KARSI HYVÄ IHMINEN, KARSI!

Törmäsin Facessa hauskaan (ja mun vähän kaksimieliseen ja huonoon huumorintajuun vetoavaan) sanakikkailuun, jossa leikittiin meidän ääkkösillä: "näinkö väärin" vs. "nainko vaarin". Hetken hihiteltyäni tajusin, että tästähän tuli aihe mun kirjoitukseen. "Karsi hyvä ihminen, karsi" vs. "kärsi hyvä ihminen, kärsi".

Kaikilla meillä on stressiä, eikä siitä normaalitilanteessa mun mielestä kannata tehdä kauhean isoa numeroa. Itse asiassa usein pieni stressi, ainakin se semmoinen positiivinen, ajaa meitä hyvällä tavalla eteenpäin ja jopa parantaa suorituskykyä. Jokaisella kuitenkin on se tietty yksilöllinen raja, jonka yli stressikäyrä ei saa kohota - ja aika monella meistä vielä tämän yläpuolella se kriittinen raja, jonka kohdalla vasta ymmärrämme lopettaa tai ainakin hiljentää. Tai siis toivottavasti näin - ne, jotka eivät tähän syystä tai toisesta kykene, palavat loppuun joko hetkellisesti tai pahimmassa tapauksessa tosi pahasti.

Olen aika hyvä sietämään stressiä, mutta rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että suurin osa mun omasta stressistä on yleensä sitä lyhytkestoista ja jopa hyvälaatuista. Tosi harvoin akuutti tilanne kestää muutamia päiviä pidempään tai on sellaista, joka aiheuttaisi pahanlaatuista elämänhallinnan ongelmaa. Pari viikoa sitten käyrä kuitenkin kohosi sinne punaiselle alueelle hyvin lyhyessä ajassa ja tajusin, että en selviä täysjärkisenä ja toimintakykyisenä, ellen tee pikainventaariota elämässäni.

Yksikään aihe, jotka tuohon stressiin liittyivät, ei kuitenkaan ollut sellainen, että pystyisin niihin vaikuttamaan. Eikä ole edelleenkään, samoissa punaisissa lukemissa siis huidellaan noiden suhteen edelleen. Oli siis pakko tarttua pienempiin juttuihin, jotta pää ei hajoaisi. Oli aika karsia kaikki mahdollinen minimiin.

Enkä nyt tarkoita Marie Kondomaista karsimista, vaikka saisi silläkin varmaan aikaiseksi jonkinlaista mielenrauhaa. Mutta ajatus siitä, että alkaisin läpikäymään sukkalaatikkoani ja sitten viikkaamaan niitä jäljelle jääneitä pystyasentoon, tuntui tuossa hetkessä aika absurdilta. Tein pikaisesti listan kaikesta siitä, mikä aiheuttaa isompaa tai pienempää stressiä ja nimenomaan nyt niistä sellaisista asioista, joita arjessa voi lähteä karsimaan ihan tuosta vaan. Ja sitten heivasin ne kaikki "tehdään myöhemmin" -listalle. Tuntui kieltämättä aika radikaalilta, mutta muistin tuolla hetkellä myös sen, että olen onneksi sellainen, joka tähän pystyy.

Kieltämättä vähän nauratti, kun luin sitä listaani. Sieltä meinaan löytyi juttuja, joita toteutan ihan viikoittain, kuten esim. "ei ole pakko siivota niin vimpan päälle" tai "valmisruokakin kelpaa oikein hyvin". On siis näköjään tuo arjen stressinhallinta mulla ihan kunnossa 24/7 😀

Mutta esimerkkinä vaikkapa tämä blogi. Tämähän ei ole mulle mikään pakko, eikä stressinaihe. En varmaan välttämättä olisi edes kirjoittanut pariin viikkoon tänne mitään ihan normaalitilanteessakaan, mutta tuossa stressiangstissa tämäkin nousi sinne punaiselle listalle hetkellisesti. Kun sitten kävin kirjoittamassa itselleni selityksen olla pois täältä hetken aikaa, ei koko blogi ole pyörinyt mielessä vähään aikaan. Muuta kuin niin, että on tehnyt mieli kirjoittaa ❤

Nyt olen hengitellyt paperipussiin pari viikkoa ja myös paahtanut niiden aiheiden parissa, jotka panostani vaativat. Olen itkenyt muutamaan otteeseen, mennyt nukkumaan iltaisin tosi aikaisin. Syönyt einesruokaa ja suklaata, juonut viikonloppuisin viiniä. Jättänyt menemättä uimaan suunniteltuun aikaan ja toisaalta mennyt silloin, kun siltä on tuntunut. Olen nakittanut imuroimisen miehelle ja jättänyt vahtimatta, tuliko joka nurkka nuohottua. Ostanut itselleni hajuveden, johon ei olisi just nyt ollut varaa, mutta ihan sama. Nukkunut viikonloppuisin myöhään ja maannut pari kokonaista päivää sängyssä kirjaa lukien. Stressi on edelleen läsnä ja kuristaa kurkkua ajoittain, mutta karsimalla olen onnistunut elämään sen kanssa ja tajunnut, että selviän tästä niin kauan, kuin on pakko. Muutakaan vaihtoehtoa ei ole!

Ihan hyvä lasagne tulee, vaikka käyttääkin valmista valkokastiketta!

Mutta se stressistä, nyt iloisempiin aiheisiin! Lapsi meinaa ruveta tekemään youtube-videoita keväällä 13 täyttäessään ja kävi juuri viikonlopun kestoisen työväenopiston videoeditointikurssin. Lupasin hänelle, että hankitaan yhteinen hyvä kamera tässä kevään kuluessa, koska olen itse kaipaillut kunnon välinettä, millä ottaa ruokakuvia. Siis just niitä semmoisia yliaseteltuja kuvia, missä aiheeseen liittymättömät ruoka-aineet poseeraavat kaiken maailman muiden härpäkkeiden keskellä. Tykkään ihan älyttömästi semmoisten kuvien ottamisesta (silloin kun siihen on aikaa) ja vaikka puhelimella / pädilläkin saa ihan hyviä kuvia, niin olisihan semmoinen hyvä kamera tosi kiva. En ole hyvä kuvaaja, en varsinkaan missään muualla kuin keittiössä, mutta kaipa siinä voi kehittyä, jos vaan riittävästi puuhastelee. Minähän kävin ruokakuvia kännykällä -kurssin pari vuotta sitten, mutta aika laiskasti olen kuviin sen jälkeen satsannut. Myönnän, että osasyynä on se, että iski se tyhmä itsekritiikki jossain vaiheessa... mikä on ihan hölmöä. Eihän missään voi kehittyä, jos ei riittävästi tee ja myös välillä useimmiten epäonnistu!

Yksi suurimmista ruokakuvaamistani rajoittavista ajatuksistani on ollut se, että mulla ei ole omaa tyyliä. Että en voi (kehtaa?) postata aseteltuja ja nykerrettyjä kuvia, jotka ovat kaikki jollain tasolla muiden "matkimista". Kunnes tajusin, että ihan sama. En ole valokuvaaja, en edes harrastelijakuvaaja, en ammattimainen ruokabloggaaja (enkä näköjään edes postaa kauhean usein ruoka-aiheisia juttuja). Niin että ihan sama, jos ne harvat kuvani ovatkin muilta saatujen inspiraatioiden varassa? Pyörää on aika vaikea tuolla alalla keksiä uudestaan, joten näillä mennään. Jonkinlaista karsimista tämäkin. Että oppii jättämään ne tyhmät, itseään rajoittavat ajatukset pois.