Toki uusi vuosiluku merkkaa myös paljon ja perinteisiin kuuluu - vahvemmin kuin elokuussa - menneen vuoden pohdiskelu ja tavoitteiden asettaminen seuraavalle vuodelle. En pidä mitenkään huonona asiana sitä, että tammikuun alussa aloitetaan uusia asioita ja pyritään ehkä hautaamaan jotain vanhoja tapoja tai tottumuksia. Kunhan vaan ei käy niin, että uudelle vuodelle asetetaan kohtuuttomia vaatimuksia ja epärealistisia tavoitteita. Tein itse niin vuoden 2016 alkaessa ja vuosi sitten yritinkin pitää homman hallinnassa, kuten kirjoitin täällä. No, miten meni?
Meni hyvin ja huonosti, sekä että. Vuosi 2016 oli vähän tympeä ja itse asiassa niin myös tämäkin. Hapuilin aihetta tuossa vuoden takaisessa tekstissä ja hapuilen edelleen. Tai oikeastaan tänä aamuna hapuilu sai tietynlaisen päätöksen, kun tajusin jotain isoa. Ja pakko myöntää, että oivallus ei ollut mikään taivaat avaava ihana asia, vaan aika kipeä juttu. Aihe on niin henkilökohtainen, että mietin ensin jättäväni sen pois täältä blogin puolelta, mutta sitten rupesin miettimään, että miksi ihmeessä. Blogi on joka tapauksessa muuttunut viime kuukausien aikana, ruoka-aiheisia juttuja on ollut koko ajan vähemmän ja vähemmän ja olen mieluummin kirjoittanut elämästäni ja ajatuksistani. Joten miksen sitten tästäkin?!
Raivostuin tänä aamuna ihan silmittömästi. Siis oikeasti niin, että silmissä meinasi pimetä ja oli ihan hilkulla, etten alkanut kirkumaan tai potkimaan raivon kohdetta. Joka onneksi oli pakastin, ei ihminen! Naurattaisi, ellei melkein itkettäisi - en vieläkään tajua mitä tapahtui, mutta oikutteleva pakastimen laatikko napsautti jotain semmoista, mikä varmaan on ollut muhimassa jo pitkään. Taustaksi kerrottakoon, että vaikka olenkin luonteeltani temperamenttinen, en koskaan ole ollut semmoinen, että saisin raivareita. Ja nyt tänä aamuna tajusin, että olen ollut totaalisen rageemisen partaalla jo kuukausia tajuamatta kuitenkaan, mistä kiukku ja ärsyynnys kumpuavat. Ja nyt loppujen lopuksi se kaikki kiukku purkautui ulos tänä aamuna ja tosiaan, luojan kiitos kohteeksi valikoitui pakastin. Olin myös onneksi tuolla hetkellä yksin, mies oli jo lähtenyt töihin ja lapsi nukkui vielä.
Istuin raivarin jälkeen keittiön lattialla, pidättelin itkua ja ihmettelin, mitä helvettiä mulle oikein on tapahtumassa. Kunnes tajusin sen, vaihdevuodet. S***na!!! Vaikka oivallus nostattikin kiukun hetkellisiesti ihan uusiin sfääreihin, oli se loppujen lopuksi suuri helpotus. Olen jo pitkään tiennyt, että ne ovat alkaneet, mutta tähän mennessä olen (mielestäni) oireillut vain fyysisesti, enkä sitäkään mitenkään kauheasti. En ole tajunnut, että takaraivossa piilevä pieni kiukku ja ärsytys, ajoittaiset alakulon hetket, jonkinlainen jatkuva melankolia - että ne kaikki liittyvätkin tähän ikään. Tai olen sen toki jollain tasolla tajunnut, mutta en sitä, kuinka voimakas tuo muutos on ollut. Olen tapellut sitä vastaan ja selittänyt kiukkua ja alakuloa milloin milläkin. Ärsyttävä työkaveri, huono sää, ikävät uutiset maailmalta jne. Raivostuttavaa, mutta tavallaan helpottavaa. En olekaan tulossa hulluksi, en olekaan muuttumassa toiseksi ihmiseksi, en haluakaan muuttaa elämääni, vaan elämäni on muuttunut.
On ollut ahdistavaa olla joku muu, kuin minä itse. Kunnes tänä aamuna tajusin, että olen edelleen minä itse, ihan se sama ihana Emma kuin koko elämäni ajan, olen vain vähän erilainen nykyjään. Ei mun elämässä olekaan mikään hullusti, opiskelijat ja työkaverit eivät ole muuttuneet yhtään sen ärsyttävämmäksi, saati sitten läheiseni. Kaikki on ihan yhtä hyvin - ja monella tapaa paremmin - kuin pari vuotta sitten, minä itse vain katson elämääni, itsestäni riippumattomista syistä, eri suunnasta ja eri tavalla kuin aikaisemmin. Olen edelleen minä itse, vaikka olenkin sitä vähän eri tavalla kuin aikaisemmin.
Ei tämä kivaa ole, ihan rehellisesti myönnän sen. En osaa vielä ajatella, että tämä on vain yksi vaihe elämästäni, että tälle ei voi mitään ja näin se naisen elämä menee. Paskat! Mä haluan peitota ja voittaa tämän ja siirtyä katsomaan elämääni siitä samasta ihanasta suunnasta kuin aikaisemminkin. Tai ei, eihän se ole mahdollista, suunta on väkisinkin muuttunut ikuisesti, mutta mun ei tarvitse jäädä tähän kohtaan, vaan voin siirtyä taas askeleen verran uuteen paikkaan, missä kaikki näyttää taas hyvältä ja positiiviselta.
Yhtäkkiä perinteiset uuden vuoden lupaukset eivät enää liitykään ulkonäköön tai laihduttamiseen, vaan siihen, että haluan vallata kehoni takaisin. En voi kääntää kelloa taaksepäin, en voi voittaa biologisia ja fysiologisia väistämättömyyksiä, mutta voin taatusti saada oman itseni takaisin sellaisena, että hymyilen taas itselleni ja elämälleni aamulla. Se ei taatusti tule olemaan helppoa, enkä tule koskaan enää tapaamaan sitä vanhaa minääni, mutta en enää suostu elämään tämän tilapäisen tyypin kanssa, joka mut tällä hetkellä on vallannut. Otan käyttöön kaikki mahdolliset aseet ja keinot, joilla voitan tämän. Se olkoot mun uuden vuoden lupaus.
** ** ** ** ** ** ** ** ** ** ** ***
Kirjoitin tämän aikaisin aamulla ja palasin lukemaan tekstin nyt pari tuntia myöhemmin. Sekavaa, poukkoilevaa ja osin ristiriitaistakin tekstiä, mutta tätä tämä on just nyt. En todellakaan meinaa ruveta vuodattamaan aiheeseen liittyen säännöllisesti, mutta tämä oli pakko saada ulos just nyt tänään, just tänä aamuna. Tiedän, että osa teistä lukijoista varmaan painii saman aiheen kanssa parhaillaan. Olisi ihan mahtavaa kuulla, miten te olette käyneet taisteluun vaihdevuosia vastaan?
Ja hei, sovitaanko niin, että ei kauheasti puhuta tästä muille? En tunne minkäänlaista tarvetta ruveta kailottamaan aiheesta työpaikalla tai edes perheen kesken (miestäni lukuun ottamatta, hän ansaitsee pienen selityksen lähikuukausista). Mutta täällä voidaan jutella aiheesta, jos siltä tuntuu. Tai sitten olla juttelematta, ihan mikä päivän fiilis nyt sattuu olemaankaan. Joohan!?
Ja ensi kerralla sitten jotain ruokaa liittyvää ja kepeää, mä lupaan!
Pus, kiitos kun jaksoit "kuunnella" 💗
Luin tekstisi Emma ja aion vastata sulle heti, kun on sopiva tilaisuus ja heti, kun tiedän, mitä kirjoitan. Tai siis miten puen ajatukseni sanoiksi.
VastaaPoistaEhti jo otsikon luettuani käydä sääliksi pakastinparkaa, mutta ilmeisesti se vielä toimii :)
Et ole yksin ystäväni <3
Juu, pakastin toimii ja on ihme kyllä vielä ehjäkin :) Ilolla odotan Annukka sun vastausta, kunhan ehdit <3
PoistaEn tiedä, onko tästä nyt miksikään vertaistueksi sulle, mutta tunnistan niin tuon saman tunteen muutamien vuosien takaa (en muista, kuinka monen). Siis sen, että vaikka koko ajan tiedostaa, että elämässä kaikki on pääsääntöisesti hyvin, niin silti olo on jostain selittämättömästä syystä joko alakuloinen tai ärsyyntynyt. Ja jos jotain inhoan, niin molempia noita tunteita, jos niille ei ole mitään selkeää perustetta. Ehkä eniten vihaan sitä, että aamulla herään jo valmiiksi huonolla tuulella, koska en tykkää olla huonotuulinen. Ja jos ukkeli vielä erehtyy sanomaan ääneen, että "tyhmää, kun olet nykyään koko ajan huonolla tuulella", niin sota on valmis.
VastaaPoistaMuistan puhuneeni noista itselleni vieraista tunteista yhdelle ystävälleni, joka heti ehdotti syyksi vaihdevuosia. Sanoi itse aloittaneensa hormonikorvaushoidon jo 42-vuotiaana, josta ajattelin, että kääk ja ei koske mua. Olen aina inhonnut kaikkea, mitä mun mielestä niin kovin helposti selitetään hormoneilla ja milloin milläkin "ulkopuolisilla" tekijöillä. En vaan halua antaa sellaisille valtaa niinkuin itsekin kirjoitit.
Valitettavasti en enää muista, miten pitkään tuota alakulovaihetta jatkui ja missä kohtaa ja miten pääsin siitä eroon, mutta sen muistan, että jotenkin ystävän sanat kannustivat entisestään pitämään ohjat omissa käsissäni. Ajattelin, että ihan sama, jos välillä vähän on hiki tai mitä nyt milloinkin. Enimmäkseen kumminkin on ihan sopiva :).
Mutta varsinainen hyvän olon käännekohta oli vuoden 2015 keväällä kokeilemani neljän viikon mittainen, kehon ihanteelliseen happo-emäs-tasapainoon tähtäävä PH-dieetti (inhoan tuota dieetti-sanaa, koska siitä tulee aina mieleen joku laihdutuskuuri, josta tässä ei ollut kyse), jonka aikana vaihdoin omasta mielestäni jo ennestään ihan OK-ruokavalioni miljoona kertaa parempaan, ja oloni siinä sivussa. ja samalla romutin vanhat käsitykseni siitä oman aiemman ruokavalioni terveellisyydestä ja ruoka-annosten koosta. En ole ikinä voinut niin hyvin, enkä ollut niin energinen. Myös yöhikoilut jäivät pois ja ihan kaikenlaiset kolotukset, jotka varmasti olivat happaman kehon aikaansaannoksia. Viimeistään siinä kohtaa tiesin, että aseeni joskus väistämättä eteen tulevia vaihdevuosia (täytän kohta 53, eikä niistä vielä ole tietoa) vastaan löytyy tummanvihreistä kasviksista. (En ala näitä sulle nyt sen enempää hehkuttamaan, koska tiedän, että sulla on ruokahommat hallussa).
Mitkä ikinä sun omat aseet tuleekaan olemaan, tsemppaan sua ihan täysillä, koska tiedän, että voitat pelin sata-nolla <3
Kiitos Annukka pitkästä kommentistasi ja hei, tästä kyllä todellakin oli vertaistueksi! On lohdullista kuulla, että joku on selviytynyt tästä. Siirryin heti sun blogin puolelle lukemaan kokemuksesi tosta pH-dieetistä ja vaikutti todella mielenkiintoiselta. Joo, mulla kyllä tietyllä tapaa on ruokahommat hallussa, mutta täytyy myöntää, että viimeisen vuoden aikana syömisiin on eksynyt mukaan kaikenlaista epäterveellistä höttöä, jotka kaikki varmasti osaltaan ovat pahentaneet tätä alakuloilua yms. En niinkään koe tällä hetkellä tarvetta uudistaa ruokavaliossa mitään, vaan fokus on nyt siinä, että lautaselta pitää jättää paljon juttuja pois ja jättää jäljelle vain ne hyvät, joiden tiedän lisäävän hyvinvointia. Mutta varmasti jonkun tommoisen "kuurinkin" voisi pitää jossain vaiheessa!
PoistaMä taas tavallaan pidän huojentavana tietona, että kaiken tämän taustalla on hormonit - eli nimenomaan joku "ulkopuolinen" juttu. Ei niin, että suostuisin sille antamaan vallan, mutta on kuitenkin joku selkeä selittäjä ja syy. Olisi kamalaa, jos tämmöistä heilahtelua tapahtuisi ilman, että tietäisin mistä on kyse. Mun aseet tulee olemaan ihan ensin kaikki mahdollinen lisätieto, biologina mun on pakko saada TIETÄÄ kaikki :) Luomuna suostun sietämään fyysiset oireet, ne ei ole mun mielestä niin kamalia (ainakaan vielä, ei mulla paljoa ole vielä mitään ollutkaan, yksittäisiä kuumia aaltoja silloin tällöin) ja pyrin niitä hoitamaan ruokavaliolla ja liikunalla. Mutta kyllä mä olen valmis turvautumaan lääketieteen apuun, jos nämä mielialavaihtelut jatkuvat. Kuten säkin totesit, alakulo ja ärsyyntyminen on niin ärsyttäviä asioita, että niitä en kyllä suostu sietämään. Varsinkaan, jos tämä tästä vielä voimistuu ja alan saamaan tommoisia "pakastinraivareita" useamminkin :) Mulla on tosi fiksu ja miellyttävä lääkäri, käyn nyt ensin juttelemassa hänen kanssaan ja teen sitten sotasuunnitelman :)
On kyllä ollut niin kiva tutustua suhun ja aina ilolla luen sun ihanan pitkiä kommentteja. Kiitos kun olet siellä ruudun takana, uusi ystäväni <3
Oli pakko tulla vielä sen verran tänne oikomaan omia kirjoituksiani, että mullekin on/oli tärkeää lukea aiheesta niin paljon kuin mahdollista. Se jotenkin rauhoitti. Enkä myöskään todellakaan kiellä "ulkopuolisten" tekijöiden vaikutusta (niinkuin mun tekstistä saattoi ymmärtää), mutta mua ärsyttää liian helppo ikä- tai hormonikortin käyttö milloin minkäkin ongelman syynä, kun todellisuus löytyy ihan vaan peilistä.
PoistaJa kiitos todellakin samoin tuohon viimeiseen lauseeseen. Tunnut läheiseltä <3
Juu, ymmärsin, että tarkoitit tuota! Ja olen ihan samaa mieltä siinä, että on turha heittäytyä "tätä tää nyt vaan on, hormonien vika, en voi tälle mitään" -asenteella marttyyriksi. Vaikka tää nyt ON tätä, sillehän ei voi mitään, mutta kaikkeen pystyy aina vaikuttamaan itse. Ja hauskaa miten ihan pienilläkin jutuilla on merkitystä; silloin pakastinepisodi-päivänä ryhdistäydyttyäni mä lakkasin varpaankynnet kirkkaan pinkiksi ja sudin sormiinkin lakkaa, äitelää ja liian vaaleanpunaista, mutta ihan vaan piristykseksi. Ja heti helpotti vähän :)
PoistaKivaa viikonloppua Annukka <3
Ei ole sekavaa, vaan juuri sellaista miltä on tuntunutkin. Oivallisesti kuvaat raivon hetkiä kuules. Hyvä että tunteet purkautuivat, ne jotka ovat kyteneet hiljaista tulta jo tovin ja eihän siihen raivohetkeen sitten loppupeleissä tarvita muuta, kuin vaikka pakastin.
VastaaPoistaIhana postaus ja Emma myötäelän täällä ja moni muu, usko pois. <3 Naisen elämä on pepusta, täällä lopetettuani minipilsut, hormonit taas hallitsee ja menee konvehtilaatikkotolkulla suklaata.
Zemppiä!
Ihan oikeassa olet Tiia, pakkohan niiden tunteiden on purkautua ja parempi niin, että kohteena oli pakastin, kuin esim. joku läheinen :) En ehkä ihan allekirjoita sitä, että KOKO naisen elämä olisi pepusta, mutta tämä kylläkin! Kuten tossa yllä Annukalle jo vastasin, että nyt on sotasuunnitelman aika, ei anneta tälle periksi!
PoistaKirjoitit itsekin joku aika sitten tosi hyvin tästä koko aiheesta, on lohdullista tietää, että joku muukin kärvistelee samojen ongelmien kanssa (vaikka tietenkin toivon, että pääsisit niistä eroon). Mutta nyt otetaan härkää sarvista Tiia ja käydään taistoon, joohan! Ootko messissä? Mä varmaan jossain vaiheessa kirjoitan lisää tästä, kun nyt kerran aihe on tullut aloitettua. Meillä on vielä joulusta jäljellä suklaata (outoa, ei ole maistunut) ja harkitsen ihan vakavissani, että heitän ne loput roskiin, ettei houkutus käy liian suureksi... Tai sitten vien loman jälkeen työpaikalle ja pistän "pahan kiertämään" (heh).
Kiitos Tiia kun kävit kommentoimassa ja myötäelämässä <3 Tsemppiä sulle myös, kyllä me tämä voitetaan!