Haluaisin kirjoittaa jotain kivaa. Ihan itkettävän hyvää ruokaa tuli Air Fryerillä. Oli ihan mahtavan kivoja ja tärkeitä tunteja tällä viikolla; puhuttiin paljon elämästä, ihmissuhteista, seksistä, seksuaalisuudesta, geenitekniikan menetelmistä, malariasta ja DNA:n rakenteesta. AIDS-pandemiasta; ei nämä nuoret tiedä, miten 80-luvulla pelättiin, että tarttuuko se saunan lauteilta. Abit ovat vapaaehtoisessa, omaehtoisessa karanteenissa ja niille vedin Teamsin kautta kahdessa tunnissa maksan, haiman ja munuaisten toiminnan. Ensi viikolla vedetään virukset ja bakteerit ja koronavirus-pläjäys, koska kyllähän se ylppäreihin tulee varmasti jossain vaiheessa. Kävin ekaa kertaa kahteen vuoteen Pilateksessa ja itkeä tirautin siellä lattialla; kun sattui niin saakelisti niissä lihaksissa, joita en muistanut mulla olevankaan, mutta myös just sen takia, että makasin siellä lattialla muiden keskellä ja kuinka hyvältä se fyysinen kipu tuntuikaan siellä ihmisten keskellä. Uima-altaassa niitä kyyneliä ei kukaan onneksi huomaa, siellä vollotin ihan täysillä kauhoessani rapistuneella tekniikalla puoli kilsaa. Lopun aikaa vaan lilluin vedessä ja nautin.
Mutta silloinkin oli paha olla. Koko ajan on paha olla. Herään yölllä pissalle ja kurkkaan puhelimesta (mitä en yleensä tee) uutissivut. Onko se kaikista pahin tapahtunut? Kotivara meillä on aina, mutta mietin, pitäisikö varmuuden vuoksi pakata valmiiksi kassi, jonka ottaisi mukaan, jos pitää lähteä liikkeelle vauhdilla. Miehen ja mun passit eivät ole voimassa tällä hetkellä - onko niistä hyötyä vanhentuneena? Näkeehän niistä kuitenkin, että niissä on me ja että ne on meille myönnetty. Joditabletit; ei me miehen kanssa niitä tarvita, me ollaan niin vanhoja ja meidän kilpirauhanen on melko surkastunut jo, mutta teinille. Hän niitä tarvitsisi.
Koko ajan myös pyörii mielessä, että olenko ihan vainoharhainen, kun mietin tällaisia. Varmaan olen. Mutta entä jos se tilanne kuitenkin iskee päälle - silloin me oltaisi ne, joilla on parhaat edellytykset selviytyä. Mutta mites sitten ne muut... jäisinkö auttamaan heitä, vai lähtisinkö karkuun hyvin varustettu reppu selässäni?
Kuukausi sitten olisin pitänyt näitä ajatuksia ihan älyttöminä. Nyt ne eivät ole älyttömiä - jos ehkä vähän ylimitoitettuja - niin kuitenkin realistisia. Ehkä?
Mietin koko ajan, mitä voisin tehdä auttaakseni. Ensin ajattelin kerätä ja viedä vaatteita, hygieniatarvikkeita, lääkkeitä ja muuta konkreettista, mutta sitten luin, että Puolassa hukutaan siihen tavaramäärään. Kuka sen kaiken lajittelee? En minä sinne voi lähteä sitä tekemään. Olen sen sijaan lahjoittanut rahaa luotettavien kanavoiden kautta melkein 200 euron verran. Olen ilmoittautunut SPR:n lipaskerääjäksi. Ja kuten Rva Kepposen blogissa lupasin, teen kaikkeni sen eteen, että opettajana koulutan nuoria ajattelemaan omilla aivoillaan ja pyrin kasvattamaan heistä empaattisia maailmasta ja yhteiskunnasta kiinnostuneita aikuisia.
Tunnen kuitenkin myös surua - ja jopa jotain vihaan vivahtavaa siitä, että nyt kun me kaikki haluamme auttaa Ukrainan pakolaisia jopa niissä määrin, että jotkut meistä majoittavat heitä koteihinsa, niin toimimme tietyllä tapaa kaksinaamaisesti. Olemme lahjoittaneet rahaa upean määrän ja lähettäneet konkreettista tavara-apua pakolaisille. Ihan mielettömän hienoa toimintaa meiltä kaikilta, kiitos kaikille osallistuneille 💙💚💜💛 Mutta muistatteko edellisen pakolaiskriisin Syyrian sodan alettua? Silloin iso osa meistä valitettavasti oli sitä mieltä, että "ei me noita auteta, mitä ne tänne tulee, ei ne kuitenkaan integroidu meidän yhteiskuntaan ja miksi siellä on niin paljon nuoria miehiä, luusereita ja hannareita kaikki - ja niin muistattehan, että ne on suurin osa muslimeita eli terroristeja koko porukka". Silloin ei löytynyt myötätuntoa, ei sääliä, ei auttamisen tarvetta muuta kuin aika harvoilta ihmisiltä. Samanlaisia ihmisiä hekin olivat. Se, mihin haluaisin ja toivoisin tämän ihmiskunnan päätyvän joskus on, että me emme arvota apua tarvitsevia ihmisiä sen mukaan, mihin jumalaan he uskovat tai miten he ylipäätään elävät elämäänsä. Hädässä oleva ihminen tarvitsee apua ja mun mielestä meillä, joilla asiat ovat hyvin, on velvollisuus auttaa kaikkia riippumatta siitä, minkälainen heidän kulttuurinsa on. Kukaan ei lähde kotimaastaan tyhjin taskuin johonkin kylmään pohjolan maahan ihan vaan sen takia, että siellä nyt vaan on jotenkin kivampaa olla.
Samaan aikaan, kun yritän opettaa omalle lapselle ja opiskelijoille hyvyyttä, humaaniutta ja positiivisia ajattelua, mun on pakko heillekin myöntää ääneen, että pieleen menee kaikki. Toistuvasti, aina uudestaan ja taas kerran. Sanon ääneen, että Putinin voi mieluusti tuoda meidän saunarakennuksen taakse ja... no, tiedätte kyllä, mitä siellä tehdään.
Miten tässä kävi näin? Miksi me ollaan tämmöisiä?