POSITIIVISTA PÖLINÄÄ - eli tietenkin ruokajuttuja - PITKÄSTÄ AIKAA!

Mulla on aivan ihanat lähikollegat, joiden kanssa saadaan aina sumplittua seuraavan vuoden lukujärjestykset sellaisiksi, että jokaisen toiveet toteutuvat ainakin osittain. Viime toukokuussa, kun tehtiin lukkareita, toivon tälle vuodelle kevyttä neljättä jaksoa, koska kevät ja mahdollisuus ulkoilla päivisin. Haha, big mistake!!! Miten ihmeessä en silloin tajunnut, että neljännessä jaksossa on yo-kirjoitukset?? Meidän isossa lukiossa valvontavuoroja tulee normaalistikin paljon, mutta nyt kun kirjoitukset järjestetään (toivottavasti vikaa kertaa) koronaturvallisesti eli kokelaat jaetaan pieniin ryhmiin, niin valvontoja on ihan älyttömän paljon. Ja tietenkin eniten niille, joilla on väljä lukujärjestys tässä jaksossa... Mulla on ollut iisejä päiviä ja täysin vapaat (opetuksettomat) maanantait nyt kahden viikon ajan, mutta huomisesta lähtien istun valvomassa kokeita kaiken sen ajan, mitä lukkarissa on vapaata (ja vähän myös tuntien kanssa päällekkäinkin, niin paljon niitä vuoroja tulee tänä keväänä). Joten päätin viettää tämän vikan vapaan maanantain tehden vain kivoja juttuja (no okei, tein kyllä pari tuntia kouluhommeleita aamulla) ja yksi niistä on kirjoittaa tänne positiivisella mielellä edellisten synkkien postausten vastapainoksi. Aiheena tietenkin ruoka, mikäpä muukaan! Jossain välissä kirjoittamista käyn lenkillä tuossa upeassa auringonpaisteessa ja illalla kokkailen viikon ruokia valmiiksi, koska päivistä tulee pitkiä, enkä halua tällä viikolla syödä mitään muiden tekemää.

Musta toppatakki on kyllä jo ihan liikaa näillä keleillä...

 

Mulla on edelleen viime vuoden uupumusajan jäljiltä kokkausrutiinit välillä hakusessa. Se on kyllä jännää, kuinka vaikea niitä on palauttaa takaisin normaaliin arkeen, vaikka monta vuotta olin jo ehtinyt noudattaa niitä semmoisella 80/20 -menestyksellä, mikä mulle on ihan riittävä suhde. Ja näillä rutiineilla tarkoitan nyt itselleni sopivaa aamupalaa (se on ohjelmassa jo päivittäin, hyvä minä!), itse tehtyä lounasta töihin mukaan otettuna (takkuaa vielä aika pahasti...) ja samoin itse tehtyä iltaruokaa (siinä mennään semmoisella fifty/sixty -suhteella tällä hetkellä). Elämässä on kuitenkin niin paljon ikäviä aiheita tällä hetkellä maailmantilanteesta johtuen (ja toki se iso kookin vielä hankaloittaa normaalia elämää jonkin verran), että koitan olla stressaamatta aiheesta. Kokkikartano pelastaa "huonoina" päivinä ja onhan noita muitakin hyviä valmisruokia (onneksi tosi paljon nykyjään myös vegepuolella).

Mutta koko ajan paremmin ja paremmin olen pääsemässä vanhoihin rutiineihin kiinni ja arkiruokaa tulee tehtyä enemmän viikko viikolta. Ja mikä tärkeintä, olen alkanut taas tekemään annoksen oheen vähän monipuolisempia salaatteja. Mullahan ei yleensä ole tapana tehdä "oikeaa" salaattia kauhean usein, yleensä vaan pilkon lautaselle erilaisia raakoja kasviksia paloiksi. Nyt mulla on joku hillitön Fetajuustokausi meneillään, joten sitä löytyy salaatin seasta monta kertaa viikossa. Jotenkin se nostaa sen yksinkertaisen (esim.) kurkku-paprika -palapelin ihan uudelle tasolle! Aikaisemmin jouduin murustelemaan Fetan miehen ja mun lautaselle erikseen, mutta nyt teinikin on tykästynyt, joten yhden kulhon periaatteella mennään nykyjään.

 

Teinistä ja kokkauksesta puheenollen; olin hänen kanssaan viikonloppuna kansanopiston Italia-kokkauskurssilla (kertoja on yhteensä kaksi) ja meillä oli ihan älyttömän kivaa, varsinkin kun saatiin meidän ryhmään kolmanneksi tosi mukava nuori nainen, jonka kanssa yhteistyö sujui mutkattomasti ja hauskasti. Italian makumaailma on mulle tosi tuttu ja olen kokkaillut saapasmaan ruokia elämäni aikana ihan älyttömän paljon, mutta niin vaan kuitenkin opin minäkin eilen paljon uutta. Meidän ryhmä teki antipastit eli leipoi Focaccia-leivän ja teki kaksi tahnaa sen kanssa tarjottavaksi. Jos oikein tarkkoja ollaan, niin valmistimme Bruschette di focaccia con pate' di pomodori secchi e pate' di melanzane eli toisen tahnan pohja muodostui aurinkokuivatuista tomaateista, toisen uunissa paahdetusta munakoisosta. Ihmetykseni oli suuri, kun teini ihasteli tahnojen makua ja totesi, että näitä tehdään sitten uudestaan kotonakin. En ole saanut häntä syömään kotona mun tekemiä tahnoja (joihin mulla on, kuten osa teistä tietää, ihan hillitön himo), mutta kävi ilmi, että hän ei tykkää niistä mun hummus-pohjaisista tahnoista, kaikki muu kuulemma kelpaa. Eli heippa hummus vähäksi aikaa ja tervetuloa muut tahnat!

Mähän olen ihan parantumaton keittokirjojen hamstraaja. Harvemmin kokkaan mitään reseptiä ihan tarkasti, mutta selailen kirjoja usein aamupalaa syödessäni ja haen niistä inspiraatiota. Nyt mulla on meneillään Deliciously Ella -vaihe, olen jotenkin ihan täysin hurmaantunut hänen resepteistään. Siitä, kun tutustuin hänen ensimmäiseen kirjaansa, on jo aikaa ja Ella on kasvattanut itsestään melkoisen brändin näinä vuosina. Heillä on tosi monipuolinen nettisivusto, jonka saa myös appinä kännykkään (maksaa muistaakseni pari euroa kuussa). Pari viikkoa sitten ostin itselleni "täysjäsenyyden", mikä pitää sisällään reseptien, jooga yms-videoiden ja artikkelien lisäksi myös valmiita viikkosuunnitelmia ostoslistoineen. Olen myös tässä vuosien varrella hankkinut... kröhöm, muutaman... hänen kirjoistaan. Pidän nykyjään esillä keittiön kapeassa hyllyssä niitä kirjoja, jotka tällä hetkellä inspiroivat eniten.

Lisäsin nyt uudeksi tunnisteeksi tuon Deliciously Ella. Jostain syystä en saanut lisättyä sitä vanhoihin postauksiin, mutta ne löytyvät kyllä tuolla hakusanalla. Seuraavassa kuvassa oleva kikherne-pinaatti -kastike sai meidät kaikki hykertelemään onnesta, niin hyvää se oli. Teen siitä ja parista muustakin ohjeesta lähiaikoina ihan oman postauksen niin, että saatte tekin reseptin talteen.

 

AirFryeriäkin on käytetty muuta kuin lohkoperunoiden tekemiseen. Valmistin siinä viikonloppuna paneroituja kanafileitä, jotka pannulla paistettuna olisivat taatusti suorastaan tihkuneet rasvaa (friteeraustahan en edes uskalla yrittää meidän kaasuliedellä). Eihän tuokaan nyt mitään varsinaista terveysruokaa ollut valkosipuli- ja curry-dippeineen (huomatkaa kuitenkin yritys: kipollinen tomaatteja 😂), mutta viikonloppunahan saa vähän rötvätä, eiks vaan? Perunat ja porkkanat paahdoin perinteisesti uunissa - se tuon AirFryerin ongelma on, että siihen ei kerralla mahdu ihan kauhean paljon tavaraa. Ensi kerralla kokeilen jotain kasvispihvejä (tai palleroita), jotka on mulle aina pienoinen murheenkryyni kasassa pysymisen (tai siis pysymättömyyden) takia.

 

Nyt pidän pienen huilauspaussin - koska kuitenkin vapaapäivä - ennen, kuin aloitan kokkailun ja Annukan innoittamana myös muutaman mehun linkoamisen.

                            Vielä ei löydy leskenlehtiä kevään takuuvarmasta ekasta paikasta...
 

...mutta pajunkissoja näkyy jo kaikkialla!

Valehtelisin, jos väittäisin, ettenkö edelleen olisi ihan huolesta mykkyrällä sodan takia, mutta koitan kovasti tsempata itseäni miettimään välillä myös positiivisiakin asioita. 

Aurinkoista ja iloista viikkoa teille kaikille! 💛💛💛

Totinen ilme johtuu vain ja ainoastaan siitä, että selfien otto ilman lukulaseja on hieman haastavaa hommaa :D

SINÄ PÄIVÄNÄ KUN

Haluaisin niin kovasti pitää tämän blogin semmoisena positiivisena kuplana, johon ei maailman meno vaikuta, mutta ei se ole onnistunut enää aikoihin. Harkittujen herkkujen oli alun perin tarkoitus olla pelkästään ruokablogi, mutta vuosien varrella tästä on tullut virtuaalinen päiväkirja itselleni ja näin ollen on pakko kirjoittaa tänään myös siitä, mitä tällä hetkellä tapahtuu. Vaikka kuinka haluaisin elää siinä positiivisuuden kuplassa, en pysty siihen.

 

Eilen aamulla herätessäni tein sen, minkä yleensäkin eli kurkkasin uutissivustot läpi; onko maailmalla tapahtunut mitään merkittävää? Ihan tyynesti sitten nousin ylös ja totesin miehelle, että "nyt se Putin sitten aloitti sen hyökkäyksen". Lueskelin uutisia aamukahvia juodessani ja tajusin, että olen jonkinlaisessa shokissa, koska en reagoi tämän voimakkaammin. Olin jo monta päivää seurannut tilannetta - kuten varmaan kaikki muutkin - mutta ajatellut mielessäni, että se typpi nyt vaan uhoaa ja öyhöttää, ei tässä mitään tule käymään. Lähdimme kahdestaan liikkeelle ruokaostoksia tekemään ja samalla reissulla hankimme Airfyerin, jota on jo jonkin aikaa mietitty. Vasta kotiinpäin ajaessamme, kun selailin uutisia lisää, aloin tajuamaan, mitä oikeasti on tapahtunut. Sota on syttynyt. Kiovan keskustasta tuohon ulko-ovelleni on matkaa noin 1170 km. Hangon Tulliniemestä Suomen pohjoisimpaan kolkkaan Tenolle on matkaa noin 1160 km. 

Onhan näitä meidän viiskymppisten elinaikana ollut. Kylmä sota ja ydinsodan pelko 70-luvulla. Balkanin sodat 90-luvulla. Terrorismin vastainen sota vuodesta 2001 alkaen. Terrori-iskuja Euroopassa, jopa Suomessa. Mutta kuitenkin kaikki on tähän mennessä tuntunut jollain lailla kaukaiselta, epätodelliselta. 90-luvulla olimme autuaan tietämättömiä ja tarkoitan tällä sitä, että silloin ei ollut nettiä, emme tienneet ihan kaikkea ihan reaaliajassa koko ajan. Piti aamun Hesarista lukea, missä mennään ja katsoa puoli yhdeksän uutiset. Tietoa oli riittävän vähän, ahdistus ei vyörynyt päälle kuten nyt - ja myönnän kyllä myös sen, että en 90-luvulla ollut kauhean kiinnostunut maailmanpolitiikasta. Melkein hävettää, kuinka huithapeli olin silloin ja keskityin vain omiin juttuihini. Toisaalta, eipä silloin ahdistanut maailman tilanne, kuten se nyt tekee!

Nyt lisään blogiin tunnisteeksi sanan sota. Käsittämätöntä! Luen uutisia koko ajan, mikä ei ehkä kaikille ole oikea tapa selvitä tästä tilanteesta, mutta minä olen sellainen, että tieto ei lisää tuskaa, vaan nimenomaan tietämättömyys lisää tuskaa. Haluan olla kartalla koko ajan siitä, mitä tapahtuu. Näin oli myös koronan aikaan; vaikka se ei yhtään auttanut tunnepuolella, niin halusin seurata tilannetta herkeämättä, jotta tiesin, missä mennään. Silloin ymmärsin kuitenkin älyllisesti tilanteen; pandemiat liittyvät molempiin aineisiin, joita opetan. Virukset, virusten käyttäytyminen ja se, että ne mutatoituvat nopeammin, kuin mitä me ehdimme rokottautua, pandemioiden leviämismallit, yhteiskunnalliset vaikutukset... mikään koronapandemiassa ei siis tullut mulle yllätyksenä (paitsi tietenkin omat tunnereaktiot, mutta se on oma tarinansa se). Nyt en pysy älyllisesti mukana tässä tilanteessa varsinkaan, kun en ole koskaan ollut mikään politiikan tai kansainvälisten suhteiden asiantuntija. Nyt olen vain peloissani - ja tyrmistynyt.

 

En ole koskaan pitänyt Putinista (no shit, Sherlock!), mutta olin aikaisemmin ajatellut hänen kuitenkin olevan jollain tasolla taitava ja älykäskin idiootti. Nyt me kaikki vihdoin tiedämme, että ei ole Kremlissä kaikki Muumit laaksossa ja että Putin on suuruudenhullu, harhainen ja niin sekaisin, että uskoo jo itsekin omia puheitaan. 

Teiniä ei voi pitää uutispimennossa ja häntä pelottaa, joten olemme puhuneet aiheesta juuri niin paljon, kuin hän haluaa. Hänellä on kuitenkin olemassa perusturvallisuuden tunne, jota mikään maailman tilanne ei voi täysin pyyhkäistä pois, mutta surullisena mietin sitä, miten ne nuoret, jotka eivät kotoa saa rauhoittavaa tukea tällä hetkellä, pärjäävät!? Kaksi vuotta pandemiaa ja nyt tämä. Kauhulla odotan ensi viikkoa ja opiskelijoiden kohtaamista. Siellä on iso määrä nuoria, jotka ovat henkisesti ihan jaksamisen äärirajoilla korona-ajan takia ja nyt sitten tämä. Jotain mun on puhuttava heille, mutta mitä? Miten? Kun en itsekään tajua kaikkea. Miten pystyn olemaan se vahva ja tukea antava aikuinen, jota osa heistä nyt kipeästi tarvitsee? Muutaman läheisen ja fiksun kollegan kanssa ollaan tästä jo viestitelty ja mietitty, miten kohdataan nuoret ensi viikolla. Meidän on pakko jaksaa nyt - ihan kuten korona-aikanakin, vaikka itse olisi kuinka hajalla tahansa.

Olen eilisestä illasta asti tuijottanut tuota Airfryeriä ja miettinyt, tuleeko se jokaisella käyttökerralla muistuttamaan mua siitä, että se hankittiin sinä päivänä, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan? 

Eilen tein sen, minkä yleensäkin, kun ahdistaa tai surettaa eli pakenin keittiöön. En niinkään syömään, vaan tekemään. Kokkaaminen on aina takuuvarma keino saada ajatukset edes hetkeksi pois ikävistä asioista, ainoa asia, joka rentouttaa, jos oikein ahdistaa. Toinen rakas harrastukseni lukeminen ei tällaisissa tilanteissa toimi, koska en pysty keskittämään ajatuksia kirjaan, jos pään sisällä velloo isosti.

Eli niin absurdilta, kuin se tuntuukin, niin vähän nyt jotain kepeämpää tähän loppuun eli tuosta Airfryeristä. Mä olen sen hankkimista miettinyt jo jonkin aikaa, mutta olen koittanut toppuutella itseäni, että "et ihan oikeasti tarvitse jokaista maailman keittiöhärpäkettä". Laite olisikin varmaan jäänyt hankkimatta, ellen olisi sitä miettinyt ääneen miehen kuullen. Hän on semmoinen, että jos minä tai lapsi edes vihjaistaan haluavamme jotain, hän hankkii sen meille välittömästi. Ja yleensä vielä aina sen kaikista parhaan mallin. Itselleen hän harvemmin hankkii mitään muuta arvokasta, kuin työkaluja (ja ne surullisen kuuluisat housut). Olin saanut hänen "nyt mennään ostamaan se" -puheet hiljennettyä selittämällä, että haluan vielä miettiä asiaa, mutta viimeinen niitti tuli pari viikkoa sitten, kun kävimme ystävien luona kylässä, jotka kehuivat kovasti ja myös heillä oli tuo markkinoiden kallein (?) malli.

No kannattiko? Ensimmäisen käyttökerran jälkeen voin sanoa, että kyllä! Aloitin perusvarmalla jutulla eli lohkoperunoilla, joista kyllä kieltämättä tuli ihanan rapeita hyvin vähällä rasvan määrällä. En usko, että sitä alan päivittäin käyttämään, mutta suunnitelmissa on kokeilla itse tehtyjä kana- ja lohinugetteja, kokonainen kana, kasvispyöryköitä ja -pihvejä ja etenkin erilaisia paahdettuja juureksia, joita rakastan yli kaiken, mutta jotka tosi usein jäävät uunissa tehdessä joko yli tai ali. Kuten noi lohkoperunatkin. Ihan varmasti ihminen - jopa tämmöinen himokokkaaja - pärjäisi ilman tuota laitetta, mutta onhan se nyt aika kiva lisä mun keittiöhärpäkkeiden joukkoon. Nyt en kyllä keksi yhtäkään laitetta, mitä mulla ei ole... ja ehkä ihan hyvä niin, koska hain tänään postista muutaman uuden keittokirjan... Niiden lisääntyminen ei näytä laantuvan, ei sitten millään. 

 

Mutta kun... se on se mun juttu... kuten mies aina lohduttaa mua, kun tuskailen, että milloin osaisin lopettaa niiden ostamisen. (Välillä - tai itse asiassa lähes päivittäin - kyllä mietin, miten ihmeessä mulla kävi tommoinen tuuri, että löysin tuon tyypin 💓) Ja mulla on itse asiassa keittokirjoihin liittyen tulossa tänne yksi juttu, kunhan nyt ensin saadaan toi sota loppumaan ja Putin kuljetettua Siperiaan johonkin leirille miettimään, että mitä tulikaan tehtyä, vaikka olisi ollut mahdollisuus tehdä kaikkea hyvää. Tällä viimeisellä haluan muistuttaa kaikkia, että ei tuomita venäläisiä ihmisiä, ei anneta rasismille valtaa tässä tilanteessa!

Mitä ajatuksia sulla on tällä hetkellä? 

Täällä saa puhua ja keskustella, kertoa tunteistaan ja mielipiteistään - muistakaa, että tunteiden tukahduttaminen ei ole koskaan hyvä asia!

Jutellaan 💛