KREIKKA PERUTTU, ITALIA IT IS!

Kiitos ja anteeksi Marika "turhista" neuvoista, mutta ei me nyt sitten kuitenkaan olla suuntaamassa Kreikkaan. Vinkit olivat ihania, eivätkä siis suinkaan turhia, koska varmaan joskus matkustamme Kreikkaan, mutta... Miten voikaan ihmisen mieli - tai tässä tapauksessa kokonaisen perheen mieli - olla näin häilyväinen? Nämä pari kuukautta, kun tässä ollaan mietitty ensi kesän matkakohdetta, ollaan koko ajan oltu sillä mielellä, että "nyt tällä kertaa johonkin muualle, kuin Italiaan". Suunnitelmissa oli ensin Portugali ja sitten Kreikka, joka myös lyötiin lukkoon noin viikko sitten.

 

Koko ajan mulla on sisällä syvällä ollut ajatus, että mieluiten menisin kuitenkin Italiaan, mutta nyt tällä kertaa pitää mennä johonkin muualle... Tajusin eilen, kun mietittiin Kreikan kohteita, että kaikki me oltiin jotenkin vähän nihkeitä siitä. Tyyliin, että no joo, mennään nyt sinne, kun kerran päätettiin... Semmoista ihanaa odotusta tihkuvaa täpinää meidän suunnittelussa ei ollut, vaan kaikki suhtauduttiin koko reissuun ikään kuin velvollisuutena, joka nyt pitää hoitaa alta. Otin tämän sitten puheeksi illalla ruokapöydässä, että halutaanko me oikeasti Kreikkaan vai halutaanko me oikeasti Italiaan? Välitön 3/3 reaktio oli ITALIAAN. Kaikkien silmät ja kehonkieli kertoi välittömästi siitä, että sinne me kaikki halutaan, vaikka ollaan oltu siellä jo monta kertaa (ja minä vielä useammin, kuin noi miehet).

 

Joten koska ihmisellä (ja perheellä) on oikeus muuttaa päätöksiään ja toimia siten, mikä tekee kaikille eniten hyvää, lähdemme siis Italiaan ensi kesänä 💗 Kohdetta ei ole vielä päätetty, mutta sen päättämiseen ei mene kauaa. Koska olen jo melkoinen Italia-konkari, mun on tosi helppo valita kohde ja hotelli maasta, jonka tunnen jo niin hyvin. Kaksi (tai ehkä jopa kolme) kohdevaihtoehtoa on jo olemassa, nyt vaan hetki mietitään, mikä houkuttaa eniten tällä kertaa.

Tutti amiamo l'Italia e vogliamo tornarci ancora e ancora!

PIKAINEN KREIKKA-GALLUP

Ensi kesän lomasuunnitelmat ovat nyt edenneet siihen pisteeseen, että maa on päätetty. Kreikka - emme ole koskaan olleet sielllä. En suostu ajattelemaankaan sitä, että korona tai Ukrainan sota tulisivat kumpikaan häiritsemään suunnitelmiamme. Me matkustamme Kreikkaan ensi kesänä. Piste.

 

Mutta... ensikertalaisina on tietenkin ihan älyttömän vaikea päättää, että mihin Kreikassa. Ihania kohteita on noin sata. Olen saanut kokeneilta Kreikan-kävijöiltä hyviä vinkkejä, mutta haluan myös kääntyä teidän puolenne; mihin meidän kannattaisi mennä?

Missä te olette olleet? Mikä siinä kohteessa oli niin ihanaa, että suosittelisit meille? Entä mitkä ovat ne kohteet, mihin ei kannata mennä sun mielestä?

Meidän kriteerit ovat seuraavat:

• ihana, vähän ehkä jopa luksus (edes semi-luksus) hotelli, jossa uima-allas (mielellään monia, ei tarvitse olla oma jokaiselle huonelle (saa toki olla), ei pelkästään lillumiseen tarkoitettu, koska tykätään kaikki uida myös matkaa)
• pieni, aika tyypillinen paikallinen pikkukaupunki, ei mikään turistirysä
• meren rannalla (hotellin ei tarvitse olla ihan rannalla, mutta mielellään rantaan ei ihan kauhean pitkä matka)
  
• kaupunigissa/kylässä pitäisi olla autenttisia, paikallisia ravintoloita, joista saa paikallista ruokaa - ei siis "täältä saa lihapullia" -tyyppisiä suomalaisille tarkoitettuja juottoloita, sekä myös paikallisia ruokakauppoja

Niin että löytyykö näillä kriteereillä meille suosituksia? Olisin ihan tositositosi-iloinen kaikista vinkeistä, suosituksista ja neuvoista.

Kiitos jo etukäteen kaikille vinkkaajille 💙💙💙

POSITIIVISTA PÖLINÄÄ - eli tietenkin ruokajuttuja - PITKÄSTÄ AIKAA!

Mulla on aivan ihanat lähikollegat, joiden kanssa saadaan aina sumplittua seuraavan vuoden lukujärjestykset sellaisiksi, että jokaisen toiveet toteutuvat ainakin osittain. Viime toukokuussa, kun tehtiin lukkareita, toivon tälle vuodelle kevyttä neljättä jaksoa, koska kevät ja mahdollisuus ulkoilla päivisin. Haha, big mistake!!! Miten ihmeessä en silloin tajunnut, että neljännessä jaksossa on yo-kirjoitukset?? Meidän isossa lukiossa valvontavuoroja tulee normaalistikin paljon, mutta nyt kun kirjoitukset järjestetään (toivottavasti vikaa kertaa) koronaturvallisesti eli kokelaat jaetaan pieniin ryhmiin, niin valvontoja on ihan älyttömän paljon. Ja tietenkin eniten niille, joilla on väljä lukujärjestys tässä jaksossa... Mulla on ollut iisejä päiviä ja täysin vapaat (opetuksettomat) maanantait nyt kahden viikon ajan, mutta huomisesta lähtien istun valvomassa kokeita kaiken sen ajan, mitä lukkarissa on vapaata (ja vähän myös tuntien kanssa päällekkäinkin, niin paljon niitä vuoroja tulee tänä keväänä). Joten päätin viettää tämän vikan vapaan maanantain tehden vain kivoja juttuja (no okei, tein kyllä pari tuntia kouluhommeleita aamulla) ja yksi niistä on kirjoittaa tänne positiivisella mielellä edellisten synkkien postausten vastapainoksi. Aiheena tietenkin ruoka, mikäpä muukaan! Jossain välissä kirjoittamista käyn lenkillä tuossa upeassa auringonpaisteessa ja illalla kokkailen viikon ruokia valmiiksi, koska päivistä tulee pitkiä, enkä halua tällä viikolla syödä mitään muiden tekemää.

Musta toppatakki on kyllä jo ihan liikaa näillä keleillä...

 

Mulla on edelleen viime vuoden uupumusajan jäljiltä kokkausrutiinit välillä hakusessa. Se on kyllä jännää, kuinka vaikea niitä on palauttaa takaisin normaaliin arkeen, vaikka monta vuotta olin jo ehtinyt noudattaa niitä semmoisella 80/20 -menestyksellä, mikä mulle on ihan riittävä suhde. Ja näillä rutiineilla tarkoitan nyt itselleni sopivaa aamupalaa (se on ohjelmassa jo päivittäin, hyvä minä!), itse tehtyä lounasta töihin mukaan otettuna (takkuaa vielä aika pahasti...) ja samoin itse tehtyä iltaruokaa (siinä mennään semmoisella fifty/sixty -suhteella tällä hetkellä). Elämässä on kuitenkin niin paljon ikäviä aiheita tällä hetkellä maailmantilanteesta johtuen (ja toki se iso kookin vielä hankaloittaa normaalia elämää jonkin verran), että koitan olla stressaamatta aiheesta. Kokkikartano pelastaa "huonoina" päivinä ja onhan noita muitakin hyviä valmisruokia (onneksi tosi paljon nykyjään myös vegepuolella).

Mutta koko ajan paremmin ja paremmin olen pääsemässä vanhoihin rutiineihin kiinni ja arkiruokaa tulee tehtyä enemmän viikko viikolta. Ja mikä tärkeintä, olen alkanut taas tekemään annoksen oheen vähän monipuolisempia salaatteja. Mullahan ei yleensä ole tapana tehdä "oikeaa" salaattia kauhean usein, yleensä vaan pilkon lautaselle erilaisia raakoja kasviksia paloiksi. Nyt mulla on joku hillitön Fetajuustokausi meneillään, joten sitä löytyy salaatin seasta monta kertaa viikossa. Jotenkin se nostaa sen yksinkertaisen (esim.) kurkku-paprika -palapelin ihan uudelle tasolle! Aikaisemmin jouduin murustelemaan Fetan miehen ja mun lautaselle erikseen, mutta nyt teinikin on tykästynyt, joten yhden kulhon periaatteella mennään nykyjään.

 

Teinistä ja kokkauksesta puheenollen; olin hänen kanssaan viikonloppuna kansanopiston Italia-kokkauskurssilla (kertoja on yhteensä kaksi) ja meillä oli ihan älyttömän kivaa, varsinkin kun saatiin meidän ryhmään kolmanneksi tosi mukava nuori nainen, jonka kanssa yhteistyö sujui mutkattomasti ja hauskasti. Italian makumaailma on mulle tosi tuttu ja olen kokkaillut saapasmaan ruokia elämäni aikana ihan älyttömän paljon, mutta niin vaan kuitenkin opin minäkin eilen paljon uutta. Meidän ryhmä teki antipastit eli leipoi Focaccia-leivän ja teki kaksi tahnaa sen kanssa tarjottavaksi. Jos oikein tarkkoja ollaan, niin valmistimme Bruschette di focaccia con pate' di pomodori secchi e pate' di melanzane eli toisen tahnan pohja muodostui aurinkokuivatuista tomaateista, toisen uunissa paahdetusta munakoisosta. Ihmetykseni oli suuri, kun teini ihasteli tahnojen makua ja totesi, että näitä tehdään sitten uudestaan kotonakin. En ole saanut häntä syömään kotona mun tekemiä tahnoja (joihin mulla on, kuten osa teistä tietää, ihan hillitön himo), mutta kävi ilmi, että hän ei tykkää niistä mun hummus-pohjaisista tahnoista, kaikki muu kuulemma kelpaa. Eli heippa hummus vähäksi aikaa ja tervetuloa muut tahnat!

Mähän olen ihan parantumaton keittokirjojen hamstraaja. Harvemmin kokkaan mitään reseptiä ihan tarkasti, mutta selailen kirjoja usein aamupalaa syödessäni ja haen niistä inspiraatiota. Nyt mulla on meneillään Deliciously Ella -vaihe, olen jotenkin ihan täysin hurmaantunut hänen resepteistään. Siitä, kun tutustuin hänen ensimmäiseen kirjaansa, on jo aikaa ja Ella on kasvattanut itsestään melkoisen brändin näinä vuosina. Heillä on tosi monipuolinen nettisivusto, jonka saa myös appinä kännykkään (maksaa muistaakseni pari euroa kuussa). Pari viikkoa sitten ostin itselleni "täysjäsenyyden", mikä pitää sisällään reseptien, jooga yms-videoiden ja artikkelien lisäksi myös valmiita viikkosuunnitelmia ostoslistoineen. Olen myös tässä vuosien varrella hankkinut... kröhöm, muutaman... hänen kirjoistaan. Pidän nykyjään esillä keittiön kapeassa hyllyssä niitä kirjoja, jotka tällä hetkellä inspiroivat eniten.

Lisäsin nyt uudeksi tunnisteeksi tuon Deliciously Ella. Jostain syystä en saanut lisättyä sitä vanhoihin postauksiin, mutta ne löytyvät kyllä tuolla hakusanalla. Seuraavassa kuvassa oleva kikherne-pinaatti -kastike sai meidät kaikki hykertelemään onnesta, niin hyvää se oli. Teen siitä ja parista muustakin ohjeesta lähiaikoina ihan oman postauksen niin, että saatte tekin reseptin talteen.

 

AirFryeriäkin on käytetty muuta kuin lohkoperunoiden tekemiseen. Valmistin siinä viikonloppuna paneroituja kanafileitä, jotka pannulla paistettuna olisivat taatusti suorastaan tihkuneet rasvaa (friteeraustahan en edes uskalla yrittää meidän kaasuliedellä). Eihän tuokaan nyt mitään varsinaista terveysruokaa ollut valkosipuli- ja curry-dippeineen (huomatkaa kuitenkin yritys: kipollinen tomaatteja 😂), mutta viikonloppunahan saa vähän rötvätä, eiks vaan? Perunat ja porkkanat paahdoin perinteisesti uunissa - se tuon AirFryerin ongelma on, että siihen ei kerralla mahdu ihan kauhean paljon tavaraa. Ensi kerralla kokeilen jotain kasvispihvejä (tai palleroita), jotka on mulle aina pienoinen murheenkryyni kasassa pysymisen (tai siis pysymättömyyden) takia.

 

Nyt pidän pienen huilauspaussin - koska kuitenkin vapaapäivä - ennen, kuin aloitan kokkailun ja Annukan innoittamana myös muutaman mehun linkoamisen.

                            Vielä ei löydy leskenlehtiä kevään takuuvarmasta ekasta paikasta...
 

...mutta pajunkissoja näkyy jo kaikkialla!

Valehtelisin, jos väittäisin, ettenkö edelleen olisi ihan huolesta mykkyrällä sodan takia, mutta koitan kovasti tsempata itseäni miettimään välillä myös positiivisiakin asioita. 

Aurinkoista ja iloista viikkoa teille kaikille! 💛💛💛

Totinen ilme johtuu vain ja ainoastaan siitä, että selfien otto ilman lukulaseja on hieman haastavaa hommaa :D

PERJANTAIPÖLINÄÄ EDES VÄHÄN, VAIKKA KUINKA SYNKISTÄÄ

Haluaisin kirjoittaa jotain kivaa. Ihan itkettävän hyvää ruokaa tuli Air Fryerillä. Oli ihan mahtavan kivoja ja tärkeitä tunteja tällä viikolla; puhuttiin paljon elämästä, ihmissuhteista, seksistä, seksuaalisuudesta, geenitekniikan menetelmistä, malariasta ja DNA:n rakenteesta. AIDS-pandemiasta; ei nämä nuoret tiedä, miten 80-luvulla pelättiin, että tarttuuko se saunan lauteilta. Abit ovat vapaaehtoisessa, omaehtoisessa karanteenissa ja niille vedin Teamsin kautta kahdessa tunnissa maksan, haiman ja munuaisten toiminnan. Ensi viikolla vedetään virukset ja bakteerit ja koronavirus-pläjäys, koska kyllähän se ylppäreihin tulee varmasti jossain vaiheessa. Kävin ekaa kertaa kahteen vuoteen Pilateksessa ja itkeä tirautin siellä lattialla; kun sattui niin saakelisti niissä lihaksissa, joita en muistanut mulla olevankaan, mutta myös just sen takia, että makasin siellä lattialla muiden keskellä ja kuinka hyvältä se fyysinen kipu tuntuikaan siellä ihmisten keskellä. Uima-altaassa niitä kyyneliä ei kukaan onneksi huomaa, siellä vollotin ihan täysillä kauhoessani rapistuneella tekniikalla puoli kilsaa. Lopun aikaa vaan lilluin vedessä ja nautin.

Mutta silloinkin oli paha olla. Koko ajan on paha olla. Herään yölllä pissalle ja kurkkaan puhelimesta (mitä en yleensä tee) uutissivut. Onko se kaikista pahin tapahtunut? Kotivara meillä on aina, mutta mietin, pitäisikö varmuuden vuoksi pakata valmiiksi kassi, jonka ottaisi mukaan, jos pitää lähteä liikkeelle vauhdilla. Miehen ja mun passit eivät ole voimassa tällä hetkellä - onko niistä hyötyä vanhentuneena? Näkeehän niistä kuitenkin, että niissä on me ja että ne on meille myönnetty. Joditabletit; ei me miehen kanssa niitä tarvita, me ollaan niin vanhoja ja meidän kilpirauhanen on melko surkastunut jo, mutta teinille. Hän niitä tarvitsisi.

Koko ajan myös pyörii mielessä, että olenko ihan vainoharhainen, kun mietin tällaisia. Varmaan olen. Mutta entä jos se tilanne kuitenkin iskee päälle - silloin me oltaisi ne, joilla on parhaat edellytykset selviytyä. Mutta mites sitten ne muut... jäisinkö auttamaan heitä, vai lähtisinkö karkuun hyvin varustettu reppu selässäni?

Kuukausi sitten olisin pitänyt näitä ajatuksia ihan älyttöminä. Nyt ne eivät ole älyttömiä - jos ehkä vähän ylimitoitettuja - niin kuitenkin realistisia. Ehkä?

Mietin koko ajan, mitä voisin tehdä auttaakseni. Ensin ajattelin kerätä ja viedä vaatteita, hygieniatarvikkeita, lääkkeitä ja muuta konkreettista, mutta sitten luin, että Puolassa hukutaan siihen tavaramäärään. Kuka sen kaiken lajittelee? En minä sinne voi lähteä sitä tekemään. Olen sen sijaan lahjoittanut rahaa luotettavien kanavoiden kautta melkein 200 euron verran. Olen ilmoittautunut SPR:n lipaskerääjäksi. Ja kuten Rva Kepposen blogissa lupasin, teen kaikkeni sen eteen, että opettajana koulutan nuoria ajattelemaan omilla aivoillaan ja pyrin kasvattamaan heistä empaattisia maailmasta ja yhteiskunnasta kiinnostuneita aikuisia.

Tunnen kuitenkin myös surua - ja jopa jotain vihaan vivahtavaa siitä, että nyt kun me kaikki haluamme auttaa Ukrainan pakolaisia jopa niissä määrin, että jotkut meistä majoittavat heitä koteihinsa, niin toimimme tietyllä tapaa kaksinaamaisesti. Olemme lahjoittaneet rahaa upean määrän ja lähettäneet konkreettista tavara-apua pakolaisille. Ihan mielettömän hienoa toimintaa meiltä kaikilta, kiitos kaikille osallistuneille 💙💚💜💛 Mutta muistatteko edellisen pakolaiskriisin Syyrian sodan alettua? Silloin iso osa meistä valitettavasti oli sitä mieltä, että "ei me noita auteta, mitä ne tänne tulee, ei ne kuitenkaan integroidu meidän yhteiskuntaan ja miksi siellä on niin paljon nuoria miehiä, luusereita ja hannareita kaikki - ja niin muistattehan, että ne on suurin osa muslimeita eli terroristeja koko porukka". Silloin ei löytynyt myötätuntoa, ei sääliä, ei auttamisen tarvetta muuta kuin aika harvoilta ihmisiltä. Samanlaisia ihmisiä hekin olivat. Se, mihin haluaisin ja toivoisin tämän ihmiskunnan päätyvän joskus on, että me emme arvota apua tarvitsevia ihmisiä sen mukaan, mihin jumalaan he uskovat tai miten he ylipäätään elävät elämäänsä. Hädässä oleva ihminen tarvitsee apua ja mun mielestä meillä, joilla asiat ovat hyvin, on velvollisuus auttaa kaikkia riippumatta siitä, minkälainen heidän kulttuurinsa on. Kukaan ei lähde kotimaastaan tyhjin taskuin johonkin kylmään pohjolan maahan ihan vaan sen takia, että siellä nyt vaan on jotenkin kivampaa olla.

Samaan aikaan, kun yritän opettaa omalle lapselle ja opiskelijoille hyvyyttä, humaaniutta ja positiivisia ajattelua, mun on pakko heillekin myöntää ääneen, että pieleen menee kaikki. Toistuvasti, aina uudestaan ja taas kerran. Sanon ääneen, että Putinin voi mieluusti tuoda meidän saunarakennuksen taakse ja... no, tiedätte kyllä, mitä siellä tehdään.  

Miten tässä kävi näin? Miksi me ollaan tämmöisiä?