HAASTEPOSTAUS PITKÄSTÄ AIKAA!

Satu kokosi omaan blogiinsa kivan yhdistelmän kysymyksiä eri haasteista ja lupailinkin hänelle heti kommenttipuolella, että vastaan oman blogin puolella näihin kysymyksiin, kunhan ehdin. Olen aina tykännyt erilaisista haasteista tosi paljon; niihin on kiva kirjoittaa vastauksia ja varsinkin muiden vastauksia on aina tosi mielenkiintoista lukea. Pidemmittä puheitta siis haasteen kimppuun!

Suosikkirutiinisi? 

Arki. Rakastan arkea ja kaikkea siihen liittyviä rutiineja. Sitä, että aamulla kahvinkeitin on valmiiksi ladattuna ja smoothiekannu odottaa jääkaapissa surauttamista. Samat, päivästä toiseen toistuvat "hyvää työpäivää kulta, anna suukko" ja "hyvää koulupäivää kulta, saako äiti halauksen" -toivotukset. Työmatkan hiljaisuus autossa tulevaa päivää miettien, ei missään tapauksessa radiota kuunnellen. Koulupäivän arvaamattomuus, mutta kuitenkin se, että tiedän, mitä milläkin tunnilla tulen puhumaan ja että päivä noudattaa lukujärjestyksen aikataulua. Melkein tiedän aamulla, mihin kellonaikaan tulen ekaa kertaa käymään vessassa. Kotiin samassa hiljaisuudessa (ei edelleenkään radiota) ja kotivaatteiden pukeminen saman tien. Ruuan tekeminen ennen, kuin pötkähdän joko sängyn päälle lukemaan kirjaa tai telkkarin katsomista miehen kanssa. Tiettyinä iltoina kalenteriin merkatut harrastukset. Iltahommat aina samassa järjestyksessä ja nukkumaan suurin piirtein samaan aikaan joka ilta.

Tämän hetken aamupalarutiini: puuro voisilmällä, leipäjuustoa itse tehdyllä hillolla, smoothie ja pähkinöitä. Kyllä kuulkaa pysyy nälkä pois tällä pitkän aikaa!

Korona sotki tämän kaiken viime keväänä (ja sotkee osittain edelleen) ja se on pääsyy siihen, että vihaan tuota virusta yli kaiken! Arkirutiinit on mulle pyhä asia ja ken niitä sotkee, saa kokea vihani!

Viimeisin vieraalla kielellä tekemäsi virhe? 

Hah, kuulostaa nyt varmaan siltä, että en muka koskaan tekisi virheitä, mutta ei kyllä tule mieleen mitään. Tämä ei tarkoita sitä, ettenkö niitä tekisi, mutta olen ylipäätään hyvä sietämään omia virheitäni, enkä yleensä jää vatvomaan niitä. Olen ollut vaihtarina USA:ssa lukioaikana ja se vuosi todella opetti myös sietämään ja kestämään omat vieraalla kielellä tehdyt virheet ilman sen suurempaa häpeää. Hauskin varmaan oli se, kun pyysin kuvistunnilla opettajalta kondomia lainaksi 😂 (Sanakirja siis antoi käännökseksi "rubber", mikä tarkoittaa jenkkienglanniksi kortsua.)

Luotatko ihmisiin?

Vaikka luottamukseni onkin petetty pari kertaa niin kyllä, luotan. Olen varmaan jopa vähän liiankin luottavainen ihminen, mutta pidän tätä vahvuutena, en heikkoutena. 

Oletko koskaan rikkonut lakia, edes näennäisesti?

No juu, nuorempana tykkäsin ajaa aina vähän ylinopeutta, mutta se nyt ei liene mikään kauhea rikos. Muuten olen kyllä aina ollut hirveän lainkuuliainen. Kun joskus yläasteella kaverit hakivat jännitystä elämään pöllimällä kaupasta jotain tikkareita tai muuta yhtä tyhmää, jätin aina välistä. En oikeastaan kiinnijäämisen pelosta, vaan sen takia, että upseerin tyttärenä olen kasvanut sellaiseen ajatusmaailmaan, että säännöt ovat noudattamista varten, eivät rikottavaksi.

Pari kertaa olen aikuisiällä varastanut kaupasta jotain ihan vahingossa - kerran esim. vahingossa kuljetettiin kaupasta miehen kanssa ulos maksamaton vaippapaketti lapsen vaunujen alaosassa ja kerran olen vahingossa varastanut ripsarin, koska se tipahteli kauppakorin raoista toistuvasti lattialle ja tungin sen sitten takin taskuun odottamaan kassalle pääsyä. Ja ei, kumpaakaan näistä tuotteista en palauttanut kauppaan siinä vaiheessa, kun kotona huomasin rikokseni. Sori, mutta veikkaan, ettei K-ryhmän tulos noina vuosina paljoakaan kärsinyt näistä tappioista.

Oletko koskaan menettänyt ystävää?  

Ikävä kyllä olen. Aika monta ystävää on menehtynyt tässä vuosien varrella. Itse asiassa ihan vähän aikaa sitten sain taas suru-uutisen, jonka prosessoiminen on vielä kesken, en ole vielä ehtinyt ymmärtää tapahtunutta todeksi. 

Ajalle menetettyjä ystäviä en sure niin paljoa. Ajattelen, että eri ihmiset kuuluvat eri aikakausiin, enkä osaa surra esim. sitä, että en ole ollut yhteydessä lukioaikaiseen parhaaseen ystävään enää vuosikausiin. Mitään dramaattista välirikkoa kenenkään kanssa ei ole tapahtunut, aika vaan on tehnyt tehtävänsä ja olemme ajautuneet eri reiteille elämässä. Ystävyys on arvokasta myös menneessä muodossa; kuinka mahtavia hetkiä meillä olikaan silloin 80-luvulla!

Mitä huomaat ensimmäisenä ihmisessä? 

Mun on aina ollut täysin mahdotonta vastata tähän kysymykseen. En tiedä! Kyllähän mä varmasti aina jotain huomaan, mutta jälkikäteen mun on ihan mahdotonta eritellä, mikä se ensimmäinen asia on ollut. Veikkaan, että eri ihmisten kohdalla tämä vaihtelee ja myös oma sen hetkinen mieliala varmasti myös vaikuttaa asiaan. Jos on liikkeellä verkkarit jalassa, ilman meikkiä ja tukka harjaamatta (kröhöm, vuosi 2020) ja kohtaa naisen, joka on huoliteltu, niin taatusti kiinnitän hänen ulkoasuunsa enemmän huomiota kuin silloin, jos olisin itsekin täydessä tällingissä. Tai jos olen huonolla tuulella ja kohtaan pirteän ihmisen, saattaa pirteys sillä hetkellä tuntua ärsyttävältä tai jopa teeskennellyltä, vaikka se ei sitä oikeasti olisikaan.

Kun oikein pinnistelen ja mietin, niin esiin nousee kyllä aitous. Tai ainakin sen vastakohta, epäaitous. Se on luonteenpiirre, jonka haistan aika herkästi ja sen perusteella myös herkästi "tuomitsen" ihmisen ikiajoiksi. Aitoutta ei pysty feikkaamaan, enkä myös yhtään pidä ihmisistä, jotka eivät syystä tai toisesta sitä ole. Pitäisi tietenkin koittaa jaksaa muistaa, että joskus epäaitoudella peitetään omia epävarmuuksia ja sen hetkistä pahaa oloa - siksi jokaiselle epäaidolle ihmiselle pitäisi antaa toinen mahdollisuus.

Unelmiesi asuinpaikka?  

Tietyllä tapaa tietenkin tämä nykyinen kotimme, koska home is where your heart is. Mutta en kyllä pysty kirkkain silmin sanomaan, ettenkö vaihtaisi meidän kotipaikkakuntaamme, sen verran junttila ja tuppukylä tämä paikka kyllä on. Tätä emme mitenkään osanneet arvata silloin 14 vuotta sitten, kun löysimme tämän tontin ja aloimme rakentaa. Toisaalta en kyllä mitenkään päivittäin haikaile mihinkään muuallekaan, vaan olen "tyytynyt kohtalooni" - haha! 

Jos saisin valita (ja olisi rahaa tämän toteuttamiseen), asuisin kivitalossa meren rannalla ja vielä niin, että tontilla olisi omaa rantaviivaa. Meri on ollut mulle aina rakas elementti, ja sitä myös eniten kaipaan täällä sisämaassa. 

Suomesta en haluaisi lähteä mihinkään. Tähän tulokseen olen tullut vuosien varrella, kun aina välillä mielessä on käynyt ajatus ulkomailla asumisesta. Eläkkeellä voisin toki asua osan vuodesta esim. Italiassa jossain pienessä kylässä (meren rannalla), mutta pysyvästi en täältä lähtisi mihinkään. Enkä lähtenyt nuorempanakaan, vaikka mahdollisuus siihen olisi pariinkin otteeseen ollut.

Milloin olet ollut eniten peloissasi?

Olen aika onnekas, koska en ole joutunut pelkäämään elämässäni kovinkaan montaa hetkeä. Elämäni on aina ollut turvallista ja turvattua; en ole joutunut pelkäämään väkivaltaa, enkä taloudellista selviämistä (opiskeluvuosien kituuttamista ei lasketa). 

Hyytävää pelkoa tunsin ollessani pahassa bussikolarissa aikuisiällä. Olen kokenut kaksi erittäin pahaa kolaria elämässäni, ensimmäisestä en muista mitään (tapahtui lapsuudessa), mutta toisen muistan edelleen sekunti sekunnilta. Ne olivat pitkiä sekunteja ne! Kuin ihmeen kaupalla selvisin molemmista (eikä kukaan muukaan kuollut tai edes vammautunut), näistä molemmista koen ihan älyttömän suurta kiitollisuutta aina, kun asia (harvoin) tulee mieleen. Kasvoissani oleva arpi lapsuusiän kolarista on aika pieni hinta siitä, että selvisin hengissä!

Pelkoa tunsin myös parin minuutin verran, kun kuulimme synnytyslaitoksella, että lapsellamme on synnynnäinen sydänvika. Onneksi lääkäri, joka uutisen meille kertoi, oli todella taitava ja onnistui nopeasti kertomaan myös sen, että vika oli äärimmäisen pieni, eikä tule vaikuttamaan lapsen elämään mitenkään. Tunsin syvää luottamusta tuota lääkäriä kohtaan välittömästi, enkä oikeasti pelännyt asiaa kertaakaan sen ensimmäisen hetken jälkeen. Ja ihan hyvä niin, koska pelko olisi ollut turhaa - vika korjaantui itsestään parissa vuodessa, eikä tosiaan koskaan ole vaikuttanut lapsemme elämään mitenkään. Mutta ne pari pelossa elettyä minuuttia olivat tietenkin ihan kamalia!

Epäsuosittu mielipiteesi?  

Kasvisruoka on pahaa!! Ja siksi söin salaa tällä viikolla lounaaksi paistettuja nakkeja ja näkkäriä sulatejuustolla. Ei yhtään kasvikunnan tuotetta lautasella!

Haha, älkää nyt ottako tätä tosissanne. Tässä puhuu nyt nainen, joka on viettänyt lihatonta lokakuuta lokakuussa 2020 eli juuri silloin, kun aikaa ja paukkuja hyvän kasvisruuan miettimiselle ei ole ollut. Olemme päätyneen syömään aika kauheita ruokia jonain päivinä (tästä tulossa varmaan ihan oma postauksensa lähiaikoina) ja olen kieltämättä sortunut pari kertaa "salaa" syömään kanaa - ja sitten oli tuo nakkiepisodi. Salaa lainausmerkeissä sen takia, että olen toki kyllä "tunnustanut" asian miehelleni illalla. Mies muuten (kts. rehellisyys vähän myöhemmin) on sitkeästi noudattanut haastetta, vaikka tiukkaa on tehnyt hänelläkin. Olen päätynyt siihen, että meistä ei ole (ei edes normaalina vuotena) täysiksi kasvisruokailijoiksi, muutama kasvisruokapäivä viikossa ja punaisen lihan (lähes kokonaan) pois jättäminen sopii meille paremmin.

Mutta niitä epäsuosittuja mielipiteitä. Kyllä, mulla on niitä paljonkin, mutta olen vähän huono niitä huutelemaan julkisesti. Olen aika leppoisa ja rauhaa rakastava tyyppi, enkä näe mitään lisäarvoa sille, että päätyisin aina riitelemään asioista. Mieluummin olen yleensä hiljaa - paitsi silloin, kun tilanne sitä ihan oikeasti vaatii. Mulla on hyvinkin tiukat ja ehdottomat mielipiteet esim. siitä, onko yksittäisen ihmisen ilmastoteoilla merkitystä (on!), tuleeko meidän auttaa maahanmuuttajia, vaikka heidän joukossaan onkin törky-yksilöitä (kyllä pitää auttaa, törky-yksilöitä löytyy kaikista ihmisryhmistä) tai tulisiko ns. "geeniruoka" hyväksyä laajemmin (kyllä, tiukin rajoituksin ja varovaisuusperiaatteella toki, mutta harva "geeniruuan" vastustaja edes tietää, mikä on geeni, saatika sitten, mitä geneettinen muokkaaminen tarkoittaa ja miksi sitä tehdään).

Ikä on tehnyt tehtävänsä tässä asiassa. Olen oppinut - monen väittelyn ja riidankin kautta - sen, että ihmisten mielipiteitä ei yleensä saa muutettua näissä isoissa kysymyksissä. Vai oletko koskaan kuullut maahanmuuttokeskustelua, jossa toinen lopuksi sanoisi "hei, olet kyllä oikeassa tässä asiassa"? Mutta kuten sanottua, lähden kyllä keskustelemaan näistä ja monesta muustakin aiheesta, jos on "pakko". Ja joskus esim. miehen kanssa on ihan mahtavaa vääntää jostain aiheesta tuntitolkulla, kunnioitamme toisiamme ja osaamme myös lopuksi (ööh, ainakin joskus...) myöntää, että ehkä mahdollisesti olin tässä väärässä.

Missä olet viettänyt elämäsi parhaan loman? 

Tämä on paha, siis todella paha! Suurin osa elämäni lomamatkoista (ja tulkitsen siis tämän kysymyksen koskemaan matkaa, eikä esim. kivaa kotona lötköteltyä lomaa) on ollut tosi kivoja ja niitä on hirveän vaikea laittaa paremmuusjärjestykseen. Vastaan, että kaikki lomamatkat, jotka olemme tehneet perheenä. Emme matkustele (haha, vuosi 2020 jälleen...) kauhean usein, mutta jokainen reissu, minkä olemme tehneet, on ollut ihana omalla tavallaan. Erityismaininnan saa kuitenkin ehkä Sisilia (vuonna 2016), sillä reissulla kaikki meni ihan täydellisesti. Hotellin uima-allasalue oli paratiisi (vaikka huoneemme ei mikään ihmeellinen ollutkaan), ruoka oli taivaallista ja seura tietenkin myös, kuten aina, kun olen miesteni kanssa liikkeellä.

Mitä ihailet toisissa ihmisissä? 

Sama aitous, mistä puhuin jo aikaisemminkin. Ja rehellisyys. Aito ja rehellinen ihminen voi joskus olla vähän tyhmä tai ärsyttäväkin, mutta harvemmin se mua haittaa (ellei nyt suoraan kohdistu muhun). Ei kaikista tarvitse pitää, mutta haluaisin voida kunnioittaa kaikkia tuntemiani ihmisiä. Ehkä eniten kunnioittamani tyyppi on oma aviomieheni johtuen juurikin hänen aitoudestaan. Hän ei ikinä, ei siis ikinä, ole muuta, kuin oma itsensä, eikä häntä kiinnosta tippaakaan, jos joku ei hänestä tykkää (useimmat kyllä tykkäävät 💖). Olen itsekin oppinut häneltä paljon tässä asiassa, joskus ennen pyrin välillä miellyttämään muita ja muiden mielipiteet vaikuttivat omaan käyttäytymiseeni enemmän (toisaalta sitä taidetaan kutsua myös nuoruudeksi...).

Konkreettinen asia, mitä joissain ihmisissä ihailen, on tehokkuus ja aikaansaaminen. Itsehän menen yleensä aina, mikäli vaan mahdollista, sieltä, missä aita on matalimmillaan (mieluiten sieltä, missä koko aitaa ei edes ole) ja jätän tekemättä kaiken, mikä ei sillä hetkellä ole ihan pakollista. En voi ymmärtää niitä, joilla viikon to do -lista on aina tyhjä sunnuntaina ja jotka saavat aikaiseksi työn ja arjen lisäksi kaikkea mahdollista.

Olin syyslomalla poikkeuksellisen tehokas ja sain aikaiseksi esim. pihalla vaikka mitä. Tähän (ja moneen muuhunkin paikkaan) istutin kukkasipuleita ensi kevään tulppaaniloiston toivossa. Callunat peittävät tyhjän penkin nyt syksyllä ja talvella.

Minkä asian suhteen olet intohimoinen? 

Olen moneen otteeseen maininnut, että en koe kauhean suurta intohimoa juuri mitään kohtaan ja olen usein jopa vähän harmitellutkin asiaa.. Kirjoitin aiheesta taannoin oman postauksenkin. Kuten siinä mainitsin, niin lukeminen ja mun työ ovat molemmat asioita, joihin voin sanoa suhtautuvani intohimoisesti.

Ehkä tärkein kuitenkin se, että suhtaudun intohimoisella äärimmäisyydellä siihen, että pyrin aina olemaan paras mahdollinen äiti lapselleni. Tiedän, etten tietenkään siinä aina onnistu, ei kukaan onnistu, mutta tämän asian suhteen olen intohimoinen; lapseni etu menee aina kaiken muun edelle. Mutta en tiedä, oliko tämä nyt sitä, mitä tällä kysymyksellä ajettiin takaa...

Tähän Porvoossa syötyyn Cafe Cabriolen porkkanakakkuun suhtauduin asiaankuuluvalla intohimolla. Kahden kerroksen porkkanakakku ❤

Ja nyt sitten tietenkin heitän tämän haasteen eteenpäin kaikille halukkaille. 

Käythän kertomassa kommentiboksissa, jos vastaat näihin kysymyksiin omassa blogissasi, niin tiedän tulla lukemaan kirjoituksesi!

Mahtavaa viikonloppua kaikille 💓

EHKÄ VÄHÄN HAMSTRASIN...

Kaikki varmasti muistavat vessapaperihysterian viime keväältä! Koronan rantautuessa meille ihmisiin iski inhimillinen paniikki siitä, että ruoka ja muut välttämättömyystarvikkeet loppuvat kaupoista ja homma eskaloitui sitten vessapaperiin. Meillä kävi vessapaperin kanssa silloin niin, että se ihan oikeasti loppui pahimman paniikin aikana ja sen löytäminen oli tosi työn ja tuskan takana. Kauppojen koluaminen vessapaperia etsien tuntui niin tyhmältä hommalta, että hankin sitä myöhemmin keväällä pienen määrän varmuusvarastoon. Ja vannoin, että näitä ei sitten käytetä ennen seuraavaa pandemiaa - sen verran dorkaa hommaa sen metsästäminen oli.

Ruokaa mun ei tarvinnut hamstrata ensimmäisen aallon ensivaiheessa ihan kauheasti, koska meillä on aina olemassa "pandemiavarasto", kuten olen jo joskus aikaisemmin kertonutkin. Toki siinä kevään kuluessa pikkuhiljaa tuli hankittua kaikenlaista "vähän vielä lisää" ja myönnän, että tällä hetkellä ollaan siinä pisteessä, että meiltä löytyy mm. 18 purkkia tomaattimurskaa, 13 purkkia erilaisia papuja, kolme kiloa sokeria, neljä kiloa (!!) erilaisia pastoja, neljä suklaalevyä ja kaksi pussia irtokarkkeja (tilanne 24.10.2020), 7 purkkia tonnikalaa ja kaksi pakastinta täynnä ruokaa. Ja tässä siis ihan vaan muutamia juttuja, täydellinen lista on niin pitkä, etten jaksa sitä kirjoittaa edes alkuun. No, nämähän eivät ole mitenkään turhia juttuja, mutta nyt pitää vaan muistaa huolehtia siitä, että niitä myös käytetään. Näissä kaikissa on kuitenkin viimeinen käyttöpäivä muutaman vuoden sisään, joten vuoden 2035 pandemian varalle niitä ei ehkä kannata säilyttää!

Ja koska meillä on säilytystiloja myös ruualle aika paljon ja monessa paikassa, niin kaikki elintarvikkeet ovat tällä hetkellä ripoteltuna eri tiloihin, mikä vaan lisää sitä tosiasiaa, että mulla ei ole mitään käsitystä siitä, mitä kaikkea meillä on. Haha - positiivisesti voi ajatella niin, että jos meille iskee pandemiaruokavaras, hän saa saalikseen vain osan meidän varmuusvarastoista. (Ihan oikeasti pitää tehdä täydellinen lista siitä, mitä kaikkea meiltä löytyy!)

No, joku sen siellä varmaan jo arvaakin: hamstrasin ensi alkuun kyllä viiniäkin. Sitä en kuitenkaan osaa säilyttää, joten totesin, että tätä menoa kuolen todennäköisemmin maksakirroosiin, kuin koronaan. Varastossa ei siis enää ole viiniä kuin pari päivää kerrallaan! No okei, kaunistelen asiaa - ei ole tuotakaan vertaa, ei se koskaan varastoon asti ehdi, vaan menee saman tien käyttöön 😂 

 

Sitä en ihan ymmärrä, miksi meillä on kotona käsidesiä, koska täällä sitä ei koskaan käytetä. Tehokas saippuapesu riittää ja on jopa parempi vaihtoehto, kuin käsidesillä löträäminen. Voisikohan näillä pestä vaikka ikkunat ensi keväänä? Myös epäonnistuneita malleja kankaisista kasvomaskeista on kertynyt "varastoon" (ei niitä nyt sentään raaski heittää poiskaan...).

Pahin isku keväällä mulle kuitenkin oli kirjastojen sulkeminen nopealla aikataululla. Toki siitä ilmoitettiin pari päivää etuajassa (muistaakseni), mutta olin niin töiden viemää silloin, etten yksinkertaisesti ehtinyt kirjastoon. Tästä viisastuneena aloin tilaamaan ja myös ostamaan (siinä vaiheessa, kun kauppoihin uskalsi mennä taas luuhaamaan) kirjoja toista aaltoa silmällä pitäen. En siedä sähköisiä kirjoja, joten päätin, että mulla on ihan pakko olla varmuusvarasto myös kirjojen suhteen. Noh, toinen aalto on jo jonkin aikaa vellonut keskuudessamme, mutta koska kirjastoja saa edelleen käyttää, en ole vielä koskenut tähän kallisarvoiseen pinoon. Kolmatta aaltoa odotellessa siis?

 

Tällä viikolla kävi sitten se, minkä olin arvannut jossain vaiheessa tapahtuvan:

 

 

Onneksi huomasin tämän saman tien ja kakkoskappaleen kuitti oli edelleen tallessa. Jatkossa tarkistan kirjakaupassa tuon kuvan avulla varaston tilanteen. Hah.

Mites siellä? Hamstrasitko keväällä? 

Entä mikä tilanne on nyt - onko varmuusvarasto kunnossa?

ETÄ-, LÄHI- JA SEKO-ELÄMÄÄ, TOISAALTA KUITENKIN JO NIIN TAVALLISTA ARKEA

Elämä on ollut juuri niin sekopäistä, kuin mitä tältä syksyltä osasinkin odottaa. Arki kotona on ollut ihan tavallisen tylsää, ehkä normaalia tylsempääkin, koska mulla on ollut tosi paljon töitä ja sen lisäksi olemme jatkaneet maaliskuussa aloitettua pysytään mahdollisimman paljon loitolla kaikesta -elämää. Emme siis ole käyneet juurikaan missään tai tehneet juurikaan mitään. Läheinen ystäväpariskunta oli meillä viikonloppukylässä syyskuussa ja se oli kyllä ihan superihanaa. Meillähän ei normaalistikaan ole mitenkään kauhean aktiivinen sosiaalinen elämä, mutta nyt pitkän hiljaisuuden jälkeen oli mahtavaa halata, tehdä hyvää ruokaa, käydä yhdessä uimassa meidän altaassa ja – kyllä, myönnän kaiken – juoda ihan liikaa viiniä (ja ehkä myös kröhöm, ”ihan vaan yksi” -konjakkejakin taisi mennä muutama liikaa). Riehaannuimme tanssimaan meidän olohuoneessa kekkulipäissämme pitkälle aamuyöhön, mikä oli teinin mielestä ihan superhauskaa ja tietenkin myös supermyötähäpeää tuottavaa – haha, hän ei oikein osannut päättää, kumpi tunne oli enemmän pinnalla. Tärkeintä oli se lämmin ja ihana tunnelma, mikä vain parhaiden ystävien kanssa muodostuu. Myönnän myös ihan rehellisen krapulan, jollaista en ole vuosikausiin potenut. Oikeasti tuntui siltä, että pää räjähtää, sydän pysähtyy (tai hakkaa itsensä rikki) ja elämä loppuu tähän ja nyt. Mutta oli se sen arvoista!

Muuten elämä on ollut aika lailla töitä, töitä ja töitä. Ensimmäinen jakso lukiossa on aina hektinen ja kiireinen, tänä vuonna soppaa hämmensi tietenkin se, että sairaana olevat opiskelijat seurasivat opetusta etäyhteyden kautta kotona, kaikenlaista säätämistä oli sata kertaa enemmän kuin normaalisti ja koko ajan jännitettiin, kuinka kauan kestää, ennen kuin meidän koulussa todetaan ensimmäinen koronatartunta ja sen myötä altistuksista johtuvat karanteenit. Kuin ihmeen kaupalla meidän iso koulu on säästynyt tältä (tätä pidän ihan oikeasti tosi ihmeenä). Oma juttunsa on myös se, että syksyn abit olivat kevään yhteisten kokemusten vuoksi hitusen verran läheisempiä, kuin yleensä ja työskentely heidän kanssaan meni vähän turhan paljon tunteisiin. Abit olivat pari viikkoa ennen kirjoituksia etäopetuksessa ja abikurssin vetäminen oli ihan supertyöltästä. Kirjoitusten korjaaminen on edelleen kesken (kuten myös neljän ryhmän kurssikokeiden lukeminen), joten hommia on seuraaville päiville AIVAN TARPEEKSI!

 

Toisaalta olen tykännyt ja nauttinut jokaisesta lähiopetuspäivästä, kuten täällä kirjoitinkin, toisaalta töitä on siis ollut hitusen liikaa ja olen ollut tosi väsynyt. Tästä eteenpäin syysloman jälkeen mennään vuorottelusysteemillä, jossa aina tietty ikäluokka on välillä kotona etäopetuksessa, välillä koululla lähiopetuksessa. Mulla on kursseja tässä jaksossa sillä tavalla, että olen itse osan viikoista kokonaan kotona, osan taas kokonaan koululla. Säikähdin kieltämättä tätä ajatusta ensin, että alkaako se kevään kauhuelämä taas. Päätin kuitenkin lähestyä asiaa positiivisen kautta ja mietin, miten nyt parin seuraavan kuukauden ajan tulen toimimaan. Haastoin myös 2. – 4. vuosikurssin opiskelijat miettimään tämän vähintään kolmen positiivisen asian kautta. Omat sääntöni ja positiiviset ovat nämä:

Ei tarvitse meikata tai pukea siistejä vaatteita päälle päivittäin.

Pitää kuitenkin pestä naama, harjata tukka ja laittaa suht kivat kotivaatteet päälle.

Työmatkaan ei mene aikaa.

Pitää kuitenkin ”lähteä töihin” aamulla, joten meinaan aamuisin kävellä teinin kanssa bussipysäkille (voi olla, että teini on eri mieltä tästä – äiti saattaa bussipysäkille ei ehkä hänen maailmassaan ole se valoisin päivän aloitus – siinä tapauksessa lähden kävelemään eri suuntaan. Sama juttu iltapäivällä, töistä pitää myös kävellä kotiin. Tämä on ihan hauska ajatus, koska normaalisti kuljen työmatkat autolla.

Lounaan voi tehdä hellalla, ei tarvitse olla pakattuja eväitä mukana joka päivä.

Lounas pitää kuitenkin myös tehdä joka päivä eli ei niin kuin keväällä, että söin oppitunnin aikana hätäisesti jotain epämääräistä.

Päivällä voi käydä kävelyllä hyppytunnin aikana (tai ottaa päiväunet, jos sataa ja/tai on tosi väsynyt).

Liikaa töitä ei pidä tehdä. Tällaisena rankkana ja hankalana aikana ei ole aika ruveta uudistamaan jotain hiton monistetta, joka on toiminut oikein hyvin jo viimeiset kymmenen vuotta. Tämä oli yksi ”perisynneistäni” viime keväänä – tein monta kuukautta kestäneen överitunnollisuus-kohtaukseni aikana ihan älyttämän paljon kaikenlaista turhaa.

Työkone menee kiinni viimeistään viiden aikoihin, kuten normaalinkin elämän aikana.

Kukaan ei tietenkään tiedä, kuinka kauan tällainen tulee jatkumaan. Voi olla, että näin mennään koko lukuvuosi (ja ehkä seuraavakin?). Olen onneksi osannut jättää murehtimisen minimiin ja oppinut elämään aika lailla päivä kerrallaan. Ainoa, mikä nyppii ja ottaa aivoon on kaikenlainen vatvominen ja vetkuilu. Kevään tiukat rajoitukset sopivat ainakin mulle paljon paremmin, kuin tämä "viranomainen suosittelee, että paikallisviranomaiset mahdollisesti pohtivat perustavansa työryhmän, joka päättää ehdotuksesta suositella paikallisviranomaisille mahdollisen suosituksen käyttöönottoa, mikäli tautitilanne niin vaatii". No, nyt toki tiukempiakin otteita on otettu, mutta kaipaan silti kevään Sannaa, joka lempeällä, mutta kuitenkin niin autoritäärisellä äänellään toteaa, mitä nyt olisi hyvä tehdä ja mitä taas ei.

 

Mutta hei, välillä jotain muutakin kuin koronaa. Eli ruokaa! Oma ruuanlaittoni on ollut edelleen melkoisen retuperällä ja viherviikkojenkin laita on vähän niin ja näin – vähän semmoisella ”sixty/fifty” -meiningillä ollaan menty. Yritystä on ollut, jonain päivinä olen onnistunut paremmin, joinain huonommin. Olen luojan kiitos osannut olla ruoskimatta itseäni liikaa ja ollut itselleni armollinen (jostain syystä en oikein tykkää tuosta ilmaisusta…), mutta ajatuksena kyllä on tulevan syysloman (viikko 42) aikana ryhdittää tätä hommaa ja ihan päivittäin kiinnittää ruoka-asioihin ekstrapaljon huomiota. Olen syönyt liian vähän, mikä ei sovi minulle ollenkaan ja mikä ei – vaikka toisin voisi kuvitella – esim. ole tiputtanut minulta kiloja lainkaan. Päinvastoin, asia on vaikuttanut pelkästään jaksamiseen ja lisännyt väsymystä entisestään ja taidanpa jopa olla lihonut pari kiloa liian vähän syömisen seurauksena, niin hassulta kuin se kuulostaakiin. Kun kunnon ruuan (ja riittävän isot annokset sitä) syöminen unohtuu, tulee helpommin napsittua turhia välipaloja ja varsinkin iltapäivisin olen käyttänyt vähän turhankin ahkerasti koulun välipala-automaattia, mistä ikävä kyllä on saatavilla myös suklaata…

Aloitimme miehen kanssa taas lihattoman lokakuun, tästä on meillä jo parin vuoden perinne. Olen tosi tyytyväinen siitä, että ”lihansyöjämieheni” haluaa ihan oma-aloitteisesti pitää kiinni tästä perinteestä ja ilman häntä en usko, että olisin tänä vuonna jaksanut innostunut asiasta (tai edes muistanut sitä). Lihattoman lokakuun kunniaksi meidän kuukauden ensimmäinen perjantaimättö on ihan superhyvä sienipiiras (sienistä ei mun mielestä saa mitään muuta, kuin hyvää aikaiseksi). Piiraan tekeminen on tänään vielä edessä, joten siitä ei nyt ole vielä kuvaa eikä ohjetta, mutta olen tehnyt piiraan tämän ohjeen mukaan aikaisemminkin, joten uskallan luvata sen olevan hyvää. Saatte ohjeen sitten ensi kerralla.

Toivon, että jaksaisin vähän taas aktivoitua blogin suhteen pitkästä aikaa. 

Ei sen takia, että on pakko, vaan sen takia, että tämä kirjoittaminen vaan on niin kivaa!

Mitä teille kuuluu??

p.s. tämä uusi Blogger on kyllä ihan sysihuono! En saa kuvia ladattua ilman kauheaa taistelua (ja kaiken tallentaminen muutenkin kestää ja tökkii pahasti), kaiken kaikkiaan tämän käyttäminen on tosi hankalaa. Kuvia siis vain nuo kaksi, en jaksa käyttää perjantai-iltaani tämän kanssa tappelemiseen...