VOIHAN BLOGGER SENTÄÄN...

Mahtaakohan muilla olla samanlaisia ongelmia Bloggerin kanssa, kuin minulla? En edelleenkään pääse kommentoimaan muiden blogeja Emmana, vaan kaikki kommentointi pitää tehdä anonyyminä. Lisäksi onnistuin poistamaan viime perjantaina kirjoittamani postauksen, kun kävin - tai yritin käydä - lisäämässä sinne pari kuvaa. Huoh, toi oli tietenkin ihan oma moka! Ja en siis todellakaan ala kirjoittamaan sitä tekstiä uudestaan. Eli palataan asiaan jonkun uuden aiheen tiimoilta.

Mutta mielelläni siis kuulisin, onko muilla noita samoja "henkilöllisyys" -ongelmia!

LET'S MAKE BLOGS GREAT AGAIN

Minun vuoteni 2024 alkoi aika hurjalla tavalla; minulle tehtiin aivovaltimoaneurysman suonensisäinen tukkiminen. Kyseessä ei ollut mikään dramaattinen sairaskohtaus, vaan kyseinen aneurysma löydettiin sivulöydöksenä vuosi sitten tapahtuneen TIA-kohtauksen yhteydessä. Onni onnettomuudessa – ilman tuota kohtausta aneurysmaa ei olisi koskaan löydetty (harva meistä kuitenkaan ramppaa aivojen magneettikuvauksessa kauhean säännöllisesti) ja todennäköisyys sille, että se olisi jossain vaiheessa puhjennut aiheuttaen massiivisen aivoverenvuodon oli aika iso. Olin hoitojonossa melko pitkään, koska kyseessä oli kuitenkin ihan suht hyvälaatuinen tapaus ja nyt sitten vihdoin tammikuun alussa pääsin leikkauspöydälle. On kyllä ihan mielettömän uskomatonta, mitä lääkärit nykyjään pystyvät tekemään!

Yksityishuone oli isompi, kuin ensimmäinen yksiö, missä asuin 😂

 

Tämän postauksen tarkoitus ei nyt kuitenkaan ole todellakaan olla mikään sairaskertomus, joten ei tuosta sen enempää (toki saa kysellä, jos kiinnostaa). Olin toimenpiteen jälkeen vuorokauden teho-osastolla tarkkailussa, mistä siirryin osastolle yhdeksi päiväksi (yksityishuoneeseen!!) ja seuraavana päivänä pääsinkin jo kotiin. Sairaslomalla olin kaksi viikkoa hissukseen kotona. En vuodelevossa, mutta mitään rasittavaa ei saanut tehdä. Nukuin tosi paljon (aivoihin kajoaminen saa aikaan ihan outoa, normaalista eroavaa väsymystä), kävin rauhallisilla ja lyhyillä kävelyillä, luin, katsoin Netflixiä ja sometin nolottavan paljon. Palasin töihin tämän viikon maanantaina ihan täysin toimintakykyisenä, pirteänä, levänneenä ja reippaana.

Somettamisesta päästään vihdoin tämän postauksen varsinaiseen aiheeseen. Myönnän, että tykkään Instasta ja luuhasin siellä tosi paljon. Se, mikä Instassa kuitenkin rasittaa, on sen nopeus ja hektisyys. Seuraan tosi montaa tyyppiä, joista suurin osa tekee tarinoita, kuten lähes kaikki nykyjään. Seuraamani henkilöt ovat mielenkiintoisia, älykkäitä ja opettavaisia (esim. kaikki ruokavaikuttajat) ja saan heidän tuottamastaan sisällöstä tosi paljon hyviä ideoita, vinkkejä, ajatuksia, tietoa – you name it, somea parhaimmillaan. MUTTA, en halua olla koko ajan kännykällä tarkistamassa, että mitä sisältöä se ja se nyt on tuottanut siinä ”pelossa”, että sisältö on 24 tunnin kuluttua jo ehtinyt hävitä. Huoh, rasittavaa!

Niinpä päädyin saikulla lörsötessä pitkästä aikaa lueskelemaan blogeja ja voi vitsi, mikä ihana fiilis siitä tuli. Aloin lukemaan myös omaa blogia ja muhun iski ihan älytön kirjoittamisen kaipuu niitä tekstejä lukiessani! Ja voi että mikä aikamatka se oli; muistin hetkiä ja tapahtumia, jotka olin jo ehtinyt unohtaa. Ja yllätyin myös siitä, että en kokenut mitään myötähäpeää omista kirjoituksistani, niistähän on moni ihan hyviä! Ja sitten toisaalta moni ihan höpöä, mutta sekin on ihanaa 💛

Mulla on tällä hetkellä ihan hirveän iso kaipuu kirjoittamiseen. Vanhoja tekstejä lukiessa toistuu säännöllisesti ”en ole ehtinyt kirjoittaa” -toteamus, mutta sehän on vain prioriteettikysymys. Aikaa varmasti on, jos päivästä karsii pois turhia juttuja (kuten esim. sen turhan somettamisen). En nyt todellakaan ala lupaamaan, että alan tuottamaan postauksia jollain säännöllisellä aikataululla, mutta alan kiinnittämään huomiota tähän – jos tekee mieli kirjoittaa, mutta ei muka ehdi, niin mitä jos järkkäisi sille aikaa!?

Postauksen otsikko on siis jonkinlainen vetoomus ja pyyntö kaikille meille, jotka tykkäävät kirjoittaa. En tarkoita sitä, että painostaisin teitä kirjoittamaan enemmän, useammin ja säännöllisemmin. Vaan haluan muistuttaa siitä, että ”hidas” some on ihana paikka. Pitkät (tai välillä lyhyetkin) kirjoitukset ja toisten postausten kommentointi (okei, tässä olen ollut ihan kamalan huono, anteeksi teille kaikille ihanille!!). En missään tapauksessa halua, että blogit muuttuvat joksikin häviäväksi ilmiöksi, koska täällä se todellinen elämä on. Ei siellä nopealla puolella (no vähän on sielläkin, mutta ymmärrätte kyllä mun pointin).

Heitänkin nyt teille kaikille haasteen: aletaanko nostamaan blogeja taas enemmän pinnalle? 

Postaukset ihan tavallisesta arjesta on aina parhaita! 💗

 

Ilman mitään painetta, jokainen tuottaa tekstiä just niin usein tai harvoin, kuin pystyy ja jaksaa. Mutta kuitenkin niin, että pidetään tämä pitkien, juttelevien, syvällisten, pohtivien, hauskojen, jokaisen kirjoittajan oman näköisen postausten blogimaailma elossa!

Kuka lähtee haasteeseen mukaan?

💚💛💜💚💛💜

TÄÄLLÄ OLLAAN

Olen saanut pari yksityisviestiä, missä on huolehdittu minusta; en ole vastannut edellisen postauksen kommentteihin, en ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään, enkä muutenkaan ole ollut aktiivinen täällä blogimaailmassa jne. Huoli on syntynyt siitä, että edellisessä postauksessa viittasin terveyshuoliin. Kiitos te ihanat 💛, jotka olette huolehtineet minusta ja kuten teille vastasinkin - täällä on kaikki hyvin! 

Syksy on ollut niin kiireinen ja toisaalta samaan aikaan sellainen, että olen tasapainottanut kiirettä ja kuormitusta kiinnittämällä huomiota ihan päivittäiseen palautumiseen ja lepäämiseen paljon enemmän, kuin mitä olen aikaisemmin tehnyt, että en vaan ole ehtinyt kirjoittaa tai käydä kommentoimassa muiden blogeissa. Myönnän, että välillä olen miettinyt, pitäisikö Harkittuja Herkkuja panna pakettiin ja lopettaa kokonaan, mutta ei, en halua tehdä sitä, koska palo kirjoittaa on edelleen olemassa. Nyt vaan pitää odotella aikaa, jolloin ehdin kirjoittaa enemmän. En siis ole häviämässä mihinkään ja jossain vaiheessa, kun aikaa on enemmän, jatkan täällä taas aktiivisemmin. Välillä, kun valvon öisin (jeps, uniongelmat eivät ole hävinneet mihinkään, vaan tauon jälkeen palanneet takaisin lääkkeistä huolimatta) mietin, mitä ja mistä aiheista tänne haluaisin kirjoittaa. Ne kaikki suunnitelmat ovat olemassa paperille laitettuna - joko yöllä unitokkuraisena yöpöydällä olevaan muistikirjaan kirjoitutettuna harakanvarpain, joista en itsekään saa selvää tai sitten seuraavana päivänä nopeasti ranskalaisin viivoin kirjattuna Word-tiedostoon.

Kevään 2024 kukkia 💛

Marraskuu on kuukausista kamalin, mutta jollain ihmeellisellä tavalla yksi ihanimmista. Pimeys, kasvien kuoleminen, maiseman rumuus, oma väsymys - kaikki ovat merkkejä siitä, että nyt pitää ottaa rauhallisesti. Luonto lepää, levätään siis mekin! Olen tosi paljon tämän syksyn aikana miettinyt tätä ja sitä, että itselle pitää antaa lupa vaipua jonkinlaiseen Muumien talviunta muistuttavaan tilaan. Nämä ajatukset ovat iso osa sitä edellisessä postauksessa mainitsemaani hihhuloitumista, mikä on osoittautunut ihan mahtavaksi jutuksi. Ja juu ei, tiedoksi kaikille mua pidempään seuranneille, jotka eivät ole hihhuleita (ja tämä siis kaikella rakkaudella) - olen edelleen se tiede-Emma, mutta nykyjään mussa on koko ajan vahvistuva, uusi hihhuli-puoli. Aiheesta varmaan olisi syytä kirjoittaa ihan oma postaus, koska "tieteellinen hihhuloituminen" on kokemukseni mukaan yksi mahtavimmista tavoista pitää itsestään huolta, jaksaa, palautua ja selvitä arjen päivittäisestä stressikuormasta!

Aiemmin olisin tässä vaiheessa perjantai-iltaa todennut jatkavani ruuanlaittoa ja "parin viinilasin" nauttimista, mutta nyt lähden tekemään palauttavan Yinjoogan ja sen jälkeen menen nukkumaan. Yinjooga on yksi parhaimmista jutuista, mitä omaan arkeeni on tullut - siitäkin toivottavasti jossain vaiheessa tänne kirjoitan.

Ihanaa kamalaa marraskuun alkua kaikille! Vaikka tämä kuulostaa jo ehkä vähän liiankin häröilyltä, niin koittakaa etsiä tästä vuoden pahimmasta ajasta se hyvä puoli. 

Huolehtikaa omasta jaksamisestanne, levätkää ja laiskotelkaa niin paljon, kuin vain pystytte - ilman huonoa omaatuntoa! 

Pus kaikille 💜💜💜

Paras jälkkäri ikinä, Tallinnan hotellin ravintolassa. Tämän harjoittelen ja kirjoitan teille reseptin, kun saan sen viilattua yhtä hyväksi, kuin alkuperäinen!

OMITUISIA AIKOJA

Mun oli tarkoitus aloittaa tämän kirjoittaminen jo monta tuntia sitten, mutta kummasti se aika vierähtää perjantai-iltana. Haluan kuitenkin saada tämän postauksen eetteriin, joten kokeilen itselleni täysin epätyypillistä tapaa kirjoittaa – koitan saada mielessä pyörivät ajatukset tiivistettyä lyhyisiksi kappaleiksi; ikään kuin vain toteamuksiksi sen sijaan, että höpötän kaikesta 24 sivua. Katsotaan onnistunko…

Kesä on ollut tosi erikoinen, omituinen. Monella tapaa juuri sellainen, kuin odotinkin, mutta samalla monella tapaa hyvin yllättävä, erilainen – niin hyvässä, kuin pahassakin.

Vilkaisin just kesäkuun alussa kirjoittamaani tekstiä; noh, mikään ei mennyt niin kuin siinä kirjoitin. Mutta toisaalta moni asia meni just silleen, kuin ennustin.

Ensinnäkin ei niitä omenoita tullut, ei yhtäkään… että se siitä. Haha 😂 Kaikenlaista muuta meillä kyllä kasvaa, mutta ei koskaan sitä, mitä halutaan.

Kesä oli juuri niin rauhallinen, kuin ennustin. Itse asiassa vieläkin rauhallisempi, eli ei me Gotlantiin asti koskaan ehditty, koska alkukesä meni teinin elämään liittyvän tosi ison jutun odottamiseen. Tiedän, että tämmöinen ”on yks semmoinen juttu, mutta en kuitenkaan voi kertoa siitä” on tosi ärsyttävää, mutta nyt on pakko tehdä näin. Sen verran kerron, että odotimme isoja uutisia keväällä ja kesän alussa monta viikkoa ja olimme sen takia ”jumissa” kotona. Odottaminen ei ollut turhaa, lopputulema oli loistava – kerron sitten, kun siitä saa kertoa julkisesti!

Kun oltiin siinä vaiheessa, että kotona ei tarvitse enää jumittaa odottamassa lisää uutisia, teini lähti liikkeelle – samana päivänä hän muuten sai tietää päässeensä meidän lukioon opiskelemaan. Oli aikamoinen juhlapäivä se 💗 Meillä on siis käynnistynyt kolmen (tai mahdollisesti 3,5 tai 4) vuoden ihmiskoe; mahdummeko saman katon alle? Ensimmäisten viikkojen perusteella voin todeta, että kyllä mahdumme. On aika makeeta olla samassa ”työpaikassa” oman lapsen kanssa!

Mutta palataan takaisin kesän alkuun, kun teini lähti liikkeelle. Olen viettänyt tänä kesänä aikaa yksin enemmän, kuin moneen vuoteen. Ja se on kuulkaa ollut ihan mahtavaa! Vaikka kesällä ei oikeastaan tapahtunut ”yhtään mitään”, niin tämä on ollut yksi parhaista kesistä ikinä.

Ja ei, en todellakaan ole saanut aikaiseksi kauhean paljon asioita, ollut aktiivinen ja treffaillut kavereita ja hengaillut festareilla jne. – eli kaikkea, mitä olisin voinut tehdä. Noup – vietin ison ajan kesästä vain palautuen viime lukuvuodesta, nukkuen (älykellon mukaan kesäkuussa keskiarvo mun yöunista oli noin 11 tuntia!) ja – noh, ihan vaan ollen. Sometin enemmän, kuin ikinä, luin vähemmän, kuin ikinä, tein ylipäätään kaikkea hyödyllistä vähemmän, kuin ikinä ja vastaavasti kaikkea hyödytöntä enemmän, kuin ikinä.

Ekaa kertaa laitoin kesän to do – listalle kaksi asiaa. Siis vain kaksi, niiden aikaisempien kesien 13 asian sijaan. Ja arvatkaa, mitä tästä seurasi? Niiden kahden lisäksi tein valtavan määrän asioita sieltä ikuiselta to do -listalta. Ihan muuten vaan, koska niitä ei ollut pakko tehdä, eikä ollut pakko suorittaa mitään. Sieltä kahden listalta on yksi iso vielä vähän vaiheessa, teen siitä postauksen sitten, kun olen saanut sen valmiiksi. Ja varmasti saan nyt, kun se ei ole mikään pakko.

Ja sitten kun ihan pian – ehkä jo tänä viikonloppuna tai viimeistään parin seuraavan viikon aikana – saan sen valmiiksi, pääsen tekemään ja toteuttamaan sitä, mikä on pyörinyt mielessä jo pitkään ja mikä tulee vaikuttamaan mun elämän laatuun (joka siis on jo nyt ihan mahtavaa) aika merkittävästi. Selitän tämänkin sitten, kun projekti on valmis!

Mulla on ollut tämän kesän aikana mahdollisuus ja aikaa miettiä, pohtia, analysoida ja vatvoa omaa elämää tällä hetkellä. Kesä on ollut monella tapaa myös kipuilun aikaa; napanuora venyy ja paukkuu ja ihan pian katkeaa. Teini on siirtynyt uuteen elämän vaiheeseen, mikä on ihan mahtavaa, mutta hitto soikoon – ei se helppoa ole äidille. Onneksi meillä edelleen on mahtava suhde, itse asiassa se paranee koko ajan, mutta vihdoin on tullut aika tunnustaa se, että ei hän enää koskaan tule olemaan mun pikkupoika, lapsi – hän on nuori aikuinen, jolla on oma elämänsä, enkä minä enää ole osa jokaista hänen elämänsä osa-aluetta.

Omaan terveyteen liittyen on tullut vähän tylsiä uutisia, mutta niihin palaan sitten, kun ne on saatu selvitettyä.

Miehen kanssa ollaan vietetty kahden keskeistä aikaa enemmän kuin ikinä ja on tietty ollut ihan mahtavaa huomata, että on meillä ihanaa kahdestaankin 💚 Nämä seuraavat kuvat ovat meidän omilta reissuilta, kun teini sai vihdoin jäädä yksin kotiin ja me lähdettiin vähän rilluttelemaan.

 

 

Kaikki tämä on johtanut siihen, että mun ajatuksissa on tapahtunut paljon – ilman, että olen tietoisesti ajatellut mitään. Jotain tapahtuu tällä hetkellä – siihen tuo postauksen otsikko ”omituisia aikoja” viittaa. En tiedä, onko kyse tästä iästä, terveyteen liittyvistä asioista, elämän muuttumisesta lapsen äidistä nuoren miehen äidiksi vai mistä, mutta jotain mun mielessä ja elämässä tapahtuu tällä hetkellä. En osaa sanoittaa sitä vielä, mutta jollain tavalla se liittyy jo monta vuotta sitten mielessäni pyörineisiin ajatuksiin, joiden sisältö tiivistyy seuraaviin lainauksiin.

"I'm no longer quite sure what the question is, but I do know that the answer is Yes"

Leonard Bernstein 

”Haluan muuttaa elämääni, muuttamatta elämääni”

Gretchen Rubin

En ole hihhuloitumassa (ja siis hihhuloitumisessahan ei ole mitään vikaa, mutta se ei oikein ole minua), mutta jotain … henkisellä tasolla… on tapahtumassa. Mielenkiinnolla, jännityksellä ja uteliaana odotan, että mitäköhän tästä kaikesta seuraa. Odotan myös suuresti sitä, että osaisin kirjoittaa tämän kaiken jotenkin auki, koska kirjoittaminen on yksi parhaista asioista, mitä tiedän. Vaikken ole täällä blogin puolella kirjoittanut pitkään aikaan, niin kirjoitan lähes päivittäin.

Haha – kuka teistä mut tuntevasta oikeasti uskoivat tohon, mitä kirjoitin alussa ”koitan saada mielessä pyörivät ajatukset tiivistettyä lyhyisiksi kappaleiksi”? Oli ihanaa kirjoittaa pitkästä aikaa, vaikka tässä postauksessa ei ollut varmaan mitään tolkkua tai varsinkaan sitä punaista lankaa!

Saikohan kukaan teistä kiinni mistään kohtaa tätä kirjoitusta…?

Mutta hei, nyt miehet huutaa tuolla, että nyt saunaan ja uimaan. 

Ihanaa viikonloppua kaikille💛💛💛