ELÄMÄSTÄ, KUOLEMASTA JA AJASTA SIINÄ VÄLISSÄ

Jeps, ei mikään kepeä perjantai-illan otsikko, tiedetään. Mutta ennen kuin vedät synkistely-pipon päähän, niin lue ensin mitä näistä aiheista ajattelen. Toivon, että sulle jää kuitenkin ihan hyvä fiilis tästä postauksesta, koska ei todellakaan ole tarkoitus masentaa ketään - ja vähiten itseäni.

Haluan kuitenkin sanoa tähän alkuun varmuuden vuoksi, 

että mikäli olet juuri menettänyt jonkun läheisesi tai pelkäät sen tapahtuvat lähiaikoina 

tai olet sairastunut itse vakavasti, tämän tekstin melko ronski lähestymistapa aiheeseen

saattaa pahoittaa mielesi, tai jopa loukata sinua. 

Näin ei suinkaan ole tarkoitus ja pahoittelen jo etukäteen, jos teksti tuntuu sinusta pahalta  ❤

Niin se vaan kuulkaa on, että kun tuo maaginen 50 on ylittynyt, niin vaikka kuinka olen pitkäikäisten naisten suvusta, on maileja väkisinkin enemmän takana, kuin mitä edessä. Ja vaikka uskoni länsimaiseen lääketieteeseen ja tutkimukseen onkin vankkumaton, en jaksa uskoa siihen, että kukaan ehtii keksiä mitään ihmepilleriä tässä lähivuosi(kymmeninä). Ja ihan hyvä niin; en minä ainakaan haluaisi semmoista nielaista, varsinkaan 80-vuotiaana ja sitten elellä "ikuisesti" sen ikäisen naisen vaivojen ja kremppojen, saati sitten roikkuvien tissien, lerpsattavien silmäluomien ja harventuneen tukan kanssa. Ehei, jos tommoisen pillerin pääsisi nauttimaan, pitäisi sen tapahtua juuri tämän ikäisenä, kuin nyt olen. Ja ei sitten kuitenkaan silloinkaan, mun mielestä ajatus ikuisesta - tai edes reilusti pidennetystä - elämästä on niin kuolleena syntynyt (hahaaa!) ajatus, että aiheesta ei kannata edes keskustella.

Mutta se mistä on kiva ja mielenkiintoista keskustella, on tämä elämä just nyt. Miten nurinkurista on se, että kun vihdoin on päässyt siihen pisteeseen, että nuoruuden hömpötykset, 30-40 -vuotiaan kasvukivut (mulla ne ulottuivat pahimmillaan just tohon aikaan), ammatillisen identiteetin etsiminen ja vakaan elämän rakentaminen ovat vihdoin ohi, niin pitääkin jo heti ruveta miettimään sitä, mistä alkaisi jonottamaan vanhainkotipaikkaa. No juu, vähän ehkä liioittelen, mutta ehkä tajuatte mitä ajan takaa?

Ajattelen niin, että olen nyt harjoitellut tätä elämää viiden vuosikymmenen ajan ja nyt olen vihdoin valmis elämään sitä juuri niin kuin haluan ja myös nauttimaan siitä kaikkine sen sävyineen. Tämä valmiiksi tulemisen ajatus on itse asiassa peräisin eräältä viisaalta ystävältäni ja omin sen itselleni heti, kun kuulin sen. En halua enää valmistautua yhtään mihinkään tulevaan, vaan haluan elää tätä päivää ja huomistakin, kuin viimeistä päivää - jos sallitte tämän lievästi sarkastisen ilmaisun tässä yhteydessä. On ihan turhaa valmistautua väistämättömään ja siitä murehtiminen on vielä turhempaa. Vähän kuin murehtisi illalla sitä, että huomenna tulee taas aamu. Ja sitten aamulla taas sitä, että ihan kohta on taas ilta.

En ole koskaan pelännyt kuolemaa, siis ihan oikeasti en ole. Meillä on kotona puhuttu kuolemasta aina normaalina asiana ja siihen liittyvät tunteet ja pelot sai puhua jo pienenä läpi vanhempien kanssa. En ole menettänyt ennenaikaisesti kuin ihan muutaman ihmisen elämässäni, kaikki muut kuolemat ovat olleet luonnollisia, vanhuuteen kuuluvia tapahtumia, jotka tietyllä tapaa ovat tuoneet jopa helpotuksen jälkeen jääneille ja myös kuoleville itselleen. Olen myös selviytynyt kaksi kertaa liikenneonnettomuudesta, joissa molemmissa oli ainekset pahimpaan mahdolliseen. Läheltä on siis liipannut! Tähän päälle kun lisätään biologin koulutukseni (ja melkoinen arsenaali myös erilaista lääketieteellistä tietämistä), niin voin sanoa olevani aika neutraali ja tyyni tyyppi kuolemanajatusten edessä.

Tämän olen tiedostanut niin pitkään kuin muistan, mutta kieltämättä aina epäilin, että mahtaisinko sitten kuitenkaan olla niin cool, kuin kuvittelen, jos joutuisin edes sivusilmällä vilkaisemaan takavasemmalta lähestyvää loppua. Yllätyksekseni - ja täytyy sanoa, että ilokseni - voin todeta, että näin todella on. Huomasin alkuvuodesta, että selässäni oleva luomi oli alkanut muuttua, siis oikeasti silleen pahannäköisesti. Koska tietenkin on järkevää (tähän **facepalm**) lykätä asian tutkimista, mietiskelin muutaman kuukauden ajan niitä kaikista pahimpia skenarioita ja pohdin, miten meidän elämä sitten järjestyy, jos kun joudun käymään syöpähoidot läpi ja ehkä sitten kuitenkin kuolen. Suunnilleen järjestin jo kaikki paperit, laatikot ja kirjoitin lapselle 18-vuotiskirjeen avattavaksi sitten vuonna 2025. Lykkäsin muutaman ison asian hoitamista (kuolema, mikä mahtava tekosyy...), koska "kannattaako näitä nyt aloittaa, kun kuitenkin jää kesken". Hohhoijaa.

Mielenkiinnolla huomasin koko tämän prosessin ajan, että en tuntenut pelkoa missään vaiheessa. Vaikka miten makasin välillä hereillä myöhään sängyssä ja pyörittelin käytännön asioita mielessäni, en pelännyt. Toki itkeä tirautin pariinkin otteeseen lapsen ja miehen puolesta, mutta kuolemaa en pelännyt kertaakaan. Ja nyt täytyy muistaa, että vaikka tämä jälkikäteen onkin lähinnä vaan höpsö tarina, niin minä olin_ihan_varma_että_mulla_on_melanooma.

Arvaatte varmaan, että ei mulla mitään melanoomaa ole ❤ Kyseessä on täysin harmiton rasvaluomi, joka ei ole millään tapaa vaarallinen, eikä voi edes kehittyä miksikään pahaksi. Lääkäriä nauratti, kun tivasin häneltä "tuomion" jälkeen, että mistä tiiät???? Olin ollut niin varma tuosta melanoomasta, että en hetkeen uskonut häntä. No, kaveri (ihana nuori mieslääkäri) näytti mulle muutaman kuvan lääkärien arkistoista, siis ihan semmoisen oikeasta elämästä peräisin olevan kuvan. Jep, nyt tiedän miltä melanooman alku näyttää, ei tarvitse asiaa miettiä enää toiseen kertaan oman luomen kohdalla.

Olen jotenkin ihan valtavan ilahtunut tästä koko jutusta. Siis tietenkin myös siitä, että mulla ei ole syöpää, joo, mutta myös siitä, että opin näin paljon itsestäni. Sitä en tietenkään osaa vieläkään sanoa, miten olisin suhtautunut, jos luomi kuitenkin olisi ollut pahanlaatuinen. Voihan olla, että olisin heittäytynyt lattialle ulvomaan ja lamaantunut täysin. Tai sitten en.

And that's excactly the point, my dear. Mistään ei voi koskaan tietää, mitään ei voi ennustaa ja varmaa ei ole kuin se, että ajallaan tämä kaikki päättyy kuitenkin. Siihen asti on ihan turha murehtia roikkuvista alleista, siitä, ettet palauttanut veroilmoitusta ajallaan (kröhöm...), siitä, että olet suunnittelemassa ihan sikakalliita 50+60 -juhlia itsellesi ja miehellesi, mutta olet unohtanut säästää rahaa riittävästi ajoissa (kröhöm...) tai siitä, että kun Suomi nyt viikonloppuna voittaa lätkän MM-kultaa, et oikein ehtisi lähteä torille juhlimaan, koska pitää korjata kokeita.

Niin että vaikka nyt olenkin menossa maanantaina kuulemaan kunnan järjestämän mammografian (varma merkki keski-ikäisyydestä!) tuloksena varmaan rintasyövästä, niin ajattelin nyt kuitenkin olla tämän viikonlopun miettimättä sitä. 

Pitää korjata niitä kokeita, laittaa siemenperunat itämään ja daalian juurakot kasvamaan, käydä uimassa lapsen kanssa ja katsoa sitä lätkää. En nyt jaksa ruveta miettimään, että mitä niille perunoille sitten käy, jos mulla onkin syöpä. Syökööt mies ja lapsi ne sitten elokuussa, tykkäävät perunasta kuitenkin enemmän kuin minä!

Onko liian rankka aihe sulle? 

Oletko miettinyt kuolemaa ja jos olet, miten suhtaudut siihen?