perjantai 15. marraskuuta 2019

TANSSII TÄHTIEN KANSSA

Todellisuudessa tämän postauksen otsikon pitäisi olla Tanssii kankien kanssa, mutta en halunnut aloittaa dissaamalla meitä. Mainitsin joskus aikaisemmin, että olen aloittanut tänä syksynä uuden harrastuksen. Kyseessä on tanssikurssi, jolla käyn mieheni kanssa!!! Jos mulle olisi joku sanonut 15 vuotta sitten (jolloin olin siis vielä stadilainen trendisinkku, joka asui Helsingin keskustassa, osti ruokansa Stockan Herkusta ja kävi Yrjönkadun uimahallissa uimassa), että joskus tulen osallistumaan mieheni kanssa pikkukaupungin kansalaisopiston lavatanssikurssille, olisin nauranut niin paljon, että pallea olisi varmaan revennyt. Ja siellä sitä nyt kuulkaa vedetään kerran viikossa!

Mutta palataan ajassa taaksepäin. Mieheni on jo monen vuoden ajan ehdottanut aina välillä, että lähtisimme tanssikurssille. Naureskelin tälle aina iloisesti, koska oikeasti ajattelin, että kyseessä on ihan huumorimielessä heitetty juttu. Ehdotus tuli yleensä aina niiden harvojen kertojen jälkeen, kun olimme "joutuneet" tanssimaan yhdessä ja joka kerta todenneet, että ei tässä mitään parketin tähtipareja olla. Mua ei asia ole koskaan häirinnyt, koska mun mielestä tanssimisen pitää olla a) kivaa ja b) mennä ihan fiilispohjalla. Varsinkin juhlissahan sitä yleensä aina on kivaa ja parin viinilasin jälkeen pidän itseäni aina melkoisena jenniferlopezina... (tähän semmoinen facepalm). Ja miehen kanssa mennessä voi vaan nojailla toiseen, hytkyä edestakas ja vähän vaikka salaa pussailla. Mutta ei, kävi ilmi, että mieheni haluaa meidän osaavan ihan oikeasti tanssia!! Siis meidän, kahden maailman jäykimmän ja epärytmikkäimmän tyypin, joilla on yhteensä neljä vasenta jalkaa. Huhhuh!


Kun olin tajunnut hänen olevan ihan tosissaan, pelasin semmoista viivytystaistelua vielä pari vuotta, mutta sitten viime kesänä aloin miettimään, että itse asiassa se voisi olla kiva yhteinen harrastus. Lapsi on sen ikäinen, että pärjää hyvin illalla itsekseen ja on ihan onnessaan, kun me molemmat häivytään. Ja että voisihan se olla ehkä ihan kiva joskus osata tanssia yhdessä muutakin kuin sitä teinidiskossa opittua nojailua. Ja että koska jätin tietoisesti tänä syksynä kaikki jumpat pois, niin ehkä ton tanssin voisi ottaa vähän niin kuin treeninäkin.

Ja kyllä, se käy ihan treenistä! Sen lisäksi, että siellä valuu jatkuva tuskan hiki, saa siellä kyllä ihan treenihienkin pintaan. Ja hauskan kautta, mikä on ollut tämän syksyn paras anti. Me ollaan edelleen ihan sysisurkeita, eikä koskaan tulla kehittymään semmoiseksi sulavasti vetäväksi pariksi, joita joskus näkee tanssilattioilla. Mutta meillä on ihan älyttömän kivaa yhdessä, vaikka meitä kyllä katsotaan vähän pahalla silmällä aina kun me keskenämme hörötellään, koska kaikki muut - ja opettajat myös - siellä ottaa homman jotenkin ihan älyttömän vakavasti. Me ei myöskään suostuta vaihtamaan paria, vaan roikutaan sitkeästi kiinni toisistamme. Tokaisin ensimmäisellä tunnilla, kun tuli parinvaihtokäsky, että minä haluan oppia tanssimaan tämän miehen kanssa, en muiden kanssa. Heh!

Ja sitten on vielä se, että mussa on jotain vikaa. Hahhaaaaahhhaaaaa!! Siis ihan oikeasti, mulle toinen opettajista tokaisi yhdessä vaiheessa, kun oltiin tahkottu yhtä (ihan tyhmää) käännöstä ties miten pitkään, että sussa taitaa olla jotain vikaa. Onneksi en ole mikään tosikko, vaan nauratti pelkästään. Koska mulla oikeasti on joku semmoinen "vika" (seison molempien jalkojen ulkosyrjällä), että en vaan saa niitä käännöksiä sujumaan silleen, kuin niiden pitäisi. Mutta ihan sama, me jätetään ne tekemättä heti, kun päästään tanssimaan niin, että opettajat ei ole katsomassa!


Mutta ihan rehellisesti - on tämä ollut myös melkoista tuskaa koko syksyn ajan. Valssi on ihan kamalaa, Fox menee jotenkuten (kun sen yhden käännöksen jättää välistä). Bugi me missattiin (luojan kiitos!!) mun sairastamisen takia. Se musiikki, mitä siellä soitetaan ärsyttää ihan kamalasti, se on koko ajan kotimaista lavatanssi-musaa - arrrgh, en kestä. Kliimaksi ärsytyksessä tuli viime kerralla, kun aloitettiin rumban harjoittelu. Mä olen sielultani ihan lattarityttö, mitä tulee niin musiikkiin, kuin tanssimiseenkin ja rumba tuntui ensimmäiseltä tanssilta, josta oikeasti tulee tosi kiva fiilis. Ja me jopa myös opittiin perusjutut aika nopeasti ja tanssiminen tuntui kivalta. (Miehen sanoin kyse on ihan mahtavasta seksitanssista, joten ei ihme, että meni oppi perille niin nopeasti :D) Mutta se musiikki, voi apua!!! Se sama hiton lavatanssibändi nauhalta uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, meinasin 50 minuutin kohdalla jo ruveta kirkumaan!!

Mutta sitten. Tultiin kotiin, kaadettiin lasilliset viiniä, etsittiin YouTubesta oikeaa musiikkia ja näytettiin pojalle sukkasiltaan eteisen lattialla, miten äiti ja iskä vetää rumbaa. 
Hetken tunsin ihan oikeasti tanssivani ❤

https://www.youtube.com/watch?v=Ms6zorYt2I0 

Iloista viikonloppua kaikille! Ota pari tanssiaskelta ja rentoudu ❤


torstai 14. marraskuuta 2019

AINAKIN KOLMEN PÄIVÄN RUUAT MUUTAMASSA TUNNISSA

Tykkään tehdä monta ruokaa kerralla. Tykkään ihan jo siitä pidempään kokkaamisesta (silloin, kun on aikaa) ja varsinkin siitä, että kiireisinä päivinä itse tehty ruoka on valmiina jääkaapissa tai pakastimessa. Tällä kertaa kokkailin lauantai-iltana, mikä on vähän harvinaisempaa (lauantai on yleensä lörsöpäivä), koska tällä kertaa tiesin sunnuntain olevan isänpäivän takia sen verran härdellipäivä (kaikki lapset ja lapsenlapset paikalla samaan aikaan...), että en jaksaisi heidän lähdettyään tehdä enää yhtään mitään. Tällainen monta ruokaa kerralla sopii hyvin joko sunnuntain puuhasteluksi tai voit myös tehdä tämän esim. torstaina, jos haluat viikonlopun olevan kokkausvapaata aikaa. Meillä alkuviikko on pitkien päivien ja harrastusten takia sellaista aikaa, että ruuan on oltava valmiina, jos meinaa itse tehtyä syödä, joten teen tämän yleensä sunnuntaina.

Otsikko on melko epämääräinen. Oli tarkoitus ajastaa tämä homma ihan minuutin tarkkuudella, mutta iltaan sattui kaikenlaista muutakin; keittiön kaappien järjestelyä, pojan Formula-pelin kisan seuraamista, isän kanssa puhumista puhelimessa ja mitä lie kaikkea muutakin häsläämistä. Arvioin, että jos olisin tehnyt tehokkaasti ilman häiriöitä, olisin ehtinyt kaiken kahdessa tunnissa, nyt aikaa meni noin kolme tuntia. Ainakin kolmen päivän ruuat viittaa siihen, että luonnollisesti syöjien määrä vaikuttaa siihen, kuinka pitkään nämä ruuat pitävät mahan täytenä. Toisaalta, jos perhe on pieni, kuten meillä, ruuan määrän voi vaikka tuplata ilman, että aikaa menee kauhean paljoa enempää ja pakastaa ison määrän sapuskaa seuraaville viikoille. Näistä määristä riitti myös mulle eväiksi.








Nyt ei ole tiedossa reseptejä, vaan keskityn siihen, miten opit olemaan tehokas keittiössä. Kaiken aa ja oo on aina suunnitteleminen! Mieti etukäteen, mitä meinaat tehdä, lue kaikki reseptit läpi, kasaa tarvikkeet työtasolle. Siivoa keittiön vanhat sotkut pois, jotta voit siivota koko ajan ruokaa tehdessäsi; näin lopussa sinua ei odota kauhea kaaos, jonka selättämiseen menee puoli tuntia.


Tällä kertaa tein broileripullien reseptin mukaan matalan murekkeen uunivuuassa, uunijuureksia, itse tehdyssä tomaattikastikkeessa haudutettuja Boltseja ja makkarakeittoa. Heh, juuri kun pääsin edellisessä postauksessa kehumaan, kuinka lihan syönti on jäänyt lähes kokonaan, alkoi tekemään mieli makkarakeittoa. Mutta kuten kaikissa mukahauskoissa lähteissä todetaan: lenkkimakkara ei ole lihaa, vaan vihannes! Viikolla pitää enää keittää perunoita kanamurekkeen kanssa (poika ei tykkää palsternakasta) ja jotain pastaa Boltsien kanssa.

Tämän ruokarupeaman järkevä järjestys menee seuraavalla tavalla.

  1. Lue reseptit läpi ja mieti, mitä olet tekemässä ja missä järjestyksessä.
  2. Siivoa keittiö niin, että kaikki tasot ja keittiöallas ovat tyhjät ja puhtaat.
  3. Kerää ainekset tasolle ja ota työvälineet valmiiksi.
  4. Pilko sipulit ja kuullota ne kypsiksi kattilassa, jossa meinaat tehdä tomaattikastikkeen.
  5. Ota puolet sipuleista pois kattilasta (kanamureketta varten) ja tee tomaattikastike. Jätä porisemaan hellalle.
  6. Pilko uunijuurekset ja samalla makkarakeiton juurekset ja perunat valmiiksi. Laita uunijuurekset uuniin.
  7. Sekoita broileripullataikina ja taputtele se voideltuun uunivuokaan.
  8. Kun juurekset ovat valmiit, laita broilerimureke uuniin.
  9. Laita Boltsit tomaattikastikkeen joukkoon ja anna porista hiljaisella lämmöllä vielä hetki.
  10. Pilko keiton makkarat, käristä ne kattilassa ja siirrä kulhoon odottamaan. Laita keiton perunat ja juurekset kiehumaan, lisää makkarat loppuvaiheessa.
Tästä puuttuu luonnollisesti monta kohtaa. Muista käydä hämmentämässä tomaattikastiketta aina välillä, kurkkaa uuniin, että juurekset eivät pala. Siivoa käytetyt työvälineet joka välissä, jotta lopussa keittiössä ei odota kaaos. Ja niin edelleen.


En ole ihan varma, kuinka tarkkoja ohjeita te kaipaatte. Kuulisin tosi mielelläni kommentteja; voisin mielelläni kirjoittaa ihan vaihe vaiheelta -ohjeita, jos niille on tarvetta. Koska itselleni nämä kaikki ovat niin itsestään selviä juttuja, koen niitä kirjoittaessani, että aliarvioin teitä lukijoita - mutta voihan oikeasti olla niin (ja varmaan tosi usein onkin), että nämä eivät ole sulle itsestäänselvyyksiä. Kerrothan siis, jos kaipaat vielä tarkempia ohjeita!



Mulla on semmoinen haave, että kirjoittaisin tämmöisen kolme ruokaa kerralla - tyyppisen keittokirjan. Iskee vaan välillä epäusko, että kaipaako kukaan tämän tyyppisiä ohjeita. Tähänkin olisi kiva kuulla kommentteja - ostaisitko tällaisen keittokirjan? Vai oletko ihan että "daa, kyllähän kaikki nyt ton osaa"?

perjantai 8. marraskuuta 2019

TERVEISIÄ MUSTASTA AUKOSTA JA MUITA KUULUMISIA

Pitkästä aikaa perjantaipostaus! Ja itse asiassa pitkästä aikaa postaus ylipäätään. Tämä syksy on ollut todellinen musta aukko kaiken mahdollisen suhteen; tuntuu, että kaikki aika ja normaali elämä on sujahtanut siihen ja minä olen ihmeissäni seissyt aukon reunalla ja koittanut kurkkia, että missä mun elämä oikein on. Mulla on tänä vuonna vähän enemmän töitä kuin aikaisempina vuosina, mikä tietää pidempiä päiviä, enemmän iltahommia ja uuden suunnittelua. Koulussa kirjoitetaan uutta opetussuunnitelmaa ja tehdään muutenkin kaikenlaista turhaa uudistamista ja säätämistä. Viikon kolme ekaa päivää on pitkiä koulussa ja niiden päälle joka ilta on joku oma ja/tai lapsen harrastus. Viikonloppuisinkin on ollut poikkeuksellisen paljon kaikenlaista sälää ja ohjelmaa. Kirsikkana kakun päällä loman jälkeinen sairaslomaviikko, joka vei voimat ihan totaalisesti, mutta myös sotki heiveröisesti alkusyksyn aikana kasassa pysyneet rutiinit ja normaalin arjen.







Olin ihan hölmistynyt viikko sitten, kun tajusin, että on jo marraskuu. Siis häh? Just äskenhän koulu alkoi ja nyt yhtäkkiä kaupassa myydään jo joulukalentereita! Blogin pariin olen ehtinyt ihan hävyttömän vähän tänä syksynä, eikä siis kyse ole nyt siitä, että täällä jotenkin pitäisi olla, vaan kun haluaisin kirjoittaa paljon paljon enemmän. En ole juurikaan ehtinyt edes muidenkaan blogeja käydä kommentoimassa ja mietin välillä, että mahtaakohan kukaan enää edes muistaa mua! Täällä sitä kuitenkin ollaan edelleen. En ole lupaamassa tiheämpää postaustahtia ihan vielä, mutta muutaman viikon kuluttua alkaa mun vuoden helppo jakso, jospa silloin ehtisin kirjoitella enemmän.


Ja tietenkin niin, että mitä vähemmän kirjoittaa, sitä vaikeampaa se on. Pitkään olen jo halunnut tarttua Annukan blogissa olleeseen kivaan blogihaasteeseen, jonka kautta pääsen vähän päivittämään kuulumisia ja tämän hetken ajatuksia teille - ja myös itsellenikin. Tuntuu, että se musta aukko on välillä imaissut sisäänsä myös mun ajatukset, enkä ole pitkään aikaan jutellut edes itseni kanssa.

Mitä puen mieluiten päälleni juuri nyt?

Kuljen aika lailla päivästä päivään saman tyyppisissä vaatteissa: mustat farkut ja joku paitis tai neule. Tällä viikolla ostin pitkästä aikaa siniset farkut, en muista milloin olisin viimeksi käyttänyt farkkuja töissä (mulla on semmoiset rötkyt kesäfarkut, niitä ei lasketa). Sain päähäni alkusyksystä, että haluan pukeutua mustaan pooloneuleeseen, tumman sinisiin farkkuihin ja mustiin korkkarinilkkureihin. Poolo ja nilkkurit löytyivät vanhastaan, mutta tällä lantiolla ja reisillä housujen etsiminen on aina varsinainen tuskien taival. Olin valmis maksamaan niistä jopa vähän enemmän, mutta sopivat löytyivät onneksi kohtuuhintaan Lindexistä. Olen niistä (ja siitä asusta) ihan tosi innoissani tällä hetkellä.

Kotona olen aina samoissa kulahtaneissa trikoissa, collegepaidassa ja villasukissa. Ja huom! aina ilman tissiliivejä, ne riisun heti takin jälkeen (siis jopa ennen kenkiä)


Asioita, jotka haluaisin hankkia

Tästä kohdasta saisi tietenkin ihan tolkuttoman pitkän, jos lähtisi listaamaan kaikkea kivaa... Koitan kuitenkin pitää tämän postauksen suht lyhyenä ja keskittyä vain ihan arkisiin ja konkreettisiin juttuihin. Ne farkut tuli siis hankittua, se oli semmoinen pikkujuttu, mikä oli pitkään mielessä. Vähän isompi on pihaan ja talon (ja autotallin) viimeistelyyn liittyviä juttuja. Asioita, jotka ovat olleet kesken jo useamman vuoden ajan, mutta jotka olen joka kevät lykännyt prioriteettilistan (lue: budjetti) loppupäähän, koska jotain kivampaa on aina tullut eteen. Nyt kuitenkin viime kesänä ja tänä syksynä tajusin, että noin viimeistelemättömät asiat kaihertaa mua ihan älyttömästi ja että haluan, että ne tehdään loppuun ensi kesänä. Hankintalistalla on siis kauhea määrä puutavaraa ja melkoinen kasa kiviä ja nämä edellyttää rahan säästämistä. Vaikka sitten jäisi ensi kesänä lomareissu tekemättä, niin nyt säästän näihin talven aikana ja pistän miehen hommiin, kunhan lumet on sulaneet!


Asioita, joista pidän erityisen paljon juurin nyt

Olen tosi iloinen siitä, että lihaton lokakuu onnistui niinkin hyvin ja punaisen lihan syönti on jäänyt lähes kokonaan. Kanaan olemme palanneet maltillisesti, mutta punaista lihaa olen syönyt viimeisten viikkojen aikana vain kaksi kertaa: kerran "sorruin" lokakuun aikana ja viime perjantaina söin ravintolassa burgerin. Kumpikaan kerta ei tuottanut minkäänlaista mielihyvää, joten veikkaan pysyväni tällä tiellä ihan helposti.

Lokakuun aikana löysin Boltsit, ihan superhyviä, suosittelen! 

Ihan älyttömän paljon tykkään siitä, että meidän 12-vuotias poikamme on innostunut ruuanlaitosta. Aina hän on puuhaillut kanssani keittiössä, mutta nyt tällä viikolla aloitettiin "tehokokkikoulu"; hän tekee ruuan kerran viikossa ihan itse, minä pelkästään katson vierestä ja neuvon. On mahtava huomata, että pojalla on intohimoa kokkaamiseen ja selkeästi myös "kykyjä" eli hän ymmärtää ja oivaltaa, mistä rakkaudella kokkaamisessa on kyse. Sukupolvien ketju ei näytä katkeavan: se alkoi isäni isoäidistä, jatkui isän äidin ja isän kautta minuun ja siirtyy nyt lapselleni ❤

Hyrisen onnesta lukiessani Saku Tuomisen kirjaa Kaikki mitä olen oppinut hyvästä ruuasta. Luen sitä aina pari sivua kerrallaan aamupalaa syödessäni. Okei, tänään myöhästyin töistä 5 minuuttia, koska luin vähän enemmän kuin pari sivua...

Asioita, joista en pidä tällä hetkellä

Niin kliseistä kuin se onkin marraskuussa sanoa, niin en kyllä yhtään pidä tästä pimeydestä. Tai kestäisin vielä pimeyden, jos saisin vain hyggeillä sohvan nurkassa, mutta en kestä tuota pimeässä ajamista. Mun työmatka on reilut 20 km, josta suurin osa pimeillä teillä. Siihen yhdistettynä liukkaat kelit, niin stressipiikki nousee väkisinkin kaksi kertaa päivässä. Tänään viimeksi huomasin, että kotiin tullessani koko kroppa oli inhottavan jännitystilan kourissa (tänään oli ihan superliukasta).

En välitä miettiä tähän enempää kohtia. Niitä kyllä varmaan keksisi ihan helpostikin, mutta näin perjantain kunniaksi yritän toteuttaa jonkinlaista positiivisen ajattelun ideologiaa.


Asioita, joita olen oppinut viime aikoina

Syksyn aikana olen täydentänyt osaamistani ammatillisella puolella ja päivittänyt tietojani geenitekniikan suhteen. Osaan nyt esim. vihdoin selittää ymmärrettävästi oppilaille, mistä CRISPR-tekniikassa on kyse.

Olen kantapään kautta oppinut, kuinka tärkeää terveenä pysyminen on. Okei, sen kurkkupaiseen saamiseen en varsinaisesti vaikuttanut itse, mutta jotenkin tommoinen kunnon sairastaminen taas muistutti siitä, kuinka tärkeää yleisen vastustuskyvyn ylläpitäminen on. Olen lisännyt entisestään vihreiden ja kaiken muun tuoreen syömistä, nukkunut paljon, nauttinut happea säännöllisesti ja nappaillut myös lisäravinteita enemmän kuin normaalisti. Oli pelottavaa olla niin kipeä! 




Asioita, joita en osaa vieläkään yrityksistä huolimatta

En edelleenkään osaa viikosta toiseen laatia viikkoruokalistaa ja käyttää kauppakassipalvelua. Aina pari viikkoa onnistun, mutta sitten se jotenkin repsahtaa. Mikä on ihan tyhmää ja outoa, koska molemmat helpottavat elämää niin paljon! Miksi sitä tieten tahtoen tekee elämästään hankalampaa?

En myöskään edelleenkään osaa pysyä aikataulussa opettamisen suhteen. Niin monet aiheet meillä on vaan niin mielenkiintoisia, että tempaudun puhumaan niistä liian pitkään ja joka kerta jakson loppupuolella olen ihan helisemässä, kun pitää kiriä kiinni kauhea määrä asiaa lyhyessä ajassa.

Tässä on vähän sama juttu, kuin tuossa hankintakohdassa, kyllähän tähän keksisi vaikka mitä. Pitäisi osata vaikka mitä, mutta menee vähän negailun puolelle, jos näitä miettii.

 


Asioita, jotka haluaisin osata juuri nyt 

No, katso edellinen kohta :D

Se, mikä olisi ihan todella mahtavaa osata (onko tässä varsinaisesti kyse osaamisesta, en ole ihan varma...) olisi se, että heräisi aamuisin puoli tuntia aikaisemmin ja tekisi lyhyen jooga/venyttely/jumppa -tuokion. Kuinka paljon energiaa ja voimaa päivään siitä saakaan! Olen lähiaikoina yrittänyt parina aamuna, mutta kun kello soi klo 5, niin jumppaaminen on kyllä ihan vihoviimeinen ajatus sillä hetkellä. Olen kuitenkin optimistisesti laittanut tämän tän talven to do -listalle...

Asioita, jotka minun pitää tehdä vielä tänään

Aah, onneksi on perjantai, eikä ole mitään varsinaisia (tylsiä) velvoitteita. Meikit pitää pestä pois ja sitten vääntää perjantaipizza pojan kanssa. Viinipullon ehdin jo avaamaan, joten sekin "velvoite" on jo hoidettu pois alta :D


Asioita, jotka saavat minut rentoutumaan tällä hetkellä 

No just tällä hetkellä tämä kirjoittaminen ja edellä mainittu viinipullo! Perjantai ja viikonloppu (vaikka tälläkin viikolla kalenterissa on ohjelmaa molemmille päiville). En ole kauhean hyvin pystynyt rentoutumaan tämän syksyn aikana, joten kovasti odotan seuraavaa jaksoa, jonka aikana elämän pitäisi vähän helpottaa.

 
Asioita, joita tein menneellä viikolla

Suhasin alkuviikon ympäriinsä. Kävin kahtena päivänä yliopistolla oppilaiden kanssa, mikä sotki jo valmiiksi sekaisin olevaa aikataulua entisestään, mutta oli kyllä tosi mielenkiintoista. Ostin ne ihanat farkut. Opetin pojalle ruuanlaittoa. Kiroilin liukkaita ajokelejä. Nauroin pissat housuissa oppilaiden kanssa, kun mokasin tunnilla. Odotin perjantaita ja sitä, että ehdin kirjoittaa blogia pitkästä aikaa.


Asioita, joita odotan innolla lähitulevaisuudessa

Miten määritellään lähitulevaisuus? Odotan innolla seuraavaa, helpompaa jaksoa. Toisaalta odotan ensi kesää ja paria juttua, mitä olen keksinyt sinne (mm. kotimaan matkailua). Olen alkanut myös kypsyttelemään ajatusta siitä, että jäisin opintovapaalle parin jakson ajaksi lukuvuonna 2021-22. Siihen on kuitenkin vielä niin pitkä aika, että en oikein osaa ajatella niin pitkälle. Ihan lähilähitulevaisuudessa odotan huomisaamua, kun meinaan nukkua niin pitkään, kuin huvittaa.

Tämmöisiä. Postauksen kuvat ovat hajanaisia otoksia Rooman reissulta. Näihin olisin ihan jokaiseen kohtaan keksinyt vielä vaikka mitä muuta kirjoitettavaa, mutta koitin tehdä tämän postauksen yhden pysähdyksen taktiikalla ja saada tekstin ulos tänään. Nyt on aika mennä pesemään meikit ja sitten aloittaa pizzan tekeminen. Meillä on aina vakkarireseptit: poika haluaa kinkku-pepperoni -täytteet, mies ja minä syödään vege-pizza, jossa yleensä sipulia, paprikaa, aurinkokuivattua tomaattia, purkkikanttarelleja, kapriksia ja ehkä oliiveja.

Loppukevennyksennä vielä selitys kuvamuodossa siitä, miksi täällä näkyy niin harvoin kuvia musta. Olen ihan tolkuttoman huono kameran edessä; ihan sama ottaako joku muu sen kuvan vai minä itse. Roomassa päätin yksi ilta ottaa klassisen peiliselfien hotellin aulabaarin vessassa. Kun neljännen kuvan kohdalla olin tajunnut, mihin suuntaan pitää katsoa (ja muistanut myös hymyillä), tajusin jälkikäteen, että kuvassa näkyy vessan avonainen ovi vessanpyttyineen... Huoh!











Mahtavaa viikonloppua kaikille! Mitä sulle kuuluu just nyt?

 

lauantai 26. lokakuuta 2019

NEXT STOP: BACK TO NORMAL!

Pikainen lauantai-illan moi täältä sairastuvalta - tai onneksi jo sen ulkopuolelta! Sitten viime kuulumisten elämä on ollut melkoista vuoristorataa. Sain kokeet ja ylppärit korjattua ilman totaalista romahtamista (venytin aikataulua ihan pikkaisen, koska en suostunut tinkimään riittävistä yöunista). Tämän jälkeen käväisin Tukholmassa lapsen kanssa ja matkalla koettiin tunteisiin mennyt kohtaaminen lapsen fanittaman Lukas Leonin kanssa. Hieno nuori mies, huomioi lapsen ihan uskomattomalla tavalla. Ihan turhaan noita räppäreitä mollataan ❤ Heti tämän jälkeen lähdettiin koko perhe neljäksi päiväksi Roomaan, matka onnistui kaikilla mahdollisilla tavoilla ihan täydellisesti. Ainoa miinus oli se, että minä sairastuin ja kyse ei ollutkaan ihan tavallisesta flunssasta, vaan päädyin kotiin palattuamme poliklinikalle operaatioon, joka oli kamalin ikinä. Kyseessä oli kurkkupaise, joka piti puhkaista - ei kivaa, voin kertoa!!! Olen ollut nyt viikon sairaslomalla ja kerrankin niin, etten hetkeäkään kyseenalaistanut näin pitkää lomaa (en ole koskaan ollut paria päivää pidempää sairaslomalla, koska "kyllähän nyt pitää mennä takaisin töihin, koska olen korvaamaton"...), vaan ihan suosiolla makasin koko viikon sängyssä potemassa.

Tänään on ekaa kertaa ihan täysin terve olo ja voi että, miten sitä voikin olla onnellinen, että saa mennä takaisin töihin!!! Olen tosi harvoin sairaana, varsinkaan ihan kunnolla sairaana, joten oma normaali elämä tuntuu kyllä ihan mahtavalta ajatukselta tässä vaiheessa. Tekisi mieli kirjoittaa nyt vaikka mitä Roomasta, Rooman ruuista ja kaikesta muustakin (esim. lihaton lokakuu on onnistunut hienosti), mutta otan suosiolla vielä ihan iisisti ja pötkähdän takaisin vaaka-asentoon ja alan katsomaan miehen kanssa Netflixiltä sarjaa. Mutta hei, täällä siis ollaan edelleen. Palataan asiaan, kunhan olen ihan täysin normalisoitunut.



Kuten otsikossakin todetaan: next stop, back to normal!

torstai 3. lokakuuta 2019

LIHATON LOKAKUU, pari ruokavinkkiä

Meninpä sitten taas lupaamaan edellisessä postauksessa mahdottomuuksia; mulla ei ole mitään mahdollisuutta tehdä ekasta (eikä varmaan tokastakaan) vegeviikosta mitään ruokapäiväkirjaa. Meneillään on vuoden hektisimmät viikot: sairas määrä (siis tänä vuonna todellakin järkyttävän paljon) yo-vastauksia korjattavana, samaan aikaan myös ekan jakson kokeet ja kurssityöt. Omat ja lapsen harrastukset, syysvaatteiden ostaminen, sukulaislasten synttärit jne.jne. Jossain välissä olisi kiva levätäkin, mutta se taitaa kyllä jäädä syyslomalle. Lihattomasta olen kyllä saanut pidettyä kiinni, mutta eka viikko on mennyt savukalan, pakastimen jämien ja valmisruokien varassa.

Tähän vinkkaankin nyt ihan kelpo valmisaterian eli kuvan Härkis-annoksen. En itse ole mikään varsinainen lihankorvikkeiden suuri fani, tykkään paljon enemmän pavuista ja linsseistä, mutta Härkis on mun mielestä ihan ok. Ja tässä annoksessa oli kivasti makua, joten suosittelen testaamaan, jos pikaruualle on tarvetta!

Pinossa seuraavana Elina Innasen uutuuskirja Chocochilin arkiruokaa, suosittelen!
Tätä sata kertaa parempaa olivat kuitenkin seuraavissa kuvissa näkyvät, viime viikonloppuna ystäväni kanssa kokkaamat porkkanafritterit. Bongasin ohjeen Pirkka-lehdestä (vähän taas muokkasin) ja yllätyin positiivisesti. Kerrankin kasvispihvit, jotka a) pysyivät kasassa, b) saivat ihanan rapean paistopinnan kuivumatta kuitenkaan sisältä ja c) olivat todella maukkaita. Kuvassa mukana myös tomaatti-juustopiiras, uunissa paahdettuja keltajuuria, jugurtti-fetakastike ja ihanan rapsakka ja maukas kaalisalaatti (laitan sen ohjeen myös jossain vaiheessa).


Porkkanafritterit ja jugurtti-fetakastike

4-5 porkkanaa raastettuna
1 iso sipuli
2-3 valkosipulinkynttä
150 g Pirkka parhaat fetajuustoa (eli 3/4 paketista)
2 kananmunaa
3/4 dl vehnäjauhoja
1/2 ruukkua basilikaa hienonnettuna
suola, mustapippuri
öljyä paistamiseen 

Jugurtti-fetakastike

n. 2 dl turkkilaista tai kreikkalaista jugurttia
50 g  Pirkka parhaat fetajuustoa (eli 1/4 paketista)
1/2 ruukkua basilikaa hienonnettuna
mustapippuri

Tee ensin kastike: sekoita kaikki ainekset keskenään (murustele feta). Mausta ja laita jääkaappiin tekeytymään siksi aikaa, kun valmistat pihvit.

Purista porkkanaraaste kuivaksi puhtaan keittiöpyyhkeen sisällä (tai talouspaperin), jos porkkanat ovat kovin mehukkaita. Hienonna sipuli ja valkosipuli, kuullota pannulla kypsäksi öljyssä (mausta ripauksella suolaa ja sokeria).

Murenna kasvisten joukkoon fetajuusto. Sekoita joukkoon munat, jauhot, basilika ja mausteet. Sekoita (onnistuu parhaiten käsin) kaikki tasaiseksi massaksi. (Jos mahdollista, anna massan levätä jääkaapissa noin puoli tuntia ennen paistamista.)

Lorauta kuumalle pannulle (tavallinen tai lettupannu) öljyä ja paista fritterit muutaman kappaleen erissä kypsäksi. Varo, etteivät pala, mutta malta paistaa niin pitkään, että saat pihveille ihanan tumman, rapean paistopinnan! Laita valmiit pihvit uunivuokaan ja lämmitä 175 asteisessa uunissa n. 10-15 minuuttia.

Tarjoa jugurtti-fetakastikkeen, salaatin ja esim. perunoiden tai uunijuuresten kanssa. 


Kivaa loppuviikkoa ja viikonloppua kaikille! 
Minä kirjaudun nyt sisään Ylioppilastutkintolautakunnan arviointiohjelmaan ja jatkan ylppäreiden korjaamista. Koe oli aika kiva ja suht helppo (löydät sen täältä, jos kiinnostaa), mikä tarkoittaa supertiukkaa ja -tarkkaa arviointia, koska pisterajat tulevat olemaan korkealla. Onneksi meillä on huippuopiskelijoita, joten vastausten lukeminen on ollut ihan kivaa. 
Palaan asiaan viimeistään, kun olen saanut kaiken valmiiksi. Pus kaikille

maanantai 30. syyskuuta 2019

LIHATON LOKAKUU 2019

Huomisesta starttaa taas Lihaton lokakuu, johon meillä on tarkoitus tänä(kin) vuonna osallistua. En ole ihan täydellisesti onnistunut haasteessa kertaakaan, eikä tänäkään vuonna tiedossa ole 100% panosta, koska tarkoitus on välillä sallia kalan syöminen. Rooman reissulla en myöskään meinaa kiristää pipoa äärimmilleen, mutta veikkaan, että matkakohteena Rooma on yksi helpoimmista vegeilyn suhteen. Sallin kuitenkin lipsahduksen siellä, jos siltä tuntuu.


Haluan haastaa teistä mahdollisimman monen osallistumaan, oletteko messissä? Jos ei ihan täysillä, niin ainakin niin, että lisäätte kasviruokapäiviä normaaliin verrattuna. Kuka lähtee mukaan? Jos ideointi tuntuu vaikealta, niin odota viikko - meinaan tehdä ainakin ensimmäisestä lihattomasta viikosta ruokapäiväkirjan kuvineen ja resepteineen. Kiinnostaako?


Kivaa syyskuun viimeistä kaikille

torstai 26. syyskuuta 2019

TÖIHIN ON KIVA MENNÄ JOKA PÄIVÄ - MITEN NÄIN PÄÄSI KÄYMÄÄN?

Tämä on aihe, josta olen jo moneen kertaan kirjoittanut. Välillä enemmän, välillä vähemmän, mutta kaikille blogia lukeville on tiedossa se, että rakastan omaa työtäni ihan älyttömän paljon. Mutta miten näin on päässyt käymään aikana, jolloin suurin osa ihmisistä (tai ainakin siltä tuntuu) kärvistelee töissä koko ajan lisääntyvän työtaakan alla, ahdistuu joka aamu työmatkalla ja haaveilee päivittäin jostain muusta?

Aihe on arka, tiedostan. Osa teistä saattaa kokea todella ärsyttävänä sen, että kerta toisensa jälkeen vouhkaan oman työn ihanuudesta ja odotan kesällä jo heinäkuusta lähtien sitä, että työt taas alkavat elokuussa. Kuinka se kehtaa? Voisi vähän ajatella meitä, joilla asiat ovat huonosti? Jos huomaat ajattelevasi näin, haluan ensinnäkin pyytää anteeksi, jos "vouhkaamiseni" saa sinut tuntemaan näin. Ja jos näin on, ei ehkä kannata lukea tätä pidempään, koska ei ole tarkoitus, että yhdenkään blogin yksikään teksti saa aikaan kenellekään pahaa mieltä. Mutta jos jaksat ja haluat, niin koitan tässä nyt avata vähän omia taustojani ja sitä, miten olen päätynyt tähän onnekkaaseen tilanteeseen.

Sain itse asiassa kimmokkeen tähän tekstiin, kun avasin pitkästä aikaa blogin sähköpostin. Salasana oli ollut hukassa ties miten pitkään, enkä muutenkaan käy siellä kauhean usein (koska ei siellä ole koskaan mitään), mutta nyt kun löysin salasanan, löysin myös kaksi sähköpostia, jotka yllättivät mut täysin. Molemmissa käsiteltiin tätä töissä jaksamisen aihetta ja kiitettiin sitä, että tuon esille myös toisen näkökulman. Ja molemmissa pyydettiin vinkkejä siihen, miten itse voisi löytää sen itselleen mieluisan työpaikan. Toinen sähköpostin lähettäjistä kertoi olevansa nuori nainen, joka vielä etsii "sitä oikeaa". Toinen taas kertoi olevansa mun ikäinen "toivoton tapaus" (et ole!!!), joka välillä kuitenkin haaveilee siitä, että vielä vaihtaisi alaa ja saisi nauttia työn ilosta.

No okei, ensimmäinen downer kaikille on se, että ei mulla mitään valmiita ratkaisuja ole. Mutta ehkä tästä mun tarinasta löytyy jotain kohtia, joita voi omassa elämässään hyödyntää. Toivottavasti näin, koska toivoisin ihan kaikille tätä samaa työn iloa, mistä itse pääsen nauttimaan päivittäin. Tässä on nyt kuitenkin ensin palattava ajassa taaksepäin noin 35 vuotta, mikä tarkoittaa sitä, että tarinasta on tulossa pitkä...

Olin koulussa ihan huithapeli. Laiska, aika saamaton, kunnianhimoton. Tykkäsin kyllä monesta aineesta, mutta en tuntenut varsinaista intohimoa tai paloa mitään kohtaan. Lukiossa mua kiinnosti lähinnä seuraavan viikonlopun bileet, pojat, se miten selvitä tupakkapaikalla käynnistä niin, että opettajat ei näe jne. Akateeminen koulutus oli perhetaustastani johtuen mulle kuitenkin aika itsestään selvä juttu, vaikka vanhemmat kannustivat miettimään myös muita juttuja. Päätin kuitenkin lukion alussa, että musta tulee lääkäri - se oli jotenkin niin hienoa ja ylevää, romantisoin koko jutun ihan sfääreihin. En hetkeäkään pysähtynyt miettimään, että mun laiskuuteen taipuva luonteenlaatu ei millään olisi pärjännyt lääkisopinnoista, enkä oikein edes tiennyt, minkä alan lääkäriksi haluaisin. No niinhän siinä onneksi kävi, etten kahdella pyrkimisellä päässyt sisään (onneksi) ja koko homma oli muutenkin alkanut jo menettää viehätystään. Aloin vähitellen tajuamaan, että musta ei ehkä kuitenkaan tulisi maailmankuulua aivokirurgia tai ensiapuosastolla työskentelevää Abbya. Päätyisin mitä ilmeisimmin johonkin Juupajoelle tai Mäntsälään putsaamaan mummojen tulehtuneita liikavarpaita ja tähystämään flunssaisten ihmisten kurkkuja. Kaikki kunnia (siis todella kaikki kunnia) näitä töitä tekeville lääkäreille, mutta tämä ei ollut se, mitä halusin.

Ongelma oli se, että en halunnut mitään. Päädyin kuitenkin yliopistolle ja ajelehdin siellä vuodesta toiseen eri tiedekunnissa ja eri suuntautumisvaihtoehdoissa. Luonnontieteet olivat mun juttu, sen tiesin, mutta en ollut varma mitä, haluan tehdä. Silloin ei myöskään tunnistettu lukivaikeuksia tai oppimisongelmaisia samoin kuin nykyjään ja molemmista "vioista" kärsivänä opiskelu oli ihan saatanallisen vaikeaa ja työlästä. En osannut, kukaan ei tajunnut (osannut) neuvoa, enkä varsinkaan osannut pyytää apua. Häpesin, peitin kaiken "hälläväliä" -asenteen alle. "Ehtii tämän kurssin myöhemminkin, en nyt vaan jaksanut herätä aamulla tenttiin". Tuijotin kirjastossa 1000-sivuisia biokemian kirjoja tajuamatta mistään mitään ja halusin vaipua maan rakoon. En vaipunut, mutta tein kaikkea muuta; leikin kotia poikaystävän kanssa, matkustelin, bailasin. Nipin napin selviydyin kursseista, mutta iso osa asioista jäi syvän sumun taakse. Näin kyllä asioiden hahmot sieltä sumun seasta, mutta en pystynyt tarkentamaan näköäni. Luonnontieteissä pitäisi nähdä myös ne tarkat yksityiskohdat, mutta ne jäivät tuolloin multa täysin piiloon. Silti tykkäsin ja kiinnostuin koko ajan enemmän ja enemmän ja tiesin olevani oikealla tiellä, mutta en vielä tiennyt, mihin se tie johtaa.

Sitten elämä yllätti. Pääsin (tämä on pitkä tarina, jätän sen kertomatta, koska muuten tästä tulee ihan liian pitkä juttu) opiskelijatutkijaksi ryhmään, joka oli ihan Suomen huipulla siihen aikaan (ja on edelleen). Aiheena ihmisgenetiikka. Minä, joka en suurin piirtein tajunnut mistään mitään, mutta osasin esittää itsevarmaa ja osaavaa. Mutta innostunut olin, voi että olinkin innostunut. Mulla oli ekaa kertaa elämässäni selkeä suunta, selkeä visio siitä, mikä musta tulee. Geenitutkija! Töiden ohessa valmistuminen, sitten väitöskirja, sitten ulkomaille pariksi vuodeksi, sitten oma tutkimusryhmä. Rakastin tätä, ajatusta tästä kaikesta niin paljon, etten tajunnut ajoissa pysähtyä. Rakastin toki aihettakin, ihmisgenetiikkaa, ja rakastan edelleen. Meidän ryhmän aihe oli ihan tajuttoman mielenkiintoinen ja tähtäimessä koko ajan kuolemansairaiden lasten parantaminen joskus tulevaisuudessa. Kuka ei olisi innoissaan?

Se hetki, kun tajusin, että tämä(kään) ei ole minun juttuni, oli murskaava. En tykkää mennä töihin, en osaa tarpeeksi, ei riitä, vaikka ponnistelisin miten, minusta ei ikinä tule sellaista tutkijaa, jolla on oikeasti jotain annettavaa tiedemaailmalle. Minusta tulisi keskinkertainen (mikä on ihan ok, mutta ei tällä alalla). En jaksa pipetoida päivästä toiseen, eikä kärsivällisyyteni riitä projekteihin, joihin menee vuosia ja joissa suurimmassa osassa epäonnistutaan tavalla tai toisella (kuuluu tämän työn luonteeseen). Ei ei ei!! Vielä murskaavampi oli se hetki, kun tajusin (en ole ihan varma miten ja mistä se ajatus tuli), että haluaisin olla opettaja. Tajusin sillä hetkellä vihdoin tietäväni, mitä haluan, mutta en ikinä saa sitä, koska olen jumissa. Olin niin upeassa tutkimusryhmässä, saanut niin mielettömän mahdollisuuden, että tuntui täysin järjettömältä ajatukselta, että voisin luopua siitä kaikesta. Kuin saisi lottovoiton ja sanoisi sitten, että ei kiitos, pitäkää rahanne. Olin jumissa.

Muistan edelleen sen hetken, kun istuin baarissa erään ystäväni kanssa ja itkin kohtaloani kaljatuoppiin. Hän kuunteli minua aikansa (jälleen kerran, ei ollut eka kerta, kun valitin "kovaa kohtaloani") ja taisi sitten kyllästyä marisemiseeni. Olin taas kerran ruikuttanut kun haluaisin opettaa, johon hän totesi no vittu ala sitten opettajaksi ja lopeta toi marina, keräsi kamansa ja lähti kiukkuisena kotiin. Uskomatonta, kuinka pienistä hetkistä elämän isot päätökset ovatkaan kiinni. Istuin siinä baarissa yksin valomerkkiin asti ja mietin sitä, kuinka hölmö olin ollut. Soitin ystävälleni seuraavana päivänä, kiitin häntä ja aika pian tämän jälkeen sanouduin irti. Edessä oli vielä vaikka mitä härdelliä, vaikeita hetkiä uusien opintojen parissa, lisää opintolainaa ja selittelyä kaikille.

Tiesin kuitenkin itse koko ajan, että olin oikealla tiellä ja näin on osoittautunut olevan. Vihdoinkin mulla oli myös tuuria eli pääsin puolivahingossa tuntiopettajaksi nykyiseen työpaikkaani, vaikka opintoja oli vielä jäljellä. Ensimmäisestä tunnista lähtien tiesin, että tämä niin on mun juttuni, tätä rakastan ja tulen rakastamaan aina.

Huonoja päiviä on ollut, on edelleen ja tulee olemaan. Kaikissa töissä on näin, siitä ei pääse mihinkään. Mulla kyllä kaikki huono liittyy yleensä muuhun, kuin opettamiseen. Myös koulumaailmassa lisätöitä tulee joka tuutista, meiltä odotetaan koko ajan enemmän ja enemmän palkan kuitenkaan muuttumatta ja uutta pitäisi oppia koko ajan. Tässä suhteessa meidän työ ei poikkea muista töistä. Omasta historiastani johtuen olen kuitenkin koittanut pitää fokuksen koko ajan siinä, mistä tykkään ja koitan työntää kaiken tyhmän ja tylsän taka-alalle. Ja sitten vaan ihan yksinkertaisesti olen myös opetellut sanomaan tiukasti EI silloin, kun siihen on mahdollisuus. Jos se ei ole mieluista, jos virkaehtosopimus ei pakota mua siihen, jos siitä ei saa kunnollista rahallista korvausta - EI. Toisaalta teen paljon "ilmaiseksi" semmoisia hommia, mistä tykkään.

Opettajan työn vertaaminen muihin ammatteihin on aika mahdotonta. Mutta samat lainalaisuudet meilläkin pätevät. Vaikka miten kuvittelet jotain muuta, et ole korvaamaton. Maapallo ei lakkaa pyörimästä akselinsa ympäri, vaikka jättäisit jotain ei niin pakollista tekemättä. Jos esimies ei kauheesti tykkää susta (mun tapauksessa siitä johtuen, että soitan suutani kaikista epäkohdista täysin estottomasti virkaikäni tuomalla varmuudella kaikissa kokouksissa), ei se haittaa niin kamalasti. Olen ajautunut lähes konfliktin partaalle esimieheni kanssa parikin kertaa pitäessäni tiukasti kiinni siitä periaatteesta, että en enää suostu tekemään hommia, mitkä eivät kuulu minulle. Älä ole kiltti tyttö, tämä on varmaan tosi tärkeä ohje monelle. Jää kotiin sairastamaan, kun olet sairas. Jos tuntuu, ettet jaksa, hae sairaslomaa. Pyydä apua, juttele jonkun kanssa.

Niille, jotka vielä miettivät mikä musta tulee isona? antaisin ohjeeksi kuunnella itseään ja lopettaa sen miettimisen, mikä tuntuu jonkun muun mielestä tai itseltä järkevältä. Jos tuntuu siltä, ettei tiedä, mitä haluaa, kehotan kokeilemaan kaikkea mahdollista (mäkin tein opiskeluaikana hommia baarimikosta vuokranvalvojaan ja kaikkea siltä väliltä). Joskus voi olla, että se oma juttu ei löydy koskaan. Mieti siinä tapauksessa, mikä on kakkos- tai kolmosvaihtoehto. Sekin on parempi, kuin vaihtoehto 13!

Sama pätee niihin, jotka ovat jo olleet pidempään töissä ja haluaisivat jotain muuta, mutta eivät tiedä mitä. Harvalla on mahdollisuutta - kuten Annukka asian loistavasti ilmaisee - hypätä oravanpyörästä ja ruveta himmelintekijäksi. Mutta entäs se kakkonen tai kolmonen? Olisiko se kuitenkin mielekkäämpää, kuin tuo, missä nyt kärvistelet? Yksi vaihtoehto on jäädä esim. opintovapaalle vaikka puoleksi vuodeksi. Käsittääkseni aikuisopiskelulaki määrää edelleen, että työnantajan on annettava tämä mahdollisuus. Tulot laskevat hetkeksi, mutta niukistelemalla taloudellisesti puoli vuotta (jos se vaan suinkin on mahdollista) saat pienen hengähdystauon ja ehdit ainakin huilata vähän. Samalla saattaa olla, että löydät jotain uutta tai - tämähän on se ideaali tilanne - huomaat, että haluatkin jatkaa omassa duunissasi. Mulla kävi näin viisi vuotta sitten; en halunnut lopettaa opettamista, mutta en ollut varma, haluanko jatkaa nykyisessä työpaikassani. Olin opintovapaalla 8 kuukautta ja sen aikana tajusin, etten todellakaan halua lähteä yhtään mihinkään.

En mä osaa tämän kummemmin ketään neuvoa! Tästäkin tuli vain tämmöinen my story, en tiedä, onko tästä mitään apua kellekään!?


Tämä aihe varmasti herättää ajatuksia. Olisi kiva kuulla teistä! Mikä on sun tarinasi?
Saa myös sanoa vapaasti, jos ärsyttää. Jutellaanko aiheesta?