lauantai 16. helmikuuta 2019

MUST HAVE KOSMETIIKKATUOTTEET

En ole tainnut kirjoittaa kertaakaan kosmetiikasta! En usko, että kauhean säännöllisesti aiheesta tulevaisuudessakaan kirjoittelen, mutta idea postauksesta tuli mieleeni, kun tein tax free -ostoslistaa tulevan viikon Tukholman risteilyä silmällä pitäen. Jäin miettimään sitä, kuinka fiksautunut olen tiettyihin tuotteisiin, joista osa on ollut käytössä jo vuosikausia ja tulee varmaan olemaankin niin pitkään, kuin niitä tullaan valmistamaan.

Olen meikannut aina eli muistaakseni 14-vuotiaasta lähtien. Kun katson vanhoja koulukuvia, näen onnekseni sen, että meikkasin jo nuorena aika hillitysti ja "siististi". Syynä oli varmaan se, että äitini suhtautui positiivisesti meikkaamisen aloittamiseen ja opetti minulle tietyt perusjutut. En myöskään ollut millään tapaa kapinoiva nuori, joten mun ei tarvinnut osoittaa mitään räikeällä meikillä. Eri juttu on tietysti se, miltä 80-luvun muotimeikki (vihreä kajal ja ripsari sekä melkein valkoinen huulipuna...) nykyjään näyttävät, mutta en koskaan ollut "tuhruinen", jos tajuatte, mitä tarkoitan. Äiti osti myös alusta lähtien mulle hyvät ja laadukkaat tuotteet, mikä väkisinkin vaikuttaa lopputulokseen positiivisella tavalla.

Meikki on mulle vähän sama, kuin siistit vaatteet arkisin. Tunnen oloni huolitelluksi meikattuna, ihan samalla tavalla kuin silloin, kun päällä on jotain muuta kuin rötkyverkkarit ja kauhtunut T-paita. Opettajan on tärkeä tuntea olonsa hyväksi luokan edessä, muuten siellä estradilla saattaa tulla tukala olo. En usko, että oppilaat välttämättä edes huomaisivat, jos lampsisin luokan eteen meikittömänä, mutta itselläni olisi outo olo. Viikonloput ja lomat vietän kuitenkin ihan täysin meikittömänä. Joskus saatan laittaa vähän puuteria ja poskipunaa, mutta yleensä en meikkaa laisinkaan. Eli meikki ei ole mulle mikään itsetuntoasia sinällään. Mulle on ihan yks hailee, miltä näytän mennessäni viikonloppuna kauppaan, mutta toki esim. kaupunkilomilla tai nyt vaikka tulevan viikon risteilyllä meikkaan, koska haluan näyttää "omalta itseltäni". Tätä on muuten aika vaikea selittää esim. miehelle; "en meikkaa muita varten, mutta meikkaan kuitenkin lomallakin vaikkapa Helsinkiin mennessäni". Tajuatteko te mun pointin?

No joo, mutta asiaan. Aloitetaan näistä ihan must have -tuotteista:


Cliniquen kasvovesi ja kuorintavoide. Mulla on aina ollut hyvä ja "vahva" iho eli sellainen, että se kestää (ja tarvitsee) aika voimakkaita tuotteita puhdistukseen. Kaikenlaisia voiteita olen vuosien varrella käyttänyt Niveasta kalliisiin YSL:n voiteisiin, mutta nämä Cliniquen aika ärhäkät puhdistustuotteet ovat semmoisia, että ihoni alkaa äksyilemään, jos ei saa niitä säännöllisesti. Tuo kuorintavoide on suureksi pettymyksekseni paljon miedompi kuin takavuosina, mutta ajaa edelleen asiansa.

Nivean dödö on ainoa, jota olen edes kokeillut sen jälkeen, kun aloitin tämän käytön. En ole koskaan ollut taipuvainen hikoilemaan haisevasti, mutta en halua testata asiaa siirtymällä johonkin toiseen dödöön.

Nivean puhdistusgeeli on aivan ihana ja tykkään myös siitä, että se on niin edullinen. Kylmiä väreitä tosin aiheuttaa joka ilta se ajatus, että se on täynnä pieniä rakeita, jotka eivät voi olla muuta kuin muovia...  Työnnän kuitenkin tässä asiassa pääni puskaan ja yritän olla ajattelematta asiaa, koska en (muka) "tule toimeen" ilman noita pieniä muovihippusia... 😞

Biothermin Lait Corporel -vartalovoide 💓Jos pitäisi (Nivean dödön lisäksi) valita yksi, mistä en suostu luopumaan, se olisi tämä. Kasvoja olen rasvannut aina, mutta kroppa oli hunningolla vuosikausia, koska en vaan löytänyt sopivaa voidetta. Kaikki olivat liian paksuja, tönkköjä, eivät imeytyneet riittävän nopeasti ja jättivät inhottavan rasvaisen pinnan koko päiväksi. Biothermin voide imeytyy välittömästi, kosteuttaa kuitenkin erinomaisesti ja lisäksi siinä on ihanan kevyt sitruksinen tuoksu (joka ei kuitenkaan jää leijumaan ympärille tunti kausiksi). Tämä on just se tuote, mitä hamstraan aina tax free -myymälöistä, koska tuota pumppupulloa ei saa maista aina.

Tigin hiuslakka. Moni varmaan kadehtii paksuja hiuksiani, mutta ei kannattaisi. Kun hiuksia on tosi paljon ja ne ovat jäykät ja joka suuntaan sojottavat kiitos kolmen voimakkaan pyörteen, on tehokas ja hyvä hiuslakka ihan välttämätön tuote. En yleensä tykkää kauhean imelistä tuoksuista, mutta jostain syystä Tigin yliällöimelät hajut ovat mieleeni.

Hugo Bossin Deep Red -tuoksu. Olen tuoksuissakin tosi merkkiuskollinen ja vaikka mulla on tuon lisäksi pari muuta, mitä ihan silloin tällöin suihkautan iholleni, kuljen Deep Redissä kuitenkin 95% ajastani. Tuoksu on ihan täydellisesti minä, se oli rakkautta ensi suihkauksella joskus aikoinaan, enkä tiedä mitä tulen tekemään, jos tuo joskus lakkautetaan!

Seuraavassa kuvassa tämän hetken luottotuotteita, mutta kuitenkin sellaisia, jotka vaihdan, jos löydän jotain parempaa tai innostun muuten vaan vaihtamaan:


Kuten jo mainitsin, kasvojen ihoa olen hoitanut aina, mutta merkkejä olen vaihdellut. Clarinsin voiteet ovat yleensä olleet aika sopivia iholleni ja tällä hetkellä vaihtelen Hydra-Essentielin ja Beauty Flash Balmin välillä riippuen siitä, kuinka paljon kosteuttamista iho sillä hetkellä kaipaa. Ihoni ei ole kauhean kranttu, mutta näin vanhemmiten se toki muuttuu koko ajan haasteellisemmaksi. Odotan kesää ja aurinkoa sen takia, että päivetyn nätisti, eikä naama kaipaa sen jälkeen muuta kuin sipauksen kevyttä voidetta aamuin illoin.

YSL:n seerumi on todellinen luksustuote (bonuksena aivan ihana tuoksu ❤), jota en raaskisi ostaa normaalihintaisena. Tuo sattui silmään jossain 70% alennuksessa melkein kaksi vuotta sitten ja nappasin sen heti matkaan. En edes käytä sitä joka päivä, mutta se on edelleen ihan "tuoreen" oloinen (voiteethan vanhenevat siinä kuin elintarvikkeetkin) ja tuntuu aivan ihanalta iholla. Kyseiseen merkkiin törmäsin, kun ostin sen yhden ja ainoan kerran elämässäni 100 euron hintaisen YSL:n kasvovoiteen juuri tuosta sarjasta. Se oli silkkaa taivasta koko purkillinen, mutta vaikka mielelläni satsaankin itseeni, ei sata euroa ole sellainen hinta, jonka suostun maksamaan säännöllisesti. Varsinkaan kun se ei sitten kuitenkaan maagisesti nuorentanut ja tehnyt minua moninkerroin kauniimmaksi...


Meikkipuolella mulla ei ole oikeastaan kuin yksi jo vuosia käytössä ollut tuote eli Cliniquen High impact mascara. Käytän välillä muitakin ripsareita, mutta palaan tähän aina uudestaan ja uudestaan. Ripsarin "hyvyyshän" riippuu ihan siitä, millaiset ripset kenelläkin on ja mun ripsille tämä on just se passeli tuote. Heti sen jälkeen, kun olen taivuttanut ripseni, jotka ovat ihan yhtä jäykät ja itsepäiset kuin hiuksenikin! Tämä ei ole vedenkestävä ripsari, mutta silti poistan sen Lumenen vedenkestäville ripsareille tarkoitetulla puhdistusnesteellä, tykkään siitä, että se poistaa ihan kaiken värin ripsistä.

Meikkivoidetta levitän tosi tosi ohuen kerroksen (ja lopetan sen käytön heti, kun ihoni saa vähän aurinkoa ja muuttuu "normaalin" värikseksi). Cliniquen Even better on just sopivan kevyt ja huomaamaton meikkivoide.

Muuten olen meikeissä aika kaikkiruokainen, ostan aina uuden sen mukaan, mikä on tarjouksessa tai mitä haluan kokeilla. Luomivärin pitää olla mattaa, se on ehdoton juttu ja poskipunana käytän aurinkopuuterimaisia sävyjä. Huulipunaa en käytä nykyjään juuri koskaan, en ole löytänyt merkkiä, joka ei koko päivän puhumisen jäljiltä paakkuuntuisi johonkin kohtaan. Ja jostain syystä huulipuna tekee mulle liian laitetun olon siellä luokan edessä - pukeudun kuitenkin yleensä farkkuihin ja neuleeseen eli aika rennosti, niin huulipunan kanssa tunnen sitten oloni turhan meikatuksi.

Se, mikä tässä nyt selvästi huutaa puutettaan, on silmänympärysvoide ja peiteväri!! Mulla on ihan älyttömän tummat silmänaluset ihan luonnostaan, jotka varsinkin väsyneenä tummuvat vielä entisestään. Jos olen syönyt (tai juonut) väärin, niin näytän siltä, että olisin saanut nyrkistä ja nyt vanhemmiten silmänaluset alkavat myös herkästi muodostaa ikävää pussia. Niitä siis pitäisi hoitaa ihan supertehokkaasti, mutta olen niin turhautunut kaikkiin silmänympärysvoiteisiin: en huomaa niiden käytön kanssa yhtään mitään eroa siihen tilanteeseen, että jätän ne (sairaan kalliit tipat) levittämättä. Sama juttu peitevärien suhteen, mikään ei toimi. Ei siis yhtään mikään! Toki ne tummat alueet saisi maalattua umpeen jollain tehopakkelilla, mutta se on melkoisessa ristiriidassa muuten aika kevyen meikkini kanssa. Olenkin ajatellut mennä jonkun taitavan meikkaajan oppiin, koska ongelma vaan pahenee iän myötä. Tai sitten pitää vaan luovuttaa ja näyttää hakatulta joka päivä? 😂

Loppuun vielä tärkeimmät jutut. Pesen meikit pois joka ilta. Siis ihan aina. Tein näin myös nuorempana. Vaikka olisin miten myöhään kömpinyt kotiin baari-iltaa viettämästä, en koskaan mennyt meikit päällä sänkyyn. Toinen on hyvät geenit, mitä ei valitettavasti saa ostettua kaupasta. Äidilläni on edelleen 74-vuotiaana jumalaisen hyvä iho ja onnekseni olen perinyt edes osan siitä häneltä. Kaupan päälle tosin tulivat nuo tummat silmänaluset, mutta hei, kaikkea ei voi saada! Ja vielä viimeisenä, ravinnon kautta saatavat hyvät rasvat. Vaikka ihoni on aina ollut hyvä, on se viimeisen kuuden vuoden aikana, kun olen säännöllisesti syönyt avocadoa ja cashew-pähkinöitä, ollut entistä parempi. Tai sanotaanko nyt näin, että ainakaan iho ei ole vanhentunut niin nopeasti ja rankasti, kuin se olisi voinut.


Tärkeintä on kuitenkin loppujen lopuksi se, että tykkää siitä tyypistä, joka sua peilistä katsoo takaisin. Mä en todellakaan ole mikään klassinen kaunotar tai täydellinen mistään kohdasta. Mulla on arpi kasvoissa, jota en edes muista (enkä siis myöskään meikkaa piiloon), koska se on ollut mulla aina. Löydän kasvoistani koko ajan lisää ikääntymisen merkkejä. Silti mä kuitenkin aika usein jään tuijottamaan itseäni peilistä ja mietin, että no joo, ihan ok. Mikään voide tai meikki ei poista niitä "ongelmia", joita mulla on, mutta ei tarvitsekaan. En haluaisi olla kukaan muu tai kenenkään muun näköinen, koska se en olisi minä! Ja vaikka oma naama joskus nyppiikin, sitä ei kuitenkaan voi muuttaa, joten miksi käyttää aikaa ja energiaa semmoisen asian murehtimiseen, mille ei voi mitään?

Onko sulla jotain ihan ehdotonta must have -kosmetiikkaa? 
Oliko näissä sulle tuttuja tuotteita? 
Olisiko vinkkejä noihin mun pahoihin tummiin silmänalusiin...?

Mahtavaa viikonlopun jatkoa kaikille ja hyvää talvilomaa niille, joilla se nyt alkaa 💗

keskiviikko 13. helmikuuta 2019

HÄSTÄG UUNIFETAPASTA

No pakkohan sitä oli kokeilla, uutta somehittipastaa. Miten ne muuten ovatkin aina pastoja; oli avocadopasta, panopasta ja nyt sitten tämä uunifetapasta. Mä lämpenen aina suht hitaasti kaikkiin tämmöisiin some-hitteihin, avocadopastaakin tein ekaa kertaa vasta pari vuotta sen nostattaman kohun jälkeen ja panopasta on jäänyt kokeilematta kokonaan, koska en oikein tajua mistä siinä kouhkattiin (lihapullia ja pastaa... ööö...?). No joo. Liemessä-blogi on aivan ihana aarreaitta, enkä ole koskaan pettynyt sieltä löytämiini ohjeisiin. Ja kyllähän tämän ohjeen luettuaan (ja kuvat nähtyään) tajusi heti, että tämän täytyy olla hyvää. Ja niin se olikin! Ja lisäksi ihan täydellinen arkiruoka, koska sen valmistaminen on helppoa (uuni hoitaa suurimman osan hommasta) ja suht nopeaa.


Tein ihan ohjeen mukaan, kerrankin. Terttutomaattien kypsyys ja laatu nyt ovat talvella mitä ovat, kesän kypsyttämistä tomaateista tästä tulee taatusti vielä parempaa. Ohje löytyy tuolta linkkien takaa, mutta jos et jaksa klikkailla niitä, niin tässä, ole hyvä! (Alkuperäiset kuvat kyllä kannattaa käydä katsomassa, mun kuvat eivät anna oikeutta tälle ruualle.)

Liemessä-blogin uunifetapasta

250 g hyvälaatuista pastaa 
200 g fetajuustoa (Pirkan Parhaat on tosi hyvää)
reilusti oliiviöljyä (ohjeessa 1 dl, mutta käytin varmaan vähän enemmän)
1/2 punainen chilipalko
1 iso rasia (terttu)kirsikkatomaatteja
pippuria myllystä
ripaus suolaa
basilikaa tarjoiluun

Lorauta uunivuoan pohjalle tilkka oliiviöljyä. Laita feta kokonaisena vuokaan. Pilko chili ja laita fetan päälle. Lorauta päälle reippaasti oliiviöljyä. Laita kirsikkatomaatit vuokaan ja pyöräytä oliiviöljyssä. Rouhi päälle mustapippuria ja viimeistele ripauksella suolaa.

Paista uunin keskiosassa 200-asteessa 15 minuuttia. Nosta lämpö 225-asteeseen ja käännä uuni grillivastukselle. Nosta vuoka uunin ylätasoon ja paista vielä noin 10 minuuttia. 
Huom! Tarkkaile paahtumista. Paistoaika riippuu uunista.

Keitä pasta ohjeen mukaan. Jos käytät oksallisia kirsikkatomaatteja, poista oksat ja kannat. Riko uunifetaa hieman ja sekoita koko uunivuoallinen pastan joukkoon. Tarjoile basilikan kera.

Itse tein feta-tomaatti -osuuden pienemmässä vuoassa, koska pelkäsin, että isossa olisi liikaa tilaa ja öljy pääsisi palamaan. Kun feta oli valmis, laitoin isomman vuoan kuumaan uuniin lämenemään siksi aikaa, kun irrottelin oksat tomaateista (varo, sormet palaa helposti!). Lopuksi kippasin fetan ja tomaatit isoon kuumaan astiaan, muussasin ne, kaadoin pastan päälle ja sekoitin. Tällä konstilla ruoka pysyi kuumana tarjoiluun asti.


Ensi kerralla laitan mukaan vielä reilusti valkosipulinkynsiä, mutta muuten tämä resepti ei mielestäni kaipaa lisätuunausta laisinkaan!


Oletko sinä jo ehtinyt testata tämän somehitin?

perjantai 8. helmikuuta 2019

ÄIDIN MAUSTEKAKKU JA PERJANTAIHÖPINÖITÄ

Oli ajatuksena kirjoittaa tänään omien vanhempien vanhenemiseen liittyvistä ajatuksista ja tunteista, mutta sitten tuli semmoinen olo, että "huhhuh, perjantai, liian hevi aihe tälle illalle". Aihe on niin kovin ajankohtainen isolle osalle tämän ikäisistä ja monelle varmasti myös tavalla tai toisella vaikea tai kivulias. Mutta palailen tähän sitten joskus paremmalla ajalla ja keskityn nyt vaan tähän perjantaihin. (Ja ei, meillä ei ole mikään kriisi meneillään, kunhan vaan päivittäin mietin heitä.)

Mähän kirjoitan tosi usein perjantaisin uuden postauksen, mikä taitaa olla sikäli "huono idea", että moni pitää perjantaina (ja viikonloppuna) koneen visusti kiinni ja vaikka lukisikin, niin ei jaksa kommentoida. En kuitenkaan jaksa miettiä tämmöisiä, vaan kirjoitan ja julkaisen silloin, kun mulle parhaiten käy. Ja mulle just perjantai on ihan paras päivä bloggaamiselle; viikko on ohi ja olen kotona yleensä jo neljään mennessä, joten aikaa jää myös toiselle rakkaalle perjantaiharrastukselle eli kokkaamiselle. Musta on tosi rentouttavaa vetää verkkarit jalkaan, pestä meikit, kaataa lasiin viiniä ja ruveta kirjoittamaan. Varsinkin tänä perjantaina, kun mies on humputtelmassa ja ollaan pojan kanssa kahdestaan kotona. Esi-teini vetäytyi omaan huoneeseen Kotipizzasta haetun "illallisen" jälkeen, joten olen vähän niin kuin yksin kotona ja jää toi perjantaikokkaaminenkin väliin tällä kertaa. Ihan parasta! Meillä mies käy ulkona niin harvoin (edellisestä kerrasta taitaa olla lähemmäs viisi vuotta), että koitin kannustaa häntä intoutumaan ihan kunnolla. Uhkasi kyllä tulla kotiin ajoissa, mikä olisi sikäli ehkä ihan hyvä, koska ollaan menossa huomenna ystäväpariskunnan kanssa teatteriin ja syömään :)


No niin, se kakku. Oma äitini ei koskaan ole ollut mikään "pullantuoksuinen emäntä" eli meillä leivottiin tosi harvoin. Muutenkaan äiti ei ole intohimoinen kokkaaja, kuten olen aikaisemmin maininnutkin (toisin kuin isäni), mutta silloin kun hän tekee ruokaa, se on ihan mahtavan hyvää. Olen tästä kirjoittanutkin joskus; perinteiset reseptit, joista pidetään kiinni, eikä yritetä kikkailla mitään erikoisuuksia. Kuten vaikkapa siskonmakkarakeitto, se pitää tehdä just niin kuin se aina on tehty, ei mitään kokeiluja, että sopisikohan tähän chili ja inkivääri... Leivontapuolella äidillä on kaksi klassikkoa, joista toisen reseptin paljastan tänään. Maustekakku, jonka ohje on legendaarisesta Kotiruoka-kirjasta. Mutta (ihme ja kumma) sen verran muokattuna, että mausteita ohjeeseen tulee enemmän, kuin alkuperäisessä ohjeessa. Tätä kakkua olen syönyt kohta 50 vuotta, enkä ole siihen kyllästynyt vieläkään. Ongelma vaan on se, että vaikka miten teen ohjeen mukaan, niin eihän se ole yhtä hyvää, kuin äidin tekemänä... Hän vannoo ja vakuuttaa, että mitään salaista kikkaa ei ole, mutta kyllä se äidin maustekakku heinäkuussa mökillä vaan on sata kertaa parempaa, kuin oma versioni. Mutta näinhän se on äitien ja isoäitien reseptien kanssa; niissä on jotain maagista ja salaista, mikä tekee niistä niin maistuvia. Uskon, että se on se rakkaus, mitä äiti siihen kakkutaikinaan ripsauttaa - niinhän minäkin sitä ripsautan aina omiin resepteihini.


Tämä kakku on kuivakakku. Siis tosi kuiva. Lähes ritisevän kuiva. Just silleen kuin mä tykkään; en yhtään kaipaa kakkuihin (tai muihinkaan leivonnaisiin) kosteutta ja tässä sitä todellakaan ei ole. Tällä kertaa lisäsin omaan kakkuuni murusteltua suklaata, mutta se oli oikeastaan aika turhaa. Suklaa ei mausteiden läpi maistunut juurikaan, vaan toi pelkästään turhaa "lisäepäterveellisyyttä" tähän. Mä tykkään tehdä tämmöisiä kuivakakkuja viikonloppuisin, jotta aamupalalla on mukana vähän jotain herkkua, mutta ei mitään överiä kuitenkaan. Ja maistuuhan tämä sitten myös iltapäivälläkin... Ohjeistus on lähes suoraan Kotiruoka-kirjasta, silloin ei muuten turhia löpisty!

Äidin maustekakku

2 munaa
2 dl sokeria
2 tl kaardemummaa
3 tl kanelia
3 tl pomeranssinkuorta
1,5 tl inkivääriä
50 g sulatettua voita
3 dl kuohukermaa
1,5 tl leivinjauhetta
4,5 dl vehnäjauhoja
voita ja korppujauhoja kakkuvuoan jauhottamiseen

Munat ja sokeri vatkataan vaahdoksi, mausteet, voi, kerma, vehnäjauhot, 
joissa leivinjauhe, sekoitetaan joukkoon. 
Seos kaadetaan voideltuun, korppujauhoilla jauhotettuun vuokaan ja paistetaan uunissa 
(200 astetta, 1 tunti). 
Jos kakkuun käytetään hapanta kermaa, kohotusaineeksi käytetään soodaa (1/2 tl).

Lapsi toimi kuvausassarina (valo) ja kysyi, miten toi (teko)kukka liittyy tohon kakkuun. No ei mitenkään tietenkään, kunhan vaan on pieni aavistus ensi kesästä. Jotenkin tässä alkaa olla kevättä rinnassa, vaikka järkky talviväsy, sitkeä pikkuflunssa ja miljoona kuutiota lunta vähän yrittävätkin panna kapuloita rattaisiin. Mutta kyllä se sieltä pikkuhiljaa tulee, kevät ❤


Kevään tuntua tuovat myös tulppaanit, jotka tänään valitsin itselleni hyvin epätyypillisen värisinä. Jostain syystä mulla on meneillään ihmeellinen vaaleanpunainen/liila -kausi (hehe, odottakaa vaan, kun näette, minkälainen siitä kuntoiluhuoneesta tulee...). Ostin jopa itselleni liilan neuleen, ihan ennen kuulumatonta! Ei todellakaan ole mun väri, mutta jostain syystä rakastan sitä neuletta ihan kauhean paljon tällä hetkellä.



Ihanaa viikonloppua kaikille! 
Onko teillä jotain suunnitelmia vai ihan vaan "tavallinen" viikonloppu tiedossa? 
Tiedän, että harva jaksaa näin viikonloppuisin kommentoida, mutta ei se haittaa 💓 
Leivo kuitenkin itsellesi tuosta ihana kuivakakku!

perjantai 1. helmikuuta 2019

TEKOSYITÄ VAI OIKEITA SYITÄ?

Olen täällä jo moneen kertaan kirjoittanut omista liikuntaan liittyvistä ongelmistani, jotka lähinnä kulminoituvat siihen iänikuiseen "en saa aikaiseksi" -ongelmaan. Lyhyitä spurtteja ja pyrähdyksiä lukuun ottamatta en ole aktiivinen liikkuja, mikä rassaa niin kroppaa kuin mieltäkin. Hyvinvoinnin "pyhässä kolminaisuudessa" mulla on tosi hyvä tilanne unen ja ravinnon suhteen, mutta kun kolmion yksi kulma puuttuu, ei se ole tasapainossa. Taustat tälle olen varmaan jossain vaiheessa osittain jo avannutkin, enkä niihin lähde sen enempää. Jotenkin ei itseä (eikä taatusti ketään muutakaan) kiinnosta enää ne tutut tarinat, jotka selittävät nykytilannetta - ei se niillä syillä avaudu eikä varsinkaan muutu miksikään. Ei hiihtokokemukset vuodelta 1976 tai paska liikunnanmaikka lukiossa vuonna 1987 liity mitenkään siihen, lähdenkö minä salille tai jumppaan vuonna 2019. On ihan turha ruveta miettimään, että jos omat vanhempani olisivat kannustaneet minua taitoluisteluinnostuksessani ja vieneet minut johonkin treeneihin (joita epäilen edes kauheasti olleen 70-luvulla), niin ehkä tänään olisin into piukassa lähtenyt luistelemaan koulun jälkeen tuonne kylän luistinradalle. (No okei, se mitä kuitenkin olen oppinut on, että vien lastani liikuntaharrastuksiin ja kannustan häntä olemaan oman elämänsä Usain Bolt, jotta hänellä olisi hieman parempi pohja liikunnalliselle elämälle.)

Juttelin alkuvuodesta abien kanssa stressistä ja sen hallinnasta. Muistutin heitä siitä, että aika usein se pahin stressi tulee tekemättömistä töistä ja teoista ja että on hyödyllistä pysähtyä miettimään miksi minä en saa aikaiseksi tuota asiaa. Jäin tuon tunnin jälkeen miettimään omia syitäni ja tekosyitäni sille, että en saa aikaiseksi harrastaa säännöllisesti edes niitä liikuntamuotoja, joista tykkään. Jotkut niistä ihan oikeasti ovat todellisia, jotkut taas niin tyhmiä, etten melkein kehtaa niitä tähän kirjata, mutta antaa mennä nyt kuitenkin. Oleellista ei kuitenkaan loppupeleissä ole se, onko syy oikea vai tekosellainen - syy kuin syy. Jos se estää meitä tekemästä jotain, ei syyn "oikeudella" ole mitään merkitystä. Merkitystä on vain sillä, että ne syyt saisi poistettua häiritsemästä omaa elämäänsä.


Lisäsin uuden tunnisteen tämän postauksen yhteyteen: "nolot jutut". Jos jotain olen tähän ikään mennessä oppinut niin sen, että jokainen oma nolo ajatus pyörii myös jonkun muun mielessä. Yksikään nolo juttu ei ole maailmankaikkeuden ainoa tai ensimmäinen ja suurin palvelus, mitä voimme toisillemme tehdä, on paljastaa omat nolot ajatukset. Tässäpä siis teille varsinainen mestarin lista syistä ja tekosyistä, joiden varjolla minä en lähde liikkeelle. Ja nyt jo juonipaljastus: postaus sisältää myös ratkaisun näihin kaikkiin!

Välimatka meiltä kaikkiin liikuntapaikkoihin on semmoinen, että liikkeelle on lähdettävä autolla ja edestakaisiin matkoihin menee noin tunti. Tämä on varmaankin se merkittävin syy sille, miksi varsinkaan iltaisin ei tule lähdettyä mihinkään. Kaiholla muistelen Helsingin aikoja, kun kuntosaleja ja uimahalleja oli 15 minuutin kävelymatkan päässä useitakin. Inhoan (ja vähän myös pelkään) talvella ajamista, joten tämä korostuu varsinkin pimeinä ja liukkaina kuukausina.

Olen aina sanonut, että inhoan kuntosalilla käymistä. Nyt kun olen tämän vuoden aikana käynyt muutaman kerran salilla, olen tajunnut, että kyse on juurikin tuosta käymisestä. Itse asiassa tykkään ihan hirveän paljon lihaskuntoharjoittelusta ja vaikuttaa siltä, että olen siinä jopa ihan kehityskelpoinen yksilö. Kyse onkin siis niistä kuntosaleista, niitä inhoan. Oma salini on tosi kiva, pieni, sympaattinen naisten paikka ja silti vihaan siellä olemista. En tykkää siitä, että sinne pitää lähteä, en tykkää siitä, että siellä on muita ihmisiä, inhoan siellä suihkussa käymistä ja laittautumista (jos siis menen sinne aamulla ennen töitä). Tykkään kuunnella musiikkia treenatessa, mutta kuulokkeiden käyttäminen on rasittavaa: nappikuulokkeet ei pysy korvissa, ihan kunnon kuulokkeet hiostaa ja painaa, kännykkä pitää olla mukana (ja mihin senkin laittaa?). Haluaisin kirjata jokaisen sarjan ylös muistivihkoon, mutta sitten pitää kantaa mukana sen hiton kännykän lisäksi vielä vihkoa ja kynää. Kännykkään ei voi kirjata, koska ilman lukulaseja ei näe. Kaiken lisäksi oma lempparisalini (siis sen verran, kun joku sali nyt voi olla lemppari) on ihan koulun vieressä, joten siellä on joku tyttöoppilas treenaamassa mun kanssa samaan aikaan 90% todennäköisyydellä. Juu ei. Rakastan mun oppilaita, mutta en halua hikoilla niiden kanssa vierekkäin makkarankuoreen pukeutuneena.

Mistä tullaankin treenivaatteisiin. Mulla on niitä aika paljon. Mun mielestä kivat treenivaatteet on tosi tärkeä motivaattori; ainakin itse saan aina semmoisen yyber-jumppapirkko-inspiraatio -fiiliksen, kun puen jotain kivaa päälleni. Mutta haluan myös, että treenatessa mulla on mahdollisimman kevyesti päällä ja nyt tullaan sitten turhamaisuus/itsetunto -osioon. En tunne itseäni itsevarmaksi trikoissa ja hihattomassa topissa muuta kuin kotioloissa. Heti jos menen ihmisten ilmoille noissa vermeissä, iskee päälle lievä häpeä ja epävarmuus. Tiedän, että se on ihan tyhmää, mutta niin vain käy. Pitkähihaisessa (kivassakaan) treenipaidassa ei ole kauhean kiva hikoilla! Ainoa todellinen kehonosa-syndrooma, mikä mulla on, liittyy alleihin ja se kulminoituu tietenkin hihattomiin toppeihin.

Nyt kaikki siellä jo huutavat, että kotitreeni hyvä nainen, treenaa kotona! Niinpä niin... Mulla on kaikki mahdolliset kotitreenejä tukevat varusteet. Luin just vähän aikaa sitten Anna Saivosalmen blogista jutun kotitreenivälineistä ja tajusin, että multa löytyy oikeastaan kaikki hänen listaamistaan härpäkkeistä (ja pari ylikin) ja lisäksi myös hänen mahtava kirjansa aiheesta. Olenkin haaveillut himassa treenaamisesta jo pitkään, mutta sitäkin vastustavia syitä on löytynyt vaikka kuinka.


Olohuone on oikeastaan ainoa paikka, missä meillä mahtuu treenaamaan. Aamulla se ei oikein onnistu, koska silloin herätän muun porukan (koska musiikki ja jyske). Silloin kun muut ovat kotona, ei treenaaminen ole kivaa; vaikka esim. mies suhtautuu kaikkeen mun tekemiseen ihanan kannustavasti, ei ole kauhean luontevaa pomppia keskellä olohuoneen lattiaa, kun hän istuu sohvalla ja tekee ristikkoa 😂 Muutenkin olohuone on ärsyttävä paikka; matto pitää kääriä rullalle, minkä jälkeen huomaa pölyt lattialla. Hyppiessä koko talo jytisee, eikä jumppakuminauhaa saa kiinni mihinkään. Kaikki tarvikkeet pitää kaivaa esiin ties mistä ja laittaa sitten takaisin paikoilleen ties mihin. Yksin kotona joogatessa kissa kiipeilee päällä ja keskittymistä häiritsee tyhjentämätön tiskikone tai ripustamattomat pyykit.

Keppijumppaa en ole voinut tehdä, kun on ärsyttänyt ihan älyttömästi se, ettei puisesta harjanvarresta saa hintalappua irti siististi, vaan se on jäänyt keppiin kiinni semmoisina rasittavina suikaleina. Hahaaaa, no okei, tämä nyt oli ihan läppä! Testasin vaan, että oletko vielä hereillä, kun tästä tekstistä on tulossa niin jumalattoman pitkä...


Mun ongelma siis on selkeästi se, että en halua lähteä kotoa pois, mutta en halua treenata kotonakaan. Heh, mahdoton yhtälö? Ei, ei ole, koska keksin tähän ratkaisun ihan muutama päivä sitten. Meille valmistui autotalli/varasto -rakennus loppuvuodesta. Olen odottanut tuota varastoa nyt jo useamman vuoden ajan ja olen sitä täyttänyt ja sisustanut tosi rauhallisesti (ettei siitä vaan tule seuraava rojunkeräyspaikka). Sisustaminen (eli hyllyjen ja laatikostojen kasaaminen) on ollut tosi hidasta, kun en oikein ole osannut päättää, mitä tulee mihinkin. Onneksi, kerrankin onneksi, olen ollut myös vähän saamaton tämän suhteen, koska tajusin just, että varastotila on niin iso, että saan sen toiseen päähän tehtyä itselleni oman treenaustilan. Siis ihan kunnollisen, lähes kymmenen neliön alueen, mihin saan mahtumaan kaiken treenaamiseen tarvittavan!

Olenkin nyt suunnitellut tuota tilaa lähes maanisesti lähipäivinä. Olen kerännyt kaikki mahdolliset laitteet ja välineet, mitä meiltä löytyy ja ostanut muutaman jumppamaton lattialle. Okein, vähän näyttää lähtevän lapasesta, koska ostin myös huonekalun (hyllykön) ja tekokukan (!!!) ko. tilaan ja tilasin sinne netistä pari kivaa julistetta. Mutta hei, olen vaan niin innoissani!! Kunhan saan sen valmiiksi, lupaan ottaa tilasta valokuvia ja näyttää ne teille.

Huh. Nyt ei ole jäljellä enää yhtään syytä, eikä tekosyytä. Ei yhden yhtäkään. Ainoa olisi, että en saisi aikaiseksi, mutta olen päättänyt, että niin ei tule käymään. Nyt voin vetää päälle just ne treenivaatteet, kuin haluan ja lähteä pois kotoa. Matkaan ei kuitenkaan mene kuin 30 sekuntia ja sen jälkeen olen omassa tilassani, missä voin huudattaa musiikkia just niin kovaa kuin haluan ja muutenkin tehdä ihan mitä lystään. Ja lopuksi kävellä takaisin kotiin sen puoli minuuttia ja mennä omaan suihkuun omassa rauhassani. Tila laitetaan kuntoon nyt ihan lähipäivinä, joten pääsen tekemään ekan treenin jo ensi viikolla. Ihan mahtavaa!

Mites teillä? Osaatteko treenata kotona vai pitääkö sieltä päästä pois? 
Mikä on osoittautunut parhaaksi kotitreenivälineeksi? 
Olisi kiva kuulla kokemuksia!

Hei, mahtavaa viikonloppua kaikille 💗 
Ajatelkaa - just kärvisteltiin marraskuuta ja nyt on jo helmikuu. Ihanaa!

 
p.s kaikki kuvat jostain netistä, unohdin katsoa osoitteet...

lauantai 26. tammikuuta 2019

JUO SATEENKAARI

Olen harrastanut erilaisten smoothieiden tekemistä lähes päivittäin melkein kuuden vuoden ajan. Söin kyllä ennen tätäkin aika paljon hedelmiä, mutta marjoja oikeastaan vain kesäisin. Meillä oli itse asiassa lapsuuden kodissa aina jälkiruokana joku hedelmä, vain juhlapäivinä syötiin ihan "oikeaa" jälkkäriä. Muistan olleeni ihan kauhuissani kotitaloustunneilla, kun siellä tehtiin aina arkiruuankin kanssa jälkkäri, joka oli yleensä joku kiisseli. Uuh, mulla menee kylmät väreet kaikista kiisseleistä, enkä voinut mitenkään tajuta, että miksi keskiviikkoiltana pitäisi syödä ruuan jälkeen jotain muuta, kuin hedelmää! Kiitos vaan vanhemmille, aika monta terveellistä ruokailutapaa olen kyllä heiltä oppinut (toki kyllä myös niitä epäterveellisiäkin...).


Eka tehosekoittimeni oli joku parin kympin mylly, joka oli ihan ok. Sillä sai sulatetut marjat ja nesteen ihan hyvin sekaisin, mutta jos joukkoon laittoi mitään kovempaa, kone hyytyi ihan täysin. Huomattuani smoothieiden hyvää tekevän vaikutuksen ja muutenkin tykästyttyäni niihin, hankin astetta kalliimman ja tehokkaamman laitteen. Sillä pärjäsin tosi hyvin monta vuotta, mutta edelleen kaipasin tehoja; vihersmoothiet olivat melkoista ruohosilppua, eikä kovia hedelmiä saanut jauhettua kunnolla. Haaveilin joka aamu Vitamix-blenderistä, mutta vaikka olen valmis satsaamaan laatuun, on 650€ tai yli sen verran rapsakka hinta, että en ainakaan vielä ole raaskinut. Mies väitti ostavansa mulle semmoisen, jos oikein kovasti haluan ja varmaan ostaisikin, mutta en ole antanut. Joku roti sentään pitää olla! Pari viikkoa sitten ostin kuitenkin itselleni myöhäisen joululahjan: Wilfan PowerFuel -tehosekoittimen ja olen siihen ihan rakastunut. En oikein ymmärrä, miten joku Vitamix voisi olla vielä tätä parempi laite ja vaikka olisikin, pärjään kyllä ihan hyvin näinkin!

Vihersmoothiesta tulee nyt sileitä kuin vauvan iho, kovatkin hedelmät ja kasvikset saa jauhettua ja jotenkin kaikki maistuu ihan hirveän paljon paremmalta tämän uuden blenderin myötä. En tiedä onko se vaan kuvittelua, johtuu ehkä myös siitä, että olen rohkeasti nyt kokeillut uusia yhdistelmiä. Mutta varsinkin noi vihreät juomat ovat olleet ihan superherkullisia ja jopa lapsi on tykännyt niistä. Ja se on sentään jo aika paljon se!


Yhdellä Kaisa Jaakkolan nettivalmennuskurssilla oli ihana viikkotehtävä otsikolla "Syö sateenkaari". Vaikka itse pilkonkin jokaisen aterian yhteyteen jotain salaattiaineksia, niin ei tuo sateenkaari kuitenkaan aina päivittäin toteudu. Mutta sateenkaaren juominen on ihan superhelppoa ja kun makukin on herkullinen, niin uskon jokaisen pääsevän siihen puoleen kiloon päivässä helposti. Monelle toi 500 g tuntuu ihan ylitsepääsemättömältä määrältä ajatuksen tasolla, mutta jos tuon äskeisen linkin takaa käy katsomassa kuvina, kuinka loppujen lopuksi pieni määrä se on, niin ehkä se "kammo" vähän hälvenee. Ja tärkeää tietenkin on muistaa, että se puoli kiloa voi koostua juuri niistä kasviksista, mistä tykkää eli sitä "pakollista" parsakaalia ei ole pakko syödä, jos ei siitä tykkää. Paitsi jos sen jauhaa hyvällä blenderillä vihersmoothien sekaan, niin ei tee kuulkaa tiukkaakaan. Täytyy nyt vielä vähän täsmentää, että joku aika sittenhän tuli uusi suositus, että toi 500 g pitäisi olla 800 g, mutta lähde nyt hyvä ihminen liikkeelle tuosta puolesta kilosta ensin ja tähtää vasta sitten suurempiin määriin!

Päätin itse asiassa ottaa myös erilaiset mehut taas tavaksi. Mulla on niinikään Wilfan mehupuristin, jonka käyttö jostain syystä jäi jossain vaiheessa. Juuri äsken pyyhin siitä pölyt ja mietin, että teen huomenna aamulla ison kannullisen porkkana-appelsiini-omena-kiwi -mehua.


Jos muuten ihmettelet, että miksi kirjoitan ja postaan smoothie-juttuja lauantai-iltana, niin syynä on kuulkaa ihan vaan tylsistyminen 😂 Mies joutuu olemaan töissä koko viikonlopun (yöt siis myös) pari kertaa vuodessa ja tämä on niistä nyt se toinen viikonloppu. Vietin lapsen kanssa superkivan yhteisen päivän shoppaillen urheiluvaatteita molemmille, minkä jälkeen käytiin leffassa ja syömässä, mutta kun tultiin kotiin, hän linnoittautui omaan huoneeseensa ja minä jäin miettimään, että mitäs sitten. Telkkari ei leffan jälkeen hotsita ja kirjakaan ei tuntunut jostain syystä hyvältä vaihtoehdolta, joten päätin ruveta leikkimään ruualla, kuten kuvista näkyy. Olipa kivaa, vaikka en edelleenkään mikään superstailaaja keittiössä olekaan.

Ostin myös elämäni ensimmäisen luonnonkosmetiikkakasvovoiteen, joka lupaa tehdä ihmeitä ikääntyvälle ja väsyneelle iholle. Tuskin maltan odottaa huomista aamua, kun peilistä katsoo nuori ja pirteä minä pitkästä aikaa. Hah! Mutta juu, vähän on ollut väsymystä havaittavissa peilikuvassa - ei niinkään nukkumisen puutteesta johtuvaa väsymystä, vaan ihan siitä kovaa vauhtia lähestyvästä puolen vuosisadan merkkipaalusta johtuvaa rupsahtamista. Mulla on aina ollut tosi hyvä iho (kiitos äiti niistä geeneistä!), mutta nyt olen alkanut kiinnittää huomioita siihen, että kyllä toi ikä väkisinkin näkyy ihossa. Olen kyllä aina käyttänyt hyviä ihonhoitotuotteita, mutta päätin nyt antaa mahdollisuuden luonnonkosmetiikalle. Saas nähdä, huomaanko mitään eroa!

Kuva täältä

Ihan pakko laittaa lauantai-illan kunniaksi tähän loppuun tämmöinen behind the scenes -kuva! 
En voinut vastustaa kiusausta 😄


Toivottavasti teillä sujuu viikonloppu mukavasti 💗
Olisi kiva kuulla, teettekö te smoothieita tai (viher)mehuja itse? 
Onko jotain superherkkuja reseptejä, joita haluaisitte jakaa?

maanantai 21. tammikuuta 2019

KARSEAN VIIKON JÄLKEEN KATSE ETEENPÄIN

Kaikillehan niitä tulee aina välillä, kamalia viikkoja. Ja silti aina silloin kun semmoinen iskee omalle kohdalle, tuntuu, että sitä on maailmankaikkeuden ainoa ihminen, jota elämä potkii päähän. Ja vaikka pitkin hampain myöntäisikin, että jollain muullakin saattaa olla myös vähän kurjaa, niin ainakaan kellään muulla ei ole yhtä kamalaa, kuin mulla just nyt. Mikäköhän siinä oikein on, että pitää aina lähteä keulimaan ja liioittelemaan, varsinaista kurjuuden maksimointia?

Viime viikko on nyt onneksi takana ja kuopattu jonnekin syvälle, mistä se toivottavasti ei koskaan nouse pintaan muistuttelemaan. Oli rakkaan läheisen elämään liittyviä huolia, jotka nostivat maanantaina stressikäyrän eksponentiaaliseen nousuun parissa minuutissa. Minähän olen siitä onnellisessa asemassa, että stressiä - niin työperäistä kuin muustakaan elämästä johtuvaa - mun elämässä on todella vähän. Työstressin kestän suht hyvin, siinä ei ole mitään ongelmaa, koska opettajan duunissa se on niin kausiluontoista: koe- ja ylppäriviikot, siinä kaikki. (Tai siis näin mulla, tiedän toki opettajia, jotka joutuvat stressaamaan paljonkin työhönsä liittyen, mutta onneksi en kuulu tähän joukkoon.) Myöskään yksityiselämässä tai rakkaiden elämässä ei ole mitään suuria huolia tällä hetkellä. Joten sitten, kun jotain tulee, se iskee niin pahasti päin pläsiä, että siitä iskusta nouseminen tuntuu ihan älyttömän vaikealta. Ja tämä oli laatuaan sellainen murhe, että se vei multa kaiken keskittymiskyvyn töissä ja yöunet myös, joten olin aikamoinen ihmisraunio jo keskiviikon tienoilla.

Torstaina sitten alkoi lapsen oksennustauti, joka tietenkin tarttui myös muhun. Nopeastihan nuo menevät ohi, mutta tällä kertaa taudin seurauksena meni pilalle viikonlopulle sovittu miniloma ystäväpariskunnan luo (ja lapsen kovasti odottama vierailu kivaan hoitopaikkaan). Palkkaamani PT:n kanssa eka kunnon treenikerta peruuntui ja mielenkiintoinen ruokakokeilu tyssäsi heti maanantaina (siitä kyllä tulossa lisää myöhemmin). Varsinainen paska viikko siis kaiken kaikkiaan!

Vähän tapojeni vastaisesti jäin vellomaan kaikkeen tähän "kurjuuteen" koko loppuviikonlopuksi, vaikka fyysinen olo olikin jo suht ok lauantai-iltapäivänä. Koko sunnuntain surkuttelin itseäni ja elämääni, enkä saanut aikaiseksi yhtään mitään. Viikonloppuna (ja viime viikolla) olisi ollut mahtavia ulkoilusäitä, mutta ei hotsittanut, koska elämä. Kyllähän te (kai?) tiedätte - kun sen surkuttelun ja itsesäälin aloittaa, siitä ei oikein millään pääse eroon. Paskaa mitä paskaa joku ääni vaan huutelee siellä pään sisällä, eikä anna järjen äänelle suunvuoroa.

Vielä tänä aamunakin heräsin ihan maailmanlopun meininkeihin. En tullut ajatelleeksi, että se stressin aihe on (ainakin tilapäisesti) ohi ja että fyysinen olo on jo ihan ok. Ei, kaikki oli edelleen ihan tylsää ja - sanonko vielä kerran - paskaa. Vähän ennen seitsemää vedin toppatakin pyjaman päälle ja lähdin laittamaan autoa lämmitykseen. Kurkkasin tähtikirkkaalle taivaalle ja näin niin hengästyttävän näyn, että jäin seisomaan siihen kirpsakkaan pakkaseen ties miten pitkään. Superkuu! Olin ihan unohtanut koko homman (ja viikonloppuna siitä uutisointia lukiessani olin tietenkin ajatellut, että ei sitä kuitenkaan näe, varmaan on taivas pilvessä, koska - no, paskaa). Minähän en ole semmoinen tyyppi, joka uskoisi tai koskaan ajattelisi mitään "universumi tahtoo nyt sanoa mulle jotain" -tyylisiä ajatuksia, mutta aamulla sitä kuuta tuijottaessani kävi kyllä näin. Siinä näyssä oli jotain niin suurta, jotain sellaista, joka laittoi pienen ihmisen pienen elämän ihan uuteen perspektiiviin, että ekaa kertaa tuntui siltä, että ehkä se universumi jotain mulle oikeasti tahtoo sanoa. Sillä hetkellä muistin, että se stressin aihe on selätetty, että en enää oksenna (eikä lapsikaan) ja voin syödä ihan mitä vaan. Että se meidän ystäväpariskunta odottaa meitä jo uudestaan sovittuna viikonloppuna. Että se mun PT tietenkin ymmärsi, että treenejä pitää siirtää. Ja että kaikki on ihan hyvin. Että ei kaikki oikeasti ole paskaa (enää).

Kuva täältä
No juu, eihän se mikään universumin viesti tietenkään ollut, vaan ihan vaan täydellinen kuunpimennys. Ei edes mikään kerran elämässä kokemus, seuraava tulee jo kuuden vuoden kuluttua. Mutta tulipahan nyt kuitenkin niin oikeaan ja sopivaan aikaan, että vähän jäin salaa omalta luonnontieteilijäminältäni miettimään, että josko tässä joku viesti olisi kuitenkin ollut?

Niin että nyt vaan katse eteenpäin kohti uutta viikkoa 💗 


lauantai 12. tammikuuta 2019

KALAJUTTUJA

Alkuun pari kuvaa eilisillan sushiähkyistä! Sushi on luikerrellut tiensä kotitalouksien pöytään, mikä on ihan mahtava juttu. Tosi monella on kalan määrä lautasella lisääntynyt moninkertaisesti sushin myötä, hienoa.

EDIT: haha, tämä ei siis ollut oma annokseni, vaan koko perheen platteri, mistä jäi vielä ylikin :D


Kalaa tulisi syödä ravitsemussuositusten mukaan 2-3 kertaa viikossa. Veikkaan, että tuo on sellainen määrä, joka täytyy hyvin harvassa kotitaloudessa. Aika moni kertoo aristelevansa kalan syömistä esim. ruotojen takia, moni ei vaan tykkää kalan mausta, kalan valmistaminen koetaan vaikeaksi ja varmaan suurimpana rajoittavana tekijä on kalan huima hinta. Lohi tai kirjolohi maksaa valmiiksi fileoituna 20-25 euroa kilo, mikä on aika järkkyä. Ison lohifileen hinnaksi tulee helposti viisikymppiä ja vaikka siitä normiperhe syökin kaksi päivää, on se silti niin iso raha, että monelle lohi on harvinaista luksusta. Puhumattakaan sitten kotimaisesta valkoisesta kalasta, jonka kilohinta huitelee 30-40 euron välillä. Syö siinä sitten kalaa säännöllisesti!

Ymmärrän toki (tietyllä tavalla) ainakin valkoisen kalan korkean hinnan. Kalastajan työ on todella rankkaa ja vaativaa. Tuntuu kuitenkin oudolta, että maassa, jossa kalaa saa sekä merestä että järvistä, kalastajien työtä (ja sitä kautta lopullisen tuotteen kilohintaa) ei tueta enempää. Tai en minä mitään tiedä näistä tuista, kunhan vaan veikkaan, että jotain tämmöistä sieltä taustalta täytyy löytyä. Jos sulla on tarkempaa tietoa, kerro ihmeessä!

Itse olen ollut onnekas ja syönyt kalaa pienestä pitäen todella paljon. Molemmat isoisäni kalastivat paljon kesäisin, kuten myös oma isäni tekee edelleen. Me olemme aina asuneet rannikolla, joten tuoretta kalaa oli tarjolla torilla ja kaupoissa ja perheessämme sitä myös valmistettiin paljon. Olen pienestä pitäen syönyt kalaa kuin kalaa kaikissa eri muodoissa (paitsi lipeäkalaa en ole suostunut syömään koskaan kerran sitä maistettuani, yöks). Yksi lapsuuden suurimpia herkkuja olivat avotulella halstratut kokonaiset silakat, jotka söin ruotoineen kaikkineen.

Lapsuuteen ja nuoruuteen kuuluu myös valtavasti ihanan lämpimiä kalaan ja kalastamiseen liittyviä muistoja; toisen isoisäni kanssa meillä oli salainen kalapaikka, josta kävimme nostamassa haukia. Hän myös opetti minulle kalan käsittelyn. Tunsin ihan järjettömän suurta ylpeyttä syödessämme minun kalastamastani kalasta isoäidin tekemää keitettyä haukea muna-voikastikkeen kera. Tuo isoisä oli minulle suunnattoman rakas monella muullakin tapaa, mutta jollain tavalla muistoni hänestä palaavat aina uudestaan yhteisiin haukihetkiimme ❤ Toinen mahtava ja yhtä paljon rakkauden täyttämä muisto on opiskeluajalta, kun kerran karkasin kevättalvella tenttejä pakoon kesämökillemme, missä vietimme isän kanssa todellisen ahvenviikon. Kävimme nostamassa päivittäin katiskatolkulla ahvenia, joiden käsittelyn isä opetti minulle tuon viikon aikana. Istuimme pihalla kevätauringossa (vähän ehkä valkoviiniä samalla juoden...) ja perkasimme ja fileoimme kymmeniä kiloja ahvenia. Voi olla, että puhutaan sadoista kiloista, niin valtavasti niitä oli. Kädet olivat niin pahasti rikki ja haavoilla tuon viikon jälkeen, että niiden paranemiseen meni viikkoja. Olin aina aikaisemminkin rakastanut paistettuja ahvenfileitä, mutta sen jälkeen, kun opin itse fileiden tekemisen, siitä ruuasta on tullut minulle lähes pyhä!

Kuvan lohen pintaan on ripoteltu suolaa, vähän pippuria, loraus sitruunanmehua, ohut pinta sinappia ja päälle kevyt ripottelu korppujauhoja. Uunissa 175 asteessa n. puoli tuntia. Kiva muokkaus sille perusuunilohelle!

Mutta hei, takaisin aloitukseen. Kalaa pitäisi syödä enemmän, mutta kun se maksaa. Moni turvautuu toki pakastekalaan, mutta minulle pakastesei (vai onko se seiti ?) ei ole kalaa. Tiedän, että se johtuu etuoikeutetusta "kalan täyttämästä elämästäni" ja kannustan toki syömään sitä, jos se vaan maistuu! Loppuvuodesta koin kuitenkin pienen "käännytyksen" pakastesein suhteen. Halusin tehdä lohimurekepihvejä loppukuusta, kun ruokatilin saldo alkoi olla uhkaavan pieni. Päätin kokeilla fifty-fifty -menetelmää eli korvasin puolet lohesta pakasteseillä. Olin tosi skeptinen tämän suhteen, mutta yllätyin kyllä todella positiivisesti. Pihvit saivat myös niin järisyttävän suuren suosion perheen miesten keskuudessa, että nämä menivät heittämällä jatkoon!


Edullisimmin tästä selviää, kun bongaa tarjouksen kokonaisesta lohesta (usein n. kympin kilohinta). Suurin osa kauppiaista fileoi kalan nykyjään samaan hintaan varmaankin sen takia, että se lisää ostohalukkuutta reippaasti. Jos olet arka kalan käsittelijä, pyydä kalamyyjää myös poistamaan nahka samaan syssyyn. Jos tyyppi ei suostu, kannattaa pyöritellä silmiä ja sanoa, että naapurikaupassa kyllä suostuivat! Jos ostat kokonaisen kalan, näitä pihvejä tulee valtava annos, mutta kestävät tosi hyvin pakastamisen. Mulla löytyy vieläkin loppuvuodesta pakastamiani pihvejä ja otan usein yhden aamulla sulamaan lounasta varten. Toimii tosi hyvin keitetyn kananmunan, avocadon ja salaattikipon kanssa! Resepti on vähän kohtuullisemmalle kalamäärälle, mutta jos teet kerralla enemmän, kerro määrät tarvittavalla luvulla. Kyl sä tiedät! Luksusversioon voisi lisätä kapriksia! Ja ensi kerralla meinaan lisätä joukkoon vähän paistettua purjoa, mutta maistuu nämä ilmankin.

Lohi-seimurekepihvit

500 g lohta
300 g pakasteseitä (palana tai fileinä)
2 munaa
1 dl korppujauhoja
1,5 dl kuohukermaa
1 rkl (Dijon)sinappia
1/2 sitruunan mehu puristettuna
kourallinen silputtua tilliä
suolaa
mustapippuria myllystä
ripaus valkopippuria
voita paistamiseen

Ota pakastesei sulamaan hyvissä ajoin. Painele sulanut sei kuivaksi talouspaperin välissä.

Pilko kalat kuutioiksi ja laita monitoimikoneeseen muiden ainesten kanssa. Hurauta kaikki sekaisin, mutta jätä jonkun verran sattumia. Varo, ettei mene ihan tahnaksi!

Paista pannulla pieni testinokare ja lisää tarvittaessa suolaa tai pippureita.

Paista pihvit voissa. Voit halutessasi kypsentää ne myös uunissa 175 asteessa, mutta paistamalla saat pihveihin ihan mahtavan maun.

Tarjoa keitettyjen perunoiden ja kermaviilikastikkeen kanssa.



Miten on, syödäänkö teillä usein kalaa? Kaipaisitko lisää reseptejä? 
Minkälaisista ohjeista olisit kiinnostunut?