivaa viikonloppua kaikille 💗 
Nappaa haaste itsellesi, jos et ole vielä näihin vastannut!

tiistai 21. elokuuta 2018

SAAKO ÄITI SYÖDÄ ERI RUOKAA KUIN MUU PERHE?

Taas eletään sitä aikaa vuodesta, kun kaikkialla muistutetaan siitä, että nyt olisi aika karistaa ne kesäkilot. Muutaman kuukauden kuluttua sitten sulatellaan joulukinkkua ja konvehteja (olisi muuten paljon järkevämpää tehdä pieni ryhtiliike ennen joulua ja sitten hyvällä omalla tunnolla nauttia joulun herkuista). Ensi keväänä hankkiudutaan bikinikuntoon, kunnes taas on aika karistaa niitä kesäkiloja... Sanomattakin on selvää, että ideaalitilanne olisi se, että söisi läpi vuoden sillä tavalla, että tuntisi olonsa hyväksi ja energiseksi ja paino pysyisi suht samana. Mutta todellisuus on usein ideaalitilannetta raadollisempi, joten mikä eteen, jos nyt kesän jälkeen pitää jonkinlainen ryhtiliike tehdä?

Kuuma peruna on se, saako äiti (tai miksei isäkin) olla näkyvästi dieetillä ja syödä ihan eri ruokaa kuin muu perhe. Mielipiteitä varmasti on monia ja muistutan nyt heti alkuun, että tämä on minun mielipiteeni ja näkemykseni, ei mikään absoluuttinen totuus. Mulla ei ole tietenkään mitään oikeutta puuttua muiden päätöksiin, jokainen elää tyylillään, mutta olen itse miettinyt tätä aihetta lähipäivinä paljonkin, kun on ollut tarvetta vähän taas viilata ruokavaliota. Tämä kesä oli niin omituinen ja epätodellinen kaikilla mahdollisilla tavoilla, että myös ruokapuolella koettiin ihan uutta. Oli niin kuuma, että ruokahalua ei oikein ollut. Älyttömän raskas viime lukuvuosi sai aikaan sen, että levolle oli ihan selkeästi tarvetta lähes koko kesän ja nukuin käsittämättömän pitkiä yöunia läpi koko kesän. Vielä heinäkuun lopussa saatoin ihan pokkana vetää lähes 12 tunnin yöunet! Käytännössä homma meni siis niin, että myöhään herättyäni ei aamupala (ainakaan terveellinen, se mun normaali arjen hyväksi todettu) oikein maistunut. Useimpina aamuina närpin vähän paahtoleipää ja pari mansikkaa, siinä kaikki. Päivällä kyllä tuli nälkä, mutta mitään ei oikein tehnyt mieli. Ja sitten iltapäivällä nälkä oli niin kova, että tuli syötyä vähän sitä sun tätä - koska helteellä ei jaksanut kokata mitään järkevää. Ateriavälit venyivät siis ihan liian pitkiksi, enkä voi sanoa syöneeni kauhean terveellisesti. En nyt epäterveellisestikään (esim. makkaraa syötiin kerran...), mutta epämääräisesti ja epäsäännöllisesti. Ei hyvä!


Itse en siis nyt ole alkanut laihduttamaan, mutta olen palauttanut syömiset takaisin siihen mulle sopivaan, aika yksinkertaiseen tapaan koostaa annos yksittäisistä komponenteista. Joissain perheissä kuitenkin äiti on ihan selkeällä dieetillä ja näykkii salaatinlehtiä pahantuulisena ja dramaattisesti huokaillen. Tai vetää jotain pussikeittodieettilirua nälkään nääntymäisillään, kun muu perhe vetää makaronilaatikkoa. Onko tämä ok? Mitä te olette mieltä?

Jos jätetään edellisestä pois kaikki dramatiikka, huokailut ja pahantuulisuus, niin mikä ettei. Kunhan äiti ei tee asiasta kauhean isoa numeroa ja puhu kovaan ääneen laihduttamisesta. Vielä tärkeämpää olisi, ettei hän dissaisi itseään, omaa kehoaan ja "läskejään" lasten kuullen. On ihan kauheaa, kuinka vääristynyt kehonkuva jo nuorilla tytöillä (ja varmaan pojillakin) on ja lukioikäiset (ja nuoremmatkin) laihduttavat, näännyttävät itseään nälkään ja oppivat täysin vääristyneen suhteen ruokaa kohtaan. Syömishäiriöistä nyt puhumattakaan!

Meillä arkiruokailu menee usein niin, että minä syön jonkun yksinkertaisemman annoksen (mies aika usein myös) ja lapsi syö "oikeaa ruokaa" (eli just vaikka esim. makaronilaatikkoa, perunaa ja jauhelihakastiketta, jotain kiusausta tms.). Näitä lapsen ruokia pyrin tekemään säännöllisesti isompia satseja kerralla ja pakastan ne sitten annoksina. Meillä poika ainakin on usein tosi tyytyväinen, jos ei "tarvitse" syödä äidin ruokia 😂 Eikä siitä ole koskaan tullut minkäänlaista ihmettelyä, miksi me syömme näin. Joskus olen tainnut sanoa, että mulle tulee parempi olo siitä omasta annoksestani tai että mun tekee nyt tällä kertaa mieli syödä tätä.


Aika usein kyllä pyrin rakentamaan iltaruuan niin, että se olisi samaa kaikilla. Lapsi ei aina ole mielissään, mutta se on sitten voivoi niinä iltoina. Mä uskon siihen, että pitää tottua välillä syömään myös niitä ei niin mieluisia ruokia ja että aina ei lautasella voi olla lempiruokaa. Ja kyllä meillä lapsi ihan tykkääkin niistä yksinkertaisista annoksista (varsinkin jos saa vaikka vaihtaa parsakaalin perunaan). Lapsen mieltymyksiä ja omaa makua pitää myös kunnioittaa: jos hän ei ihan oikeasti tykkää hernekeitosta, niin ei sitä pidä hänelle pakottaa. Onhan aikuisillakin ruokia, joita me inhotaan! Ja linssikastike tippuu kuulkaas oikein hyvin, jos lapselle lupaa, että ylihuomenna on spagettia 😁


Tämä on monelle varmaan aika arka aihe, liian moni kipuilee jatkuvan pitäisi laihduttaa -ajatuksen kanssa. Toivon, etten ole sohaissut ketään nyt kipeästi tällä kirjoituksella, enkä varsinkaan syyllistänyt mitenkään. Täältä mun blogista löytyy tosi paljon supersimppeleitä ohjeita ja ideoita hakusanoilla arkiruoka (ja varmaan kyllä monella muullakin hakusanalla - mulla on toi tunnistepuoli levinnyt vähän käsistä, pitäisi selkeyttää sitä). Ja niille, jotka miettivät laihduttamista, niin haluaisin taas kerran vinkata Kaisa Jaakkolan opeista ja varsinkin hänen kirjoittamastaan Hyvän olon hormonidieetti -kirjasta (se uudempi painos siis), joka ei siis ole dieetti, vaan lempeä opas kohti hyvinvointia ja hyvää oloa. Kirja muuten näkyy olevan Adlibriksessä alessa tällä hetkellä ja maksaa 13,90 € - lupaan ja takaan, että sen hankkiminen kannattaa! Vaikka itse aina suistunkin raiteilta säännöllisesti, niin olen kuitenkin saanut Kaisan opeilla syömiseni (ja muun hyvinvoinnin) parannettua moninkertaisesti tilanteesta, missä olin vielä 6-7 vuotta sitten. Ja tämä ei ollut mikään maksettu mainos, vaan vahva suositus mun mielestä parhaasta elämäntapaoppaasta!

Mitä ajatuksia teillä herää? Miten olette itse ratkaisseet tämän? 
Syöttekö eri ruokaa kuin muu perhe, vai löytyykö kaikilta lautaselta samaa?

Ihanaa viikon jatkoa kaikille. Muistetaanhan olla lempeitä itseämme kohtaan! 
💗

sunnuntai 19. elokuuta 2018

IHAN LIEKEISSÄ ❤

Paitsi etten ole liekeissä, koska olen noussut just uima-altaasta. Haha, huono vitsi, paras vitsi! Okei, sori, koittakaa kestää, käyn ihan ylikierroksilla, koska olen niin innoissani...

Olen tänään aloittanut aikuisten uinnin tekniikkakurssin, enkä ole koskaan - siis koskaan - ollut liikunnan jälkeen näin innoissani, motivoitunut ja itsevarma itsestäni. Olen täällä aika moneen otteeseen kirjoittanut tai ainakin sivulauseessa maininnut, että liikunta on mulle se ikuinen kipupiste, arka paikka ja osa-alue hyvinvoinnissa, joka tökkii eniten. Niin kauan kuin muistan, olen ollut aina se huonoin ryhmässä, surkea lähes kaikissa lajeissa, joita olen kokeillut ja liikkeelle lähteminen on aina tuntunut vaikealta. Mulla ei ole jo lapsuudessa rakentunutta tapaa liikkua säännöllisesti, joten minkäänlaista liikunnallista itsetuntoa ei ole koskaan kehittynyt. Hampaat irvessä ja lähinnä luontaisen, muilla elämän osa-alueilla oikein hyvän itsetunnon turvin olen sinnitellyt aikoinani läpi koulun liikuntatuntien ja myöhemmällä iällä esim. ryhmäliikuntatuntien takarivissä hötkymisen. Salilla tunnen olevani aina väärässä paikassa (kuten olenkin, koska en vaan tykkää siitä touhusta). Erilaiset vesiliikuntamuodot ovat ainoat, joista olen koskaan ihan oikeasti, kaikesta sydämestäni nauttinut ja myös tuntenut olevani niissä hyvä. Vesijumpassa pärjään ja tunnen liikunnan riemua, sitä sellaista, jota olen muilta ihmisiltä kadehtinut ja aina toivonut, että löytäisin saman riemun myös muista lajeista.

Ihana Yrjönkadun uimahalli, tänne pitäisi päästä monen vuoden tauon jälkeen! (kuva täältä)

Jotenkin vasta nyt (kuinka kauan sitä ihmisen pitää hakata päätään seinään, ennen kuin tajuaa asioita??) olen oivaltanut sen, että on turha haaveilla lajeista, joissa en pärjää tai joista en tykkää. Vasta nyt olen tajunnut sen, että kun kerran niin paljon tykkään vedessä liikkumisesta, niin siihen pitää satsata ja alkaa kehittämään itseään. Uinti on aina ollut rakas laji, mutta en hallitse eri lajien tekniikkaa kauhean hyvin, joten uintitreeni ei ole tähän asti ollut kunnollinen treeni. Liikuntaa kyllä ja mieluista, mutta olen kaivannut sitä, että saisin altaassa tehtyä treenin, jonka jälkeen olen ihan puhki ja joka myös kehittäisi lihaskuntoa. Johtuen juurikin tuosta edellä mainitsemastani liikunnallisen itsetunnon puutteesta, en ole kuitenkaan uskaltautunut tekniikkakurssille. Olen pelännyt, että menettäisin kurssilla sen viimeisenkin lajin, josta tykkään. Nyt, pari vuotta (!!) asiaa aktiivisesti haudottuani, rohkaisin itseni ja päätin aloittaa. Ja voi taivas, miten onnellinen olenkaan tosta päätöksestä! Kerrankin olin jossain hyvä, osasin, pärjäsin - ja nautin!


Tiedän, että kurssi vaikeutuu, tänään oli vielä helppoa. Mutta tiedän myös, että se ei haittaa, koska tajusin tänään, että ekaa kertaa mulla on niin vahva motivaatio, että menen vaikka läpi harmaan kiven. Osaan myös olla huono (haha, muutaman vuosikymmenen harjoitukset takana), joten en pelkää sitä kertaa, kun kaikki meneekin pieleen. Vesi on mulle niin luontainen elementti, että siellä kaikki tuntuu hyvältä. Jopa epäonnistuminen. Iso merkitys on tietenkin myös ohjaajalla, joka on aivan huipputyyppi. Teki mieli halata häntä tänään ekan kerran jälkeen, mutta ajattelin että tuommoinen nuorehko mies saattaisi vähän säikähtää, jos tämmöinen keski-ikäinen nainen kupsahtaa kaulaan siellä altaassa 😂

Sopivien vesijumppien löytäminen on ollut haastavaa tai siis lähinnä aikataulultaan sopivien. Mietin kaiholla niitä aikoja, kun asuin Helsingissä, jolloin kaikkia lajeja oli tarjolla lähes mihin aikaan tahansa. Tosin en kyllä sitä tarjontaa silloin kovinkaan paljon hyödyntänyt, koska motiivit tuohon aikaan olivat ihan vääränlaisia, eivätkä kantaneet kuin aina sen pari ekaa innostuksen viikkoa. No, nyt olen päättänyt ajaa kerran viikossa Helsinkiin vesijumppaan sellaisena päivänä, kun pääsen koulusta ihanan aikaisin. Matkaa ei loppujen lopuksi tule työpaikaltani kamalan paljon ja kesken päivää on niin paljon helpompaa mennä, kuin aamulla (muuten ihanaa, mutta loppuu aina siinä vaiheessa, kun pimeä vuodenaika koittaa) tai pidemmän työpäivän päätteeksi. Kodin lähellä meillä ei ole vesijumppamahdollisuutta, joten illalla lähteminen ei tule kuuloonkaan (ja on muutenkin aika tuhoon tuomittu ajatus suurimman osan vuodesta).

Tuula ja Marika kirjoittivat todella hyvät kirjoitukset liikunnasta, siihen liittyvästä motivaatiosta ja erilaisista keinoista saada itsensä liikkeelle (jutut on linkitetty noiden ihanien naisten nimien kautta). Molempien kirjoituksissa oli älyttömän paljon asioita ja kohtia, joista haluaisin kirjoittaa tässä itsekin, mutta nyt olen niin täpinöissäni ja käyn edelleen niin ylikierroksilla, etten taida saada mitään kauhean järkevää tekstiä aikaiseksi. Palaan aiheeseen kyllä taatusti myöhemmin!

Sitä paitsi nyt on aika ruveta valmistelemaan ensi viikon ruokia. Edellisessä postauksessa vinkkaamani superhelppo arkiruoka oli kyllä hyvää, mutta tulipahan taas muistutettua itseä siitä, että tuon tyyppinen ruoka (perunaa ja kermaa) ei vaan sovi mulle yhtään. Annos sai aikaan loppuillan kestävän täydellisen kokovartalokooman... Nyt siis ruokahommissa back to basics eli jatkan aikaisemmin itselleni sopivaksi todetulla superyksinkertaisella tavalla syödä. Se tosin vaatii vähän enemmän esivalmisteluja, mutta nyt alkaa olemaan jo semmoinen olo, että arkeen paluu on tapahtunut ja elämä on tasoittunut. Sitä paitsi toi ruokapuoli on kyllä mulle niin älyttömän tärkeä juttu jaksamisen kannalta, että siihen vaan yksinkertaisesti on satsattava ja uhrattava aikaa. Yritän taas koittaa muistaa kuvata annoksia, jotta saisin tehtyä arkiruokaviikko -postauksen. Kiinnostaisiko semmoinen?
Ihanaa kohta alkavaa viikkoa kaikille 💗

p.s. Ai niin, terveisiä Tubecon-tapahtumasta! Olin siellä lapsen kanssa kahtena päivänä (!!!!), ei ehkä ihan mun juttu (haha), mutta tapasin siellä sekä Maijun, että Tiian. Oli ihan mahtavaa tavata molemmat, halit teille molemmille ❤

keskiviikko 15. elokuuta 2018

SYKSYN ENSIMMÄINEN ARJEN PELASTAVA RUOKA

Taas on tullut todistettua, että jos se arjen pyörittäminen johonkin kosahtaa, niin ruokahuoltoon! Mä en oikein edes kehtaisi valittaa aiheesta, koska pyöritän vain tätä meidän miniperhettä - tuskin pystyn kuvittelemaankaan, millaista olisi, jos lapsia (harrastuksineen ja menoineen) olisi vaikkapa kolme. Huh, syvä kumarrus kaikille suurperheiden äideille (tai isille, kyllähän nekin arkea pyörittävät)! No, joka tapauksessa, olen minäkin jo ehtinyt tässä tuskailla tätä arkea ja nimenomaan sitä syömispuolta jo moneen kertaan. Aikaisemmin mainitsemani neljän viikon ruokalistaa en ole vielä alkanut pyörittämään, vaan olen koittanut mennä pari päivää kerrallaan. Pakkasessa on ollut aika paljon puolivalmiiksi tehtyjä juttuja, joiden avulla ollaan selvitty, mutta tänään iski tenkkapåå, kun tajusin, että pakastin ei mua tänään pelasta, takana on pitkä päivä, kauhee nälkä ja edessä pari päivää, joina en ruokaa kauheasti ehtisi tekemään.

Mun "ongelma" on se, että tuppaan usein vaatimaan itseltäni vähän liikaa ja turhan paljon tämän arkiruokailun suhteen. Kyse ei ole mistään perfektionismista tai siitä, että pyrkisin olemaan mikään Vuoden Äiti, vaan ihan yksinkertaisesti siitä, että tykkään itse hyvästä ruuasta niin paljon, että haluan sitä päivittäin. Haha! No joo, tottakai mä mielelläni myös pyrin siihen, että ruoka olisi mahdollisimman usein terveellistä ja hyvää tekevää. Olen täällä blogin puolella tosi usein kirjoittanut siitä, että hirveän usein meidän arkiruoka on tosi simppeliä - välillä sillä ei ole edes mitään virallista nimeä (saatikka reseptiä), kunhan vaan ladon lautaselle jotain proteiinia, kasviksia ja ehkä perunaa tai riisiä. Olen ottanut tämän talven tavoitteeksi sen, että koitan tehdä hommasta vielä tuotakin yksinkertaisempaa (ainakin jonain päivinä). Eli kuten tänään: teen ison satsin uunissa jotain niin helppoa, että sen uunivuokaan latomiseen ei mene kuin maksimissaan 15 minuuttia ja sitten ruoka saa muhia uunissa tunnin verran. Ja sitten samaa ruokaa syödään pari päivää ja pakastan loput, tällä ohjeella ruokaa tulee meinaan aika paljon...


Tämän päivän ohje on niin simppeli, että sama löytyy jossain muodossa taatusti kaikilta mahdollisilta nettisivuilta. Ei tällä edes oikein ole mitään nimeäkään... olisiko "kana-perunahässäkkä" sopiva? Koostumus oli melkoista mössöä, koska noi pakastealtaan perunasuikaleet kyllä aika lailla "nesteytyvät" tunnissa (jos jaksaisi, tätä voisi kokeilla ihan itse kuorituista ja pilkotuista perunoista). Maku oli kyllä ihan kohdillaan eli arkiruuaksi just passeli. En tätä ehkä Masterchef-kilpailussa lähtisi kokkaamaan, mutta tämän voimin meidän perhe selviää loppuviikosta. Josko viikonloppuna sitten taas jotain vähän kekseliäämpää?

Arjen pelastava kana-perunahässäkkä

2 x 500 g pussia peruna-sipulisuikaleita (pakaste)
800 g maustamattomia broilerin rintafileitä
n. 3 dl kanalientä (kuutiosta)
3,3, dl kuohukermaa
oliiviöljyä
suola, mustapippuri
paprikajauhe
curry
kuivattu ruohosipuli
chilihiutaleita
(tai mausteet oman makusi mukaan!)

Pilko broilerinfileet kulhoon, mausta reilusti haluamillasi mausteilla ja lorauta sekaan vähän öljyä. Pyörittele palat öljy-mausteseoksessa.

Lado perunasuikaleet isoon, kevyesti öljyllä voideltuun uunivuokaan. Jos tykkäätte reilusti maustetusta ruuasta, voit ripotella mausteita myös perunoiden päälle. 
Nostele broilerinpalat perunoiden päälle. 

Kaada kerma-kanaliemi vuokaan ja tuikkaa koko komeus uuniin (n. 225 astetta) suunnilleen tunniksi (tai siksi aikaa, kunnes neste on imeytynyt ja ruoka ei ole turhan vetelää).


Ja koska olen päättänyt ryhtyä Todelliseksi Arjen Sankariksi, tarjosin ruuan kanssa herne-maissi-paprikasekoitusta 😁 Itse asiassa he-ma-pa on mun mielestä välillä oikein loistava lisuke: sekaan ripaus suolaa (Herbamare Spicy, nam!) ja nokare voita, niin se on ihan superhyvää. Mun "raja" kulkee siinä, että en käytä valmiiksi marinoituja broilerinsuikaleita, en itse asiassa suikaleita ollenkaan, koska niissä on niin usein joukossa huonolaatuista lihaa. Mutta voi niitäkin toki käyttää, jos ei ole samanlainen nillittäjä kuin minä!


Ja koska tällä kertaa mennään 100% arkiteemalla, niin en kyllä taatusti myöskään muokkaa tai kaunistele kuvia yhtään. Näillä mennään nyt tällä kertaa.

Hei, olisi ihan mahtavaa saada tähän kommenttipuolelle semmoinen arkiruokaketju! Mikä on teillä se simppelein arjen pelastaja? Kerro ihmeessä, vaikka kyse olisi jostain ihan yksinkertaisesta (tai siis varsinkin just siinä tapauksessa) ohjeesta. Kaikki tietävät, että just arkena sitä kaipaa muistutusta siitä, että "ai niin, totakin voisi tehdä joskus".

Ihanaa arkista keskiviikkoa kaikille 💗

perjantai 10. elokuuta 2018

TERVEISIÄ TEHOSEKOITTIMESTA!

Ja huutonauruhymiö heti tähän alkuun! Luitteko mun edellisen kirjoituksen; miten viisastelin, kuinka tänä vuonna varaudun hyvissä ajoin tähän ja diibadaabablaabaa... just joo, tosi hyvin varauduinkin! Haha, neljä päivää töitä takana, joista kaksi oppilaiden kanssa ja olen jo ihan sekaisin.

No, oikeasti tietenkin kirjoitin tulevasta syksystä ja talvesta, ei tässä peli vielä ole menetetty ja damage control -suunnitelma on edelleen voimassa ja työn alla. Sain vaan huijattua itseäni tuolla kirjoituksella niin, että elin semmoisessa kuplassa, jossa kuvittelin nyt tänä vuonna ekojen päivien menevän jotenkin silleen smuuthisti. Tiedättekö ihan tosta vaan ja sitten menisin tokan päivän päätteeksi jumppaan ja kokkaisin illalla perheelle monipuolisen, kasvisvoittoisen aterian. Hah, siinä vaiheessa, kun luokassa jököttää 30 naamaa ja olet sekoillut ekat viisi minuuttia ihan täydellä teholla, tajuat, että ei tämä nyt ihan putkeen menekään. "No siis tota, niin... siis mantsan abikurssi... oottakaas nyt hetkinen kun mä nyt vähän... Ei stna, ei tää kone nyt kuulkaa toimi... Eikä mulla kyllä ole kirjaakaan mukana. Ai niin, eihän tällä kurssilla ole kirjaa. Siis tota... Ööh, oliko teilläkin hei hyvä kesä? Mulla ainakin oli niin hyvä, etten edes muista mikä mun nimi on". Ja siitä se kuulkaa sitten lähtee. Se hetki, joka tuntuu siltä, kuin hana avattaisi ja opettaminen ja sen huuma lähtevät käyntiin - se on ihan taivaallinen hetki. Kohta huomaat puhuneesi (jopa ihan asiaa) viisi tuntia putkeen, naurattaneesi opiskelijoita (ne siis nauraa lähinnä mulle, ei mun hyville jutuille 😂) ja saaneesi ne innostumaan ("kun toi hörhökin on noin innoissaan, ni kai mäkin sitten") - mä ihan oikeasti rakastan tätä työtä! En osaa kuvailla tota millään muulla sanalla kuin flow - se vaan vie mukanaan ja saa unohtamaan väsymyksen, tulevan talven pimeyden, kokeiden korjaamisen helvetin ja aamuheräämiset. En tee mitään muuta niin mielelläni kuin tätä, enkä taatusti halua ikinä eläkkeelle. No okei, ehkä jossain vaiheessa (lokakuussa), mutta siihen asti vedän ihan täysillä.

Tämän viikon illat on kyllä olleet koomisia! Siis haloo, tyyppi käytännössä makasi reilu kaksi kuukautta kirjaa lukien, otti välillä päiväunet, kävi vähän pulikoimassa ja teki pari kotimaan matkaa. Sitten neljä päivää töitä ja mä oon ihan puhki, mun on pakko päästä nukkumaan jo kahdeksalta illalla.... Eli just niinkuin kirjoitin edellisessä postauksessa, olo on kuin olisi tehosekoittimeen heitetty.
Ensi kesänä sitten taas aikaa lukemiselle tässä mittakaavassa ❤
 Nyt pitää vaan huolehtia siitä, että meno ei jatku samanlaisena marraskuulle asti ja ottaa arki haltuun. Tuula kirjoitti ihan älyttömän hyvän muistilistan arjen hallinnasta täällä, käykäähän lukemassa! Lista oli tosi hyvä ja siinä erityisesti kolme kohtaa: suunnittele, älä ylisuorita ja käytä dopingia. Kuten siellä kommentipuolella totesinkin, niin varsinkin toi ylisuorittamisen välttäminen on tosi tärkeää. Kukaan ei kuole, jos sä et tee kaikkea, mutta sä itse kuolet, jos sä teet kaiken. Ja sitten tietenkin se doping 😁

Hei, miten teillä on lähtenyt arki käyntiin? Suurin osa taitaa olla palaillut lomilta? Tai en ole kyllä ihan varma, kun en oikein ole vielä palannut aktiiviseen blogien luku- saatikka kommentoimis-moodiin. Eiköhän sekin normalisoidu pian, kuten kaikki muu tämän käsittämättömän kesän jälkeen. Vieläkin on vaikea uskoa, että meillä oli tällainen kesä! Vaikka olen ollut noihin helteisiin tietyllä tapaa ihan kypsä jo viikkotolkulla, niin jotenkin kuitenkin ne tuntuivat ihanalta. Olo oli semmoinen epätodellinen koko kesän ajan, ihan kuin olisi elänyt jossain rinnakkaistodellisuudessa, toisessa maailmassa, toisessa elämässä. Nyt on kuitenkin aika palata takaisin normaaliin elämään, arkeen ja omaan elämään. Ilolla teen sen.




 Tervetuloa arki 💗

maanantai 30. heinäkuuta 2018

HYVÄN OLON MINIMI JA "DAMAGE CONTROL" TALVEA VARTEN JO KESÄLLÄ

Varoituksen sana: jos jotakuta alkaa ahdistamaan tulevan talven miettiminen tässä vaiheessa tätä loputonta kesää, kannattaa klikata itsensä pois täältä ja palata tähän postaukseen sitten vaikka elo- tai syyskuussa. Minä olen tässä kesän kuluessa kuitenkin talvea mietiskellyt paljonkin ja päättänyt, että kerrankin varaudun siihen hyvissä ajoin. Antakaas kun mä selitän, mitä tarkoitan! Niin ja toinen varoitus myös: jotkut talviset kuvat saattavat järkyttää herkimpiä lukijoita näin heinäkuussa...


Lähivuosina talvet ovat olleet mulle tosi rankkoja. Eikä pelkästään se talvi, vaan myös syksy ja pitkälle kevääseen. Ikä on tehnyt tehtävänsä; aikaisemmin rakastin pimeää aikaa ja sain siitä virtaa samalla tavalla, kuin muut saavat virtaa kevään valoisuudesta. Nykyjään on kuitenkin toisin ja ihan suoraan sanottuna mua rupesi viime talvena ärsyttämään ihan älyttömästi oma marisemiseni tästä aiheesta. Se ruikuttaminen asiasta, jolle ei voi mitään, on niiiiiin turhaa ja vain pahentaa sitä omaa huonoa oloa. Paitsi hei heps - sehän tämän kirjoituksen pointti onkin: sille ehkä kuitenkin voi jotain!? Okei, pimeydelle ei voi mitään, mutta siihen omaan jaksamiseen ja sitä kautta hyvinvointiin ja hyvään mieleen ihan taatusti voi vaikuttaa. Mutta ei enää marraskuussa, silloin peli on jo menetetty. Olenkin nyt päättänyt tehdä itselleni valmiiksi listan asioista ja tavoista, jotka pitää ottaa käyttöön / palauttaa elämään jo heti loman jälkeen tai mielellään jopa vähän ennen loman loppumista. Toivon mukaan tästä on apua myös muillekin, koska ihan samaa talviuupumusta löytyy kyllä lähes kaikilta.

Tässä ei ole tarkoitus keksiä pyörää uudestaan, joten mitään uutta tai mullistavaa tämä postaus ei varmaankaan tule sisältämään. Kyse on enemmänkin tosiaan muistilistasta itselleni tulevaa elokuuta varten, haluan kerrankin olla valmistautunut alkavaan lukuvuoteen kunnolla. Opettajan kesäloma on niin pitkä, että sen aikana ehtii peltoutua ("elää pellossa", toim.huom.) ihan totaalisesti. Ja tarkoitan nyt i-han to-taa-li-sesti! Itse odotan alkavaa lukuvuotta yleensä jo heinäkuun lopusta lähtien ja olen ihan innoissani elokuussa, kun koulu alkaa. Työ on mulle todella tärkeä asia ja jotenkin aina elokuussa huomaan kaipaavani sitä nimenomaan sen takia, että saan takaisin sen "oman elämäni" - sen paikan ja asian, jossa olen hyvä, joka on vain ja ainoastaan mun (ei siis osa meidän perhettä). Olen taas kokonainen, kun loma loppuu, näin sen aina koen.


Ensimmäinen jakso lukiossa on kuitenkin myös vuoden rankin ja vaikka luulisi, että kohta 20 vuotta näitä hommia tehneenä siihen muistaisi jo varautua, niin ehei. Palaan kouluun aina yhtä kepein askelin, luottavaisena, että "kyllä se siitä" ja aina käy samoin: on kuin tiputettaisi varoittamatta tehosekoittimeen, jossa sitten yrittää pyöriä mukana ja säilyä hengissä seuraavat kahdeksan viikkoa. Ja sitten onkin jo syyskuun loppu ja sitä tajuaa olevansa ihan rättipoikki ja täysin valmistautumaton tulevaan talveen. Epätoivoisesti yrittää tehdä jonkun ryhtiliikkeen, mutta kohta onkin jo marraskuu, ja peli on menetetty. Okei, melko dramaattiselta kuulostaa, mutta näin se vaan on lähivuosina mennyt. Marraskuussa on ihan turha enää alkaa mitään viherpirtelöitä surauttelemaan - tai no ei turha, mutta eivät ne siinä vaiheessa kauheasti enää auta. Varsinkaan kun niitä siinä vaiheessa enää jaksa surautella, vaan miettii vaan koko ajan, että saisiko nukkua seuraavaan toukokuuhun asti, kiitos. Mutta nyt kuulkaas, nyt tänä vuonna mua ei enää tiputetakaan mihinkään tehosekoittimeen, vaan varaudun siihen vuoristorataan jo etukäteen!


Otsikon Hyvän olon minimi viittaa tehtävään, johon olen törmännyt Kaisa Jaakkolan verkkovalmennuksessa. Siinä on tarkoitus miettiä, mitkä ovat ne asiat, jotka vähintäänkin tarvitset voidaksesi hyvin. Ei siis maksimia, ei sitä kaikkea mahdollista, mitä voisi tehdä, vaan se minimi. On muuten hyödyllinen ja todella hyvä lista kaikkien tehdä, suosittelen! (Tuo verkkovalmennus on muuten just taas alkamassa, jos vähääkään kiinnostaa, niin suosittelen tutustumaan TÄÄLTÄ. Kyseessä ei ole mikään parin viikon tehodieetti, vaan ihan älyttömän upea paketti hyvinvointia. Tämä ei ole maksettu mainos, haluan vaan suositella tätä kaikille. Olen itse saanut ko.valmennuksesta todella paljon!)

Uni. No joo, tässä asiassa mulla ei ole mitään ongelmaa, nukun riittävästi. Mutta loman jälkeen siihen oikeaan rytmiin palautuminen on aina vaikeaa, joten hyvissä ajoin olisi järkevä ruveta menemään nukkumaan ajoissa ja myös herätä aamulla ihan normaaliin aikaan (eikä kuten esim. kröhöm tänään klo 11.15...). Minun tapauksessani tämä tarkoittaa sitä, että rakkain kesäharrastus eli lukeminen arki-iltaisin pitää lopettaa viimeistään elokuun alussa.

Ravinto. Mulla varmaan se tärkein asia hyvinvoinnin kannalta (unen lisäksi). En onneksi kuulu siihen jengiin, joka vetää makkaraa ja kaljaa koko loman ajan, päinvastoin syön kesällä aika terveellisesti. Ongelma on enemmänkin se, että syön todella epäsäännöllisesti ja milloin sattuu. Ja just se oikea ruokarytmi on se, mikä ainakin mulla on ihan supertärkeää. Rytmiin nyt väkisinkin solahtaa, mutta se ruokasuunnittelu sitten! Mitä väsyneempi ja stressaantuneempi, sitä vaikeampaa on miettiä mitä tänään syötäisi. Tähän(kin) olen nyt päättänyt tehdä muutoksen ja olen tehnyt ensimmäisten viikkojen ruokasuunnitelmat valmiiksi. Mun mielestä on vähän tylsää etukäteen miettiä, mitä ensi torstaina syödään, mutta kun se elokuun kolmas torstai koittaa, niin veikkaan, että sitä ihan innoissaan toteaa, että "ai makaronilaatikkoa tänään, ok". Kunhan saan pyöräytettyä tuon tekemäni neljän viikon ruokalistan läpi kertaalleen (ja näen, toimiiko se), voin laittaa sen myös tänne. Olisiko kiinnostusta/tarvetta?
 
Liikunta. Jeps, tämähän on aina ja ikuisesti se mun kompastuskiveni. Tämä kohta ei kaipaa sen kummempaa avaamista; jotain liikettä, säännöllisesti ja jatkuvasti. Ei selittelyjä, eikä tekosyitä. Just do it! Olen kerrankin pitänyt jäät hatussa, enkä ole ilmoittautunut liian moneen jumppaan sun muuhun, jottei sittten iske kisaväsymys heti kahden viikon jälkeen. Yksi jumppa ihan tässä meidän kylällä (ei ainakaan ole liian pitkä matka!), yksi vesijumppa ja kävelylenkkejä. Kun noi saan säännölliseksi, sitten lisään vielä jotain muuta viikkoon.


D-vitamiini. Ainoa lisäravinne, jonka säännöllisellä syömisellä huomaan todellakin olevan merkitystä jaksamiseen. Toki hyvälaatuiset vitamiinit muutkin ovat tärkeitä, mutta syön sen verran monipuolisesti kasviksia, hedelmiä ja marjoja, etten usko muilla pillereillä olevan kauhean paljon muuta vaikutusta, kuin ehkä henkisellä puolella (eikä siinä mitään, placebo on ihan hyvä juttu). Niinä parina vuonna, kun olen muistanut aloittaa D-vitamiinin syömisen jo elokuussa, enkä vasta marraskuussa, olen ollut himppuisen verran pirteämpi talvella. Tiedä häntä, onko tuossakin kyse placebosta, jos on, niin antaa olla, jos vaikutus kuitenkin on positiivinen!

Kirkasvalolamppu. Monelle ihan itsestäänselvyys talven pimeinä aikoina ja suurin osa myös sanoo siitä olevan apua. Meilläkin tuommoinen lamppu on, mutta olen ollut tosi huono käyttämään sitä. Jotenkin se kirkas valo aamulla häiritsee (ja ärsyttää) ihan kamalasti ja napsautankin sen pois aina minuutin kuluttua. Nyt olen kuitenkin päättänyt, että ainakin yritän sitkeästi käyttää sitä heti, kun aamut alkavat pimentyä. Se hetkellinen ärsyyntyminen, joka sitä seuraa, ei kuitenkaan ole niin paha, kuin koko talven kestävä jatkuva, kokovartaloärsyyntyminen ja -väsymys.

Vaate- ja välinehuolto. Ajoissa! Lapsi tulee tänäkin vuonna tarvitsemaan uudet syyslenkkarit, pitkiä housuja shortsien tilalle, uuden takin jne. ja ne voisi poikkeuksellisesti hankkia hyvissä ajoin. Tai ainakin tehdä inventaarion siitä, mitä tullaan tarvitsemaan, ettei käy niin kuin viime talvena, kun kävimme ostamassa täyden talvivaatevarustuksen ja huomasimme vasta jälkeenpäin, että kaikki tarvittava olisi ollut olemassa ja vielä oikean kokoisena... nyt mitä ilmeisimmin molemmat setit ovat jääneet pieneksi, mutta tämä pitää tarkistaa hyvissä ajoin. Koulun alkaessa itselläkin olisi kiva olla päällä jotain muuta, kuin reikäinen t-paita, liian pienet trikoot ja sandaalit - muista siis hyvissä ajoin miettiä valmiiksi ekojen viikkojen vaatevarustusta! Kaikenlainen muukin arjenhallintaan liittyvä: kalenteriin jo hyvissä ajoin lapsen ja omat harrastukset, tärkeät menot, muistutus kampaaja-ajan varaamisesta sun muut kymmenet asiat. Kaikki tosi pieniä juttuja näin kesän kepeinä hetkinä kirjoitettaessa, mutta auta armias sitä härdelliä, mikä ihan kohta koittaa!

Kalenteriin jotain kivaa syksylle ja talvelle. Tämä on tosi tärkeä! Huomaan, että erakoidun enemmän ja enemmän vuosien vieriessä, eikä siinä varsinaisesti ole mitään ongelmaa. Viihdyn kotona ihan älyttömän hyvin noiden ihanien miesteni kanssa, enkä missään tapauksessa halua, että kalenteri pullottaa tekemistä joka viikonlopulle. Mutta kuitenkin on aina tosi kiva sitten myös mennä ja nähdä ystävää, käydä miehen kanssa viettämässä yhteinen hotelliyö vaikkapa Helsingissä tai lähteä yhdessä ystäväpariskunnan kanssa teatteriin. Nämä vaan helposti jäävät siinä talviangstiudessa, ei niitä jaksa ruveta enää marraskuussa sopimaan. Tälle syksylle on onneksi jo sovittuna pari kivaa pikkujuttua ja ihan uutena juttuna semmoinen, että olemme ekaa kertaa ikinä lähdössä jouluksi pois. Sitä reissua pitää ruveta suunnittelemaan nyt, ettei mene liian viime tippaan. Matkojen suunnittelu on mun mielestä ihan älyttömän kivaa, tosi iso osa matkustamisen ilosta tulee siitä!

Kuva täältä
Kirjoittaminen. Tämä blogi on muodostunut mulle tosi tärkeäksi paikaksi ja kirjoittaminen on mulle ihan ehdoton henkireikä nykyjään. Yritän pitää huolen siitä, että jaksan kirjoittaa myös silloin (ja varsinkin silloin), kun väsyttää ja on ehkä vähän rankkaa. Mutta myös siitä, että en stressaa, jos en ehdi tai jaksa kirjoittaa.

Hyväksyminen ❤ Niin, ehkä se tärkein tähän loppuun. Olen nyt parin vuoden ajan taistellut vastaan kynsin ja hampain, melkein itku kurkussa, tätä ikääntymisen tuomaa talviväsymystä ja jopa jonkinasteista talvimasennusta. En niinkään sitä ikääntymistä, mutta sen seurauksia. On ehkä vähitellen aika hellittää ja antaa itselle lupa olla talvella väsynyt, alakuloinen ja apea. Todeta, että tällaista tämä nyt nykyjään on ja kyllä tästä selvitään hengissä. Kirjoitin juuri kalenteriin (kyllä, mulla on edelleen vain ja ainoastaan paperikalenteri) marraskuun viimeiselle viikolle muistutuksen, että "lue blogikirjoitus heinäkuulta". Että muistaisin silloin, kuinka elämä voitti tänäkin vuonna ja vaikka en muka edes ole kesäihminen, kuinka ihanan kepeä ja huoleton olo mulla kesällä 2018 oli 💓



Oletko jo miettinyt tulevaa talvea? Olisi tosi kiva kuulla teidän vinkkejä, joilla varaudutte ennakkoon talvea varten. Vai ahdistaako pohtia näitä nyt keskellä kesää?

Joka tapauksessa, ihanaa kuun vaihdetta kaikille! Minä alan tämän viikon loppupuolella palautua normaaliin elämään ja palaan töihin ensi viikolla. Pahoittelen, että olen ollut niin hiljaa blogien kommenttipuolella, mutta - noh, tämä kesä, kyllähän te tiedätte!

💗