PIKAPÖLINÄT

Jestas, miten nopeasti aika joskus menee! Tekisi mieli haastaa Einsteinin aikateoria, mutta koska en ole fyysikko, jätän sen tekemättä – kunhan vaan totean, että sanoi kuka tahansa ihan mitä tahansa, aika kuluu eri tavalla eri aikoina. 

 

Ihan just äsken oli kesä… 

 

ja sitten olinkin jo Pariisin metrossa matkalla keskustaan…

 

ja nyt leivotaan pipareita ja jouluaatto on viikon kuluttua, vaikka minä elän edelleen marraskuuta. Eikä mulla ole yhtäkään lahjaa hankittuna (mikä ei ole niin kauheaa, koska emme enää hanki kellekään mitään megamäärää lahjoja), mutta olisi ehkä ihan kiva tietää, mitä jouluna tapahtuu… 

 

Yleensä, jos sanon, että ”on ollut aika kiire”, muhun iskee huijarisyndrooma välittömästi. Tiedättehän sen äänen, joka puhuu pään sisällä, että ”sulla mikään kiire ole ollut, haluat vaan kuulostaa jotenkin tärkeältä, kun korostat, että minulla on ollut niin kauhea kiire”. No, nyt tänä syksynä on ihan oikeasti ollut kiirettä, paljonkin! Tietenkin ihan eri tavalla, kuin esim. vaikka isossa firmassa töitä tekevällä tai vaikka omaa bisnestä pyörittävällä. Opettajalla on lukujärjestys, joka luo päivälle aikataulun, mihin ei pysty itse vaikuttamaan. Tänä vuonna olen kuitenkin mukana tosi monessa projektissa, tiimiissä jne. jne. ja näistä on tullut sitä kiirettä – kaikki hyppytunnit tai lukujärjestyksen lyhyemmät päivät ovat olleet täynnä ohjelmaa. Lisäksi meillä perheenä, jotka harvemmin teemme mitään kauhean erityistä viikonloppuisin, on ollut myös paljon ohjelmaa melkein jokaisena viikonloppuna. Eli kyllä -  kehtaan sanoa, että on ollut kiirettä.

Kivalla tavalla kuitenkin, syksy ja alkutalvi ovat olleet tosi kivaa aikaa 💗 En siis valita, mutta se, mikä on harmittanut on, että en ole ehtinyt viettää aikaa blogimaailmassa kauhean paljon. Enkä vietä tänäänkään, halusin vaan tulla moikkaamaan ja kertomaan, että täällä ollaan edelleen – en ole hävinnyt mihinkään!

Illat ovat menneet joko kouluhommia tehden (koska päivän aikana ei ole ehtinyt), tai sitten telkkaria katsoen, koska palautumisaikaa on oltava. En katso telkkaria juurikaan kesällä, mutta syksyllä aina aloitamme miehen kanssa jonkun sarjan seuraamisen. Ollaan ihan koukussa tällä hetkellä kahteen sairaalasarjaan: The Good Doctor ja New Amsterdam. Huom! molemmat linkit vievät Viaplayn sivulle, mutta ainakin The Good Doctor löytyy myös Netflixistä. Molemmat ihan loistavia sarjoja – ihmissuhteita, vähän hömppää (mutta ei liikaa) ja molemmissa ihan älyttömän paljon myös lääketiedettä, joten biologi rakastaa. Suosittelen molempia niin paljon, että jos sulla ei ole kyseisiä suoratoistopalveluja sun telkkarissa, hanki ne!

Nyt kuitenkin ruuanlaittohommiin. Perheen vegein tyyppi eli rakas aviomieheni ilmoitti tänään, että nyt voisi olla pitkästä aikaa pihviperjantai! Pihvit on olleet kohta kaksi tuntia Sous Vide -laitteessa kypsymässä ja kaipaavat enää pikaisen kärtsäyksen pannulla, minkä jälkeen ne syödään valkosipulikermaperunoiden ja salaatin kanssa.

Ihanaa viikonloppua kaikille ja varmaan voisi varmuuden vuoksi myös toivottaa HYVÄÄ JOULUA jo nyt tässä vaiheessa – tuskin ehdin tänne ennen sitä.

PERJANTAIPÖLINÄT PITKÄSTÄ AIKAA

No juu, pitkästä aikaa tosiaan... mielestäni kirjoitin edellisen postauksen ihan vähän aikaa sitten, mutta se onkin näköjään kirjoitettu heinäkuussa. Niin se aika kuluu, kun on kivaa! Eli lukuvuoden aloitus, taas kerran, on ollut täyttä härdelliä ja haipakkaa. En nyt aloita sitä samaa, joka vuosi toistuvaa kuvausta siitä, kuinka kesän jälkeen koulun alun hektisyys yllättää, koska saman jutun voi käydä lukemassa blogista uudestaan ja uudestaan aina elo- tai syyskuun kieppeillä. Sen verran kuitenkin tähän aiheeseen kommentoin, että tämän vuoden aloitus on ollut kiireisempi ja hektisempi, kuin naismuistiin (ehkä ikinä!); paljon kursseja (perus), abikurssi (perus), yo-kokeiden korjaaminen samaan aikaan, kuin ekan jakson kurssien kokeiden korjaaminen (perus), mutta tänä vuonna lisätohinaa on tuottanut se, että olen pitkästä aikaa mukana ja/tai vastuussa ihan älyttömän monessa projektissa, tiimissä ja koulutuksessa. Kaikkiin siis vapaaehtoisesti ilmoittautuneena (koska korona-ajan jälkeen ihanaa, että on kaikenlaista), mutta kun kaikkien kivojen juttujen aloitus sattuu tietenkin myös tähän ensimmäiseen jaksoon kaikkien noiden perustöiden lisäksi, niin täytyy myöntää, että kalenterimerkintöjä on ollut enemmän, kuin ikinä. Kivaa on kuitenkin ollut, eli vaikka stressitaso korkealla, niin kuitenkin siellä positiivisen puolella!

Blogi on pyörinyt mielessä melkein päivittäin, kuten myös kaikkien muiden blogit, joihin haluaisin käydä kommentoimassa, mutta kun aikaa ei vaan yksinkertaisesti ole ollut (enkä vieläkään ole keksinyt, miten kommentoinnin voisi tehdä kännykän kautta), olen ollut hiljaa niin täällä, kuin muissakin blogeissa. Jos joku teistä on närkästynyt - joo tiedän, että ei kukaan niin ajattele 💚 - niin ehkäpä nämä alla olevat kertovat kuvat kertovat siitä tilasta, missä oma arki tällä hetkellä seilaa. Työt hoituu (ja yllättävää kyllä, koko ajan paremmalla innostuksella myös ruuan laittaminen), mutta koti, piha ja terassi ovat ihan retuperällä. Sisältä en edes kehtaa ottaa kuvaa, sen verran räjähtänyt meidän koti on tällä hetkellä, mutta pystytte ehkä näkemään mielessänne kokonaistilanteen, kun katsotte seuraavia kuvia 😂😂😂

Myös Pariisin matkan suunnittelu on täysin vaiheessa ja pakko myöntää, että nyt alkaa jo iskeä pieni paniikki. Päätin jo vuosia sitten, että ennen, kuin lapsi lähtee omilleen, vien (tai viemme) hänet Euroopan suurkaupunkeihin, koska pidän niihin tutustumista todella tärkeänä asiana koko länsimaisen kulttuurihistorian omaksumisen ja ymmärtämisen näkökulmasta. Rooma on jo plakkarissa ja nyt teini sai minulta Kriparilahjaksi Pariisin matkan (sai valita, mennäänkö Lontooseen vai Pariisiin - itse olisin kyllä halunnut Lontooseen, mutta teinin lahja, teinin päätös eli Pariisi) ja sinne on tarkoitus mennä syyslomalla eli aika tasan tarkkaan kuukauden kuluttua. Ihana juttu, mutta pieni paniikki tosiaan; en ole vielä tehnyt lentovarauksia (luulin, että kaikenlaisten Finnairin "nyt halvat lennot Eurooppaan"  -kampanjoiden kautta saan meille lennot halvalla... no ei todellakaan), en ole varannut hotellia (koska Pariisissa on noin miljoona hotellia, enkä a) jaksa kahlata niitä kaikkia läpi ja b) päättää, minkä valitsen). Lisäksi rahaa kassassa on tällä hetkellä vielä vähän liian vähän, mutta onneksi mies (joka ei lähde mukaan) lupasi osallistua kustannuksiin. Nyt on pakko ruveta tekemään päätöksiä: lennot ja hotelli omatoimisesti vai matkatoimiston kautta kaupunkilomapaketti? Ennen, kuin teen lopullisia päätöksiä, kysynkin teiltä blogin lukijoilta, onko kellään vinkkiä kivasta, hyvätasoisesta ja järkevän hintaisesta (juu tiedän, aika mahdoton yhtälö...) hotellista Eiffel-tornin läheltä (kävelymatkan/piipahduksen päässä). Tiedän kyllä kokemuksesta, että kyseinen kaupunginosa on suht tylsä, mutta koska teini on ilmoittanut, että hän haluaa hengata tornin ympäristössä päivittäin, menemme hänen toiveidensa mukaan. Eli kommenttikenttään saa laittaa suosituksia kivoista hotelleista tuolta alueelta! Kiitos jo etukäteen, jos sellaisia löytyy 💛

Jooga- ja uintihommelit on lähteneet hyvin käyntiin eli hissukseen, kuten oli tarkoituskin. Niistä on tarkoitus kirjoittaa ihan oma postauksensa (toivottavasti) lähiaikoina eli ei niistä tässä vaiheessa enempää. Muuta kuin se, että olen kokenut joogan puolella "valaistumisen", mikä sanana kuulostaa joltain hörhöily-hommalta, mutta kyse on ihan vaan siitä, että olen tajunnut sen, että joogaa voi tehdä just niin kuin itse huvittaa. Mutta näistä tosiaan sitten myöhemmin.

Meillä, kuten varmaan aika monella muullakin, on arjen päällimmäisenä ajatuksena päällä sähkökriisipaniikki ja säästäminen mm. ruokakuluissa. Olemme onnekkaassa tilanteessa sähkön suhteen eli tämänhetkinen sopimuksemme päättyy vasta ensi kesänä. Sen lisäksi meillä sähkön kulutusta vähentää kaasuliesi ja se, että olemme tosi nopeita suihkussa kävijöitä. Itse asiassa mies käy suihkussa kotona vain kerran viikossa perjantaisaunan yhteydessä, muina päivinä aina työpaikalla työpäivän päätteeksi. Minua pihimpänä tyypinä hän kuitenkin miettii energia-asioita tällä hetkellä tosi tarkkaan ja on alkanut suunnittelemaan puusaunan rakentamista (itse rakennus on jo olemassa tuolla pihan perällä). Meillä on varaava takka, jota olemme lämmittäneet talvisin päivittäin koko sen ajan, kun olemme asuneet täällä, mutta takan yhteydessä oleva puuliesi (ja siinä oleva leivinuuni) on ollut tähän syksyyn mennessä käytössä vain kerran (silloin, kun sen toimivuus testattiin muurauksen jälkeen), koska - kröhöm - eräs nimeltä mainitsematon naishenkilö on käyttänyt sitä laskutasona erinäisille purkeille, purnukoille ja sun muulle sälälle. Nyt hella on raivattu paljaaksi ja mies polttaa siinä pienen pesällisen joka aamu. On kyllä tosi kiva se lämpö aamuisin ja on ollut kiva huomata, että se on vaikuttanut myös siihen, että ilmalämpöpumpun asteita ei vielä ole tarvinnut nostaa kesän jälkeen ylemmäs.

Hauskaa on ollut seurata miehen Y-kromosomin aktivoitumista tämän sähköpaniikin myötä: hän on kaiken muun lisäksi hankkinut puhelimeensa myös lämpökameran ja mittailee nyt nurkkia, ulko-ovien karmeja ja kaikkea muutakin sen kanssa. Alla olevista kuvista ensimmäinen on kaikista mielenkiintoisin, ns. haamukuva: kuvassa ei ole kaksi ihmistä, vaan heidän jättämät lämpöjäljet sänkyyn. Sen verran fyysikko minäkin olen (vaikka en fysiikasta muuten tajua mitään), että tuo kuva oli mun mielestä ihan sairaan hauska!

Minä osallistun säästötalkoisiin huolehtimalla siitä, että ruokakulut pysyvät minimissään ja mikäs sen parempi keino saada niitä alenemaan, kuin tehdä kasvisruokaa mahdollisimman usein. Ja kuten olen moneen kertaan maininnut jo aikaisemminkin, en kauheasti välitä erilaisista lihankorvikkeista - varsinkaan nyt näinä aikoina, kun ruuan hinta nousee koko ajan. Teen siis edelleen pääsääntöisesti kaiken kasvisruuan linsseistä ja pavuista. Tähän väliin pakko kertoa myös (lyhyesti ja tiivistettynä) muutaman tieteellisen artikkelin tuoma tieto: vähitellen alkaa kertymään faktaa siitä, että niiden lihankorvikkeiden (koska kuitenkin kaikki ovat prosessoituja tuotteita) sisältämät stabilointi- ja emulgointiaineet häiritsevät ihmisen suolistomikrobien toimintaa. Niillä mikrobeilla on todella iso merkitys ihmisen hyvinvoinnille - niin fyysiselle, kuin myös henkisellekin (mikä on ihan mind blowing -juttua), joten itse vältän niiden käyttöä. Voisin jatkaa suolistomikrobeista vaikka miten pitkään, mutta ehkä ei nyt tällä kertaa, koska tämä perjantaipölinä olisi hyvä saada loppuun vielä tämän perjantain puolella 😂

Eli tämä jäi nyt ihan kesken, pölistävää olisi ollut vaikka kuinka paljon. Olin mm. ajatellut kirjoittavani tähän postaukseen noiden kahden uuden aivan ihanan kasvisreseptin ohjeen, mutta nyt kyllä on niin, että ne jäävät odottamaan seuraavaa postausta, koska tänäänkin piti syödä ja nukkumaan on mentävä ajoissa, koska huomenna tiedossa bilsan abien kokeiden korjaamista ja muutaman mantsan yo-vastauksen korjaaminen. 

Olen ollut niin pitkään täältä taas pois, että en ole edes varma, lukeeko kukaan edes näitä pölinöitä... 

Jos lukee - mitä teille kuuluu? Ja löytyykö teiltä niitä Pariisin hotellivinkkejä?

Ihanaa viikonloppua kaikille! 💛💜💚💛💙 

Edit: Pariisin reissu on nyt buukattu, joten hotellivinkkejä en enää tarvitse, mutta mielelläni otan vastaan muita Pariisiin liittyviä vinkkejä (kivoja ravintoloita, kauppoja tms.)

JO JOUTUI ARMAS AIKA

"Ylioppilastutkintolautakunnan minulle suomin valtuuksin julistan teidän ylioppilaiksi. Merkiksi siitä, painakaa valkolakki päähänne." Ne kaksi päivää vuodesta, ylioppilasjuhlat, kun harmittelen sitä, etten ryhtynyt rehtoriksi ja pääse lausumaan noita maagisia sanoja. Tosin en kyllä usko, että pystyisin siihen, koska purskahdan itkuun joka kerta tuossa kohtaa juhlaa. Se ilon, ylpeyden, riemun ja haikeuden tunne, joka joka kerta läikähtää yli, on yksi tämän ammatin parhaista puolista. Kuinka ylpeä olenkaan joka kerta siitä, että ne pienet ykköset, jotka kolme tai neljä vuotta sitten istuivat pelokkaina ja jännittyneinä lukion ensimmäisillä tunneilla, ovat tänään nuoria aikuisia, joiden kanssa olen saanut taivaltaa matkaa muutaman vuoden ajan! Ja samalla se joka kertainen haikeus siitä, että nyt ne lähtevät pois, enkä enää pääse olemaan osa heidän elämäänsä. Vuosi toisensa jälkeen samat tunteet syksyllä ja keväällä - kunnes sitten taas jatkamme matkaa nuorempien kanssa kohti tätä upeaa päivää. Onnea kaikille, niin ylioppilaille, kuin myös ammattiin valmistuneille!

Kirjoitin tänään Faceen ja Instaan "se päivä vuodesta, kun itken vähintään kaksi kertaa". Joskus toki jo koulussa Gaudeamus Igitur tai Suvivirsi saavat nyyhkimään, mutta viimeistään kotiin tullessa, pääsen tirauttamaan uudestaan oman rakkaan teinimme takia. Ensinnäkin vuosi vuodelta parempi todistus - ihan käsittämätöntä varsinkin siihen nähden, että me emme puutu hänen koulunkäyntiinsä muuta kuin silloin, jos pyytää apua esim. koealueen kuulustelussa ja sitäkin tekee aika harvoin. Monella on se käsitys, että opettajien lapset ovat kaikki hyviä koulussa, koska opettajavanhempi piiskaa ja vahtii läksyjen tekemistä ja kokeeseen lukemista. Pyh, ei todellakaan - tai ei meillä ainakaan. Olen tietoisesti vahtinut itseäni, etten lähde tuohon ja näköjään se on kannattanut! Vuosi vielä ja sen jälkeen tuolla todistuksella hän pääsee meidän lukioomme. Haha, eri asia on sitten se, kuinka hyvin mahdumme saman katon alle, mutta se on sitten sen ajan murhe (se ollaan jo yhdessä päätetty, että ei tule minun kursseille 😂). Todistusta tärkeämpi asia on kuitenkin se, että hän saa vuosi toisensa perään myös tunnustusta muista, kuin akateemisista kyvyistään. Hymypoikapatsas (juu, en lähde mukaan siihen keskusteluun, onko sen jakaminen oikein) ja erinäisiä stipendejä, joita kaikkia on yhdistänyt se, että hän on reilu, muut huomioiva ja yhteishenkeä luova nuori mies. Yksityisyyden suojan takia en lähde kertomaan, mitä joutui kokemaan ala-asteella, mutta sitäkin suuremmalla syyllä - hän ei antanut vaikeiden vuosien lannistaa itseään, vaan nousi niiden yli ja jakaa suurta ja reilua sydäntään kaikille. Ihailen, kunnioitan ja rakastan tuota meidän "pientä" (minua jo 4 cm pidempää...) ihmettä enemmän, kuin ketään muuta tässä maailmassa!! 💙💚💛💜

Jos tänään joutui armas aika, niin on kyllä joutunut aika tässä toukokuussakin, kuten jo edellisessä postauksessa vähän ennustelinkin. En ole ehtinyt käydä lukemassa ajatuksen kanssa edes oman blogini kommenttiboksia (kiitos kaikille arkiruokavinkeistä, kokoan sen listan kyllä lähiaikoina), saatikka sitten muiden blogeja. Täydestä kalenterista ja pitkistä päivistä huolimatta olen kokenut eläväni ihan täysillä. Uupumuksesta toipuminen jätti niin ison kiitollisuuden tunteen ja toi takaisin elämän ilon ja positiivisen työpöhinän, että en ole valittanut hetkeäkään. Olen itse asiassa ottanut ensi vuodelle töitä enemmän, kuin moneen vuoteen - opettamisen lisäksi aloitan uuden ohjausryhmän kanssa, olen mukana muutaman tiimin toiminnassa, yhdessä ulkomaan projektissa (ihan mahtavaa, että ne saadaan taas käyntiin!) ja osallistun muutamaan isompaan koulutuskokonaisuuteen. Ja ei, ei tarvitse olla huolissaan, kuten isäni heti reagoi kuulleessaan tästä kaikesta - olen tosi innoissani näistä kaikista jutuista ja tiedän, että jaksan. 

Yksi iso syy, miksi nyt heittäydyn mukaan näin moneen juttuun monen vuoden tauon jälkeen, on se, että alan olemaan "tarpeeton" täällä kotona. Kaikkien teinien vanhemmat tietävät mistä puhun; töistä ei olekaan ihan hengenhätäkiire kotiin, koska teini vastaa tulen vähän myöhemmin -viesteihin "jee, hyvä" 😂 Itse asiassa olen tänäänkin tarpeeton, koska teini lähti yökylään kaverin luo. Kaiken kruunaa se, että mies on yön yli töissä, eli olen ihan itsekseni seuraavan vuorokauden! Mikä sopii mulle tosi hyvin - saan ihan rauhassa ravistella lukuvuoden harteiltani, kuunnella musiikkia, kirjoittaa blogia ja juoda viiniä. Pulahtaisin myös altaaseen uimaan, mutta en ehkä kuitenkaan - se on kyllä pesty ja täytetty uudestaan, mutta lämmityslaitetta ei ole vielä viritetty, joten veden lämpötila on jossain kymmenen asteen tienoilla, mikä on mulle vielä ihan liian alhainen.

Yksin oleminen tulee olemaan muutenkin tämän kesän teema. Mies pitää lomaa vain muutaman viikon ja nekin silloin, kun olemme koko perhe kasassa. Teini lähtee viikon kuluttua kristinoppileirille, minkä jälkeen lähdemme Italiaan Ischian saarelle, ellei Vesuvius purkaudu sitä ennen (todennäköistä, koska 20-luku...). Sen jälkeen teini aloittaa kesätyöt ja mopolla suhaamisen kylillä ja minä "yksinäiset viikkoni" - mikä ei haittaa yhtään. Nautin jo etukäteen siitä, että saan olla itsekseni paljon ja halutessani lähteä Helsinkiin humpsuttelemaan ystävien kanssa. Meinaan myös aloittaa kamalan korkeaksi kasaksi muodostuneen kirjapinon lukemisen, en ole lukenut koko keväänä kuin pari kirjaa kaiken kiireen takia. Tietenkin kesälle on listattu myös pari to do -projektia täällä kotona, mutta niistä en viitsi ihan kauheasti huudella täällä, koska todennäköisesti jäävät vain suunnittelun asteelle, kuten aina 😁

Kuva täältä

 

Nyt siis joutuu suvi suloinen täällä suunnalla, mikä toivottavasti tarkoittaa myös sitä, että palaan myös tänne blogimaailmaan vähän ahkerammin! 

Toivottavasti täällä vielä on lukijoita jäljellä, vaikka olenkin ollut niin passiivinen lähiaikoina. 

Ihanaa alkanutta kesäkuuta kaikille!! 💛💛💛

PERJANTAIPÖLINÖITÄ RAHASTA, KASVISKOKKAUKSESTA JA VÄHÄN MUUSTAKIN

Pitäisi oikeastaan olla lukemassa yo-tehtäviä, mutta hei - ei kai nyt sentään perjantai-iltana, kun pitää päästä pölisemäänkin (ja varsinkin kun tiedossa on melkoista säätämistä pisteyttämisen kanssa). Tämä (itselleni tyypillinen) velvollisuuksien lykkääminen kostautuu sitten viimeisten iltojen (ja öiden) raivokkaalla paahtamisella, mutta kuten sanottua, hei - nyt on sentään perjantai. Ei tule olemaan ensimmäinen kerta, kun klikkaan "lähetä YTL:lle" -painiketta kolme minuuttia ennen deadlinen umpeutumista 😂 Ja tässä on myös takana aika monia istuttuja tunteja; ylppärit järkättiin meillä vielä tänä keväänä koronaturvallisesti, mikä tarkoitti 1000 opiskelijan talossa sitä, että mulla oli opetuksen lisäksi parin viikon sisällä 31 tuntia valvomista (eli siis käytännössä paikallaan istumista...). Niin että ehkä olen ansainnut vapaaillan 😍

Minä yo-valvojana...

Minä, kun valvonnat on ohi!

Puhutaanpa hetki rahasta. Tiedostan, että meillä menee hurjan paljon rahaa ruokaan joka kuukausi, varsinkin siihen nähden, että meitä on vain kolme. Olen itse asiassa niin hannari, etten ole uskaltanut laskea tarkkaa summaa, koska tiedän jo etukäteen, että se hirvittäisi ihan liikaa. Toisaalta se olisi varmaan tosi järkevää, varsinkin nyt; ehkä se saisi mut tarkkailemaan ruokaostoksia vähän kriittisemmin ja suunnittelemaan niitä tarkemmin! Koska pakko myöntää - sen lisäksi, että tykkään ja haluan panostaa hyvään ruokaan (muut shoppailee vaatteita ja kenkiä, mä shoppailen ruokaa ja kirjoja), niin ihan varmasti melko iso osa mun ostamasta ruuasta menee ruokahävikkinä roskiin 😞 Välillä aina onnistun ostosten suunnittelussa paremmin, mutta huonoja viikkoja on ihan liikaa tämän aiheen suhteen. Sen lisäksi, että ruokahävikki on ekologisesti ja taloudellisesti täysin kestämätön juttu, liittyy siihen tosi vahvasti mun mielestä myös semmoinen moraalinen ja eettinen näkökulma, joka saa mut näkemään punaista joka kerta - ja kohdistan sen kiukun ja vihaisuuden siis itseeni. Koen, että joka kerta kun heitän ruokaa roskikseen, näytän tavallaan keskisormea kaikille maailman aliravituille ja nälkää näkeville ja toki myös ihan täällä Suomessa eläville vähätuloisille ihmisille. Tyyliin "haha, katsokaas, täällä minä hyväosainen järkevä ihminen heitän ruokaa roskiin, kun teillä on nälkä, että hajotkaa siihen".

Joo, aika rankka vertaus, varsinkin kun selitän tämän asian myös opiskelijoille näin, kun puhumme näistä asioista. Pyrin yleensä löytämään ongelmista ja epäkohdista aina edes jotain positiivista, niin omassa elämässäkin, kuin varsinkin opiskelijoiden kanssa vaikeita aiheita käsitellessäni. Mutta tässä asiassa olen raadollisen julma - ruokahävikki on suora keskisormen näyttäminen niille, joilla siihen ylellisyyteen ei ole varaa. Syyllistäminen ei koskaan auta omaksumaan uusia tapoja, tämä varsinkin on tärkeä muistaa lukiolaisten kanssa työskennellessä, mutta tässä aiheessa mun oman syyllisyyden tunteminen on mielestäni ihan itse ansaittua.

Jos unohdetaan ruokahävikin aiheuttama rahan menetys, niin nyt sitä rahaa alkaa väkisinkin miettimään, kun bensan ja ruuan hinta nousevat nopeammin, kuin minä joogamatolta. Me asutaan niin syrjässä ja meidän työajat on niin erilaiset, että meillä on pakko olla kaksi autoa. Molemmat täyttää tankin täyteen 2 - 3 kertaa kuussa, mikä tarkoittaa näillä nykyisillä bensan hinnoilla lyhyellä laskutoimituksella meidän perheessä n. 200 - 250 euron lisälaskua riippuen vähän siitä, kuinka paljon tulee ylimääräisiä ajoja. Ekaa kertaa ollaan nyt alettu miettimään noita ylimääräisiä ajoja, koska toi on aika merkittävä summa. Ei romahduta meidän taloutta, mutta onhan se ihan älytöntä, jos me ajetaan ylimääräisiä kilometrejä ihan turhan päiten. Ja se kaikki turha ja ylimääräinen on pois meidän kesän reissukassasta. Toki biologi-maantieteilijä minussa iloitsee siitä, että vihdoinkin alettiin tarkkailemaan turhia ajoja (surullista tietenkin on se kylmä tosiasia, että näköjään minäkin alan kiinnittämään huomiota tähän vasta siinä vaiheessa, kun se näkyy omassa kukkarossa... 😔).

Ja sitten se ruuan hinnan nousu... huh. Arvioiden mukaan me ollaan vasta nousevan käyrän alkupäässä eli kauppalasku tulee kasvamaan räjähdysmäisesti lähikuukausina ja -vuosina. Eli nyt viimeistään on järkevää ruveta seuraamaan hintalappuja kaupassa, jos ei sitä ole aikaisemmin jo tehnyt. Kuten jos alussa mainitsin, mä en ole kauheasti aikaisemmin seurannut ruuan hintaa, koska haluan panostaa hyvään ja laadukkaaseen ruokaan - ja mulla on siihen ollut taloudellinen mahdollisuus. Mutta nyt olen alkanut lukemaan hintalappuja päivä päivältä tarkemmin.

Miten sen kauppalaskun sitten saa pienenemään tinkimättä kuitenkaan ruuan laadusta, mausta ja terveellisyydestä? En ole mikään asiantuntija, mutta mun vinkit on nämä:

• Älä tingi kasvikunnan tuotteista, mutta jätä Chilestä tuodut pensasmustikat ostamatta. Syö sesongin mukaan, niin kulutettu kuin tuo neuvo onkin. Kyllä minäkin välillä napostelen mieluummin niitä pensasmustikoita, kuin lanttua, mutta tajuat varmaan mun pointin!
  
• Syö lihaa vain pari kertaa viikossa ja satsaa silloin laadukkaaseen, marinoimattomaan tuotteeseen. Vaikka se hunajamarinoitu onkin vähän halvempi, se on kuitenkin pidemmälle prosessoitu (mikä on taas kuluttanut luonnonvaroja siinä elintarvikeketjussa enemmän, kuin se prosessoimaton tuote).
• Tee kasvisruokaa mahdollisimman monta kertaa viikossa. Käytä proteiininlähteenä mieluiten linssejä, kikherneitä ja papuja, kuin pitkälle prosessoituja lihankorvikkeita. (Tässä mulla on myös oma makumielipide: en tykkää niistä korvikkeista yhtään, mutta se on toki ihan makuasia).
• Jos olet oikein viitseliäs (ja haluat säästää vielä enemmän rahaa), osta pavut ja kikherneet kuivattuna. Kuulostaa työläältä, mutta ei oikeasti ole: laita viikonloppuna likoamaan runsaaseen veteen illalla, huuhtele kunnolla aamulla ja keitä pavut kypsäksi (ohjeita löytyy paljon netistä). Ison määrän keitettyjä papuja/kikherneitä voi pakastaa sopivan kokoisissa erissä jatkokäyttöä varten.
• Kuivatut linssit ovat kaikista helpoimpia; niitä ei tarvitse liotella, riittää, että huuhtelet ne ja lisäät kastikkeeseen/keittoon kypsymään.
• Riippumatta siitä, teetkö liha- vai kasvisruokaa, tee aina kaksi kertaa isompi määrä ja pakasta ylijäänyt ruoka annoksina. Näin arkena on aina valmiina ruokaa niitä päiviä varten, kun ei jaksa tehdä ruokaa ja tekisi mieli ostaa jotain valmista.
• Lopuksi tärkein: älä suorita tätä liikaa, muista että jokainen "oikein" tehty päivä on voitto itsellesi (ja ilmastolle, pakkohan tämäkin oli tähän ottaa mukaan...).

Meidän viime aikoina syötyjä ruokia seuraavissa kuvissa. Kikherne-pinaatti -kastike riisin kanssa. Sienipasta. Jääkaapin tyhjennys eli punainen linssikastike riisin kanssa. Laita kommenttipuolelle viesti, jos haluat tarkemman reseptin!

Kikherne-pinaatti -kastike

Sienipasta

Jääkaapin tyhjennys punainen linssikastike

Ja vielä tähän loppuun: päätin, että kerrankin toteutan sen, mitä olen joka vuosi suunnitellut; aloitan näihin aikoihin ottamaan kuvan pihan yhdestä kohdasta kerran viikossa. Siitä tulee varmaan hauska kuvasarja (jota voi sitten katsoa kaiholla ensi talvena lumeen hukkuessa). Tämä eka kuva ei kyllä lupaa kauheasti - veikkaan, että tänä vuonna uintikausi päästään aloittamaan joskus juhannuksen aikoihin! 😂

Milloin mennään uimaan...?

 

Miten siellä? 

Oletko alkanut kiinnittämään enemmän huomiota ajokilometreihin ja/tai ruuan hintaan? 

Onko jotain hyviä vinkkejä, mitkä olin tässä postauksessa unohtanut?

POSITIIVISTA PÖLINÄÄ - eli tietenkin ruokajuttuja - PITKÄSTÄ AIKAA!

Mulla on aivan ihanat lähikollegat, joiden kanssa saadaan aina sumplittua seuraavan vuoden lukujärjestykset sellaisiksi, että jokaisen toiveet toteutuvat ainakin osittain. Viime toukokuussa, kun tehtiin lukkareita, toivon tälle vuodelle kevyttä neljättä jaksoa, koska kevät ja mahdollisuus ulkoilla päivisin. Haha, big mistake!!! Miten ihmeessä en silloin tajunnut, että neljännessä jaksossa on yo-kirjoitukset?? Meidän isossa lukiossa valvontavuoroja tulee normaalistikin paljon, mutta nyt kun kirjoitukset järjestetään (toivottavasti vikaa kertaa) koronaturvallisesti eli kokelaat jaetaan pieniin ryhmiin, niin valvontoja on ihan älyttömän paljon. Ja tietenkin eniten niille, joilla on väljä lukujärjestys tässä jaksossa... Mulla on ollut iisejä päiviä ja täysin vapaat (opetuksettomat) maanantait nyt kahden viikon ajan, mutta huomisesta lähtien istun valvomassa kokeita kaiken sen ajan, mitä lukkarissa on vapaata (ja vähän myös tuntien kanssa päällekkäinkin, niin paljon niitä vuoroja tulee tänä keväänä). Joten päätin viettää tämän vikan vapaan maanantain tehden vain kivoja juttuja (no okei, tein kyllä pari tuntia kouluhommeleita aamulla) ja yksi niistä on kirjoittaa tänne positiivisella mielellä edellisten synkkien postausten vastapainoksi. Aiheena tietenkin ruoka, mikäpä muukaan! Jossain välissä kirjoittamista käyn lenkillä tuossa upeassa auringonpaisteessa ja illalla kokkailen viikon ruokia valmiiksi, koska päivistä tulee pitkiä, enkä halua tällä viikolla syödä mitään muiden tekemää.

Musta toppatakki on kyllä jo ihan liikaa näillä keleillä...

 

Mulla on edelleen viime vuoden uupumusajan jäljiltä kokkausrutiinit välillä hakusessa. Se on kyllä jännää, kuinka vaikea niitä on palauttaa takaisin normaaliin arkeen, vaikka monta vuotta olin jo ehtinyt noudattaa niitä semmoisella 80/20 -menestyksellä, mikä mulle on ihan riittävä suhde. Ja näillä rutiineilla tarkoitan nyt itselleni sopivaa aamupalaa (se on ohjelmassa jo päivittäin, hyvä minä!), itse tehtyä lounasta töihin mukaan otettuna (takkuaa vielä aika pahasti...) ja samoin itse tehtyä iltaruokaa (siinä mennään semmoisella fifty/sixty -suhteella tällä hetkellä). Elämässä on kuitenkin niin paljon ikäviä aiheita tällä hetkellä maailmantilanteesta johtuen (ja toki se iso kookin vielä hankaloittaa normaalia elämää jonkin verran), että koitan olla stressaamatta aiheesta. Kokkikartano pelastaa "huonoina" päivinä ja onhan noita muitakin hyviä valmisruokia (onneksi tosi paljon nykyjään myös vegepuolella).

Mutta koko ajan paremmin ja paremmin olen pääsemässä vanhoihin rutiineihin kiinni ja arkiruokaa tulee tehtyä enemmän viikko viikolta. Ja mikä tärkeintä, olen alkanut taas tekemään annoksen oheen vähän monipuolisempia salaatteja. Mullahan ei yleensä ole tapana tehdä "oikeaa" salaattia kauhean usein, yleensä vaan pilkon lautaselle erilaisia raakoja kasviksia paloiksi. Nyt mulla on joku hillitön Fetajuustokausi meneillään, joten sitä löytyy salaatin seasta monta kertaa viikossa. Jotenkin se nostaa sen yksinkertaisen (esim.) kurkku-paprika -palapelin ihan uudelle tasolle! Aikaisemmin jouduin murustelemaan Fetan miehen ja mun lautaselle erikseen, mutta nyt teinikin on tykästynyt, joten yhden kulhon periaatteella mennään nykyjään.

 

Teinistä ja kokkauksesta puheenollen; olin hänen kanssaan viikonloppuna kansanopiston Italia-kokkauskurssilla (kertoja on yhteensä kaksi) ja meillä oli ihan älyttömän kivaa, varsinkin kun saatiin meidän ryhmään kolmanneksi tosi mukava nuori nainen, jonka kanssa yhteistyö sujui mutkattomasti ja hauskasti. Italian makumaailma on mulle tosi tuttu ja olen kokkaillut saapasmaan ruokia elämäni aikana ihan älyttömän paljon, mutta niin vaan kuitenkin opin minäkin eilen paljon uutta. Meidän ryhmä teki antipastit eli leipoi Focaccia-leivän ja teki kaksi tahnaa sen kanssa tarjottavaksi. Jos oikein tarkkoja ollaan, niin valmistimme Bruschette di focaccia con pate' di pomodori secchi e pate' di melanzane eli toisen tahnan pohja muodostui aurinkokuivatuista tomaateista, toisen uunissa paahdetusta munakoisosta. Ihmetykseni oli suuri, kun teini ihasteli tahnojen makua ja totesi, että näitä tehdään sitten uudestaan kotonakin. En ole saanut häntä syömään kotona mun tekemiä tahnoja (joihin mulla on, kuten osa teistä tietää, ihan hillitön himo), mutta kävi ilmi, että hän ei tykkää niistä mun hummus-pohjaisista tahnoista, kaikki muu kuulemma kelpaa. Eli heippa hummus vähäksi aikaa ja tervetuloa muut tahnat!

Mähän olen ihan parantumaton keittokirjojen hamstraaja. Harvemmin kokkaan mitään reseptiä ihan tarkasti, mutta selailen kirjoja usein aamupalaa syödessäni ja haen niistä inspiraatiota. Nyt mulla on meneillään Deliciously Ella -vaihe, olen jotenkin ihan täysin hurmaantunut hänen resepteistään. Siitä, kun tutustuin hänen ensimmäiseen kirjaansa, on jo aikaa ja Ella on kasvattanut itsestään melkoisen brändin näinä vuosina. Heillä on tosi monipuolinen nettisivusto, jonka saa myös appinä kännykkään (maksaa muistaakseni pari euroa kuussa). Pari viikkoa sitten ostin itselleni "täysjäsenyyden", mikä pitää sisällään reseptien, jooga yms-videoiden ja artikkelien lisäksi myös valmiita viikkosuunnitelmia ostoslistoineen. Olen myös tässä vuosien varrella hankkinut... kröhöm, muutaman... hänen kirjoistaan. Pidän nykyjään esillä keittiön kapeassa hyllyssä niitä kirjoja, jotka tällä hetkellä inspiroivat eniten.

Lisäsin nyt uudeksi tunnisteeksi tuon Deliciously Ella. Jostain syystä en saanut lisättyä sitä vanhoihin postauksiin, mutta ne löytyvät kyllä tuolla hakusanalla. Seuraavassa kuvassa oleva kikherne-pinaatti -kastike sai meidät kaikki hykertelemään onnesta, niin hyvää se oli. Teen siitä ja parista muustakin ohjeesta lähiaikoina ihan oman postauksen niin, että saatte tekin reseptin talteen.

 

AirFryeriäkin on käytetty muuta kuin lohkoperunoiden tekemiseen. Valmistin siinä viikonloppuna paneroituja kanafileitä, jotka pannulla paistettuna olisivat taatusti suorastaan tihkuneet rasvaa (friteeraustahan en edes uskalla yrittää meidän kaasuliedellä). Eihän tuokaan nyt mitään varsinaista terveysruokaa ollut valkosipuli- ja curry-dippeineen (huomatkaa kuitenkin yritys: kipollinen tomaatteja 😂), mutta viikonloppunahan saa vähän rötvätä, eiks vaan? Perunat ja porkkanat paahdoin perinteisesti uunissa - se tuon AirFryerin ongelma on, että siihen ei kerralla mahdu ihan kauhean paljon tavaraa. Ensi kerralla kokeilen jotain kasvispihvejä (tai palleroita), jotka on mulle aina pienoinen murheenkryyni kasassa pysymisen (tai siis pysymättömyyden) takia.

 

Nyt pidän pienen huilauspaussin - koska kuitenkin vapaapäivä - ennen, kuin aloitan kokkailun ja Annukan innoittamana myös muutaman mehun linkoamisen.

                            Vielä ei löydy leskenlehtiä kevään takuuvarmasta ekasta paikasta...
 

...mutta pajunkissoja näkyy jo kaikkialla!

Valehtelisin, jos väittäisin, ettenkö edelleen olisi ihan huolesta mykkyrällä sodan takia, mutta koitan kovasti tsempata itseäni miettimään välillä myös positiivisiakin asioita. 

Aurinkoista ja iloista viikkoa teille kaikille! 💛💛💛

Totinen ilme johtuu vain ja ainoastaan siitä, että selfien otto ilman lukulaseja on hieman haastavaa hommaa :D

PERJANTAIPÖLINÄÄ EDES VÄHÄN, VAIKKA KUINKA SYNKISTÄÄ

Haluaisin kirjoittaa jotain kivaa. Ihan itkettävän hyvää ruokaa tuli Air Fryerillä. Oli ihan mahtavan kivoja ja tärkeitä tunteja tällä viikolla; puhuttiin paljon elämästä, ihmissuhteista, seksistä, seksuaalisuudesta, geenitekniikan menetelmistä, malariasta ja DNA:n rakenteesta. AIDS-pandemiasta; ei nämä nuoret tiedä, miten 80-luvulla pelättiin, että tarttuuko se saunan lauteilta. Abit ovat vapaaehtoisessa, omaehtoisessa karanteenissa ja niille vedin Teamsin kautta kahdessa tunnissa maksan, haiman ja munuaisten toiminnan. Ensi viikolla vedetään virukset ja bakteerit ja koronavirus-pläjäys, koska kyllähän se ylppäreihin tulee varmasti jossain vaiheessa. Kävin ekaa kertaa kahteen vuoteen Pilateksessa ja itkeä tirautin siellä lattialla; kun sattui niin saakelisti niissä lihaksissa, joita en muistanut mulla olevankaan, mutta myös just sen takia, että makasin siellä lattialla muiden keskellä ja kuinka hyvältä se fyysinen kipu tuntuikaan siellä ihmisten keskellä. Uima-altaassa niitä kyyneliä ei kukaan onneksi huomaa, siellä vollotin ihan täysillä kauhoessani rapistuneella tekniikalla puoli kilsaa. Lopun aikaa vaan lilluin vedessä ja nautin.

Mutta silloinkin oli paha olla. Koko ajan on paha olla. Herään yölllä pissalle ja kurkkaan puhelimesta (mitä en yleensä tee) uutissivut. Onko se kaikista pahin tapahtunut? Kotivara meillä on aina, mutta mietin, pitäisikö varmuuden vuoksi pakata valmiiksi kassi, jonka ottaisi mukaan, jos pitää lähteä liikkeelle vauhdilla. Miehen ja mun passit eivät ole voimassa tällä hetkellä - onko niistä hyötyä vanhentuneena? Näkeehän niistä kuitenkin, että niissä on me ja että ne on meille myönnetty. Joditabletit; ei me miehen kanssa niitä tarvita, me ollaan niin vanhoja ja meidän kilpirauhanen on melko surkastunut jo, mutta teinille. Hän niitä tarvitsisi.

Koko ajan myös pyörii mielessä, että olenko ihan vainoharhainen, kun mietin tällaisia. Varmaan olen. Mutta entä jos se tilanne kuitenkin iskee päälle - silloin me oltaisi ne, joilla on parhaat edellytykset selviytyä. Mutta mites sitten ne muut... jäisinkö auttamaan heitä, vai lähtisinkö karkuun hyvin varustettu reppu selässäni?

Kuukausi sitten olisin pitänyt näitä ajatuksia ihan älyttöminä. Nyt ne eivät ole älyttömiä - jos ehkä vähän ylimitoitettuja - niin kuitenkin realistisia. Ehkä?

Mietin koko ajan, mitä voisin tehdä auttaakseni. Ensin ajattelin kerätä ja viedä vaatteita, hygieniatarvikkeita, lääkkeitä ja muuta konkreettista, mutta sitten luin, että Puolassa hukutaan siihen tavaramäärään. Kuka sen kaiken lajittelee? En minä sinne voi lähteä sitä tekemään. Olen sen sijaan lahjoittanut rahaa luotettavien kanavoiden kautta melkein 200 euron verran. Olen ilmoittautunut SPR:n lipaskerääjäksi. Ja kuten Rva Kepposen blogissa lupasin, teen kaikkeni sen eteen, että opettajana koulutan nuoria ajattelemaan omilla aivoillaan ja pyrin kasvattamaan heistä empaattisia maailmasta ja yhteiskunnasta kiinnostuneita aikuisia.

Tunnen kuitenkin myös surua - ja jopa jotain vihaan vivahtavaa siitä, että nyt kun me kaikki haluamme auttaa Ukrainan pakolaisia jopa niissä määrin, että jotkut meistä majoittavat heitä koteihinsa, niin toimimme tietyllä tapaa kaksinaamaisesti. Olemme lahjoittaneet rahaa upean määrän ja lähettäneet konkreettista tavara-apua pakolaisille. Ihan mielettömän hienoa toimintaa meiltä kaikilta, kiitos kaikille osallistuneille 💙💚💜💛 Mutta muistatteko edellisen pakolaiskriisin Syyrian sodan alettua? Silloin iso osa meistä valitettavasti oli sitä mieltä, että "ei me noita auteta, mitä ne tänne tulee, ei ne kuitenkaan integroidu meidän yhteiskuntaan ja miksi siellä on niin paljon nuoria miehiä, luusereita ja hannareita kaikki - ja niin muistattehan, että ne on suurin osa muslimeita eli terroristeja koko porukka". Silloin ei löytynyt myötätuntoa, ei sääliä, ei auttamisen tarvetta muuta kuin aika harvoilta ihmisiltä. Samanlaisia ihmisiä hekin olivat. Se, mihin haluaisin ja toivoisin tämän ihmiskunnan päätyvän joskus on, että me emme arvota apua tarvitsevia ihmisiä sen mukaan, mihin jumalaan he uskovat tai miten he ylipäätään elävät elämäänsä. Hädässä oleva ihminen tarvitsee apua ja mun mielestä meillä, joilla asiat ovat hyvin, on velvollisuus auttaa kaikkia riippumatta siitä, minkälainen heidän kulttuurinsa on. Kukaan ei lähde kotimaastaan tyhjin taskuin johonkin kylmään pohjolan maahan ihan vaan sen takia, että siellä nyt vaan on jotenkin kivampaa olla.

Samaan aikaan, kun yritän opettaa omalle lapselle ja opiskelijoille hyvyyttä, humaaniutta ja positiivisia ajattelua, mun on pakko heillekin myöntää ääneen, että pieleen menee kaikki. Toistuvasti, aina uudestaan ja taas kerran. Sanon ääneen, että Putinin voi mieluusti tuoda meidän saunarakennuksen taakse ja... no, tiedätte kyllä, mitä siellä tehdään.  

Miten tässä kävi näin? Miksi me ollaan tämmöisiä?

LOMALLE TÖITÄ TEKEMÄÄN

Jee, tänään alkoi talviloma (silloin joskus aikoinaan, kun me oltiin nuoria, puhuttiin hiihtolomasta, mutta nykyjään se on on talviloma).  Mulla menee kuitenkin puolet lomasta töitä tehden. Korona iski muhun jakson vaihtuessa, mikä tarkoitti sitä, että edellisen jakson kokeiden korjaaminen on ihan vaiheessa. Sairastamisen aikana alkoi uusi jakso ja sen kurssien aloitus ja niihin panostaminen. Nyt tilanne on siis se, että nyt kun loma alkoi, mulla on vielä järjetön määrä kokeita korjaamatta. 

 

Mutta tätä tämä meidän opettajien elämä on. Tehtään joskus töitä lomalla. Tehdään joskus töitä illalla. Tehdään joskus töitä silloinkin, kun sitä ei välttämättä tarvisi tehdä. Joku tekee enemmän, joku tekee vähemmän. Ei meidän elämässä tehdä koskaan "ylitöitä", koska sitä käsitettä ei ole meidän työehtosopimuksessa. Jos ja kun me välillä päästään lähtemään työpaikalta jo yhden aikaan iltapäivällä, ei se tarkoita sitä, että meidän työpäivä olisi silloin loppu. 

Kun meillä on pitkä kesäloma, jota kaikki kadehtii, se tarkoittaa sitä, että meillä on ihan samanlainen kesäloma, kuin muillakin, mutta se "ylimääräinen" lomakuukausi on palkatonta kesäseisautusta, jolta me ei saada palkkaa. Se tasataan niin, että palkka maksetaan kuitenkin läpi vuoden niin, että ei tule heinäkuuta, jossa ei tulisi palkkaa ollenkaan

Ja jos harmittaa, että onhan meillä kuitenkin se syysloma, joululoma, talviloma ja ne lyhyet päivät- no, saat mun puolesta tulla kokeilemaan sitä, miltä tuntuu työ, jossa olet framilla ihan jatkuvasti. Niin, että käyt pissalla kesken tunnin sen takia, että et välitunnilla ehtinyt.

Mutta kuitenkin - tämä työ on ihan paras ja rakastan sitä ihan älyttömästi, kuten pidempään blogia lukeneet tietävät. Siitäkin huolimatta, että talvilomalla luen ja arvioin kokeita ja tutkielmia...

ARKIRUOKAHÄSSÄKKÄ

Otsikko voisi ihan hyvin olla myös arkihässäkkä - sitähän elämä tässä on ollut viimeiset puolitoista viikkoa. Toistan itseäni joka vuosi näihin aikoihin: koulun alku on aina niin käsittämätöntä härdelliä, että sitä ihmettelee aina jälkikäteen, miten siitä selviää hengissä ja edes suht täysjärkisenä. Kaikesta henkisestä varautumisesta huolimatta homma yllättää joka vuosi; kaikki käynnistyy täysillä välittömästi, eikä minkäänlaiseen pehmeään laskuun ole mahdollisuutta. Ensimmäinen jakso lukiossa on aina kiireisin, mutta tänä vuonna lisänä on kahden abikurssin lisätunnit, "korona-abeille" antamani tukiopetus ja kaiken maailman tiimien aloituskokoukset. Päivät venyvät pidemmiksi kuin normaalisti ja juu juu, tiedän, että "tavallisten ihmisten" työpäivä on normaalistikin se 8-9 tuntia. Kursseja on tällä hetkellä kuitenkin niin monta ja osa sellaisia, joita en ole opettanut pariin vuoteen, joten hommia pitää jatkaa vielä illallakin.

 

En kuitenkaan valita, en todellakaan! Vaikka olenkin fyysisesti joka päivä ihan poikki ja iltaisin aivot muistuttavat ameebaa tai jotain limasientä, olen ihan älyttömän onnellinen siitä, että se työn ilo ja opettamisen flow on taas ennallaan. Uupumuksen ollessa pahimmillaan pelkäsin eniten sitä, että tuo riemu ei koskaan enää palaa, mutta palasihan se sitten kuitenkin! Siihen varmaan vaikuttaa myös se, että deltasta huolimatta on tunne, että valo näkyy jo tunnelin päässä. Suurin osa opettajista on käytäväkeskustelujen perusteella rokotettu ja myös opiskelijat vaikuttavat suhtautuvan rokotukseen positiivisesti ja käyvät ottamassa sen. Suurin osa nuorista on myös palautunut aika hyvin kesän aikana ja pahimmin siipeen ottaneet ovat hakeneet apua (eivät toki kaikki), eli semmoinen yleinen tunnelma koulussa on varovaisen positiivinen, mikä tuntuu ihanalta.

Ainoa asia, mikä rassaa pahasti, on maskin käyttö. Se, että sen laittaa naamalle kaupassa käynnin ajaksi on ihan eri asia, kuin puhua maskin takaa tuntitolkulla. Eilen mulla oli maski kasvoilla 9 tuntia (vaihdoin toki välillä uuteen), josta ajasta puhuin tauotta noin seitsemän tuntia ja kahden tunnin ajan osallistuin kokoukseen. Lopputulema oli se, että illalla kotona ääni oli lähes kadoksissa ja puhuminen teki ihan kipeää. Sitkeästi noudatan kuitenkin maskisuositusta niin kauan kuin tarve on, koska se vie meitä päivä päivältä lähemmäs normaalia elämää.

 

Mutta asiaan eli arkiruokahässäkkään. Melkein naurattaa se, kuinka monta kertaa olen tästä aiheesta jauhanut täällä, taitaa olla ikuisuusongelma! Nyt kun miettii, niin mullahan oli toi homma itse asiassa suht hyvin hallinnassa monta vuotta, mutta koronakevät 2020 sotki rutiinit ihan totaalisesti, enkä ole niitä monesta yrityksestä huolimatta saanut palautettua. Mulle sopii parhaiten - ja haluan tätä myös perhe-elämän näkökulmasta - että syön koulussa omat eväät ja sitten illalla syödään yhdessä mun itse tekemä ruoka noin klo 19 aikoihin. Tämä on omalle fyysiselle hyvinvoinnilleni paras malli ja yhteinen iltaruokahetki perheen kanssa on mun mielestä yksi tärkeimmistä asioista arjessa. Kaikki rutiinit ja tavat kuitenkin romahtivat silloin ekana koronakeväänä ja nyt on aika palauttaa se tasapaino takaisin arkeen. 

Toki silloin "vanhaan hyvään aikaankin" tämän asian kanssa oli painimista ja silloinkin kokeilin ja suunnittelin vaikka mitä. Olen nyt kuitenkin tullut siihen tulokseen, että mulle (ja varsinkin tämän syksyn hektiseen menoon) sopii parhaiten se, että käytän sunnuntaista muutaman tunnin kokkaamiseen. Teen neljän päivän ruuat valmiiksi - alkuviikko jääkaappiin ja loppuviikko pakkaseen. Samaan syssyyn teen valmiiksi alkuviikon lounaat ja loppuviikosta syön jämiä pakkasesta. Me asutaan niin korvessa, että tänne ei toimiteta niitä kaikkia ihania ruokakasseja, mitä markkinoilla nykyjään on, joten siltäkään suunnalta ei saa apua. Ainoa, joka meille toimittaa on Feelia, mutta heidän ruoista en tykännyt. En halua mitenkään dissata ko. palvelua, ruuat vaan olivat minun makuuni liian pliisuja ja "tavallisia".

Laitoin eilen keittiöön kolmeen sarakkeeseen jaetun paperin, johon jokainen perheenjäsen nyt listaa omat suosikkinsa ja toiveensa ihan tavallisista arkiruuista. Niistä meinaan koostaa sitten listan, josta poimin aina neljä kerrallaan ja kokkaan ne sunnuntaisin. Perjantaina syödään perinteisesti jotain "mättöruokaa" ja lauantaisin joko jämiä tai käydään ulkona syömässä. Katsotaan nyt, saanko tästä ihan vakituista säännöllistä tapaa, mutta niinä kertoina, kun olen näin toiminut, systeemi on tuntunut mulle parhaimmalta tavalta. 

Ihan ensimmäinen homma kuitenkin on pakastimien inventaario, veikkaan että sieltä löytyy ruokaa ainakin kahdeksi viikoksi. Sen jälkeen käyn listan kimppuun. 

 

Kuvat eivät liity postauksen aiheeseen mitenkään, koska mulla ei ole ruokakuvia kännykässä tällä hetkellä yhtäkään. Kuvat liittyvät siihen, mikä mulla pyörii tällä hetkellä mielessä aika paljon - mahdollinen matka Jenkkeihin (ja ehkä myös Kanadaan) ensi kesänä. Vaihtariperheeni äiti täyttää ensi kesänä 80 ja haluaisin tavata hänet vielä kerran (ja tietenkin muutkin perheenjäsenet ja ystävät siellä). Lisäksi olemme teinin kanssa jo monta vuotta puhuneet, että ehkä mahdollisesti teemme siihen suuntaan yhden matkan perheen kesken. Ei mitään hajua, miten ehditään säästää ensi kesäksi tohon reissuun (jos ja/tai kun sinne mennään sen yhden kerran yhdessä, tarkoitus on käydä monessa paikassa). Ei mitään hajua, mikä koronatilanne tulee olemaan ensi kesänä. Tavallaan mieluummin matkustaisin Italiaan, mutta haluan toisaalta niin hirveästi yllättää "äitini" ja tupsahtaa hänen 80-vuotisjuhliinsa yllärinä (olemme siis vaihtarisisarusten kanssa sopineet, että jos matkustamme sinne, se pidetään äidiltä salassa). Saas nähdä miten käy. 

 

Hah, tästä nyt tuli taas tämmöinen mulle tyypillinen löpinäpostaus, jossa varsinaista otsikkoa käsiteltiin harvinaisen vähän. Mutta olipahan kiva taas kirjoittaa pitkästä aikaa!

Oikein kivaa viikonloppua kaikille, mä lähden nyt tutkimaan meidän pakastinten sisältöä! 😊

p.s. kaikki kuvat on kaivettu netistä (osoitteet tietenkään ei tallessa) ja ovat näköjään tosi huonolaatuisia. Mut antaa olla näin, en jaksa nyt säätää tämän enempää!

JO JOUTUI ARMAS AIKA

Istuin tänään yksin tyhjässä luokassa ja seurasin tietokoneen kautta striimattua kevätjuhlaa. Talo oli tyhjä lukuun ottamatta muutamia opettajia, jotka olivat vielä printtaamassa kurssipäiväkirjoja, korjaamassa viimeisä kokeita ja siivoamassa työpöytäänsä. En muista, milloin olisin itkenyt niin paljon, kuin tänään itkin etäjuhlaa seuratessani. Itkin sekä ilosta, että surusta. Ilosta sen vuoksi, että minä ja kaikki muut selvisimme tästä vuodesta. Iloa tuottaa aina myös opiskelijoiden uskomattoman upeat esitykset, jotka nyt oli videoitu siellä sun täällä ja koottu sitten upeaksi 50 min etäohjelmaksi. Surusta itkin sen vuoksi, että opiskelijoiden - vaikka suurin osa heistä onkin selvinnyt aika hienosti - kaikista esityksistä puski läpi korona-ajan aikaansaama väsymys, ahdistus ja pettymys nuoruuden parhaiden hetkien menetyksestä. Itku muuttui kuitenkin lopussa taas iloon - Suvivirsi avaa mulla padot joka vuosi.

Kuva täältä

 

En ole kova itkeskelijä yleensä. Patoan surun helposti sisääni ja vaikutan varmaan silloin aika  tunteettomalta. En itke hautajaisissa tai järkyttäviä uutisia kohdatessani. Itken paljon herkemmin ilosta ja varsinkin kolmessa tilanteessa: Suvivirren kajahtaessa, Gaudeamus Igituria laulaessa ja häissä. Hitto, olen itkenyt kerran niin vuolaasti minulle tuntemattomien ihmisten häissä, että ihan hävetti. Ai niin, neljäskin varman itkun paikka on silloin, kun Suomi voittaa jääkiekon MM-kultaa ja Maammelaulu kajahtaa; toivonkin siis itkeväni myös ensi sunnuntaina!

Jäljellä on enää huominen yo-juhla, joka onneksi voidaan toteuttaa niin, että ylioppilaat saapuvat koululle ja myös me ryhmänohjaajat saamme olla paikalla. Osa huomenna valkolakin päähänsä painavista ovat oman ryhmäni opiskelijoita ja kyseinen ryhmä on ollut kautta aikain ihanin. Itken huomenna siis myös ihan hitusen verran sen takia, että jään kaipaamaan heitä ihan kauhean paljon. Siinä vaiheessa, kun nousemme seisomaan laulamaan Gaudeamus Igituria, tiedän jo etukäteen parkuvani ääneen niin paljon, että nuorisoa varmaan naurattaa. Heh, se taitaa olla mun opetustavassakin kantava tekijä - se, että mulle ja mun kanssa saa nauraa.

Kuva täältä

 

On vaikea selittää sitä, kuinka läheisiksi opiskelijat tulevat sen 3-4 lukiovuoden aikana ja kuinka vaikea heistä on luopua. Joka kevät (ja nykyjäänhän myös joulukuussa valmistuu tosi moni) tuntuu siltä, että en kestä, älkää lähtekö! Onneksi tosi moni pitää yhteyttä myös jälkikäteen ja tulee välillä jopa koululle moikkaamaan.

Lähden lomalle sikäli ristiriitaisissa tunnelmissa, että virtaa olisi ollut jatkaa vielä vaikka kuinka. Kevään sairasloman takia mulla on koko jakson ajan ollut semmoinen tunne, että olisin juuri aloittanut uuden lukuvuoden ja että olisin ihan hyvin voinut jatkaa vielä. Olen ollut niin onnellinen siitä, että opettamisen ilo ja flow palasivat takaisin - se oli asia, mitä pelkäsin talvella eniten; mitä jos romahdankin uudestaan. 

"Suostun" nyt kuitenkin jäämään lomalle, joka tänä vuonna ihan varmasti on erilainen, kuin viime kesänä, jonka elin unettomuudesta ja uupumuksesta johtuvasta sumussa. Tänäkään kesänä ei ole tarkoitus reissailla tai tehdä mitään muuta sen kummempaa, kuin olla kotona, uida, rapsutella puutarhaa ja tehdä päivän - parin kestäviä kotimaan reissuja. Ja muistutuksena kaikille niille, joita opettajan pitkä kesäloma ottaa nuppiin: me emme ole koko kesää lomalla, vaan osa kesästä on ns. kesäkeskeytys-aikaa, jolta emme saa palkkaa. Lukuvuoden aikana tehdyn työn palkka jaetaan niin, että tilille ropsahtaa jotain myös kesäkeskeytyksen aikana.

Nyt alan lakkaamaan kynsiä, ajelemaan säärikarvoja talven jäljiltä (haahhhha), testaamaan sukkahousujen sopivuutta (yök) ja miettimään, minkä mekon laittaisi päälle huomenna. Jokavuotinen perinne on myös jättää tämä asupaniikki viimeiseen iltaan...

Ihanaa ja aurinkoista viikonloppua kaikille ja onnittelut kaikille valmistuville, sekä vanhemmille, joiden lapsi valmistuu joltain asteelta huomenna 💛💛💛 

Kuva täältä

TYÖUUPUMUS vai ÄÄRIMMÄINEN STRESSIREAKTIO?

Palaan nyt ainakin vielä kertaalleen vähän laajemmin tähän uupumisaiheeseen. Kuten jo aikaisemmin totesin, niin nämä ovat itselleni tärkeitä päiväkirjamerkintöjä, mutta toki olen myös iloinen, jos joku nyt tai tulevaisuudessa saa näistä kirjoituksista apua tai ajatuksia oman tilanteensa suhteen. 

Heti alkuun täytyy korostaa sitä, että lähes kaikki tässä tekstissä on joko ihan vaan omia ajatuksiani tai sitten semmoista mutu-tuntumaa aiheesta eli varsinkaan ihan "oikeaan" työuupumukseen liittyvä teksti ei pohjaudu suoraan mihin lähdeteokseen. Kun jäin sairaslomalle, haalin kauhean määrän luettavaa aiheeseen liittyen, mutta en oikein jaksanut tarttua näihin kirjoihin. Aina kun aloitin jotain, koin heti hyvin vahvasti, että tämä ei koske minua, vaikka työuupunut olenkin. En tunnistanut teoriaa, faktoja tai fiiliksiä, jotka kirjoista välittyivät (ja lisäksi olin niin loputtoman väsynyt siinä vaiheessa, että kaikki perusdekkaria syvällisempi teksti oli väsyneille aivoilleni ihan liikaa).

Myönnän, että vähän myös pelkäsin noita kirjoja! Pelkäsin, että paljastuu joku syvällinen, psykologinen juurisyy tälle kaikelle, joka johtaa koko nykyisen elämäni (ja opettajuuteni) kyseenalaistamiseen ja päädyn epätoivoisena, jos en nyt vaihtamaan alaa, niin muuttamaan kaiken, mitä ja miten olen tähän asti asiat tehnyt. Koin kyllä tosi syvästi jo aika pian, että tuollaisesta ei kohdallani ole kyse ja tätä tukivat myös käyntini ammattilaisten juttusilla, joiden kaikkiin kysymyksiin pystyin napakasti vastaamaan "ei". Siis kaikkiin sellaisiin kysymyksiin, jotka olisivat saattaneet nostaa pintaan jotain lapsuuden tai myöhemmän elämän juttuja, joista tämä kaikki johtuisi. Tietenkin on asioita, jotka vaikuttavat siihen, miten olen tässä kriisissä käyttäytynyt: vahvimpana ehkä se, että olen hoivaajaluonne (tiedän syyt tähän luonteenpiirteeseen oikein hyvin) ja tästä syystä esim. koin huolen opiskelijoiden jaksamisesta liian voimakkaasti. En kuitenkaan ole liian hoivaajaluonne, eli esim. tuota oli turha lähteä penkomaan sen syvällisemmin. Olen myös luonteeltani minä hoidan kaiken -tyyppi, mutta normaalielämässä siitä ei ole mulle koskaan haittaa, päinvastoin; asiat tulevat hoidettua (hyvin, haha), kun minä teen ne.

Pintaan alkoi vähitellen nousemaan kaksi asiaa. Ensinnäkin jatkuvasti toistuva sana normaalitilanteessa. Kaikki kietoutui tämän ympärille: mitään tällaista en koskaan ollut kokenut normaalitilanteessa, kaikki oli mulle ihan uutta. Työuupumus on (ainakin suurimassa osassa tapauksia) pitkän prosessin tulos, jossa ihminen syystä tai toisesta uupuu työtilanteeseensa ja siitä on sitten seurauksena kaikki samat oireet, kuin mullakin. Avainsana tässä on myös pitkä aikaväli. Mulla kaikki tapahtui niin nopeasti ja poikkeustilanteessa, että en ihan lähtisi vertaamaan tilannetta "oikeasti" työuupuneisiin. No joo, pitkä ja lyhyt aika ovat tietenkin suhteellisia käsitteitä - itse elin äärimmäisessä stressitilanteessa 24/7 noin 11 kuukautta, mikä tietenkin on ihan hiton pitkä aika. Mutta jos sitä verrataan jonkun muun 11 vuoteen, niin aika tuntuu melko lyhyeltä.

Toisekseen aloin vähitellen taas ajattelemaan kuin biologi ja tajusin olevani 100% oppikirjaesimerkki kaikesta siitä, mitä biologian kursseilla opetan opiskelijoille stressistä! Tämä on lempiaiheeni (mulla on yksi kokonainen kurssi tästä aiheesta), joten koitan pitää teorian lyhyenä ja mahdollisimman yksinkertaisena... 🙈🙋 Stressi on hyvä asia! Stressi pitää meidät hengissä! Stressi on fysiologinen reaktio, jonka taustalla on tietyt stressihormonit ja niitä erittävä hermoston osa (sympaattinen hermosto). Ongelma vaan on se, että Homo sapiens on evolutiivisesti niin nuori laji, että meidän elimistömme ei ole ehtinyt muuttua noista savannin ajoista Itä-Afrikassa tähän 2000-luvun hektiseen elämäntapaan. Elimistö ei siis tunnista tai erottele stressoreita toisistaan, vaan reagoi kaikkiin tilanteisiin edelleen samalla tavalla: stressihormonien määrä kohoaa nopeasti ja ihminen säilyy hengissä leijonan hyökkäyksestä (no okei, harvemmin varmaan selvisi, mutta noin niinkuin yksinkertaistettuna). Kun tilanne oli ohi, oli parasympaattisen hermoston vuoro rauhoittaa tilanne ja stressihormonien taso laski. Nykyihmisen leijona vaan valitettavasti on jotain paljon pitkäkestoisempaa ja siksi stressihormonien määrä pysyy jatkuvasti koholla ja tarvitaan keinoja, joilla parasympaattinen hermosto saataisi aktivoitua. Suomeksi sanottuna: pitää osata chillata riittävästi ja riittävän usein!

Suurin osa meistä taatusti tietää, mitä nämä keinot ovat: pyhä kolminaisuus uni - liikunta - ravinto. Ja juu, tiesinhän minäkin, mutta kun...  Keväällä 2020 menetin unen, mikä johti nopeasti siihen, että liikunta jäi, mitkä yhdessä johtivat siihen, että aloin syömään liian vähän / liian paljon / ihan liian huonosti. Ja tähän lisättynä ennennäkemätön ja -kokematon pandemia, työmäärä, stressimäärä, epätietoisuuden määrä, pelon ja epäuskon määrä, huolen määrä - you name it, kaikki asioita, jotka pitivät stressihormonien tason korkealla jatkuvasti, eikä palautumista päässyt tapahtumaan, koska pyhä kolminaisuus oli ihan vinksallaan. Ja tätä sitten jatkui 11 kuukautta. Ei ihme, että myös psyyke alkoi hajoilemaan ja masennuin lievästi!

Biologi minussa suorastaan riehaantui, kun kaikki tämä selkeytyi mielessäni ❤ Toki olin asian tiedostanut alitajunnassani koko ajan, mutta kun stressireaktio on tapissaan, sitä ei ihminen ajattele ihan normaalisti. Molemmat psy-alkuiset lääkärini nyökyttelivät hyväksyvästi, kun selitin heille tätä. Molemmilta myös kysyin hieman pelokkaasti, että olisiko tämä nyt tässä, vai pitääkö tätä oikeasti alkaa kaivelemaan sieltä jostain psy-alkuisesta paikasta tarkemmin? Ja molemmat totesivat, että ei tarvitse, kyllä tämä oli tässä, jos oikeasti koet olosi hyväksi. Tapaan molemmat vielä kontrollin merkeissä myöhemmin keväällä, mutta veikkaan, että yhteinen polkumme päättyy niihin tapaamisiin.

Unesta en suostu luopumaan enää koskaan. Olen koko aikuisikäni kärsinyt ajoittaisista uniongelmista, mutta nyt ensimmäistä kertaa puhuttiin kuukausista ja myös nähtiin, mihin se voi johtaa. Uni ei ole vieläkään palautunut luonnolliseksi (tokkopa se mulla koskaan palautuukaan), joten ihan rauhallisin mielin nukun lääkkeiden turvin. Mulle on löytynyt hyvä lääke, joka ei varsinaisesti ole unilääke, vaan unta korjaava. Sen kanssa oli vähän säätämistä ensin, mutta nyt oikea annos ja aika, milloin otan sen illalla, ovat löytyneet (ja lääkäri rauhoitteli, että kyseinen lääke ei aiheuta riippuvuutta ja sitä voi turvallisin mielin käyttää).

Liikuntaan olen ensimmäistä kertaa elämässäni alkanut suhtautumaan oikealla tavalla. Se on nyt toinen päivittäinen lääkkeeni, mikä on vaan otettava, vaikka ei aina hotsittaisikaan. Olen ottanut tosi rauhallisesti: lähinnä vaan kävellyt leppoisia lenkkejä ja tehnyt lyhyitä ja lempeitä kotijumppia (kehonhuoltoa ja venyttelyä). Mielialan kohetessa on pikkuhiljaa myös ruvennut tekemään mieli kohottaa sykettä, mutta sen suhteen olen ottanut tosi maltillisesti. Pahassa stressitilanteessa keho kun ei tunnista myöskään liian rankkaa liikuntaa palauttavaksi, vaan kokee myös sen stressin aiheuttajana. Ensimmäistä kertaa elämässäni mulla on hyvin rauhallinen ja kärsivällinen suhtautuminen kaikkeen tähän: liikunta on tällä hetkellä vain ja ainoastaan palauttavaa ja näin saa olla siihen asti, että koen hyväksi tehdä asioita kovemmalla sykkeellä.

Ruuan suhteen olen edelleen vähän retuperällä; kotona ollessani aamupalat ja lounaat ovat edelleen melkoista sitä sun tätä -sillisalaattia, mutta iltaruokien suhteen tilanne on jo huomattavasti parempi. Mun pitää selkeästi lisätä aika paljon ruuan määrää, mutta tästä en ole niin huolissani. Tiedän, että osaan korjata ruoka-asiat helposti sitten, kun palaan töihin (nyt kun kaikki muut palikat alkavat olla taas kasassa).

Pyhän kolminaisuuden lisäksi tarvitaan tietenkin muitakin asioita, jotka tuottavat iloa ja mielihyvää. Luojan kiitos mulla on kaikki hyvin kotona, maailmassa on lukematon määrä vielä lukemattomia kirjoja ja pian pääsee pihalle tekemään keväthommia (tästä olen kyllä hieman suolainen, kuten noi teinit sanovat: miksi tänä vuonna ei voinut olla samanlainen kevät, kuin viime vuonna, jolloin olisin tähän mennessä ehtinyt jo tehdä ja istuttaa vaikka mitä...). Ja vielä loppuun se yksi asia, mikä mulle tuottaa suunnattomasti iloa ja mielihyvää: oma työ, jota pääsen taas tekemään kolmen viikon kuluttua ❤

Kuva on jostain netin syövereistä. Ihan paras ❤

Huhhuh, tulipa pitkä sepustus - mahtoikohan kukaan jaksaa lukea loppuun asti? 😂 

Tässä oli nyt kuitenkin "lyhykäisyydessään" minun tarinani ja diagnoosini. Tiedän, että tosi tarkkana ja herkkänä pitää olla vielä pitkään, varsinkin jos töihin paluu tapahtuukin etäopetukseen. Siinä tapauksessa on tehtävä ihan päivittäinen tsekkilista kalenteriin asioista, joihin täytyy muistaa kiinnittää huomiota. 

Mutta hei, mulla on toiveikas ja luottavainen olo kaiken suhteen tällä hetkellä!  

❤❤❤