OLISKO SE IKÄKRIISIN PAIKKA?

Spoilaan heti tarinan paljastamalla vastauksen otsikon kysymykseen: ei ole ikäkriisin paikka. Mutta läheltä kuulkaas piti! Mun oli tarkoitus kirjoittaa nyt viikonloppuna ihan muita juttuja eli vastata hauskaan blogihaasteeseen "Näissä olen huono" ja kertoa myös yhdestä hurjan hyvästä kasvisreseptistä. Mutta kirjoitussuunnitelmat muuttuivat eilisen tapahtuman jälkeen. Antakaas kun mä kerron.

Olen ollut viime viikot ihan hurjan hyvällä mielellä ja voinut myös fyysisesti paremmin kuin aikoihin. Taustalla on kesä, jonka olisi tavallaan "pitänyt" mennä huonosti, koska ennätyshelteet (ja niiden kanssa samaan aikaan kauheat kuumat aallot...), mutta sain itseni psyykattua semmoiseen positiiviseen kesämoodiin heti alusta asti ja oikeasti nautin viime kesästä tosi paljon. Lepäsin myös enemmän kuin koskaan, joten akut todellakin on ladattu kesän aikana. Olen syönyt tosi hyvin ja puhtaasti suurimman osan ajasta loman jälkeen ja liikkunut yhden kuukauden aikana enemmän, kuin viime vuonna yhteensä (muistakaa, että opettajan vuosi tarkoittaa aina aikaa elokuusta seuraavan kesän alkuun.). Olen myös ollut superinnoissani liikkumisesta ja tajunnut, että olen vihdoin saavuttanut oikean ajatuksen sen suhteen: että kyseessä ei ole projekti, joka loppuu joulukuussa tai asia, jota mun on pakko tehdä. Kun olen vihdoin löytänyt omat juttuni - tai siis ruvennut aktiivisesti tekemään ja toteuttamaan sitä omaa juttuani - liikunta tuntuu ihanalta ja asialta, mitä haluan tehdä. Pisteenä iin päälle oli kesällä lukemani Pauliina Vanhatalon kirja Toinen elämä, joka liikautti sisäiset mannerlaattani ihan uuteen asemaan ja muutti ajatteluani ikääntymisestä ja elämästä yleensäkin enemmän kuin mikään kirja koskaan. En ole vielä edes saanut prosessoitua kirjaa mielessäni siihen asti, että osaisin siitä kirjoittaa, mutta järisyttävä kokemus se oli. Palaan siihen jossain vaiheessa. (Ja sitäpaitsi, oikea termi ei ole mannerlaatta, vaan litosfäärilaatta, mutta koitetaan vaimentaa toi mantsanopettajan nillitys nyt johonkin taaemmalle.)

Tällä mahtavalla, positiivisella ja ihanalla pössiksellä varustettuna lampsin eilen urheiluliikkeeseen hydrobicin jälkeen ostamaan itselleni uimalaseja uintikurssia varten (koska tällä hetkellä olen käyttänyt lapselta pöllittyjä laseja). Samaan syssyyn otin uuden uintikassin ja jotain muuta sälää ja marssin kassalle. Mukava ja kovin kohtelias nuori mies otti ostokseni käsittelyyn ja kivalla tavalla viritti heti leppoisan rupattelun. Jutustelu sitten päätyi siihen, että selostin uintikurssistani (koska mä aina, ihan joka paikassa, höpötän kaikille ihmisille kaiken mahdollisen), josta tyyppi sitten vielä oli kiinnostunut ja kyseli kaikenlaista. Ja sitten se tapahtui. Kuulin hänen sanovan "on se hienoa, että senioreihinkin satsataan ja järjestetään erilaisia kursseja". Siis v****tu mitä???? Että siis "...senioreihinkin satsataan"!!!

Sillä hetkellä aika pysähtyi, maapallo lakkasi pyörimästä ja meitä oli siinä tilanteessa vain minä ja hän. Ensimmäinen ajatus oli (oikeasti!!!), että vedän tota nenään! Haha, vedän kunnon litsarit ja marssin ulos maksamatta ostoksiani. Seuraavien sekuntien kymmenysten aikana suunnittelin botox-hoidot, silikonitissit, vihersmoothiedetoxikuurit ja ehkä nuoren rakastajan ottamisen. Viimeinen pysähtynyt hetki piti sisällään sen tajuamisen, että tunne, mikä mulle lopuksi jää tästä, ohjaa mun seuraavia kuukausia ja ehkä jopa vuosia. Annoin sen tunteen tulla ihan vapaasti ja luojan kiitos se tunne oli nauru, hihitys ja lopuksi hysteerinen hekottelu.

Seniori on kiertoilmaus sanalle vanhus. Ja mä olen hitto soikoon 49-vuotias! Päätin, että hän tarkoitti seniorilla "konkaria" - tyyppiä, joka on kokenut ja osaa jo paljon, mutta jonka pitää vielä kehittyä. No joo. Ihan sama! Menihän tämä jollain tavalla ihon alle tietenkin, en voi sitä kieltää. Mutta huojentavaa on huomata, että en oikeasti vaipunut syvään synkkyyteen tapahtuneesta, vaan lähinnä hihittelin asialle. Ja hihittelen edelleen. En oikein ole sitä tyyppiä, että jaksaisin nostaa tästä mitään yhteiskunnallista ikärasismiasiaa, koska näinhän se on; minä olin hänen silmissään vanha. Vaikka en olekaan. 49-vuotias ei ole vanha, varsinkaan silloin kun hän ei itse tunne niin. Mutta sille kassapojalle olin vanha nainen.

Jään odottelemaan, mitä tunteita tästä herää myöhemmin syksyllä, kun on pimeää ja räntää tulee taivaan täydeltä. Muistanko tuon hetken ja luhistun johonkin esi-seniori-mielentilaan vai hihittelenkö asialle edelleen. Nyt tuntuu siltä, että ohitin tämän kepeästi ja huumorilla, mutta en uskalla luvata, etteikö hetki palaisi kummittelemaan joskus myöhemmin.

Ihanaa viikonloppua teille kaikille junioreille ja senioreille! Olisi hauska kuulla, onko teillä käynyt tämmöisiä ikään liittyviä tilanteita; "antavana" tai "ottavana" osapuolena?

Pus ja hali 💗