Pieleen menneellä haasteella en nyt tarkoita edellisessä postauksessani julistamaa nopein voittaa itselleen kirjan -kilpailua, vaikkakin vähän kyllä ihmettelen, että eikö kukaan tosiaan halua itselleen kirjaa "Totuus Harry Quebertin tapauksesta"?? Sen siis saa vain ilmoittamalla halukkuutensa, minä maksan postikulut. Sovitaanko niin, että viikko on vielä aikaa lunastaa sen itselleen, sitten annan sen jollekin kaverille.
Mutta se, mikä meni pahasti pieleen, oli Annukan kirjoittamasta kivasta "Kolmen peruspäivän plus-miinus-päiväkirja" -postauksesta herännyt inspiraatio tehdä samanlainen juttu. Annukka totesi itse kirjoituksessaan, ettei säännöllisen kiitollisuuspäiväkirjan pitäminen tunnu omalta jutulta ja olen itse tässä(kin) asiassa samanlainen, kuin hän. Kirjoitin ko. postauksen kommenttipuolelle, että "Mä en itsekään osaa pitää säännöllistä kiitollisuuspäiväkirjaa; jotenkin se tuntuu kauhean teennäiseltä jo parin päivän jälkeen, kun arjessa ne päivät kuitenkin on aika lailla sitä samaa viikosta toiseen. Ja sitten tuntuu pöhköltä kirjata ylös 17 kertaa peräkkäin "aamusmoothie oli hyvää" - se saman toistaminen jotenkin vie sen onnellisuuden pois siitä pikkujutusta."
Kuitenkin ajatus siitä, että tuon tekisi muutaman päivän ajan, tuntui kivalta ja niinpä sitten tällä viikolla olen tuollaista päivän plussat ja miinukset -päiväkirjaa yrittänyt pitää. Mutta kuulkaas, ei onnistu, ei sitten millään! Kaikki on tällä hetkellä niin ällönlällyn positiivista, että ihan naurattaa. Minähän olen perusluonteeltani hyvin positiivinen, mutta tällä hetkellä se menee ihan överiksi. Tämä johtuu tietenkin siitä, että uupumuksesta selviytyminen ja ilo normaaliin elämään palaamisesta on niin pinnalla, että se värittää kaiken vaaleanpunaiseksi hattaraa- ja vaahtokarkkeja -hötöksi!
Osaan normaalistikin nauttia arjesta, sen pikkujutuista, enkä yleensä negaile ihan kamalasti. Mutta kun tällaisesta normitilasta kävi hetkellisesti ihan pohjalla, niin nyt se normaali arki ja sen pikkujutut tuntuvat niin käsittämättömän isoilta jutuilta, että menee tosiaan ihan komiikan puolelle. Yritin siis ensin kolmen päivän ajan tehdä tätä, mutta kun lista näytti pelkkää plussaa, jatkoin tätä vielä viikon verran. Mutta ei, en saanut yhtäkään negatiivista juttua listalle, mikä on tietenkin täysin epärealistista normaalissa elämäntilanteessa, mutta kun tässä hattarassa nyt mennään vielä tällä hetkellä, niin näin siinä pääsi käymään.
Ensinnäkin kaikki jutut, mitkä normaalistikin merkkaisin plussan puolelle, menevät tällä hetkellä ihan överin puolelle. Pari esimerkkiä. No työ ja opettaminen tietenkin; luokassa olen niin hörhön innokas koko ajan, että korona-ajasta täysin uupuneet opiskelijat piristyvät siellä edes hetkeksi, kun olen koko ajan niin täpinöissäni. Orvokit, nuo normaalisti vähän inhokki-kukkani, joita kuitenkin laitan ruukkuihin keväällä ihan vaan sen takia, että kestävät hyvin kevätsään vaihtelua. Normaalisti vähän yrmistelen niitä varsinkin aamuisin, kun en silloin yleensä ole ihan parhaimmillani, mutta nyt käyn suunnilleen silittelemässä niitä joka aamu ja olen ihan haltioitunut siitä, kuinka kauniita ne ovat! Jokainen onnistunut (arki)ruoka saa mut tällä hetkellä tuntemaan itseni oman elämäni MasterChefiksi - ihan peruspöperöstäkin hykertelen ihan onnessani. Ja näitä nyt voisi jatkaa loputtomiin; ilahdun, ilostun, liikutun ja suorastaan herkistyn ihan käsittämättömän pienistä jutuista. Mikä tietenkin - kaikesta koomisuudesta huolimatta - on ihan mahtava juttu, koska se osoittaa sen, että olen päässyt uupumuksen aiheuttamasta alakulosta irti. Eiköhän tämä vähitellen tasoitu takaisin siihen normaaliin peruspositiivisuuteen, jonka seassa kuitenkin aina välillä on niitä miinuksiakin mukana. Näin ainakin toivon, koska vähän jo kaipaan sitä "normaalia itseäni", joka ei hyrskähdä itkuun nähdessään aamun työmatkalla joutsenpariskunnan pellolla loikoilemassa. Rajansa kaikella!
Mutta miksi niitä miinuksia sitten ei tullut? Vastoinkäymisiä ja jopa paskojakin juttuja toki on ollut, mutta niihinkin kaikkiin olen suhtautunut tosi omituisella "no mutta onhan tässä sentään se hyvä puoli, että..." -asenteella. Jälleen pari esimerkkiä:
Äkillinen helleaalto tuntuu ihan mahtavalta ja ihanalta, vaikka normaalisti inhoan kuumuutta varsinkin siinä vaiheessa, kun ollaan vielä koulussa.
Mies on purkanut meidän ikivanhan kasvihuoneen (oli täällä tontilla valmiina ja on jo varmaan 30 vuotta vanha) ja sen purkujätettä on edelleen pitkin pihaa, vaikka mies niitä ansiokkaasti onkin kaatopaikalle kärrännyt. Mä olen ihan vaan, että ei haittaa, vaikka onkin noin kauhean näköinen toi piha tällä hetkellä.
Ötökät on heräilleet kylmän kauden jälkeen ja normaalistihan mä olen ihan sairaan ötökkäkammoinen. Nyt olen ihan onnessani, ihanaa, että meidän pihalla on pölyttäjiä.
Yhtenä aamuna oli maito loppu ja normaalisti, jos en saa 2 - 3 aamukahvikuppiini maitoa, menee vähintään koko päivä pilalle, joskus saatan mököttää siitä (itselleni) jopa parin päivän ajan. Nyt vetelin naama irvessä mustaa kahvia sokerin kanssa (jota siis en normaalisti lisää kahviin) ja pahasta mausta huolimatta ajattelin yltiöpositiivisesti, että saahan tästä sen aamun herätyksen kuitenkin.
Töissä on tullut sitä tyypillistä loppukevään sälää "tämäkin pitäisi vielä ehtiä tekemään ennen kesälomaa" (plus ensi syksynä voimaan astuvan opetussuunnitelmauudistuksen ja oppivelvollisuuden laajentamisen aiheuttamat käsittämättömät määrät lisätyötä, joihin kentän pyynnöstä huolimatta ei annettu lisäaikaa, vaikka korona). Näistäkin kaikista olen ihan vaan zen ja hoen mielessäni "olen vaan töissä täällä" -mantraa. Yhtenä päivänä rehtori aloitti kahvihuoneessa "minulle on tullut semmoinen ajatus ensi vuodesta, että..." jolloin keskeytin hänet toteamalla, että "varmuuden vuoksi sanon jo etukäteen EI". Haha, ei taida tulla henkilökohtaista palkanlisää tänäkään vuonna!
Uima-allas on viime syksyn ja talven jäljiltä lähinnä liejuallas, mutta sekään ei haittaa - olen vaan ihan että no putsataan se kohta, vaihdetaan vesi ja aletaan sitten taas pulikoimaan!
Yksi asia, mikä pääsi aidosti miinukset -listalle ihan heittämällä oli se, että suunnitelmissa tälle illalle oli mun kahden läheisimmän ystävän meille tuleminen ja "tyttöjen illan" -viettäminen. Korona-altistusepäilyn johdosta ilta kuitenkin peruuntui ja vietän nyt perjantai-iltaa itsekseni. Se ei sinällään ole mikään ongelma, mutta harmittaa tosi paljon (miehet ovat vanhempieni mökillä pitkää viikonloppua viettämässä). Ottaa aivoon tosi paljon, kuinka monta kivaa juttua korona on tavalla tai toisella pilannut!
Vietän siis loppuillan punkkua juoden ja tehden elämäni ekaa parsakeittoa. Mähän en tykännyt parsasta nuorempana, mutta nykyjään olen ihan hulluna siihen. Tuossa viimeisessä kuvassa on vinkki ihan superhyvään annokseen: grillattua lohta ja jättikatkarapuja, hernetahnaa ja keitettyä parsaa. Parsoja ei tietenkään tarvitse nykertää ja solmia ruohosipulilla, kuten tuossa olen tehnyt - silloin vaan oli semmoinen nykertämisfiilis.
Toisaalta tähänkin tämän päivän miinukseen kuulin just äsken ihanan jutun: lapsi on tänään ollut isänsä ja mun isän kanssa merellä ja ovat saaneet saaliksi pari haukea. Juuri tällä hetkellä isäni opettaa pojalleni hauen perkaamista, mikä on täsmälleen sama muisto, mikä mulla on lapsuudesta omaan isoisääni liittyen. Ja se hauki tullaan valmistamaan just samalla tavalla, kuin silloin mun isovanhempien mökillä: hauki keitetään, lisukkeeksi perunaa ja muna-voi-kastiketta.
Voihan elämä, kuinka ihanaa osaatkin välillä olla!! 💛💛💛
p.s. niin siis haluaisiko joku sen kirjan...?
