Olin jo ehtinyt mennyt nukkumaan, mutta uni ei ollut tullakseen ja mieleen alkoi pulpahtelemaan ajatuksia, jotka ensimmäistä kertaa tuntuivat jotenkin jäsennellyiltä ja ehkä jopa vähän järkeviltäkin. Ei silti kannata odottaa tästä postauksesta mitään loogisesti etenevää ajatuksenvirtaa, kyseessä on enemmänkin välttämätön tarve kirjata näiden ajatusten ja tunteiden ensimmäinen versio ylös, jotta saan niitä työstettyä jatkossa eteenpäin. Ja hei, jos tämä teema kyllästyttää, niin ei tarvitse lukea eteenpäin, ymmärrän oikein hyvin ❤
Kirjoittaminen on minulle helpoin tapa jäsennellä ajatuksiani, jälleen kerran. Olen kyllä puhunut miehelleni (lähes kyllästymiseen asti) tunteistani ja hän on ihanasti jaksanut kuunnella minua, vaikka myöntää itsekin, ettei oikein pysty ymmärtämään kaikkea. Päällimmäisenä hänellä kuitenkin on huoli minusta ja kuulemma toive saada minut takaisin. Tuntuu aika sydäntä särkevältä kuulla hänen sanovan noin. Toisaalta tuo yksi lyhyt lause myös kertoo minusta tällä hetkellä enemmän kuin tuhat sanaa; en ole oma itseni. Rehellisesti kyllä vastasin hänelle, että ihan varmasti saat minut takaisin ja itse asiassa, olen edelleen tässä, vaikka en ihan omana itsenäni kuitenkaan.
Olen päässyt puhumaan myös erinomaisen psykiatrin kanssa, mutta en oikein saa näistä keskusteluista mitään irti. Tämä lääkäri on sitä koulukuntaa (tai en tiedä, ovatko kaikki psykiatrit?), että ei vastaa minulle mihinkään, eikä neuvo minua mitenkään. Ja tämä on ihan ymmärrettävää - mitä hän voisikaan sanoa? Huomaan "suorittavani" näitä keskusteluita; en oikein osaa sanoa ihan tarkasti, mitä ajattelen, vaan ajaudun tilanteeseen, jossa sanon mitä ajattelen minun pitävän sanoa. Ehkä suhde tämän lääkärin kanssa pitkän päälle osoittautuu rakentavaksi, olettaen, että tästä pitkäaikainen suhde ylipäätään kehittyy.
Sairaslomaa on nyt takana reilu pari viikkoa. Työuupumus ei ole virallinen diagnoosi (mikä tuntuu nykymaailmassa jotenkin ihan älyttömältä), vaan keskivaikea masennus, mikä jostain syystä häiritsee minua tosi paljon. Ei sen takia, että pitäisin masennusta hävettävänä asiana tai pelkäisin diagnoosin lyövän muhun jonkun leiman, mutta kun en koe sen olevan ihan oikea diagnoosi. Toki lääkäri oli tästä osittain samaa mieltä ja sairaslomatodistukseen kirjattiin myös työuupumus. Sain masennusseulasta melko korkeat pisteet, mutta kun vastasin kysymyksiin, en vastannut siihen, miten ajattelen omasta elämästäni ja minusta, vaan jokainen asia liittyi ajatuksiini työtä kohtaan. Ja toki melkein vuoden jatkunut jatkuva hälytystila pään sisällä saa aikaan masentuneita ajatuksia, mutta pidän sitä eri asiana, kuin masennusta. En tiedä saatteko kiinni tästä? Annan muutaman esimerkin kohdista, mitä kyselyssä ruksasin.
Tulevaisuus pelottaa minua. No totta hitossa, mutta ei koko elämän mittakaavassa vaan siinä, että kuinka kauan tämä poikkeustila jatkuu töissä. Muuten olen ihan luottavainen tulevaisuuden suhteen, enkä millään tasolla pelkää sitä (sen enempää kuin kukaan täysjärkinen ihminen 2000-luvulla pelkää).
Olen pettynyt itseeni. Joo kyllä, en mielestäni ole suoriutunut korona-ajan opettajuudesta haluamallani tavalla, mutta järki sanoo, että olen vetänyt just niin hyvin, kuin olosuhteet ovat sallineet. Tähän liittyykin yksi tämän illan oivalluksista, siitä lisää vähän myöhemmin.
Saadakseni aikaan jotain minun on suorastaan pakotettava itseni siihen. Haha, näinhän se on mulla aina; korona tai ei, olen suorastaan mestari siirtämään asioita seuraavalle päivälle (tai mieluiten seuraavalle viikolle). Eikä tämä koskaan ole masentanut mua, korkeintaan ärsyttänyt (yleensä tosi paljon). Tämä toki on korostunut nyt viimeisen vuoden aikana, mutta jotenkin sitäkin pidän melko normaalina reaktiona tilanteeseen: jos hommien tekeminen ärsyttää, kyllä kait tämmöinen luonteenpiirre nousee esiin selkeänä ja kirkkaana.
Tunnen, että olen ärtynyt koko ajan. Tämä pitää ihan 100% paikkaansa tällä hetkellä, mutta myös se lienee melko normaalia tässä tilanteessa. Vedin kyselyssä yli kohdan ärtynyt ja kirjoitin tilanne vittuuntunut! Mainitsin tästä myös lääkärille, mutta en oikein ottanut hänen reaktiostaan selvää, koska keskustelimme maskien takaa.
Uni on ainoa todella huolestuttava asia edelleen ja sitä koitetaan nyt korjata jollain uuden ajan lääkkeillä, jotka eivät ole niin stydiä tavaraa, mitä olen vetänyt elokuusta lähtien. Ihan hyvä juttu, vaikka ensimmäisten iltojen kokemukset eivät ole olleet rohkaisevia. Pitää kuulemma antaa kokeilulle aikaa viikon verran ja sitten testataan jotain toista lääkettä.
Masennusta toki on niin montaa tyyppiä, kuin on ihmisiäkin ja ehkä mä oikeasti olen masentunut. Koen kuitenkin jostain tosi syvältä ja voimakkaasti semmoisen tunteen, että kyse on oireesta kaikkeen viime vuoden paskaan liittyen, ei siitä, että olisin oikeasti masentunut. Tunnen edelleen päivittäin iloa (päivä päivältä enemmän), nauran asioille, jaksan nousta sängystä aamulla, käydä kävelyllä, tehdä ruokaa. Olen toki kyllä aika hukassa ajatusteni kanssa, mutta ne eivät ole enää synkkiä samalla tavalla, kuin olivat vielä kuukausi sitten. Jos kyse olisi ihan "oikeasta" masennuksesta, niin ei kai siitä parannuta ihan tosta vaan, muutamassa viikossa?
Työuupumuksenkin miellän tilaksi, joka kehittyy pitkän ajan kuluessa ja joka liittyy oikeasti siihen, että oma työ ei ole mielekästä ja alkaa sen vuoksi ahdistaa. Mulla tilanne kehittyi niin nopeasti, että olenkin alkanut käyttää mielessäni enneminkin sanoja työväsymys ja työvitutus. Kun mikään ei mene niin, kuin haluaisi ja suunnitelmat muuttuvat jopa viikoittain. Olen aikamoinen kalenterifriikki ja yksi opettajan työn ihanuudesta onkin se, että mulla on aina elokuussa täysin pomminvarma suunnitelma koko lukuvuodelle. Tiedän tunnin tarkkuudella, mitä tapahtuu milloinkin ja voin suunnitella asioita ja oppitunteja sen mukaan. Olen aina kontrollissa! Viimeisen vuoden aikana kontrolli hävisi kokonaan ja olen nyt vasta sairaslomalla tajunnut sen olleen yksi uuvuttavimpia asioita mulle sen
jatkuvan pään sisäisen hälytystilan lisäksi.
Takaisin siihen olen pettynyt itseeni -kohtaan. En ole normaalitilanteessa mikään perfektionisti, mutta senkin uhalla, että kehun itseäni nyt liikaa, voin sanoa olevani sen verran hyvä opettaja "luonnostaan", että ei mun tarvitse ponnistella ollakseni hyvä tai tehdä töitä sen eteen kauheasti. Ja luonnollisesti saan hyvää mieltä ja tyydytystä säännöllisesti siitä, että olen hyvä työssäni. Kestän normaalisti kuitenkin myös huonosti menneet tunnit; ne ovat tietyllä kierolla tavalla jopa yksi oman työni hyviä asioita. On ihan tervettä säännöllisesti huomata, että ei olekaan täydellinen. Oikeassa elämässä heitän parhaan työkaverini kanssa yläfemman tällaisen tunnin jälkeen ja totean voittaneeni "viikon paskin tunti" -palkinnon (meillä on tämmöistä hauskan kieroutunutta huumoria työkavereiden kanssa). Ikinä en ole menettänyt yöuniani epäonnistuneen tunnin jälkeen (sitten ensimmäisten vuosien).
Viime keväänä meillä oli kollegoiden kanssa "Emman punkkulive" Teamsissa aina perjantaisin päivän viimeisen tunnin jälkeen. Osallistuminen ei ollut pakollista, välillä juteltiin vain puoli tuntia, joskus jatkettiin pitkälle iltaan. Välillä meitä oli paikalla kolme, välillä 15. Nämä olivat ihan tosi terapeuttisia ja hauskoja "tapaamisia" ja silloin pystyi myös ruotimaan omaa "paskuuttaan" rehellisesti just niiden ihmisten kanssa, jotka todellakin olivat samassa veneessä. Itse pyrin tsemppaamaan työkavereita tosi paljon sen asian kanssa, että nyt on pakko alentaa rimaa ja tehdä vain se, mihin just tällä hetkellä pystyy. Noh, teinkö itse niin? En todellakaan! Yritin ja yritin parhaani päivästä toiseen pettyen joka tuntiin. Mikään, mitä tein, ei tyydyttänyt minua, vaikka sainkin esim. opiskelijoilta valtavasti palautetta siitä, että tapani toimia helpotti heidän taakkaansa valtavasti. Samoja viestejä sain nyt jäädessäni sairaslomalle: ilman sua me ei oltais jaksettu viime keväänä. Nämä viestit toki lämmittivät sydäntä tosi paljon, mutta olinko edelleenkään tyytyväinen itseeni? En. Ja tämä tyytymättömyys ja kohtuuton itsekritiikki jatkui samanlaisena läpi syksyn ja talven - ei ihme, että sitä lannistuu ja masentuu omaan tekemiseensä ja työhönsä.
Olenko nyt sitten jollain huijari-sairaslomalla? Ajatus putkahti päähäni eilen. No en todellakaan, tarve pysähtymiselle oli todellinen. Jos olisin jatkanut alkuvuoden mielentilassa töitä, olisin taatusti ajautunut tosi syvälle. Mutta nyt on varmasti aika ruveta prosessoimaan tätä itsekritiikin ja epärealististen vaatimusten luonteenpiirrettä, minkä korona-aika nosti mussa esiin. Poikkeusoloissa saatetaan jatkaa vielä pitkäänkin, ikävä kyllä en ihan jaksa uskoa siihen, että huhtikuun puolivälissä kaikki olisi jo ihan normaalia. Just nyt mulla on tunne siitä, että haluan palata takaisin töihin jo huhtikuussa!!! Ei, en tietenkään tee mitään päätöksiä nyt ja olen täysin tietoinen siitä, että kaikenlaista takapakkia voi vielä tulla (ja todennäköisesti tuleekin).
Oikeastaan se tunne, mistä puhun, on se, että kaipaan töihin. Jo nyt! Jopa siihen paskaan etäopetukseenkin. Kun vielä kuukausi sitten aamulla itketti aloittaa työpäivä, löysin tänään kävelylenkillä itseni miettimässä 5.jakson kivojen kurssien sisältöjä ja tapoja toteuttaa tunnit mahdollisesti etänä. Ajatus tuli ihan puskista ja hämmästytti kovasti, mutta sitten alkoi hymyilyttää. Tuli semmoinen tunne, että peli ei ole menetetty. Että kyllä tämä tästä ❤
Jatkan sairaslomaa kuitenkin ihan hyvällä omallatunnolla ja nauttien levosta ja leppoisista päivistä. Tai no joo - ne leppoisat päivät... "Se tunne kun tajuat", että 13-vuotias leiriytyy viikon kuluttua kotiin etäopetukseen kolmeksi viikoksi ei ehkä lupaile kepeitä päiviä, mutta jospa nyt jaksaisin olla läsnä hänen elämässään vähän paremmin, kuin viime kevään etäopetusjaksolla, jolloin lähinnä kipuilin omaa tilannettani.
Normaalisti, kun kirjoitan näin henkilökohtaisia juttuja, odotan vähintään vuorokauden ennen, kuin julkaisen tekstin. Nyt lataan tämän kuitenkin Bloggeriin saman tien - mitäs jos huomenna onkin taas vähän synkempi ja huonompi päivä ja unohdan nämä ajatukset? Näitä on hyvä lähteä työstämään ja miettimään vähän tarkemmin!
