perjantai 22. maaliskuuta 2019

RUTIINIT HUKASSA

Heh, kun katsoo tämän vuoden otsikoita, niin tuntuu tämä blogi olevan silkkaa kurjuuden maksimointia. Jumissa. Paljon asiaa, mutta ei mitään sanottavaa. Karsean viikon jälkeen katse eteenpäin. Ja niin edelleen... Ei täällä nyt oikeasti niin kamalaa ole, mutta jonkinlainen jumitus ja - kuten tänään tajusin - hyvän elämän rutiinien häviäminen ja elämän "kaaostuminen" on ollut vallallaan jo jonkin aikaa.


Hiffasin tämän tänään istuessani yo-valvonnassa, missä ei voi ja saa tehdä muuta, kuin olla vaan. Niin ja valvoa tietenkin, mutta jos valvoo päivän aikana neljä tuntia, siinä ehtii kuulkaa miettiä aika paljon kaikenlaista! Mietin tänään sitä, miksi elämä tuntuu tällä hetkellä jotenkin niin kaoottiselta, vaikka mikään ei ole muuttunut miksikään. En voi syyttää mitenkään poikkeuksellista kevätväsymystä (enkä talvi- tai syksysellaistakaan), mutta silti tuntuu, kuin arki juoksisi koko ajan neljä askelta mun edessä ja mä yritän läähättäen pysyä perässä. Olo on jotenkin kauhean nukkavieru ja harmaa, kiloja on tullut lisää, kotona näyttää koko ajan siltä, kuin olisin valmistautumassa myymään kaiken kirpparilla ("mä nyt levitän nää kaikki tälleen näkyville, että tiedän sitten mitä tehdä näille kaikille"...). Täysin tapojeni vastaisesti unohtelen asioita, jätän vastaamatta lapsen koulusta tulleisiin wilmaviesteihin, löydän kalenteristani omalla käsialalla kirjoitettuja juttuja, enkä mitenkään voi tajuta, etten ollut muistanut kyseistä asiaa. Ja tämä litania jatkuu ja jatkuu, voisin kertoa vaikka miten monta esimerkkiä lähiaikojen tapahtumista, jotka ehkä jollekin muulle ovat ihan normimeininkiä, mutta mulle ihan uutta, häiritsevää ja jopa kauhistuttavaa. Kun olin tänään poissulkenut Alzheimerin ja kaikki muutkin dementian muodot, tehnyt pikaisen "olenko masentunut?" -analyysin ja esittänyt itselleni muutaman muunkin melkoisen kiperän ja itsetutkiskelua vaativan kysymyksen, tulin siihen helpottavaan lopputulokseen, että kyse ei ole sen vakavammasta kuin rutiinien häviämisestä.

Olen ollut koko elämäni semmoinen huoleton huithapeli, joka on aina ajatellut kaiken selviävän (viimeistään huomenna) ja yleensä olenkin luovinut läpi kaiken mahdollisen tuolla asenteella. Samanlainen huithapeli olen edelleen, enkä tule siitä koskaan muuttumaan, mutta kun noin kuusi vuotta sitten tein aika radikaalin muutoksen meidän perheen ruokailuissa ja muissa yleiseen hyvinvointiin liittyvissä arjen asioissa, muutuin tietyissä asioissa rutiinien orjaksi. En sillä tavalla, että ne rutiinit olisivat alkaneet rajoittaa tai ahdistaa elämää, vaan päinvastoin, ne toivat oikeanlaisen rytmin elämään ja ihan älyttömän paljon fyysistä ja henkistä hyvinvointia meille kaikille. En muuttunut silloin orjalliseksi terveysintoilijaksi, en laihtunut maagisesti 20 kiloa, en saanut (silloinkaan) kiinni säännöllisestä treenaamisesta, mutta elämä oli monen vuoden ajan kuitenkin terveellisempää ja jotenkin parempaa kaikilla fyysisillä mittareilla mitattuna.


Jostain syystä olen nyt lipsunut tästä tämän talven aikana. Neljän tunnin valvontavuoro ei riittänyt siihen, että olisin ehtinyt analysoida miksi näin on tapahtunut, mutta sain mielessäni listattua monta asiaa, jotka ovat jääneen pois tai ainakin vähän retuperäistyneet viime aikoina. Viimeisen tunnin olin valvojana niin, että istuin pöydän ääressä ja salaa listasin paperille asioita, missä pitää ryhdistäytyä ja mitä pitää tehdä toisin. Vaikka "rutiinityyppi" olenkin ollut jo pitkään, en sentään koskaan ole elänyt valmiiksi kirjoitetun aikataulun mukaan, mutta nyt kirjoitin sellaisen itselleni kahdeksi viikoksi. Ihan kuulkaa tarkkaan listasin ylös milloin herään, mitä syön aamupalaksi, milloin käyn kaupassa, milloin teen ruokaa ja mitä ruokaa, mitä syön mihinkin kellonaikaan, milloin käyn treenaamassa ja milloin laitan pyykit koneeseen! Ja sitä rataa. Ihan kamalaa tavallaan, mutta tuli oikeasti semmoinen tunne, että nyt on otettava ryhtiliike näiden hyvien rutiinien suhteen. En listaa niitä nyt tähän postaukseen, koska olen päättänyt, että joskus vähän lyhyempikin riittää. Aihe varmaan kuitenkin on sen verran kiinnostava (???), että joku teistä saattaa olla kiinnostunut jatkopostauksesta tähän liittyen? En siis tarkoita niitä pyykkäämisen kellonaikoja (haha!), mutta kiinnostaisiko semmoinen kahden viikon "minuuttiaikataulu" ruuan tekemisen, syömisten ja treenaamisten suhteen? Ja korostan, että elämän ei todellakaan pidä olla mitään kellottamista, mutta joskus tällainen tekee hyvää. Varsinkin silloin, jos tuntuu, että on hukassa oman elämänsä sisällä, vaikka kaikki muuten olisikin ihan hyvin.

Kuvien muodossa kuitenkin pari tärkeää tänään oivaltamaani juttua tähän loppuun. Söin viime viikonloppuna ekaa kertaa legendaarisen Sandron brunssin ja havahduin siihen, että olen tehnyt aivan liian vähän kasvisruokaa lähikuukausina. Brunssista jäi niin hyvä olo koko loppupäiväksi (ihanalla seuralla oli toki myös paljon vaikutusta tähän 💓), että en voi kuin ihmetellä, miksi meillä on eletty taas jauhelihalla ja kanalla niin pitkään. Toinen asia, minkä päätin tänään, on se, että kun herkuttelen, teen sen niin, että ostan vain jotain ihan oikeasti tosi hyvää. En enää nappaa perjantaina kassajonosta mukaan tarjousta "10 Tuplaa viidellä eurolla", vaan satsaan siihen, että herkkuja on vähän, mutta ne oikeasti saavat mulle hyvän mielen.

Sandron brunssista ei jäänyt harmittamaan kuin se, että en jaksanut syödä enempää (tässä kuvassa ei toki ole kaikki) ja se, että en ottanut enempää ja parempia kuvia. Ensi kerralla sitten!




Nyt alan tekemään meidän perinteistä perjantai-illan mättöä, joka tällä viikolla on pizzaa. Meillä kaikilla on ollut tosi kiire tällä viikolla ja kaikilla monta mälsää päivää myös, joten tänään keskitytään toisiimme. 
Pizzaa, saunaa, leffaa, vähän herkkuja ja rakkaiden kanssa yhdessä olemista 💓

tiistai 12. maaliskuuta 2019

JUMISSA

Mikä siinä onkin, että tämän unohtaa joka vuosi. Aina näihin aikoihin sitä ihmettelee, että mistä tämä jumi johtuu; mitään ei saa aikaiseksi, on ihan lukossa kaiken tekemisen suhteen (siis normaaliakin enemmän), kaikki jotenkin nyppii ja ottaa aivoon, vaikka kaikki on ihan hyvin. Varsinkin se on enemmän kuin hyvin, että vihdoinkin on valoisaa... ja sitten sen muistaa! Ai niin, siitähän se johtuu: aivot nyrjähti taas kerran tästä lisääntyneestä valon määrästä!

Ihan kuin mulla mitään omia kuvia tämän jumin aikana tulisi otettua... kuva täältä
Kirjoitin tästä näköjään aika lailla tasan vuosi sitten täällä. Sama juttu tänä vuonna, vaikka vähän helpompana ja tähän veikkaan syyksi estrogeenihoitoa, joka selvästi on vienyt pahimman terän kaikilta mahdollisilta v***ksen aiheilta. On vaan harmittanut jo monta päivää se, että olisi vaikka mitä, mistä tekisi mieli kirjoittaa, mutta kun ei vaan saa aikaiseksi... Mulla kun on yleensä tapana, että jokainen postaus on kilometrin mittainen meganovelli, niin tuntuu hassulta vain käväistä täällä. Päätin kuitenkin tänään kotiin ajaessani, että koitan harjoittaa itseäni tekemään myös näitä lyhyempiä piipahduksia täällä blogin puolella. Niin että tässä sitä nyt piipahdettiin ja kerrottiin teille, että jumissa ollaan. Ei tule tämän enempää juttua tällä kertaa. Haha, olipa mielenkiintoinen postaus 😁

Mites te muut? Iskeekö valoahdistus näin maaliskuussa? 
Miten selviät siitä vai sinnitteletkö vaan päivä kerrallaan eteenpän muistaen, että kohta tämä menee ohi?

perjantai 1. maaliskuuta 2019

VIIKONLOPPUAAMUN JUGURTTIHERKKU

Pikaisena perjantaipostauksena haluan vinkata teille ihan mahtavan viikonloppuaamuihin sopivan herkun. Haluan itse aina viikonloppuina syödä aamulla "vähän paremmin" ja tarkoitan tällä nyt jotain herkkuja. Olen kuitenkin viikonloppuisin herättyäni ihan yhtä paha koomapotilas kuin viikollakin (ellen jopa pahempi), joten mikään pannareiden tms. vääntäminen ei onnistu multa koskaan. Tässä herkussa on se ihana juttu, että se tehdään valmiiksi edellisenä iltana ja se odottaa aamulla hissukseen heräilevää koomailijaa jääkapissa. Syön tätä kyllä tosi usein myös viikollakin ja tämä pitää nälän tosi hyvin lounaaseen asti, varsinkin jos samalla syö pienen kourallisen pähkinöitä. Ja kaikista parasta tässä herkussa on se, että kyseessä on kaiken lisäksi terveellinen vaihtoehto ❤


Jugurttiherkku

2 dl (tai enemmän) sulatettuja mansikoita muussattuna
1/2 dl kaurahiutaleita
1/2 dl kreikkalaista jugurttia 
2 tl chia-siemeniä
1 tl hunajaa tai vaahterasiirappia
1/2 tl vaniljaa

Sekoita kaikki ainekset keskenään ja anna vetäytyä yön yli jääkaapissa.

Lisää aamulla joukkoon tuoreita marjoja, banaania tms. tai nauti ihan sellaisenaan.

Olen nyt pari kertaa syönyt tätä myös välipalana ennen salille menoa. En ole vielä niin pitkällä omassa saliharrastuksessani, että osaisin sanoa kumpi on optimaalisempi aika tämän nauttimiseen; ennen vai jälkeen treenien? Mulle itselleni on todella tärkeää, että ennen salille menoa on syönyt hyvin, mutta ihan oikean ruuan syöminen ei tunnu sopivan mulle. Tämän olen syönyt n. 1,5 tuntia ennen treeniä ja sitten ihan tavallisen ruuan noin tunti treenin jälkeen. Saatan ruveta tutkimaan näitä makro-juttuja ja muita optimointeja sitten jossain vaiheessa, mutta nyt on tärkeintä, että salilla ollessa on hyvä olla ja myös sen jälkeen.

p.s. ettehän kerro Annukalle ja muille tuorepuuroja inhoaville, että olen virheellisesti nimennyt tämän herkun tuorepuuroksi aikaisemmassa postauksessani! Inhoan itsekin kaikkia tuorepuuroja ja ihan vahingossa kokeilin tätä ohjetta nimestä huolimatta. Tällä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä niiden inhottavien tököttien kanssa (anteeksi vaan kaikki tuorepuurojen rakastajat)!

torstai 28. helmikuuta 2019

POIKKEUKSELLISEN TERVE?

Vai ihan normaali ikäisekseen? Jäin kuulkaas miettimään tätä tänään, kun olin aamulla soittanut ja varannut itselleni labra- ja lääkäriajan. Haluan muutamasta syystä johtuen mittauttaa paastosokeriarvoni ja muutenkin päästä perusteelliseen terveystarkastukseen lähestyvän 50-vuotispäiväni "kunniaksi". Edellisestä tarkastuksesta on jo viisi vuotta, joten ajankohta on mitä otollisin.

Hämmennyin, tai suorastaan järkytyin, kun juteltuani sairaanhoitajan kanssa ja käytyämme läpi omaa terveyshistoriaani (ja edellisessä terveystarkastuksessa otettuja kokeita), hän suorastaan ylisti ja hämmästeli sitä, kuinka poikkeuksellisen terve olen ikäisekseni. Kun pyysin häntä tarkentamaan asiaa, kyse oli siitä, että on kuulemma harvinaista, että minun ikäiselläni naisella ei ole jo jotain lääkitystä esim. kohonneeseen verenpaineeseen tai diabetekseen (tai johonkin muuhun sairauteen). Yritin siinä aikani änkyttää, että eikös tämä nyt ole ihan normaalia, että enhän minä vielä ole oikeasti vanha ja kyllä kai nyt muutkin tämän ikäiset ovat samanlaisessa ihan normaalissa kunnossa kuin minä?? Mutta ei, ylistäminen ja päivittely vain jatkuivat!

Siis oikeasti? Onko asia todellakin näin? Pitää varmaan tutkia jotain terveystilastoja, koska asia todellakin jäi mietityttämään mua. Kyse voi tietenkin olla siitä, että tämä (todella ihana ja mukava) hoitaja vain halusi saada mulle hyvän mielen ja tsemppifiiliksen (missä hän kyllä todellakin onnistui). Tai sitten me elämme jollain poikkeuksellisen sairaalla alueella! Tai sitten tosiasia vaan on se, että 50-vuotiaat ovat jo usein sairaita tavalla tai toisella. Enkä nyt siis tarkoita (synnynnäisiä) pitkäaikaissairauksia, hoitaja selvästi puhui lähinnä elintasosairauksista.

Kuva täältä

Olisi tosi kiva kuulla teidän mielipiteitä ja kommentteja tähän! 
En tarkoita, että kenenkään tarvitsee ruveta kertomaan mitään omasta terveydentilastaan (saa toki kertoa!), mutta mitä olette mieltä tästä keskustelusta ko. sairaanhoitajan kanssa? 
Onko outoa ja poikkeuksellista, että 50-vuotias on perusterve?

perjantai 22. helmikuuta 2019

PALJON ASIAA, MUTTA EI MITÄÄN SANOTTAVAA

Vai sopisiko otsikoksi kuitenkin paremmin Paljon sanottavaa, mutta ei mitään asiaa? Kaikenlaista sitä ihminen ehtiikin lomalla miettiä... Pointtihan tässäkin kirjoituksessa (taas kerran) on se, että varsinaista aihetta ei ole, kunhan vaan mielelläni "höpisen" täällä aiheista, mitkä pyörivät mielessä. Olen huomannut, että tykkään kirjoittaa ehkä eniten just näitä "tyhjää täynnä" -juttuja; jonkinlaiseksi päiväkirjaksihan tämä blogi minulle on muodostunut. Veikkaan, että aika monella on sama tilanne.

Tukholman risteilyllä, jolla olin kahdestaan 11-vuotiaamme kanssa ehti todella miettiä kaikenlaista. Poikamme on ihan mahtavaa matkaseuraa ja tykkää kyllä viettää aikaa minun kanssani, mutta kyllähän hän mieluiten istui leikkipaikan Pleikka-nurkkauksessa muiden saman ikäisten kanssa, joita onneksi hiihtolomaviikolla laivalla oli tosi paljon. Minä vietin vapaa-aikani (kutsuin sitä kyllä myös leikilläni "hylättynä" -ajakseni, joka sai ihanan empaattisen lapsemme lähes kyyneliin, kunnes hän tajusi, että ihan läpällä heitin tuon ja että kyse ei ollut oikeasti siitä, että olisin ollut "hylkäämisestä" jotenkin surkeana) vaellellen Siljan Promenade-käytävän kaupoissa, tuhlaten ihan turhan paljon rahaa tax free-kaupassa heräteostoksiin ja istuskellen eri kuppiloissa välillä viinilasillisen, välillä vesilasin äärellä. Oli aikaa miettiä postausideoita, työjuttuja (saan yleensä jostain syystä aina lomalla parhaat ideat tuntien uudistamiseen) ja ihan vaan yleensäkin omaa elämää. Oli myös ihan kivaa olla ajattelematta mitään, se luonnistuu paljon helpommin tommoisessa väenpaljoudessa kuin esim. yksin kotona tai auton ratissa istuen. En aina saa pään sisäistä höpöttäjää hiljennettyä, mutta tuolla laivalla se onnistui välillä, mistä olin kovin iloinen. Oli hauska seurata ihmisten haahuilua laivalla ja miettiä, keitäköhän nuokin oikein ovat ja minkälainen elämä heillä on.


Välillä ihmisten tarkkailu toki sai mut myös surulliseksikin. Kun ollaan sulloutuneina suhteellisen pieneen tilaan, sitä näkee samaa porukkaa kahden päivän aikana moneen otteeseen. Surin sen perheen lapsia, joiden vanhemmat kulkivat molempina iltoina Promenadia pitkin aikamoisessa kekkulissa lasten seuratessa vähän hätääntyneen oloisina heidän perässään. Surin niitä kahta, jotka kulkivat mahdollisimman kaukana toisistaan, mutta kuitenkin mustasukkaisesti toinen toisiaan tarkkaillen, ettei toinen vaan eksy väärälle tielle. Katseissa oli surua ja patoutunutta vihaa toista kohtaan. Mikäköhän heidänkin tarinansa mahtaa olla? Surulliseksi meidät molemmat teki isä ja kaksi pientä poikaa á la carte -ravintolassa, jotka istuivat toisilleen puhumatta koko ruokailun ajan jokaisella oma kännykkä tai tabletti jatkuvasti lautasen vieressä sauhuten. Tämä näky pysäytti oman lapsenkin niin, että hän puhuu siitä vieläkin. Juttelimme sen jälkeen aiheesta ja hän taisi vasta nyt sisäistää ihan toden teolla sen, miksi kiellän kännykän räpläämisen julkisilla paikoilla. Kyllä meilläkin siihen puhelimeen saa välillä kurkata, mutta ravintolassa tai muissa vastaavissa paikoissa ei pelata eikä tuijoteta tubettajien höpinöitä. Sille on oma aikansa kotona! En todellakaan halua ylidemonisoida ruutuaikaa (ja herranen aika, meillä sitä varmasti tulee välillä ihan liikaa), mutta olen kuitenkin halunnut opettaa ruudun käyttöön liittyviä "tapoja" lapselle. Ja sen, että kun lähdemme vaikkapa yhdessä perheen kesken ulos syömään, silloin on yhdessä olemisen aika.

Näimme toki myös paljon iloisia ihmisiä, riehakkaita pikkuisia, jotka tikahtuivat onnesta Muumin tavattuaan ja vetivät itsensä ylikierroksille pallomeressä. Onnellisen oloisia perheitä. Näennäisnyreitä teinejä, jotka oli selvästi "pakotettu" laivalle vanhempien kanssa, mutta jotka ujosti illalla matkalla hyttiin nojautuivat äitiä tai isää vasten hississä ja hymyilivät väsyneesti. Ihan paras hetki koko matkassa oli kuitenkin se, kun menimme pubiin katsomaan futismatsia (voi että pojan mielestä oli jännää päästä ihan "oikeaan baariin" 😃) ja viereiseen pöytään pelmahti joukko 18-20 vuotiaita, maahanmuuttajataustaisia "jenginuoria" (tai sen vaikutelman he ainakin kovasti halusivat käytöksellään antaa). Ei mennyt kuin hetki, niin oma 11-vuotiaani istui samassa pöydässä heidän kanssaan juttelemassa ja väittelemässä futiksesta. Oltiin samaa mieltä, kiivaasti eri mieltä, liittouduttiin pelaajafanittamisten mukaan, mollattiin "vääriä" pelaajia. Heiteltiin maalin tullen yläfemmoja tai iskettiin nyrkkiä pöytään vastustajan onnistuessa. Nuoret kundit ottivat pojan niin hienosti osaksi porukkaansa, etten voinut kuin ihaillen katsoa vierestä. Hauskinta oli se, kun lapsi läksytti kundeja v-sanan käytöstä (jota hän syvästi vihaa) ja pojat ihan oikeasti lopettivat sen viljelyn ainakin siksi aikaa, kun me istuimme heidän seurassaan. Keksivät kaikkia mahdollisia v-alkuisia korvikkeita, mutta todella ymmärsivät ja kunnioittivat lapsen käskyä olla kiroilematta! Ihan mahtavia tyyppejä ❤ Seuraavana päivänäkin vielä yläfemmailtiin, kun törmättiin laivan käytävällä.

Tukholmasta ei tällä kertaa mitään erityistä raportoitavaa. Emme tarkoituksella menneet ihan keskustaan asti, vaan jäimme Östermalmin alueelle. Kävelimme ihanassa kevätauringossa, piipahdimme muutamassa vaatekaupassa, söimme ylihinnoitellun ja ylipahan (lapsen arvio oli 0/5) hampurilaisen hienostokahvilassa, jonka jälkeen menimme - haha - Mäkkäriin jälkkärijätskeille. Ei ollut tarkoituskaan tällä reissulla tehdä mitään erityistä tai vierailla missään kohteessa, joten vietimme kaupungilla vain muutaman tunnin ja palasimme laivalle ottamaan päikkärit ja syömään iltapäiväkarkkiähkyt hytissä. Olen tosi huono muistamaan kuvien räpsimisen reissussa, joten mulla ei ole yhtäkään kuvaa sinänsä niin kauniista ja hurmaavasta Östermalmin alueesta. Ostin COS.n paidan, jonka metsänvihreä väri ja kiva kaulus hurmasivat mut ihan täysin.

Kuva täältä

Ruokakuvia räpsin muutaman, vaikka mitään tajunnan räjäyttävää ei kyllä tällä matkalla koettukaan. Yllättäen seisovan pöydän ruuat vetivät voiton tällä reissulla (buffa on kyllä parantunut takavuosista ihan älyttömästi!), niistä en kyllä kuvia ottanut kuin jälkkärilautasestani. Tavolata-ravintola oli vähän pettymys; kaikki oli ihan ok, mutta jotenkin vähän boring.


Muuten loma on vähän niinkuin tullut ja mennyt; kun viikon lomalla tekee minireissu keskellä viikkoa, niin se syö oikeastaan koko viikon. Totesinkin, että ensi kerralla kannattaa lähteä reissuun joko heti loman alkaessa tai vasta ihan vikoina päivinä. Eipä tällä viikolla tosin ollut mitään sen kummempaa tarkoitus tehdäkään - ellei lasketa niitä loputtomia ja iänikäisiä pitäisi -projekteja. En edes jaksa niitä ruveta taas kertaalleen tähän listaamaan tai päivittelemään sitä, miten saamaton olen tarttumaan niihin.


Tänään käytiin meidän pikkukaupungissa kävelyllä (koska täällä kodin lähistöllä "kävely" onnistuu ainoastaan luistimet jalassa...) ja oli ihan mahtava nähdä kukkakaupan edustalla kevään ekat narsissit. Ihan vielä en niitä kotiin ostanut, mutta veikkaan, että jo ensi viikolla... Tulppaanikimppu toki tarttui matkaan, tykkään niistä oikeastaan eniten tässä nuppuvaiheessa (vaikka silloin niistä ei kyllä saa kauhean edustavaa kuvaa otettua).



Lapsi onnistui nappaamaan musta kuvan, jonka nuhjuisuus ja epätarkkuus jotenkin kuvastaa tämän hetkistä tilaani hyvin. Fyysisen olon suhteen nupit eivät ole ihan kaakossa; ei mitään vakavaa, mutta pienelle ryhtiliikkeelle olisi just nyt tarvetta. Olisi helppoa syyttää olotilasta pitkää pimeä talvea ja koko alkuvuoden jatkunutta, ärsyttävää on/off -pikkuflunssaa, mutta en sitä tee, koska näitä syitähän löytyy aina. Kyse on ihan rehellisesti liudasta pieniä, mutta toistuvia, vääriä valintoja oman hyvinvoinnin ylläpitämisessä (tai -pitämättömyydessä tässä tapauksessa...), joiden suhteen pitää nyt vaan ryhdistäytyä.


No, kyllähän sitä sanottavaa taas riitti, mutta eri asia sitten on, oliko tässä mitään asiaa :)
Mutta tarvitseeko aina ollakaan? 

Kivaa viikonloppua kaikille ja ensi viikon talvilomalaisille aurinkoa ja hyvää mieltä (samaa toki toivotan kaikille ei-lomalaisillekin) 💗

lauantai 16. helmikuuta 2019

MUST HAVE KOSMETIIKKATUOTTEET

En ole tainnut kirjoittaa kertaakaan kosmetiikasta! En usko, että kauhean säännöllisesti aiheesta tulevaisuudessakaan kirjoittelen, mutta idea postauksesta tuli mieleeni, kun tein tax free -ostoslistaa tulevan viikon Tukholman risteilyä silmällä pitäen. Jäin miettimään sitä, kuinka fiksautunut olen tiettyihin tuotteisiin, joista osa on ollut käytössä jo vuosikausia ja tulee varmaan olemaankin niin pitkään, kuin niitä tullaan valmistamaan.

Olen meikannut aina eli muistaakseni 14-vuotiaasta lähtien. Kun katson vanhoja koulukuvia, näen onnekseni sen, että meikkasin jo nuorena aika hillitysti ja "siististi". Syynä oli varmaan se, että äitini suhtautui positiivisesti meikkaamisen aloittamiseen ja opetti minulle tietyt perusjutut. En myöskään ollut millään tapaa kapinoiva nuori, joten mun ei tarvinnut osoittaa mitään räikeällä meikillä. Eri juttu on tietysti se, miltä 80-luvun muotimeikki (vihreä kajal ja ripsari sekä melkein valkoinen huulipuna...) nykyjään näyttävät, mutta en koskaan ollut "tuhruinen", jos tajuatte, mitä tarkoitan. Äiti osti myös alusta lähtien mulle hyvät ja laadukkaat tuotteet, mikä väkisinkin vaikuttaa lopputulokseen positiivisella tavalla.

Meikki on mulle vähän sama, kuin siistit vaatteet arkisin. Tunnen oloni huolitelluksi meikattuna, ihan samalla tavalla kuin silloin, kun päällä on jotain muuta kuin rötkyverkkarit ja kauhtunut T-paita. Opettajan on tärkeä tuntea olonsa hyväksi luokan edessä, muuten siellä estradilla saattaa tulla tukala olo. En usko, että oppilaat välttämättä edes huomaisivat, jos lampsisin luokan eteen meikittömänä, mutta itselläni olisi outo olo. Viikonloput ja lomat vietän kuitenkin ihan täysin meikittömänä. Joskus saatan laittaa vähän puuteria ja poskipunaa, mutta yleensä en meikkaa laisinkaan. Eli meikki ei ole mulle mikään itsetuntoasia sinällään. Mulle on ihan yks hailee, miltä näytän mennessäni viikonloppuna kauppaan, mutta toki esim. kaupunkilomilla tai nyt vaikka tulevan viikon risteilyllä meikkaan, koska haluan näyttää "omalta itseltäni". Tätä on muuten aika vaikea selittää esim. miehelle; "en meikkaa muita varten, mutta meikkaan kuitenkin lomallakin vaikkapa Helsinkiin mennessäni". Tajuatteko te mun pointin?

No joo, mutta asiaan. Aloitetaan näistä ihan must have -tuotteista:


Cliniquen kasvovesi ja kuorintavoide. Mulla on aina ollut hyvä ja "vahva" iho eli sellainen, että se kestää (ja tarvitsee) aika voimakkaita tuotteita puhdistukseen. Kaikenlaisia voiteita olen vuosien varrella käyttänyt Niveasta kalliisiin YSL:n voiteisiin, mutta nämä Cliniquen aika ärhäkät puhdistustuotteet ovat semmoisia, että ihoni alkaa äksyilemään, jos ei saa niitä säännöllisesti. Tuo kuorintavoide on suureksi pettymyksekseni paljon miedompi kuin takavuosina, mutta ajaa edelleen asiansa.

Nivean dödö on ainoa, jota olen edes kokeillut sen jälkeen, kun aloitin tämän käytön. En ole koskaan ollut taipuvainen hikoilemaan haisevasti, mutta en halua testata asiaa siirtymällä johonkin toiseen dödöön.

Nivean puhdistusgeeli on aivan ihana ja tykkään myös siitä, että se on niin edullinen. Kylmiä väreitä tosin aiheuttaa joka ilta se ajatus, että se on täynnä pieniä rakeita, jotka eivät voi olla muuta kuin muovia...  Työnnän kuitenkin tässä asiassa pääni puskaan ja yritän olla ajattelematta asiaa, koska en (muka) "tule toimeen" ilman noita pieniä muovihippusia... 😞

Biothermin Lait Corporel -vartalovoide 💓Jos pitäisi (Nivean dödön lisäksi) valita yksi, mistä en suostu luopumaan, se olisi tämä. Kasvoja olen rasvannut aina, mutta kroppa oli hunningolla vuosikausia, koska en vaan löytänyt sopivaa voidetta. Kaikki olivat liian paksuja, tönkköjä, eivät imeytyneet riittävän nopeasti ja jättivät inhottavan rasvaisen pinnan koko päiväksi. Biothermin voide imeytyy välittömästi, kosteuttaa kuitenkin erinomaisesti ja lisäksi siinä on ihanan kevyt sitruksinen tuoksu (joka ei kuitenkaan jää leijumaan ympärille tunti kausiksi). Tämä on just se tuote, mitä hamstraan aina tax free -myymälöistä, koska tuota pumppupulloa ei saa maista aina.

Tigin hiuslakka. Moni varmaan kadehtii paksuja hiuksiani, mutta ei kannattaisi. Kun hiuksia on tosi paljon ja ne ovat jäykät ja joka suuntaan sojottavat kiitos kolmen voimakkaan pyörteen, on tehokas ja hyvä hiuslakka ihan välttämätön tuote. En yleensä tykkää kauhean imelistä tuoksuista, mutta jostain syystä Tigin yliällöimelät hajut ovat mieleeni.

Hugo Bossin Deep Red -tuoksu. Olen tuoksuissakin tosi merkkiuskollinen ja vaikka mulla on tuon lisäksi pari muuta, mitä ihan silloin tällöin suihkautan iholleni, kuljen Deep Redissä kuitenkin 95% ajastani. Tuoksu on ihan täydellisesti minä, se oli rakkautta ensi suihkauksella joskus aikoinaan, enkä tiedä mitä tulen tekemään, jos tuo joskus lakkautetaan!

Seuraavassa kuvassa tämän hetken luottotuotteita, mutta kuitenkin sellaisia, jotka vaihdan, jos löydän jotain parempaa tai innostun muuten vaan vaihtamaan:


Kuten jo mainitsin, kasvojen ihoa olen hoitanut aina, mutta merkkejä olen vaihdellut. Clarinsin voiteet ovat yleensä olleet aika sopivia iholleni ja tällä hetkellä vaihtelen Hydra-Essentielin ja Beauty Flash Balmin välillä riippuen siitä, kuinka paljon kosteuttamista iho sillä hetkellä kaipaa. Ihoni ei ole kauhean kranttu, mutta näin vanhemmiten se toki muuttuu koko ajan haasteellisemmaksi. Odotan kesää ja aurinkoa sen takia, että päivetyn nätisti, eikä naama kaipaa sen jälkeen muuta kuin sipauksen kevyttä voidetta aamuin illoin.

YSL:n seerumi on todellinen luksustuote (bonuksena aivan ihana tuoksu ❤), jota en raaskisi ostaa normaalihintaisena. Tuo sattui silmään jossain 70% alennuksessa melkein kaksi vuotta sitten ja nappasin sen heti matkaan. En edes käytä sitä joka päivä, mutta se on edelleen ihan "tuoreen" oloinen (voiteethan vanhenevat siinä kuin elintarvikkeetkin) ja tuntuu aivan ihanalta iholla. Kyseiseen merkkiin törmäsin, kun ostin sen yhden ja ainoan kerran elämässäni 100 euron hintaisen YSL:n kasvovoiteen juuri tuosta sarjasta. Se oli silkkaa taivasta koko purkillinen, mutta vaikka mielelläni satsaankin itseeni, ei sata euroa ole sellainen hinta, jonka suostun maksamaan säännöllisesti. Varsinkaan kun se ei sitten kuitenkaan maagisesti nuorentanut ja tehnyt minua moninkerroin kauniimmaksi...


Meikkipuolella mulla ei ole oikeastaan kuin yksi jo vuosia käytössä ollut tuote eli Cliniquen High impact mascara. Käytän välillä muitakin ripsareita, mutta palaan tähän aina uudestaan ja uudestaan. Ripsarin "hyvyyshän" riippuu ihan siitä, millaiset ripset kenelläkin on ja mun ripsille tämä on just se passeli tuote. Heti sen jälkeen, kun olen taivuttanut ripseni, jotka ovat ihan yhtä jäykät ja itsepäiset kuin hiuksenikin! Tämä ei ole vedenkestävä ripsari, mutta silti poistan sen Lumenen vedenkestäville ripsareille tarkoitetulla puhdistusnesteellä, tykkään siitä, että se poistaa ihan kaiken värin ripsistä.

Meikkivoidetta levitän tosi tosi ohuen kerroksen (ja lopetan sen käytön heti, kun ihoni saa vähän aurinkoa ja muuttuu "normaalin" värikseksi). Cliniquen Even better on just sopivan kevyt ja huomaamaton meikkivoide.

Muuten olen meikeissä aika kaikkiruokainen, ostan aina uuden sen mukaan, mikä on tarjouksessa tai mitä haluan kokeilla. Luomivärin pitää olla mattaa, se on ehdoton juttu ja poskipunana käytän aurinkopuuterimaisia sävyjä. Huulipunaa en käytä nykyjään juuri koskaan, en ole löytänyt merkkiä, joka ei koko päivän puhumisen jäljiltä paakkuuntuisi johonkin kohtaan. Ja jostain syystä huulipuna tekee mulle liian laitetun olon siellä luokan edessä - pukeudun kuitenkin yleensä farkkuihin ja neuleeseen eli aika rennosti, niin huulipunan kanssa tunnen sitten oloni turhan meikatuksi.

Se, mikä tässä nyt selvästi huutaa puutettaan, on silmänympärysvoide ja peiteväri!! Mulla on ihan älyttömän tummat silmänaluset ihan luonnostaan, jotka varsinkin väsyneenä tummuvat vielä entisestään. Jos olen syönyt (tai juonut) väärin, niin näytän siltä, että olisin saanut nyrkistä ja nyt vanhemmiten silmänaluset alkavat myös herkästi muodostaa ikävää pussia. Niitä siis pitäisi hoitaa ihan supertehokkaasti, mutta olen niin turhautunut kaikkiin silmänympärysvoiteisiin: en huomaa niiden käytön kanssa yhtään mitään eroa siihen tilanteeseen, että jätän ne (sairaan kalliit tipat) levittämättä. Sama juttu peitevärien suhteen, mikään ei toimi. Ei siis yhtään mikään! Toki ne tummat alueet saisi maalattua umpeen jollain tehopakkelilla, mutta se on melkoisessa ristiriidassa muuten aika kevyen meikkini kanssa. Olenkin ajatellut mennä jonkun taitavan meikkaajan oppiin, koska ongelma vaan pahenee iän myötä. Tai sitten pitää vaan luovuttaa ja näyttää hakatulta joka päivä? 😂

Loppuun vielä tärkeimmät jutut. Pesen meikit pois joka ilta. Siis ihan aina. Tein näin myös nuorempana. Vaikka olisin miten myöhään kömpinyt kotiin baari-iltaa viettämästä, en koskaan mennyt meikit päällä sänkyyn. Toinen on hyvät geenit, mitä ei valitettavasti saa ostettua kaupasta. Äidilläni on edelleen 74-vuotiaana jumalaisen hyvä iho ja onnekseni olen perinyt edes osan siitä häneltä. Kaupan päälle tosin tulivat nuo tummat silmänaluset, mutta hei, kaikkea ei voi saada! Ja vielä viimeisenä, ravinnon kautta saatavat hyvät rasvat. Vaikka ihoni on aina ollut hyvä, on se viimeisen kuuden vuoden aikana, kun olen säännöllisesti syönyt avocadoa ja cashew-pähkinöitä, ollut entistä parempi. Tai sanotaanko nyt näin, että ainakaan iho ei ole vanhentunut niin nopeasti ja rankasti, kuin se olisi voinut.


Tärkeintä on kuitenkin loppujen lopuksi se, että tykkää siitä tyypistä, joka sua peilistä katsoo takaisin. Mä en todellakaan ole mikään klassinen kaunotar tai täydellinen mistään kohdasta. Mulla on arpi kasvoissa, jota en edes muista (enkä siis myöskään meikkaa piiloon), koska se on ollut mulla aina. Löydän kasvoistani koko ajan lisää ikääntymisen merkkejä. Silti mä kuitenkin aika usein jään tuijottamaan itseäni peilistä ja mietin, että no joo, ihan ok. Mikään voide tai meikki ei poista niitä "ongelmia", joita mulla on, mutta ei tarvitsekaan. En haluaisi olla kukaan muu tai kenenkään muun näköinen, koska se en olisi minä! Ja vaikka oma naama joskus nyppiikin, sitä ei kuitenkaan voi muuttaa, joten miksi käyttää aikaa ja energiaa semmoisen asian murehtimiseen, mille ei voi mitään?

Onko sulla jotain ihan ehdotonta must have -kosmetiikkaa? 
Oliko näissä sulle tuttuja tuotteita? 
Olisiko vinkkejä noihin mun pahoihin tummiin silmänalusiin...?

Mahtavaa viikonlopun jatkoa kaikille ja hyvää talvilomaa niille, joilla se nyt alkaa 💗

keskiviikko 13. helmikuuta 2019

HÄSTÄG UUNIFETAPASTA

No pakkohan sitä oli kokeilla, uutta somehittipastaa. Miten ne muuten ovatkin aina pastoja; oli avocadopasta, panopasta ja nyt sitten tämä uunifetapasta. Mä lämpenen aina suht hitaasti kaikkiin tämmöisiin some-hitteihin, avocadopastaakin tein ekaa kertaa vasta pari vuotta sen nostattaman kohun jälkeen ja panopasta on jäänyt kokeilematta kokonaan, koska en oikein tajua mistä siinä kouhkattiin (lihapullia ja pastaa... ööö...?). No joo. Liemessä-blogi on aivan ihana aarreaitta, enkä ole koskaan pettynyt sieltä löytämiini ohjeisiin. Ja kyllähän tämän ohjeen luettuaan (ja kuvat nähtyään) tajusi heti, että tämän täytyy olla hyvää. Ja niin se olikin! Ja lisäksi ihan täydellinen arkiruoka, koska sen valmistaminen on helppoa (uuni hoitaa suurimman osan hommasta) ja suht nopeaa.


Tein ihan ohjeen mukaan, kerrankin. Terttutomaattien kypsyys ja laatu nyt ovat talvella mitä ovat, kesän kypsyttämistä tomaateista tästä tulee taatusti vielä parempaa. Ohje löytyy tuolta linkkien takaa, mutta jos et jaksa klikkailla niitä, niin tässä, ole hyvä! (Alkuperäiset kuvat kyllä kannattaa käydä katsomassa, mun kuvat eivät anna oikeutta tälle ruualle.)

Liemessä-blogin uunifetapasta

250 g hyvälaatuista pastaa 
200 g fetajuustoa (Pirkan Parhaat on tosi hyvää)
reilusti oliiviöljyä (ohjeessa 1 dl, mutta käytin varmaan vähän enemmän)
1/2 punainen chilipalko
1 iso rasia (terttu)kirsikkatomaatteja
pippuria myllystä
ripaus suolaa
basilikaa tarjoiluun

Lorauta uunivuoan pohjalle tilkka oliiviöljyä. Laita feta kokonaisena vuokaan. Pilko chili ja laita fetan päälle. Lorauta päälle reippaasti oliiviöljyä. Laita kirsikkatomaatit vuokaan ja pyöräytä oliiviöljyssä. Rouhi päälle mustapippuria ja viimeistele ripauksella suolaa.

Paista uunin keskiosassa 200-asteessa 15 minuuttia. Nosta lämpö 225-asteeseen ja käännä uuni grillivastukselle. Nosta vuoka uunin ylätasoon ja paista vielä noin 10 minuuttia. 
Huom! Tarkkaile paahtumista. Paistoaika riippuu uunista.

Keitä pasta ohjeen mukaan. Jos käytät oksallisia kirsikkatomaatteja, poista oksat ja kannat. Riko uunifetaa hieman ja sekoita koko uunivuoallinen pastan joukkoon. Tarjoile basilikan kera.

Itse tein feta-tomaatti -osuuden pienemmässä vuoassa, koska pelkäsin, että isossa olisi liikaa tilaa ja öljy pääsisi palamaan. Kun feta oli valmis, laitoin isomman vuoan kuumaan uuniin lämenemään siksi aikaa, kun irrottelin oksat tomaateista (varo, sormet palaa helposti!). Lopuksi kippasin fetan ja tomaatit isoon kuumaan astiaan, muussasin ne, kaadoin pastan päälle ja sekoitin. Tällä konstilla ruoka pysyi kuumana tarjoiluun asti.


Ensi kerralla laitan mukaan vielä reilusti valkosipulinkynsiä, mutta muuten tämä resepti ei mielestäni kaipaa lisätuunausta laisinkaan!


Oletko sinä jo ehtinyt testata tämän somehitin?