VUOSI(KYMMEN) PAKETISSA

Olen laiskanpuoleisesti lähiviikkoina miettinyt sitä, että vuosi on taas kerran vaihtumassa. Jostain syystä en ole tajunnut (?) sitä, että myös vuosikymmen on vaihtumassa! Yleensähän sitä vuoden päättyessä joko miettii mennyttä tai suunnittelee jo uuttta, mutta vanhoista viisastuneena olen jo jokunen vuosi sitten lopettanut lupauksien tekemisen. Suunnitelmia ensi vuodelle kyllä on kaikenlaisia, osa varmaan päätyy tänne bloginkin puolelle, osa sen verran henkilökohtaisia, että pidän ne pois linjoilta.

Vietimme lapsen kanssa eilen yhteistä joululahjaamme. Katkaisimme hyvin alkaneen lepoa, syömistä ja lukemista sisältävän joululomamme minireissulla Helsinkiin, jossa majoituimme hotelliin ja kävimme illalla Vain Elämää -konsertissa. Olimme juuri syöneet hotellilla, sulattelimme ruokaa huoneessa ennen lähtöä ja selailin hajamielisesti Instaa. Nuori ja läheinen kollegani oli postannut sinne aikajanan 10-luvusta ja lukiessani sitä hengästyneenä mietin, että kylläpä kaikilla muilla on tapahtunut lähivuosina, kun oma elämäni taas on ollut hyvin tasaista menoa. En jäänyt miettimään asiaa sen kummemmin ja lähdimme suurin odotuksin kohti Hartwall Areenaa. Vähänpä tiesin sinä vaiheessa, minkälaiseen tunteiden myllerrykseen olin matkalla!

Seurasimme lapsen kanssa Vain Elämää -sarjan juhlavuotta todella kiihkeästi syksyllä, mukana oli liuta meidän molempien suosikkiartisteja (mies ei ole erityisen fanittavaa tyyppiä). Musiikki ei kuitenkaan ole kuulunut elämääni enää pitkään aikaan sillä tavoin, että se herättäisi minussa suuria tunteita. Tykkäsin syksyllä kaikista jaksoista ja liikutuinkin joidenkin biisien kohdalla, mutta lähinnä ohjelma oli minulle kivaa viihdettä. En myöskään ole ollut koskaan ollut kova konserteissa kävijä, joten odotin eiliseltä lähinnä sitä iloa, mitä tulisin saamaan lapsen fiilistelyä seuratessani. Kun koko artistiporukka juoksi lavalle vähän yli kahdeksan ja Maija Vilkkumaa suorastaan räjäytti koko areenan ensimmäisellä vedollaan, jouduin Yhtäccii ihan valtavan tunnekuohun valtaan. Tajusin, että mulla valuu kyynelet silmistä ja leuka väpättää (ja minä siis en ole itkijätyyppiä). Tempauduin Maijan äänen ja ärsyttävän, mutta niin upean vahvan ja voimakkaan, persoonan mukana vuoden 2006 alkuun ja löysin itseni omasta kodistani Helsingin keskustassa jonkun railakkaan baariviikonlopun jälkeen. Kuuntelin Vilkkumaan "Liian kauan" -kappaletta, itkin ja päätin, että luovutan. En enää suostu uskomaan siihen suureen rakkauteen, en enää usko siihen, että jokaiselle on tarkoitettu se oikea. En enää odota lapseni isää ja suurinta unelmaani siitä, että meitä tulee joskus olemaan kolme, vaan me kaksi riittää. Päätin, että hankin lapsen yksin ja jatkan elämääni tästä eteenpäin onnellisena. Luovutin, mutta päätin silti kaiken uusiksi. Uskon edelleen, että tämä luovuttaminen oli ratkaisevassa asemassa siinä tapahtumaketjussa, joka käynnistyi pari kuukautta tuon itkuisen illan jälkeen ja jonka onnellisia jälkiä katselen tällä hetkellä. Ihan sattumalta törmäsin baarissa (johon minun ei ollut pitänyt lähteä) mieheen, joka vei jalat altani ensimmäisellä hölmöllä tokaisullaan. Otimme toisiamme kädestä kiinni, vedimme henkeä, juoksimme ja hyppäsimme riemusta kiljuen laiturin päästä syvään veteen hetkeäkään miettimättä, osaako kumpikaan meistä uida. Tiesimme vain sen, että jos tuo ei osaa, minä kannattelen.

Tuosta hyppäyksestä on jo kohta 14 vuotta, mutta siitä alkoi nykyinen elämäni ja myös 2010-lukuni. Ensimmäiset vuodet pärskimme onnellisina siinä syvässä vedessä, tekohengitimmekin välillä, mutta olimme myös niin kiireisiä pienen lapsen ja talonrakentamissuunnitelmien kanssa, että emme kumpikaan juurikaan ehtineet pysähtyä tai miettiä, mitä elämässämme tapahtuu. Kunnes sitten vähitellen nousimme pintaan ja huomasimme, että osaamme uida ja nimenomaan yhdessä, paljon paremmin kuin kumpikaan koskaan oli osannut ilman toista. Kun nyt mietin, mitä 2010-luku on pitänyt sisällään, ihmettelen eilistä ajatustani siitä, että oma elämäni olisi sen aikana ollut jotenkin tasaista menoa...

2010-luvulla...

Kasvoimme yhteen mieheni kanssa. Alun räpiköinnin ja kiireen jälkeen tutustuimme toisiimme kunnolla ja huomasimme, että olemme enemmän kuin rakastavaisia; olemme kumppaneita, toistemme parhaita ystäviä ja yhteisen lapsemme vanhempia. Menimme naimisiin vuonna 2011 (koska minä en enää jaksanut odottaa talon valmistumista, kuten olimme suunnitelleet, vaan komensin mieheni soittamaan isälleni ja - hahaha - pyytämään kättäni).

Kasvoin äidiksi. Lapsen kasvattamisen sijaan sain itse kasvaa hänen rinnallaan ja oppia itsestäni joka päivä uutta. Äidiksi tuleminen ja äitinä oleminen on ollut minulle helppoa ja luonnollista, jopa niin helppoa, että olen välillä joutunut kyseenalaistamaan itseni; että pitäisikö sitä jotenkin äiteillä enemmän? Enpä usko, ihan hyvin tämä näköjään on mennyt, kun katson tuota maailman ärsyttävintä esiteiniä ihaninta ja hienointa nuorta miestä. 2020-luvun alku tulee meillä olemaan melkoista räiskyntää, meillä on esiteinin kanssa niin samanlainen temperamentti, että räjähdämme toisillemme jo nyt (tämä on sentään vasta esiteinivaihe...) monta kertaa viikossa. Mutta luotan siihen, että 2020-luku menee pian ohi ja kohta käsillä onkin jo 2030-luku, jolloin toivon mukaan keskustelemme taas jo ihan normaalisti keskenämme :D Silti - rakastan, rakastan tuota lasta ja ihailen häntä niin monessa asiassa. Häneen on keskittynyt vanhempiensa kaikki hyvät piirteet (plus sitten äidiltä pari ärsyttävää...).

Saimme valmiiksi talomme, jonka olimme suunnitelleet yhdessä. Arkkitehti piirsi pohjan toiveidemme mukaan ja rakentamisen aikana muutimme sitä pohjaa noin sata kertaa suuntaan ja toiseen, kunnes lopputuloksena pääsimme muuttamaan elämämme kotiin. Kaikenlaista voisi varmaan tehdä paremmin, mutta tämä on kuitenkin paras talo ikinä. Pihahommien suhteen 2010-luku ei ole mennyt ihan toivotulla tavalla, siihen voisi ottaa nyt pienen ryhtiliikkeen uuden vuosikymmenen koittaessa.

Kehityin opettajana ja rakastuin työhöni. Olin toki tykännyt siitä ihan hurjasti ekasta päivästä lähtien, mutta vasta siinä vaiheessa, kun kaikki palaset omassa elämässäni loksahtivat paikalleen ja löysin oman itseni, osasin myös aidosti olla oma itseni luokan edessä. Uuvahdin hetkellisesti (en opettamiseen, mutta kaikkeen muuhun koulussa) ja olin opintovapaalla vajaan lukuvuoden. Sen lisäksi, että aikuisopiskelu oli aivan mahtavaa, tajusin myös lopullisesti, että ei ole niin ärsyttävää uudistusta, pilkunviilausta tai muuta työhön liittyvää harmitusta, joka pitäisi mut pois luokan edestä. Opintovapaalta töihin palattuani alkoi paras aikani työelämässä, jolle ei näy loppua ennen eläkkeelle jäämistä.

Muutin elämäntapojani juuri ennen, kuin sanasta elämäntapamuutos tuli ärsyttävä megatrendi. En voinut vuosikymmenen alussa kauhean hyvin fyysisesti ja hyvin intuitiivisesti pistin uusiksi ruokavaliomme, oman liikkumiseni ja nukkumiseni (tämä!!). Vähän taisin laihtuakin siinä sivussa, mutta ennen kaikkea aloin voimaan paremmin. Harmittaa ihan kamalasti, etten silloin kirjoittanut blogia tai päiväkirjaa, jotta voisin palata noihin aikoihin ja konkretiaan tarkemmin.

Laskeuduin kohta keski-ikää lähestyvän lapsen todellisuuteen ja olin vuosi vuodelta enemmän huolissani omista vanhemmistani. Kävin - ja käyn edelleen - kiivasta ajatustyötä tulevien vuosien väistämättömistä tapahtumista ja itkin aiheesta monta kertaa. Pelkäsin- ja pelkään edelleen - enemmän ja enemmän; en kuolemaa, vaan aikaa ennen sitä. Voinko sanoa ääneen toiveeni siitä, että kaikki menisi ohi nopeasti? Ettei kenenkään tarvitsisi kärsiä liikaa. Että saisin - itsekästä - säilyttää mieluummin ne hyvät muistot, kuin muiston hitaasti hiipuvasta. Vielä kaikki on (suht) ok, mutta näitä mietin päivittäin ja se tuo elämään oman synkän painonsa tällä hetkellä.

Vanhenin itse. Niin fyysisestikin, mutta myös muilla tavoin. Raivostuin pakastimelle ja tajusin kärsineeni vaihdevuosista jo jonkin aikaa. Heittäydyin länsimaisen lääketieteen vietäväksi ja aloitin uuden elämän. Tein riskiarvion hormonihoitojen eduista ja haitoista ja päädyin parantamaan elämänlaatuani sen sijaan, että istuisin raivo- ja hikipäisenä kotona syöpäriskin kohoamisen pelossa. Olen terve ja fyysisesti hyvinvoiva tällä hetkellä, enkä halua pilata näitä hyviä siihen maaniseen v***tukseen, minkä vaihdevuodet mussa saivat aikaan.

Täytin 50, mutta en pahemmin ikäkriiseillyt, se oli hoitunut jo pari vuotta aikaisemmin. Pohdin toki vanhenemista ja kaikkea muutakin jossain vaiheessa, mutta rauhoituin ja totesin, että "on ihan turhaa valmistautua väistämättömään ja siitä murehtiminen on vielä turhempaa. Vähän kuin murehtisi illalla sitä, että huomenna tulee taas aamu. Ja sitten aamulla taas sitä, että ihan kohta on taas ilta."

Mitäs muuta? Matkustin ainakin Pariisiin, Lontooseen, Tukholmaan, Tallinnaan, Kööpenhaminaan, Legolandiin, Mallorcalle, Sisiliaan, Saksaan, Prahaan ja Roomaan. Kotimaassa vaikka mihin. Aloitin blogin kirjoittamisen, lopetin sen, aloitin uudestaan ja rakastuin kirjoittamiseen. Kirjoitan edelleen anonyyminä, mutta en kaipaa vieläkään tämän suurempaa "julkisuutta", koska olen löytänyt blogimaailmasta itselleni ihanan ja lämpimän ystäväpiirin. Kiitos teille kaikille, tiedätte kyllä ❤ En kehittynyt valokuvaamisessa ja lopetin itseni ruoskimisen sen suhteen. Lopetin itseni ruoskimisen monen muunkin asian suhteen ja kehityin heti kyseisessä asiassa (paitsi siinä valokuvaamisessa...). Otimme kissan, josta on tullut loistavan hiirenpyytäjän lisäksi rakas osa perhettämme. Puolimummouduin vaikka miten monta kertaa uudestaan ja uudestaan, kun laajenettu perheemme kasvoi kokoa valtavaa vauhtia. Näin ystäviäni aivan liian harvoin ja hautauduin muutenkin kotiin ja arkeen aika täysillä. Onneksi ne todelliset ystävät ovat siellä edelleen odottamassa ja uusiakin on löytynyt viime vuosien aikana, mikä on ihan mahtavaa!

Niin että onhan tässä tullut kaikenlaista tehtyä 2010-luvulla! Alkoi hengästyttää uudestaan, ei enää kollegan aikajana, vaan tämä oma, jossa ei edes ole mukana kuin vain ne oleellisimmat ja tärkeimmät. Olisi aika hauskaa, jos kaivaisi esiin kaikki kymmenen kalenteria (mulla on tallessa kaikki kalenterit vuoteen 1983 asti!) ja listaisi oikeasti kaiken tekemisen ylös!

Mutta sen kuitenkin sanon sulle Maija Vilkkumaa, että olit väärässä, kun lauloit silloin 2006.

Aina ei ole todellakaan liian kauan. Aina on ikuisesti ja meinaan nauttia sen jokaisesta hetkestä. Koska se ei enää paina päätä, eikä öisin herätä.
Vaan saa mut hymyilemään ja odottamaan seuraavaa vuosikymmentä ❤

Toivotan sulle ihana lukijani onnellista uutta, kohta alkavaa vuosikymmentä ❤

JOULURUOKAGALLUPIN TULOS JA JOULUN TOIVOTUKSET

Suuresta jouluruokagallupista ei tullut kovinkaan suurta, minkä hyvin ymmärrän, koska kaikilla on tällä hetkellä paljon parempaakin tekemistä, kuin käydä blogeihin kommentoimassa! Tulos oli nyt kuitenkin tämä, että jos joku vielä miettii, mitä tekisi joulupöytään, niin täältä voi tehdä suoran copypeistauksen :) Oma listani on pikkaisen erilainen, mutta tämä oli tosi hauska kysely; kuinka erilaisia juttuja meillä onkaan pöydässä ensi tiistaina ❤ Toivotan teidät kaikki virtuaalisesti ensi tiistaina nauttimaan näistä meidän yhdessä päättämistämme ruuista!

Riisipuuro sekahedelmäsopalla

Sienisalaatti

Savulohi sipulismetanalla

Rosolli

Graavi lohi

Lasimestarin silli

Lohirullat

Lohimousse

Keitetyt perunat

Poron ulko- tai sisäfilee  

Kinkku

Porkkanalaatikko

Luumukiisseli kermavaahdolla

Luumu-piparkakkurahka

Tummasuklainen konvehti

Portviini tai lämmin pehmeä punaviini

Aika kiva lista saatiin aikaiseksi, eikö vain ❤ 

Toivottavasti en unohtanut kenenkään toivetta!

Olisi ihan mahtava kutsua teidät kaikki blogiystävät ihan oikeasti 

syömään tätä meidän yhteistä joulupöytää, 

mutta koska se ei ole mahdollista, 

toivotan teille kaikille ihan älyttömän hyvää, rauhallista, leppoisaa ja onnellista joulua. 

Jokainen teistä on minulle tosi tärkeä 💓

Kuva

SUURI JOULURUOKAGALLUP

Koska kenelläkään ei ole mitään parempaakaan tekemistä näin muutama päivä ennen joulua kaikkien joulukiireiden keskellä (ja koska ruoka kiinnostaa mua aina), haastan teidät kaikki vastaamaan lyhyen ytimekkäästi seuraavaan kysymykseen:  

jos pitäisi valita vain kolme jouluruokaa, mitkä ne olisivat?

Oma vastaukseni on Lasimestarin silli, rosolli ja graavi lohi (+ keitetyt perunat, ne kuuluvat tuohon sillikohtaan automaattisesti). Tosin en pystyisi tähän, vaan huijaisin ja söisin tiskin alta vielä lisäksi pari siivua kinkkua ja laatikollisen suklaata.

Vastaukset saa jättää ihan yhtä lyhyesti, kuin mitä tämä gallupkin on!

Kuva

HAJAMIELISTÄ HÖPÖTTÄMISTÄ JA SIKAHYVÄ SOPPARESEPTI

Rupesi naurattamaan saman tien toi otsikko, kun tuli mieleen, että joku satunnainen uusi lukija saattaa tuosta ajatella, että "ahaa, toi normaalisti on tosi skarppi, mutta just nyt tällä kertaa vähän hajamielinen höpöttäjä"... Jos joku semmoinen uusi lukija siellä linjoilla on, niin voin kertoa, että ei mitään uutta Auringon alla, tällaista höpinää tämä aina on.

Tiesittekö muuten, että Aurinko kirjoitetaan isolla A:lla sen takia, että sillä tavalla erotetaan se kaikista muista maailmankaikkeuden lukemattomista auringoista? Joita siis on enemmän, kuin kukaan osaa laskea, koska maailmankaikkeus on loputon ja vielä kaiken lisäksi laajenee koko ajan. Ja aurinko on siis sama asia kuin tähti. Se, että maailmankaikkeus on loputon ja laajenee koko ajan, on tietenkin ihan käsittämätön juttu - koska eihän mikään, mikä ei lopu mihinkään, voi laajentua mihinkään, koska laajeneminen vaatii jonkun "rajan", jonka ulkopuolelle se yleensäkään voi laajentua. Onneksi me biologian ja maantieteen opettajat voidaan aina tässä vaiheessa oppituntia sanoa, että "fysiikan opettajat selittää tän teille sitten tarkemmin". Mutta muistakaa siis kirjoittaa Aurinko isolla kirjaimella! Ja Maa myös, jos haluatte erottaa sen maasta, jota pääsee puutarha-aikaan möyrimään. Toki voi sitten myös kirjoittaa myös maapallo pienellä ämmällä, mutta se tuntuu jotenkin epäkunnioittavalta tätä mahtavaa planeettaa kohtaan. Siksi kirjoitan senkin yleensä aina isolla.

No niin. Mun oli tarkoitus kirjoittaa joulusta Maaritin Sopusointuja -blogista bongatun haasteen innoittamana, mutta sitten totesin, että en olekaan yhtään innostunut kirjoittamaan aiheesta. Joulusta kirjoittaminen vaatisi siihen liittyvien ajatusten ja suunnittelemisen jäsentelyä ja vaikka hoohetkeen onkin enää 10 päivää (sori kaikki te, joita tämä tosiasia järkytti...), niin en oikein jaksa. Joulu on tänä vuonna hieman haasteellinen monestakin syystä ja vaikka ilolla sitä odotankin, en jaksaisi a) tehdä asian eteen mitään, enkä b) ajatella mitään siihen liittyvää etukäteen. Ja tässä on semmoinen ristiriita, että ellen lähde ulkomaille jouluksi (kuten teimme viime vuonna), niin en osaa, enkä tahdo ulkoistaa sitä kellekään muulle. Itse asiassa päätin tänään, muutaman päivän hieman hysteerisesti stressattuani, että kaivan vanhat to do -listat esille sunnuntaina 22.12. ja aloitan miettimisen vasta silloin. Joten Maaritin haasteeseen jäi nyt vastaamatta, mutta tarttukaa ihmeessä siihen te kaikki jouluihmiset, se on tosi kiva!

Tiedättekö autoilijat sen tilanteen, kun vastaan tulee auto, jolla on unohtunut laittaa valot päälle ja sitten vilkautat sille kerran pitkiä? Ja sitten kun se ei tee mitään. Tai näyttää keskaria (niin kuin mulle kerran joku teki ja meinasin vetää uparin ja ajaa sen perään haukkumaan sen). En ole koskaan saanut asiasta mitään kilareita (paitsi tietenkin siitä keskarista), mutta tässä yksi päivä kävi niin, että se tyyppi laittoi saman tien valot päälle ja heilautti mulle kättä kiitokseksi. Näin, että kyseessä oli iso miehenrutjake semmoisissa oransseissa duunivaatteissa (tämä ihan vaan tiedoksi, että jos satut lukemaan tätä - tai sun vaimo - niin kiitos). Mulle tuli ihan uskomattoman hyvä fiilis koko päiväksi tosta pienestä käden heilautuksesta ❤ Mikä kuulostaa vähän hassulta, mutta kun tarkemmin miettii: pieni ystävällinen ele harmaana ankeana aamupäivänä, ihan mahtavaa! Ton hetken jälkeen tajusin, mikä on kiitollisuuspäiväkirjan kirjoittamisen pointti; nauttia ja fiilistellä jokaista pientä kivaa hetkeä tai asiaa sen kaiken arjan harmaan mössön keskellä. Mössökin on usein ihan ok, mutta on se nyt vaan hirveän paljon kivempaa silloin, kun oranssiin pukeutunut miehenrutjake heilauttaa sulle kättä kiitokseksi!

Miehenrutjakkeista tuli mieleen, että omani toi mulle pari viikkoa sitten ruusuja ihan silleen yllättäen. Oli siis käynyt ostamassa Lidlistä kaljaa ja napannut ruusut mukaan, kun oli huomannut ne jonossa seistessään. (Välihuomautus: meillä ei tarvitse hyvitellä vaimoa kaljan ostamisesta, että kyse ei siis ollut siitä, hehe.) Meinasi lipsahtaa kiitoksen perään, että älä nyt kuitenkaan tuo ruusuja jatkossa, koska en erityisemmin tykkää niistä, mutta luojan kiitos tajusin olla hiljaa. Ja muistutin itseäni vakavasti tapahtuneen jälkeen: muista_että_miehelle_ei_sanota_en_tykkää_ruusuista!!!!! Siinä ne sitten jököttivät maljakossa jonkun aikaa ja pääsivät tietenkin kuivahtamaan (muistaako joku lisätä/vaihtaa leikkokukille vettä maljakkoon?????), jolloin huomasin, että suorastaan rakastan kuivuneita ruusuja ❤ Uusi kiitos rutjakkeelle siis näin jälkikäteen, toisitko jatkossa aina kuivuneita ruusuja...

Olen ihan onnessani sekä tulppaaneista, että hyasinteista. Tosin totesin ensimmäisten, kukkakaupasta ostettujen sikakalliiden tulppaaneiden jälkeen, että aloitan ne vasta sitten tammikuussa, kun voin ostaa niitä halvalla ruokakaupasta. Päätös kumoutui eilen, kun ostin ruokakaupasta vaaleanpunaisia halpiksia jo nyt joulukuussa. Hetken mietin, että pitäisikö tehdä vaaleanpunainen joulu tänä vuonna, kunnes muistin, että en ole koskaan varsinaisesti tehnyt minkään erityisen väristä joulua koskaan, vaan meillä se on joka vuosi sama sekamelska koristeita ja värejä!

 

Illalla meillä leivotaan pipareita. Se ei ole joka jouluinen tapa ja heitinkin lapselle ihan läpällä, että olen ollut vähän huono äiti, kun en ole ylläpitänyt jokavuotista piparinleivonta traditiota. Ups, huono läppä; lapsi suuttui suloisella tavalla ja meuhkasi, että sinä ET ole huono äiti, etkä enää koskaan saa sanoa tolla tavalla itsestäsi. Kiitos kultaseni ❤ No, nyt leivotaan, ihastuin noihin kissamuotteihin niin paljon, että oli ihan pakko hankkia ne meille. Koristelujenkin suhteen ajattelin vetää ihan överit, kun nyt kerran pitkästä aikaa. Saas nähdä mitä tuleman pitää, en todellakaan ole taitava missään pikkunäpertelyssä, mutta älä kerro lapselle, että sanoin näin, saa vielä kilarit tostakin!

Tein tänään ruuaksi minestronekeittoa, mikä ei oikeastaan ole oikeaoppinen minestrone, kuten olen täällä kirjoittanut. Itse asiassa minestroneohjeita taitaa olla yhtä paljon kuin tekijöitäkin, kuten niin monessa muussakin italialaisessa ruuassa. Sana minestra tarkoittaa keittoa ja jonkun muistikuvani mukaan minestrone tarkoittaa isoa keittoa. Sopan ei välttämättä tarvitse olla edes tomaattipohjainen, esimerkiksi Saku Tuominen kertoo kirjassaan Kaikki mitä olen oppinut hyvästä ruoasta tekevänsä aina vihreän minestronen. Tuo Tuomisen kirja on muuten ihan mahtava! Suosittelen antamaan sen ruokaintoilijalle joululahjaksi (tai toivoa sitä pukilta itselleen, jos ruoka kiinnostaa).

Minä teen minestroneni aina alla olevan perusohjeen mukaan. Sekaan voi heittää toki muitakin kasviksia tai juureksia (itse sujautin tänään joukkoon nahistuneen kukkakaalin jämät pilkottuna).

Melkein minestrone

paketti pekonia 

iso sipuli 

1 yhden kynnen valkosipuli

3 porkkanaa

1/2 pienestä mukulaselleristä

litra kiehuvaa vettä

liemikuutio (kana tai liha, miksei myös kasvis)

purkki paseerattua tomaattia (500g)

purkki kidneypapuja

oliiviöljyä

suolaa, pippuria, sokeria

kuivattua timjamia, basilikaa ja oreganoa (määrät maun mukaan, n. 1/2 rkl kutakin on aika sopiva)

kaksi laakerinlehteä

tuoreita yrttejä silputtuna (esim. basilikaa, persiljaa, timjamia)

Kuori ja kuutioi sipulit ja juurekset, raasta valkosipulinkynsi. Kuutioi pekoni (onnistuu parhaiten keittiösaksilla!). Kuumenna pieni loraus öljyä kasarissa ja käristä pekoneita, kunnes ovat melkein kypsiä. Lisää joukkoon sipulit ja kuullota niitä pekonin kanssa pari minuuttia. Lisää juurekset ja kuivatut yrtit, jatka kuullottamista vielä hetki. Kaada joukkoon kiehuva vesi, lisää liemikuutio ja laakerinlehdet ja anna porista n. 10 min.

Lisää paseerattu tomaatti ja n. rkl sokeria taittamaan tomaatin hapokkuutta. Pyöräytä sekaan muutama kierros mustapippuria, anna kiehahtaa ja laske sitten lämpöä niin, että keitto juuri ja juuri poreilee. Anna porista vähintään 30 min, tarkista maku (tarvitaanko suolaa, sokeria, yrttejä...?). Lisää lopuksi joukkoon hyvin huuhdotut kidneypavut ja jatka keittelemistä vielä n. 10 min. 

Raasta keiton päälle parmesaania ja tarjoa tuoreen leivän kanssa.

Tuli mieleen keittoa syödessä, että taidan tehdä tätä uudestaan Tapaninpäivänä. Olen itse aina siinä vaiheessa jo tosi kyllästynyt jouluruokiin ja kaipaan jotain ihan toisenlaista makumaailmaa. Keitto sopii joulun jälkeen myös sitä mahdollista jouluähkyä keventämään!

Osa postauksen kuvista on otettu Fazerin vierailukeskuksessa, jossa vietimme kollegoiden kanssa kivan tyhy-iltapäivän. Huomasin taas kerran, että en pysty syömään suklaata kuin ihan vähän kerrallaan, mikä tällä kertaa vähän harmitti, kun olisi ollut tilaisuus syödä niin paljon kuin haluaa (aikaa tuolla "vapaalla" herkuttelupisteellä oli noin 15 min). Söimme tosi hyvän lounaan ja kävimme sen jälkeen läpi noin tunnin mittaisen opastetun kierroksen, joka oli tosi mielenkiintoinen; Fazer on jotenkin niin vahvasti läsnä jokaisen elämässä, että oli kiva kuulla ja nähdä tarina yhtiöstä. Lopuksi oli mahdollisuus tehdä ostoksia kaupan puolella, mutta hinnat siellä eivät olleet mitenkään normaalia kauppaa halvemmat, joten pelkästään tämän takia Vantaalle ei kannata lähteä. Tulipahan kuitenkin kerrankin ostettua joulu(lahja)suklaat hyvissä ajoin!

Banaanin kukka!

Kypsyviä kaakaopapuja

Mutta nyt niiden pipareiden kimppuun. En muistanut mikä taikina on parasta (juu ei, en todellakaan tee piparitaikinaa itse!) ja päädyin ostamaan kaksi erilaista pakettia. Veikkaan, että näitä pipareita syödään vielä juhannuksenakin...

Ihanaa ja rauhallista joulun odotteluviikkoa! 

Muistathan ottaa rauhallisesti - paras joulu tulee vähän vähemmälläkin ja paras joululahja koko perheelle on äiti, joka ei ole aattona ihan loppuun uupunut ❤

12 AJATUSTA RUUASTA

Usein, kun makaan illalla sängyssä saamatta unta, leikin mielessäni pääseväni Gloria-lehden "Aakkoset" -juttuun haastateltavaksi. Mietin, mitä vastaisin mihinkin aakkoseen ja pyörittelen ja arvon erilaisia vaihtoehtoja mielessäni. Välillä olen hurjan syvällisellä tuulella, toisinaan taas sarkastisen humoristinen. Joskus keskityn pelkästään ihmisiin, välillä paikkoihin, joissa olen vieraillut. Toisinaan annan lapselleni elämänohjeita ja välillä pistän ihan ranttaliksi ja viljelen alaluokan pissakakkahuumoria. Yhteistä kaikille näille "haastattelukerroille" kuitenkin on se, että mikään niistä ei koskaan tule toteutumaan. Koska let's face it - mä en ikinä tule olemaan Glorian kansikuvatyttö :)

En kyllä ikinä tule myöskään pääsemään Glorian ruoka&viini -lehden viimeisen sivun vähän vastaavaan haastatteluun, jossa eriasteisen kuuluisilta ihmisiltä kysytään kysymyksiä ruokaan liittyen. Mutta, minäpä olen onneksi oman elämäni päätoimittaja ja voin kysyä nuo samat kysymykset itseltäni. Ja samalla haastaa teidät lukijat vastaamaan samoihin kysymyksiin ja levittämään tätä haastetta eteenpäin. Olen lisännyt pari omaa kysymystä ja ottanut myös vapauden vastata paljon pidemmin, kuin mitä lehdessä pääsisi vastaamaan.

Jos avaisit jääkaappini, näkisit ihan tolkuttoman määrän purkkeja ja purnukoita. Tai itse asiassa ne näkisit toisessa jääkapissani; meillä meinaan on kaksi. Toinen on varattu pitkäaikaisten tuotteiden, kuten tahnojen, hillojen, muiden säilykkeiden, maustekastikkeiden yms. säilyttämiseen ja toinen on se normaali, jokapäiväisten asioiden jääkaappi. Molemmat ovat suhteellisen hyvässä järjestyksessä, mutta molemmissa on toki vähän turhan paljon kaikkea. Mitä jääkaapistani löytyy aina, on ykkösmaitoa aamukahviin (mikään muu ei kelpaa!), ainekset salaattiin ja tomaatipyrettä.

Samaan kysymykseen on pakko liittää myös kuivakaappi, joka elättäisi meidän perheen ainakin kolmen kuukauden verran (kyllä, olen laskenut tämän niinä samoina yön pimeinä tunteina, kun suunnittelen vastauksiani Gloria-lehden aakkosiin). Kaapista löytyy pakollisten jauhojen, hiutaleiden, sokereiden sun muiden lisäksi linssejä ja papuja (kuivia ja valmiina purkissa), tomaattimurskaa, mausteita lähes kaikkien maiden keittiöstä, pastoja, riisejä ja tietenkin myös kaikenlaista ihmeellistä, joka on ostettu lomareissulta neljä vuotta sitten ja jonka funktiota kukaan ei enää muista. Mutta hengissä kuulkaa säilytään maailmanlopun ainakin ensimmäisistä kuukausista!

Jos jotain nyt himoitsen, se on kotimaisia mansikoita ja herneenpalkoja. Jos saisin valita, saanko näitä vai suklaata ympäri vuoden, suklaa häviäisi kisan 6-0. 

Jos jotain haluan oppia kokkaamaan, se olisi Lähi-Idän alueen ruokia. Niitä on "helppo" tehdä vain lisäämällä oikeita mausteita, mutta olisi ihan mahtava oppia kaikki mahdolliset tahnat, soosit ja uskomattoman monipuoliset kasvisruuat ihan oikealla ja autenttisella tavalla. Afrikka on melko lailla pimeä maanosa ruokien(kin) suhteen mulle, mutta tiedän siellä olevan valtavan paljon kaikkea mielenkiintoista, joten myös se kiinnostaa.

Kuva ja resepti täältä

Jos jotain haluan ruuasta opettaa lapselleni, se on kunnioitus ruokaa kohtaan. Kaikesta ei tarvitse pitää, mutta kaikkea pitää maistaa riittävän monta kertaa. Jos edelleenkään ei tykkää, voi jättää syömättä, mutta ruuasta ei koskaan sanota yök. Epäilyttäviä ruokia otetaan lautaselle niin vähän, että maistamisen jälkeen mitään ei tarvitse heittää pois, vaikka ei olisi tykännytkään. Ja se kaikista tärkein vielä uudestaan: koskaan ei sanota yök! (Paitsi lipeäkalasta, mutta ei kerrota tätä lapselle.)

Jos jotain en halua lautaselleni, niin esimerkiksi erilaiset kevyt- ja keinomakeutetut tuotteet. Ruokien suhteen olen aika kaikkiruokainen, mutta kaksi ehdotonta inhokkiani ovat kieli ja lipeäkala. Niitäkin toki syön, jos on pakko. Paitsi lipeäkalaa.

Kuva ja resepti täältä

Jos lähtisin ruokamatkalle, lähtisin metsästämään noita Lähi-Idän ja Afrikan makuja. Toisaalta olen niin arka matkustaja, että en tiedä uskaltaisinko lähteä noille alueille ihan oikeasti. Mutta jos pääsisin semmoiselle 100% turvalliselle (ja ötökkävapaalle) matkalle, lähtisin välittömästi.

Jos toisin meille jotain toisesta ruokakulttuurista, toisin iltaruuan myöhäisemmän nauttimisen. En ole koskaan oikein ymmärtänyt, miksi iltaruoka pitää syödä kello viisi. Kaikilla on toki silloin usein kiljunälkä, en sitä tarkoita, mutta jos heti päiväkodin tai koulun jälkeen on tarjolla kunnollinen (ja terveellinen!) välipala, niin lapsi (ja aikuinen) jaksaa ihan hyvin odottaa iltaruokaa seitsemään asti. Tämän vähentäisi perheen ruuanlaittajan stressiä (ja monella myös inhoa) arkiruuan laittoa kohtaan, kun sen saisi tehdä rauhassa.

Toinen kaipaamani asia on ruokailun yhteisöllisyys. Että pöydässä istuttaisi isolla porukalla muulloinkin kuin joulu- ja juhannusaattona ja että kyseessä ei aina tarvitsisi olla joku iso juhla. Pöydässä voi olla myös jotain ihan arkista ruokaa - kuka tahansa tykkäisi lähteä kaverille syömään toisen tekemää makkarakastiketta, ei sen aina tarvitse olla kolmen ruokalajin illallinen!

Jos saisin päättää, niin kotitaloutta opetettaisi myös lukiossa. Uskon ja toivon, että köksän opetus on kehittynyt 80-luvulta huimasti, mutta mulle itselleni yläasteen köksän tunneista on jäänyt mieleen teeleipien tekeminen ja se, että lähes joka kerta ruuan kanssa tehtiin myös joku outo (ja turha) jälkiruoka, kuten esim. kiisseli (jonka funktiota en ole ikinä tajunnut!). Niin joo ja se myös, kun olin ainoa ryhmästä, joka uskalsi (!!!) koskea silakkaan ja osasi myös perata sen ihan paljain käsin. Luokan kiusaajapoika jätti mut silakkatunnin jälkeen rauhaan, koska nolasin sen kaikkien silmissä perkaamalla myös sen silakat ylimielisen varmasti. Taisi muuten olla paras hetki yläasteella toi silakkaepisodi!

Mun mielestä olisi upeaa jos lukiolaisille - nuorille aikuisille, joista osa jo asuu omillaan - olisi tarjolla kotitalouskursseja, joilla tehtäisi ravitsevaa, hyvää ja taloudellista ruokaa. Samalla joku (kröhöm...) bilsan opettaja voisi välillä vierailla tunnilla opettamassa ruuan terveysvaikutuksia, elintarvikemikrobiologiaa ja muita tärkeitä tietoja.

Jos voisin syödä vain yhtä ruokaa loppuelämäni, kuolisin ehkä nälkään, koska en osaisi päättää! Valitsenko juuri tällä hetkellä himoitsemani pitkään haudutetun lihapadan vai paikallisen kahvilan mahtavan tulisen kana-kidneypapusalaatin? Vai ihanan lohturuuan nakkikastikkeen ja perunamuusin? Sushia? Broilerin fileitä, salaattia ja hummusta? Vai olenko järkevä ja päädyn linssikastikkeeseen ja riisiin, koska kanaa ja lihaa ei tule olemaan tarjolla koko loppuelämäni ajan? Viisas 12-vuotias lapseni ratkaisi tämän kysymyksen ilmoittamalla, että tietenkin linssikeittoa! Se on täyttävää, siihen riittää aineksia aina, se on hyvää, vaikka joskus ehkä vähän tylsää, mutta ei kuitenkaan koskaan pahaa. Hatunnosto; tulevaisuus on tässäkin asiassa nuorten!

Jos voisin kutsua illalliselle kenet hyvänsä, olisin tässäkin kohtaa pulassa. Otin vapauden jaotella vastauksen pariin eri kategoriaan.

Jo edesmenneistä rakkaista kutsuisin pöytääni sen isoäidin, jonka ruokia syön tänä päivänäkin, mutta jonka kanssa en koskaan kokannut. Isäni äiti on opettanut isälleni ja sitä kautta myös minulle lukemattoman määrän niitä parhaita arkiruokia. Notkuin kyllä usein hänen keittiössään, mutta koskaan emme jakaneet yhteistä leikkuulautaa (kuten tein toisen isoäitini kanssa). Isäni äidille haluaisin kertoa, kuinka äärettömän paljon kaipaan häntä, hänen tillilihaansa, haukea munakastikkeen kanssa ja joulun jälkiruokaa, jota kukaan ei ymmärtänyt kirjoittaa muistiin ennen hänen poismenoaan. Hänelle kertoisin myös, että jos lapseni olisi ollut tyttö, heillä olisi sama nimi ❤

Historian henkilöistä haluaisin kutsua pöytääni Prinsessa Dianan ja Marie Antoinetten; kaksi prinsessaa, kaksi tarinaa, kaksi elämänkohtaloa. Edelleen elossa olevista on luonnollisesti aivan järkyttävän vaikea valita, vaihtoehtoja on niin järjetön määrä (kelatkaa, millaista olisi illallistaa vaikkapa Mick Jaggerin kanssa!), mutta päätyisin kutsumaan pöytääni Obaman pariskunnan. Ihailen molempia ihan älyttömän paljon. Erityisesti ihailen Michellen vaikutusta lukemattomien koulujen lounastarjontaan, joiden tiedän omasta kokemuksestani olevan ihan kamalaa kuraa! Tarjoaisin heille ihan tavallista kotiruokaa, koska he selvästi ovat asemastaan huolimatta ihan tavallisia ihmisiä. En utelisi, että no millaista siellä huipulla oikein on?, vaan jutustelisin niitä ja näitä ja nauttisin heidän sympaattisesta seurastaan. Saattaisin kuitenkin ehkä jossain välissä pikkaisen udella Michelleltä, miten hän osaa pukeutua niin tolkuttoman tyylikkäästi!

Kuva

Kuva

Jos olisin pääruoka, olisin pitkään haudutettu lihapata, joka on tehty ilman sen kummempaa reseptiä. Sopivasti lihaa, vähän pekonia, kasviksia, mausteita vähän niitä sun noita, loraus viiniä, lihalientä ja neljän tunnin haudutus. Maistuu kaikille, eikä ärsytä ketään, paitsi niitä, jotka eivät tykkää siitä yhdestä mausteesta.

Jos olisin jälkiruoka, olisin ehdottomasti tiramisu. Pehmeä, kerroksellinen, syntisen hyvä ja juuri sopivasti viinaan menevä. (Tirsk.)

Kuva ja resepti täältä

Haastan teidät kaikki tähän mukaan! 

Haluaisin ihan älyttömän paljon lukea teidän ajatuksianne ruokaan liittyen. 

Ja ihan vapaasti saa jättää jonkun kohdan pois ja/tai lisätä tilalle uuden! 

Mahtavaa ja maukasta viikonloppua kaikille!

p.s. Muistin juuri, että olen kirjoittanut myös Hyvän olon aakkosista Glorian aakkos-sarjan innoittamana, käy ihmeessä lukemassa! Siihenkin haasteeseen saa tarttua :)

MARRASKUUTA JA KAHDENTOISTA AJATUKSEN HAASTE YHDELLÄ VIRKKEELLÄ

Olen kestänyt tämän marraskuun paremmin kuin vuosiin. Olenkin aikaisemmin kertonut, että nuorempana suorastaan rakastin tätä pimeää aikaa ja tietyllä tapaa vieläkään en vieläkään vihaa pimeyttä, mutta en vaan enää fyysisesti (ja vähän myös henkisestikään) jaksa sitä. Pari vuotta oli tosi vaikeita, suorastaan rampauttavan synkkiä, mutta tänä vuonna viikot ovat edenneet yllättävän helposti. Don't get me wrong - mitään vaaleanpunaista yläpilveä tämä ei suinkaan ole ollut, mutta toisaalta en ole pudonnut mihinkään syvään kuiluun, vaan olen "pelkästään" rämpinyt polvia myöten marraskuisessa ojassa.

Väitän jopa tietäväni syyn tälle semi-selviytymiselle. Estrogeeni, D-vitamiini ja kirkasvalolamppu. Kaksi ekaa olivat mukana jo viime vuonna, mutta kirkasvalolamppua olen käyttänyt vasta tänä vuonna. Olen kirjoittanutkin aiheesta aikaisemmin: biologina tiedän, että kyse ei ole mistään huuhaa-homepatiaan-verrattavissa olevasta lumelääkkeestä, vaan puhtaasta fysiologiasta: kirkas valo aamulla vaikuttaa meidän aivoihin ja sillä selvä. Mulla ei sinänsä ole mitään vastaan placebo-juttuja, kunhan ne eivät ole homeopatiaan, hopeaveden juomiseen tai muihin käsittämättömiin keskiaikaisiin juttuihin liittyviä. Jos placebo toimii, niin hienoa, mutta biologina mun pitää aina ymmärtää hoidon tai ilmiön tieteellinen tausta. Kirkasvalolamppuun liittyen mulla on ollut tähän asti se ongelma, että koska olen pimeän ajan aamuina (okei, aina aamuisin...) melko kärttyinen tapaus, niin se äärimmäisen kirkas valo on nostanut mun jo valmiiksi koholla olevaa v-käyrää entisestään ja olen aina napsauttanut lampun kiinni noin kolmen minuutin kohdalla.

Tänä vuonna aloin jo lokakuussa muistelemaan viime marraskuuta ja päätin antaa lampulle mahdollisuuden. Psyykkasin itseni miettimällä, että kuinka helposti sitä tottuu jo parissa päivässä ärsyttäviin asioihin silloin, kun vaan yksinkertaisesti on pakko tai asia on riittävän tärkeä syystä tai toisesta. Esim. tuo jo mainitsemani estrogeeni; en tykkää mistään uusista aamurutiineista, mutta silloin kun aloin käyttää sitä, voiteen levittämisestä tuli tapa kahdessa päivässä, koska oli pakko! Tänä vuonna päätin asennoitua lamppuun samalla tavalla, kyse on pakollisesta asiasta, eikä mun murputtaminen auta mitään. Uskomatonta, mutta totta - tämä auttoi! Edelleen se mua ärsyttää useimpina aamuina, mutta otan sen samanlaisena "pakollisena pahana" kuin miehen aamuhöpöttämisen (hahhaaaa): niille vaan ei voi mitään ja pitkällä tähtäimellä molemmista on hyötyä. Miehen kuunteleminen (okei, tunnustan: esitän kuuntelevani häntä, mutta same thing) vahvistaa meidän parisuhdetta ja kirkasvalolamppu vähentää aivojen melatoniinin tuotantoa. Riittävän tieteellistä lukion biologian opettajalle!

 

Viimeinen, eikä varmasti vähäisin selviytymiskeino, on ollut asennoituminen. Ja nyt ensin tarkennus: en todellakaan usko, että jos on oikeasti taipuvainen pahaan kaamosmasennukseen, asenteella pystyisi asiaa korjaamaan paljoakaan. Mutta kun on pelkästään tämmöinen harrastelija marras-ankeilija, niin tästä kyllä on ollut ainakin vähän apua. Olen koittanut koko marraskuun ajatella joka aamu ja uudestaan illalla, että taas yksi päivä takana, vielä niin ja niin monta jäljellä. Asetin itseni siis jotenkin semmoiseen selviytymis-moodiin ja ainoa tavoite kuukaudelle (töiden hoitamisen lisäksi) on ollut elää päivä kerrallaan. Vitutuksen määrä on jonain päivinä ollut ihan megalomaaninen, mutta silloinkin olen koittanut ihan zeninä (no joo, en ihan siihen tilaan ole päässyt, mutta leikisti kuitenkin) ajatella, että seitsemän tunnin kuluttua pääsee nukkumaan, sitten on taas one down. Ja jostain kumman syystä tämä on toiminut. Siis yhdessä noiden edellä mainittujen kanssa!

Että ehkä tämä tästä. Twentythree down, seven to go ❤

Halusin myös tarttua monessa kivassa blogissa pyörineeseen haasteeseen kaksitoista ajatusta.  Alustuksesta tuli nyt sen verran pitkä, että kokeilen josko kykenisin vastaamaan haasteeseen kerrankin vähän lyhyemmin. Tekisi mieli kehottaa teitä käymään välipissalla, hakemaan pari voikkuleipää jääkaapista ja varautumaan piiiiitkään jatkoteksiin. Mutta haastan itseni samaan, mihin pakotan oppilaat aina kurssikokeen yhdessä tehtävässä: vastauksen maksimipituus on yksi virke. Jos osaa muotoilla luettavan lauseen neljällä sivulauseella varustettuna, niin antaa mennä vaan, mutta lukijalle homman pitää olla helppoa. Saas nähdä, miten pärjään...

Ajatukset marraskuussa (ja usein muulloinkin) ovat samaa sekasortoa, kuin keittiön saarekkeen nurkkaus!

Asun: Pienessä Etelä-Suomalaisessa kaupungissa, jossa ei oikeastaan ole mitään sen kummempaa mainittavaa kuin se, että myös minulle rakkaimmat mieheni asuvat täällä.

Innostun: Hyvin usein omista ideoistani ja ajatuksistani, mutta konkreettisesti: ihan päivittäin, omasta työstäni, jossa saan olla vuorovaikutuksessa upeiden nuorten kanssa, jakaa heille tietoa biologiasta ja haastaa heitä ajattelemaan ja pohtimaan maailman tilaa.

Ihailen: Omia vanhempiani, montaa työkaveriani, ystäviäni, sisaruksiani, mutta kaikista eniten omaa miestäni ja poikaani heidän upeasta huumorintajustaan, kyvystään selättää kaikki maailman murheet ja ongelmat yhden saunomisreissun aikana ja siitä, kuinka rakastetuksi ja ihanaksi he saavat minut tuntemaan joka päivä.

Haluaisin: Kirjoittaa keittokirjan, jossa yhdistyisi tarinointi, reseptit ja ruokaperinteet vuosikymmenien ajalta.

Rentoudun: Kirjaa lukemalla ja/tai kokkaamalla, mutta myönnän kyllä rentoutuvani myös erinomaisesti yhdistämällä punaviinin ja blogin kirjoittamisen :)

Luonnettani kuvaa: Koska itsearviointi on aina niin vaikeaa, varsinkin lauantai-iltana viinilasin ääressä (haha, pukkaa meinaan turhaan priimaa silloin :D), annoin lapsen vastata tähän: maailman paras äiti, huolehtivainen, välillä lellittelijä ja pitää huolen periaatteista. (Tässä kohtaa rikon yhden virkkeen periaatetta ja lisään raadollisen totuuden: hyvin usein myös kontrollifriikki nillittäjä!)

Ilostun: Joka kerta, kun saan jonkun hymyilemään tai nauramaan - oli sitten kyse läheisestä tai mulle täysin vieraasta ihmisestä.

Jos voisin tehdä mitä vain: Jätän nyt maailmanrauhan, nälkäongelman ja ilmastonmuutoksen muiden harteille ja päätän lähteä katsomaan aikakoneella, miltä lääketiede, geenitekniikka ja kantasolututkimus näyttävät 100 vuoden kuluttua.

Haluan ympärilleni: Omat rakkaat mieheni ja muut läheiset.

Haaveilen: Unohdan jälleen maailmanrauhan, nälkäongelman ja ilmastonmuutoksen ja keskityn haaveilemaan siitä, että oma rakas lapseni elää onnellisen, tasapainoisen ja hänen oman näköisensä elämän.

En luopuisi: Tällä kertaa unohdan nuo rakkaat, jotka ovat täällä pyörineet jo monessa kohdassa ja vastaan: estrogeenigeelistäni :D

Ajankohtaista juuri nyt: Seuraavan tunnin sisällä tehdä ruokaa meille; muutaman seuraavan päivän aikana kokeiden korjaamista ja seuraavan jakson suunnittelua; seuraavien kuukausien aikana uintiharrastuksen aktivoiminen ja yhden ison työprojektin suunnitteleminen; parin seuraavan vuoden aikana opintovapaan pitäminen ja yhden ison haaveen toteuttaminen.

Tämän hetken lempparismoothien ainekset ❤

Viime viikonloppuna tacoja, tänään lapsen tekemää spagettia!

Haastan kaikki kanssabloggaajat jatkamaan tätä haastetta, tämä oli niin kiva. 

Mieluiten kyllä luen teiltä pitkiä juttuja, mutta saa toki kokeilla tätä (tuskallisen vaikeaa) yhden virkkeen haastettakin! 

p.s. kuvat eivät taas kerran liity yhtään mihinkään, ovat vaan satunnaisia ja muokkaamattomia räpsyjä marraskuulta!

TANSSII TÄHTIEN KANSSA

Todellisuudessa tämän postauksen otsikon pitäisi olla Tanssii kankien kanssa, mutta en halunnut aloittaa dissaamalla meitä. Mainitsin joskus aikaisemmin, että olen aloittanut tänä syksynä uuden harrastuksen. Kyseessä on tanssikurssi, jolla käyn mieheni kanssa!!! Jos mulle olisi joku sanonut 15 vuotta sitten (jolloin olin siis vielä stadilainen trendisinkku, joka asui Helsingin keskustassa, osti ruokansa Stockan Herkusta ja kävi Yrjönkadun uimahallissa uimassa), että joskus tulen osallistumaan mieheni kanssa pikkukaupungin kansalaisopiston lavatanssikurssille, olisin nauranut niin paljon, että pallea olisi varmaan revennyt. Ja siellä sitä nyt kuulkaa vedetään kerran viikossa!

Mutta palataan ajassa taaksepäin. Mieheni on jo monen vuoden ajan ehdottanut aina välillä, että lähtisimme tanssikurssille. Naureskelin tälle aina iloisesti, koska oikeasti ajattelin, että kyseessä on ihan huumorimielessä heitetty juttu. Ehdotus tuli yleensä aina niiden harvojen kertojen jälkeen, kun olimme "joutuneet" tanssimaan yhdessä ja joka kerta todenneet, että ei tässä mitään parketin tähtipareja olla. Mua ei asia ole koskaan häirinnyt, koska mun mielestä tanssimisen pitää olla a) kivaa ja b) mennä ihan fiilispohjalla. Varsinkin juhlissahan sitä yleensä aina on kivaa ja parin viinilasin jälkeen pidän itseäni aina melkoisena jenniferlopezina... (tähän semmoinen facepalm). Ja miehen kanssa mennessä voi vaan nojailla toiseen, hytkyä edestakas ja vähän vaikka salaa pussailla. Mutta ei, kävi ilmi, että mieheni haluaa meidän osaavan ihan oikeasti tanssia!! Siis meidän, kahden maailman jäykimmän ja epärytmikkäimmän tyypin, joilla on yhteensä neljä vasenta jalkaa. Huhhuh!

Kun olin tajunnut hänen olevan ihan tosissaan, pelasin semmoista viivytystaistelua vielä pari vuotta, mutta sitten viime kesänä aloin miettimään, että itse asiassa se voisi olla kiva yhteinen harrastus. Lapsi on sen ikäinen, että pärjää hyvin illalla itsekseen ja on ihan onnessaan, kun me molemmat häivytään. Ja että voisihan se olla ehkä ihan kiva joskus osata tanssia yhdessä muutakin kuin sitä teinidiskossa opittua nojailua. Ja että koska jätin tietoisesti tänä syksynä kaikki jumpat pois, niin ehkä ton tanssin voisi ottaa vähän niin kuin treeninäkin.

Ja kyllä, se käy ihan treenistä! Sen lisäksi, että siellä valuu jatkuva tuskan hiki, saa siellä kyllä ihan treenihienkin pintaan. Ja hauskan kautta, mikä on ollut tämän syksyn paras anti. Me ollaan edelleen ihan sysisurkeita, eikä koskaan tulla kehittymään semmoiseksi sulavasti vetäväksi pariksi, joita joskus näkee tanssilattioilla. Mutta meillä on ihan älyttömän kivaa yhdessä, vaikka meitä kyllä katsotaan vähän pahalla silmällä aina kun me keskenämme hörötellään, koska kaikki muut - ja opettajat myös - siellä ottaa homman jotenkin ihan älyttömän vakavasti. Me ei myöskään suostuta vaihtamaan paria, vaan roikutaan sitkeästi kiinni toisistamme. Tokaisin ensimmäisellä tunnilla, kun tuli parinvaihtokäsky, että minä haluan oppia tanssimaan tämän miehen kanssa, en muiden kanssa. Heh!

Ja sitten on vielä se, että mussa on jotain vikaa. Hahhaaaaahhhaaaaa!! Siis ihan oikeasti, mulle toinen opettajista tokaisi yhdessä vaiheessa, kun oltiin tahkottu yhtä (ihan tyhmää) käännöstä ties miten pitkään, että sussa taitaa olla jotain vikaa. Onneksi en ole mikään tosikko, vaan nauratti pelkästään. Koska mulla oikeasti on joku semmoinen "vika" (seison molempien jalkojen ulkosyrjällä), että en vaan saa niitä käännöksiä sujumaan silleen, kuin niiden pitäisi. Mutta ihan sama, me jätetään ne tekemättä heti, kun päästään tanssimaan niin, että opettajat ei ole katsomassa!

Mutta ihan rehellisesti - on tämä ollut myös melkoista tuskaa koko syksyn ajan. Valssi on ihan kamalaa, Fox menee jotenkuten (kun sen yhden käännöksen jättää välistä). Bugi me missattiin (luojan kiitos!!) mun sairastamisen takia. Se musiikki, mitä siellä soitetaan ärsyttää ihan kamalasti, se on koko ajan kotimaista lavatanssi-musaa - arrrgh, en kestä. Kliimaksi ärsytyksessä tuli viime kerralla, kun aloitettiin rumban harjoittelu. Mä olen sielultani ihan lattarityttö, mitä tulee niin musiikkiin, kuin tanssimiseenkin ja rumba tuntui ensimmäiseltä tanssilta, josta oikeasti tulee tosi kiva fiilis. Ja me jopa myös opittiin perusjutut aika nopeasti ja tanssiminen tuntui kivalta. (Miehen sanoin kyse on ihan mahtavasta seksitanssista, joten ei ihme, että meni oppi perille niin nopeasti :D) Mutta se musiikki, voi apua!!! Se sama hiton lavatanssibändi nauhalta uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, meinasin 50 minuutin kohdalla jo ruveta kirkumaan!!

Mutta sitten. Tultiin kotiin, kaadettiin lasilliset viiniä, etsittiin YouTubesta oikeaa musiikkia ja näytettiin pojalle sukkasiltaan eteisen lattialla, miten äiti ja iskä vetää rumbaa. 

Hetken tunsin ihan oikeasti tanssivani ❤

https://www.youtube.com/watch?v=Ms6zorYt2I0 

Iloista viikonloppua kaikille! Ota pari tanssiaskelta ja rentoudu ❤

AINAKIN KOLMEN PÄIVÄN RUUAT MUUTAMASSA TUNNISSA

Tykkään tehdä monta ruokaa kerralla. Tykkään ihan jo siitä pidempään kokkaamisesta (silloin, kun on aikaa) ja varsinkin siitä, että kiireisinä päivinä itse tehty ruoka on valmiina jääkaapissa tai pakastimessa. Tällä kertaa kokkailin lauantai-iltana, mikä on vähän harvinaisempaa (lauantai on yleensä lörsöpäivä), koska tällä kertaa tiesin sunnuntain olevan isänpäivän takia sen verran härdellipäivä (kaikki lapset ja lapsenlapset paikalla samaan aikaan...), että en jaksaisi heidän lähdettyään tehdä enää yhtään mitään. Tällainen monta ruokaa kerralla sopii hyvin joko sunnuntain puuhasteluksi tai voit myös tehdä tämän esim. torstaina, jos haluat viikonlopun olevan kokkausvapaata aikaa. Meillä alkuviikko on pitkien päivien ja harrastusten takia sellaista aikaa, että ruuan on oltava valmiina, jos meinaa itse tehtyä syödä, joten teen tämän yleensä sunnuntaina.

Otsikko on melko epämääräinen. Oli tarkoitus ajastaa tämä homma ihan minuutin tarkkuudella, mutta iltaan sattui kaikenlaista muutakin; keittiön kaappien järjestelyä, pojan Formula-pelin kisan seuraamista, isän kanssa puhumista puhelimessa ja mitä lie kaikkea muutakin häsläämistä. Arvioin, että jos olisin tehnyt tehokkaasti ilman häiriöitä, olisin ehtinyt kaiken kahdessa tunnissa, nyt aikaa meni noin kolme tuntia. Ainakin kolmen päivän ruuat viittaa siihen, että luonnollisesti syöjien määrä vaikuttaa siihen, kuinka pitkään nämä ruuat pitävät mahan täytenä. Toisaalta, jos perhe on pieni, kuten meillä, ruuan määrän voi vaikka tuplata ilman, että aikaa menee kauhean paljoa enempää ja pakastaa ison määrän sapuskaa seuraaville viikoille. Näistä määristä riitti myös mulle eväiksi.

Nyt ei ole tiedossa reseptejä, vaan keskityn siihen, miten opit olemaan tehokas keittiössä. Kaiken aa ja oo on aina suunnitteleminen! Mieti etukäteen, mitä meinaat tehdä, lue kaikki reseptit läpi, kasaa tarvikkeet työtasolle. Siivoa keittiön vanhat sotkut pois, jotta voit siivota koko ajan ruokaa tehdessäsi; näin lopussa sinua ei odota kauhea kaaos, jonka selättämiseen menee puoli tuntia.

Tällä kertaa tein broileripullien reseptin mukaan matalan murekkeen uunivuuassa, uunijuureksia, itse tehdyssä tomaattikastikkeessa haudutettuja Boltseja ja makkarakeittoa. Heh, juuri kun pääsin edellisessä postauksessa kehumaan, kuinka lihan syönti on jäänyt lähes kokonaan, alkoi tekemään mieli makkarakeittoa. Mutta kuten kaikissa mukahauskoissa lähteissä todetaan: lenkkimakkara ei ole lihaa, vaan vihannes! Viikolla pitää enää keittää perunoita kanamurekkeen kanssa (poika ei tykkää palsternakasta) ja jotain pastaa Boltsien kanssa.

Tämän ruokarupeaman järkevä järjestys menee seuraavalla tavalla.

1. Lue reseptit läpi ja mieti, mitä olet tekemässä ja missä järjestyksessä.
2. Siivoa keittiö niin, että kaikki tasot ja keittiöallas ovat tyhjät ja puhtaat.
3. Kerää ainekset tasolle ja ota työvälineet valmiiksi.
4. Pilko sipulit ja kuullota ne kypsiksi kattilassa, jossa meinaat tehdä tomaattikastikkeen.
5. Ota puolet sipuleista pois kattilasta (kanamureketta varten) ja tee tomaattikastike. Jätä porisemaan hellalle.
6. Pilko uunijuurekset ja samalla makkarakeiton juurekset ja perunat valmiiksi. Laita uunijuurekset uuniin.
7. Sekoita broileripullataikina ja taputtele se voideltuun uunivuokaan.
8. Kun juurekset ovat valmiit, laita broilerimureke uuniin.
9. Laita Boltsit tomaattikastikkeen joukkoon ja anna porista hiljaisella lämmöllä vielä hetki.
10. Pilko keiton makkarat, käristä ne kattilassa ja siirrä kulhoon odottamaan. Laita keiton perunat ja juurekset kiehumaan, lisää makkarat loppuvaiheessa.

Tästä puuttuu luonnollisesti monta kohtaa. Muista käydä hämmentämässä tomaattikastiketta aina välillä, kurkkaa uuniin, että juurekset eivät pala. Siivoa käytetyt työvälineet joka välissä, jotta lopussa keittiössä ei odota kaaos. Ja niin edelleen.

En ole ihan varma, kuinka tarkkoja ohjeita te kaipaatte. Kuulisin tosi mielelläni kommentteja; voisin mielelläni kirjoittaa ihan vaihe vaiheelta -ohjeita, jos niille on tarvetta. Koska itselleni nämä kaikki ovat niin itsestään selviä juttuja, koen niitä kirjoittaessani, että aliarvioin teitä lukijoita - mutta voihan oikeasti olla niin (ja varmaan tosi usein onkin), että nämä eivät ole sulle itsestäänselvyyksiä. Kerrothan siis, jos kaipaat vielä tarkempia ohjeita!

Mulla on semmoinen haave, että kirjoittaisin tämmöisen kolme ruokaa kerralla - tyyppisen keittokirjan. Iskee vaan välillä epäusko, että kaipaako kukaan tämän tyyppisiä ohjeita. Tähänkin olisi kiva kuulla kommentteja - ostaisitko tällaisen keittokirjan? Vai oletko ihan että "daa, kyllähän kaikki nyt ton osaa"?

TERVEISIÄ MUSTASTA AUKOSTA JA MUITA KUULUMISIA

Pitkästä aikaa perjantaipostaus! Ja itse asiassa pitkästä aikaa postaus ylipäätään. Tämä syksy on ollut todellinen musta aukko kaiken mahdollisen suhteen; tuntuu, että kaikki aika ja normaali elämä on sujahtanut siihen ja minä olen ihmeissäni seissyt aukon reunalla ja koittanut kurkkia, että missä mun elämä oikein on. Mulla on tänä vuonna vähän enemmän töitä kuin aikaisempina vuosina, mikä tietää pidempiä päiviä, enemmän iltahommia ja uuden suunnittelua. Koulussa kirjoitetaan uutta opetussuunnitelmaa ja tehdään muutenkin kaikenlaista turhaa uudistamista ja säätämistä. Viikon kolme ekaa päivää on pitkiä koulussa ja niiden päälle joka ilta on joku oma ja/tai lapsen harrastus. Viikonloppuisinkin on ollut poikkeuksellisen paljon kaikenlaista sälää ja ohjelmaa. Kirsikkana kakun päällä loman jälkeinen sairaslomaviikko, joka vei voimat ihan totaalisesti, mutta myös sotki heiveröisesti alkusyksyn aikana kasassa pysyneet rutiinit ja normaalin arjen.

Olin ihan hölmistynyt viikko sitten, kun tajusin, että on jo marraskuu. Siis häh? Just äskenhän koulu alkoi ja nyt yhtäkkiä kaupassa myydään jo joulukalentereita! Blogin pariin olen ehtinyt ihan hävyttömän vähän tänä syksynä, eikä siis kyse ole nyt siitä, että täällä jotenkin pitäisi olla, vaan kun haluaisin kirjoittaa paljon paljon enemmän. En ole juurikaan ehtinyt edes muidenkaan blogeja käydä kommentoimassa ja mietin välillä, että mahtaakohan kukaan enää edes muistaa mua! Täällä sitä kuitenkin ollaan edelleen. En ole lupaamassa tiheämpää postaustahtia ihan vielä, mutta muutaman viikon kuluttua alkaa mun vuoden helppo jakso, jospa silloin ehtisin kirjoitella enemmän.


Ja tietenkin niin, että mitä vähemmän kirjoittaa, sitä vaikeampaa se on. Pitkään olen jo halunnut tarttua Annukan blogissa olleeseen kivaan blogihaasteeseen, jonka kautta pääsen vähän päivittämään kuulumisia ja tämän hetken ajatuksia teille - ja myös itsellenikin. Tuntuu, että se musta aukko on välillä imaissut sisäänsä myös mun ajatukset, enkä ole pitkään aikaan jutellut edes itseni kanssa.

Mitä puen mieluiten päälleni juuri nyt?

Kuljen aika lailla päivästä päivään saman tyyppisissä vaatteissa: mustat farkut ja joku paitis tai neule. Tällä viikolla ostin pitkästä aikaa siniset farkut, en muista milloin olisin viimeksi käyttänyt farkkuja töissä (mulla on semmoiset rötkyt kesäfarkut, niitä ei lasketa). Sain päähäni alkusyksystä, että haluan pukeutua mustaan pooloneuleeseen, tumman sinisiin farkkuihin ja mustiin korkkarinilkkureihin. Poolo ja nilkkurit löytyivät vanhastaan, mutta tällä lantiolla ja reisillä housujen etsiminen on aina varsinainen tuskien taival. Olin valmis maksamaan niistä jopa vähän enemmän, mutta sopivat löytyivät onneksi kohtuuhintaan Lindexistä. Olen niistä (ja siitä asusta) ihan tosi innoissani tällä hetkellä.

Kotona olen aina samoissa kulahtaneissa trikoissa, collegepaidassa ja villasukissa. Ja huom! aina ilman tissiliivejä, ne riisun heti takin jälkeen (siis jopa ennen kenkiä)


Asioita, jotka haluaisin hankkia

Tästä kohdasta saisi tietenkin ihan tolkuttoman pitkän, jos lähtisi listaamaan kaikkea kivaa... Koitan kuitenkin pitää tämän postauksen suht lyhyenä ja keskittyä vain ihan arkisiin ja konkreettisiin juttuihin. Ne farkut tuli siis hankittua, se oli semmoinen pikkujuttu, mikä oli pitkään mielessä. Vähän isompi on pihaan ja talon (ja autotallin) viimeistelyyn liittyviä juttuja. Asioita, jotka ovat olleet kesken jo useamman vuoden ajan, mutta jotka olen joka kevät lykännyt prioriteettilistan (lue: budjetti) loppupäähän, koska jotain kivampaa on aina tullut eteen. Nyt kuitenkin viime kesänä ja tänä syksynä tajusin, että noin viimeistelemättömät asiat kaihertaa mua ihan älyttömästi ja että haluan, että ne tehdään loppuun ensi kesänä. Hankintalistalla on siis kauhea määrä puutavaraa ja melkoinen kasa kiviä ja nämä edellyttää rahan säästämistä. Vaikka sitten jäisi ensi kesänä lomareissu tekemättä, niin nyt säästän näihin talven aikana ja pistän miehen hommiin, kunhan lumet on sulaneet!

Asioita, joista pidän erityisen paljon juurin nyt

Olen tosi iloinen siitä, että lihaton lokakuu onnistui niinkin hyvin ja punaisen lihan syönti on jäänyt lähes kokonaan. Kanaan olemme palanneet maltillisesti, mutta punaista lihaa olen syönyt viimeisten viikkojen aikana vain kaksi kertaa: kerran "sorruin" lokakuun aikana ja viime perjantaina söin ravintolassa burgerin. Kumpikaan kerta ei tuottanut minkäänlaista mielihyvää, joten veikkaan pysyväni tällä tiellä ihan helposti.

Lokakuun aikana löysin Boltsit, ihan superhyviä, suosittelen! 

Ihan älyttömän paljon tykkään siitä, että meidän 12-vuotias poikamme on innostunut ruuanlaitosta. Aina hän on puuhaillut kanssani keittiössä, mutta nyt tällä viikolla aloitettiin "tehokokkikoulu"; hän tekee ruuan kerran viikossa ihan itse, minä pelkästään katson vierestä ja neuvon. On mahtava huomata, että pojalla on intohimoa kokkaamiseen ja selkeästi myös "kykyjä" eli hän ymmärtää ja oivaltaa, mistä rakkaudella kokkaamisessa on kyse. Sukupolvien ketju ei näytä katkeavan: se alkoi isäni isoäidistä, jatkui isän äidin ja isän kautta minuun ja siirtyy nyt lapselleni ❤

Hyrisen onnesta lukiessani Saku Tuomisen kirjaa Kaikki mitä olen oppinut hyvästä ruuasta. Luen sitä aina pari sivua kerrallaan aamupalaa syödessäni. Okei, tänään myöhästyin töistä 5 minuuttia, koska luin vähän enemmän kuin pari sivua...

Asioita, joista en pidä tällä hetkellä

Niin kliseistä kuin se onkin marraskuussa sanoa, niin en kyllä yhtään pidä tästä pimeydestä. Tai kestäisin vielä pimeyden, jos saisin vain hyggeillä sohvan nurkassa, mutta en kestä tuota pimeässä ajamista. Mun työmatka on reilut 20 km, josta suurin osa pimeillä teillä. Siihen yhdistettynä liukkaat kelit, niin stressipiikki nousee väkisinkin kaksi kertaa päivässä. Tänään viimeksi huomasin, että kotiin tullessani koko kroppa oli inhottavan jännitystilan kourissa (tänään oli ihan superliukasta).

En välitä miettiä tähän enempää kohtia. Niitä kyllä varmaan keksisi ihan helpostikin, mutta näin perjantain kunniaksi yritän toteuttaa jonkinlaista positiivisen ajattelun ideologiaa.


Asioita, joita olen oppinut viime aikoina

Syksyn aikana olen täydentänyt osaamistani ammatillisella puolella ja päivittänyt tietojani geenitekniikan suhteen. Osaan nyt esim. vihdoin selittää ymmärrettävästi oppilaille, mistä CRISPR-tekniikassa on kyse.

Olen kantapään kautta oppinut, kuinka tärkeää terveenä pysyminen on. Okei, sen kurkkupaiseen saamiseen en varsinaisesti vaikuttanut itse, mutta jotenkin tommoinen kunnon sairastaminen taas muistutti siitä, kuinka tärkeää yleisen vastustuskyvyn ylläpitäminen on. Olen lisännyt entisestään vihreiden ja kaiken muun tuoreen syömistä, nukkunut paljon, nauttinut happea säännöllisesti ja nappaillut myös lisäravinteita enemmän kuin normaalisti. Oli pelottavaa olla niin kipeä! 

Asioita, joita en osaa vieläkään yrityksistä huolimatta

En edelleenkään osaa viikosta toiseen laatia viikkoruokalistaa ja käyttää kauppakassipalvelua. Aina pari viikkoa onnistun, mutta sitten se jotenkin repsahtaa. Mikä on ihan tyhmää ja outoa, koska molemmat helpottavat elämää niin paljon! Miksi sitä tieten tahtoen tekee elämästään hankalampaa?

En myöskään edelleenkään osaa pysyä aikataulussa opettamisen suhteen. Niin monet aiheet meillä on vaan niin mielenkiintoisia, että tempaudun puhumaan niistä liian pitkään ja joka kerta jakson loppupuolella olen ihan helisemässä, kun pitää kiriä kiinni kauhea määrä asiaa lyhyessä ajassa.

Tässä on vähän sama juttu, kuin tuossa hankintakohdassa, kyllähän tähän keksisi vaikka mitä. Pitäisi osata vaikka mitä, mutta menee vähän negailun puolelle, jos näitä miettii.

 


Asioita, jotka haluaisin osata juuri nyt 

No, katso edellinen kohta :D

Se, mikä olisi ihan todella mahtavaa osata (onko tässä varsinaisesti kyse osaamisesta, en ole ihan varma...) olisi se, että heräisi aamuisin puoli tuntia aikaisemmin ja tekisi lyhyen jooga/venyttely/jumppa -tuokion. Kuinka paljon energiaa ja voimaa päivään siitä saakaan! Olen lähiaikoina yrittänyt parina aamuna, mutta kun kello soi klo 5, niin jumppaaminen on kyllä ihan vihoviimeinen ajatus sillä hetkellä. Olen kuitenkin optimistisesti laittanut tämän tän talven to do -listalle...

Asioita, jotka minun pitää tehdä vielä tänään

Aah, onneksi on perjantai, eikä ole mitään varsinaisia (tylsiä) velvoitteita. Meikit pitää pestä pois ja sitten vääntää perjantaipizza pojan kanssa. Viinipullon ehdin jo avaamaan, joten sekin "velvoite" on jo hoidettu pois alta :D


Asioita, jotka saavat minut rentoutumaan tällä hetkellä 

No just tällä hetkellä tämä kirjoittaminen ja edellä mainittu viinipullo! Perjantai ja viikonloppu (vaikka tälläkin viikolla kalenterissa on ohjelmaa molemmille päiville). En ole kauhean hyvin pystynyt rentoutumaan tämän syksyn aikana, joten kovasti odotan seuraavaa jaksoa, jonka aikana elämän pitäisi vähän helpottaa.

 
Asioita, joita tein menneellä viikolla

Suhasin alkuviikon ympäriinsä. Kävin kahtena päivänä yliopistolla oppilaiden kanssa, mikä sotki jo valmiiksi sekaisin olevaa aikataulua entisestään, mutta oli kyllä tosi mielenkiintoista. Ostin ne ihanat farkut. Opetin pojalle ruuanlaittoa. Kiroilin liukkaita ajokelejä. Nauroin pissat housuissa oppilaiden kanssa, kun mokasin tunnilla. Odotin perjantaita ja sitä, että ehdin kirjoittaa blogia pitkästä aikaa.


Asioita, joita odotan innolla lähitulevaisuudessa

Miten määritellään lähitulevaisuus? Odotan innolla seuraavaa, helpompaa jaksoa. Toisaalta odotan ensi kesää ja paria juttua, mitä olen keksinyt sinne (mm. kotimaan matkailua). Olen alkanut myös kypsyttelemään ajatusta siitä, että jäisin opintovapaalle parin jakson ajaksi lukuvuonna 2021-22. Siihen on kuitenkin vielä niin pitkä aika, että en oikein osaa ajatella niin pitkälle. Ihan lähilähitulevaisuudessa odotan huomisaamua, kun meinaan nukkua niin pitkään, kuin huvittaa.

Tämmöisiä. Postauksen kuvat ovat hajanaisia otoksia Rooman reissulta. Näihin olisin ihan jokaiseen kohtaan keksinyt vielä vaikka mitä muuta kirjoitettavaa, mutta koitin tehdä tämän postauksen yhden pysähdyksen taktiikalla ja saada tekstin ulos tänään. Nyt on aika mennä pesemään meikit ja sitten aloittaa pizzan tekeminen. Meillä on aina vakkarireseptit: poika haluaa kinkku-pepperoni -täytteet, mies ja minä syödään vege-pizza, jossa yleensä sipulia, paprikaa, aurinkokuivattua tomaattia, purkkikanttarelleja, kapriksia ja ehkä oliiveja.

Loppukevennyksennä vielä selitys kuvamuodossa siitä, miksi täällä näkyy niin harvoin kuvia musta. Olen ihan tolkuttoman huono kameran edessä; ihan sama ottaako joku muu sen kuvan vai minä itse. Roomassa päätin yksi ilta ottaa klassisen peiliselfien hotellin aulabaarin vessassa. Kun neljännen kuvan kohdalla olin tajunnut, mihin suuntaan pitää katsoa (ja muistanut myös hymyillä), tajusin jälkikäteen, että kuvassa näkyy vessan avonainen ovi vessanpyttyineen... Huoh!

Mahtavaa viikonloppua kaikille! Mitä sulle kuuluu just nyt?