ETÄ-, LÄHI- JA SEKO-ELÄMÄÄ, TOISAALTA KUITENKIN JO NIIN TAVALLISTA ARKEA

Elämä on ollut juuri niin sekopäistä, kuin mitä tältä syksyltä osasinkin odottaa. Arki kotona on ollut ihan tavallisen tylsää, ehkä normaalia tylsempääkin, koska mulla on ollut tosi paljon töitä ja sen lisäksi olemme jatkaneet maaliskuussa aloitettua pysytään mahdollisimman paljon loitolla kaikesta -elämää. Emme siis ole käyneet juurikaan missään tai tehneet juurikaan mitään. Läheinen ystäväpariskunta oli meillä viikonloppukylässä syyskuussa ja se oli kyllä ihan superihanaa. Meillähän ei normaalistikaan ole mitenkään kauhean aktiivinen sosiaalinen elämä, mutta nyt pitkän hiljaisuuden jälkeen oli mahtavaa halata, tehdä hyvää ruokaa, käydä yhdessä uimassa meidän altaassa ja – kyllä, myönnän kaiken – juoda ihan liikaa viiniä (ja ehkä myös kröhöm, ”ihan vaan yksi” -konjakkejakin taisi mennä muutama liikaa). Riehaannuimme tanssimaan meidän olohuoneessa kekkulipäissämme pitkälle aamuyöhön, mikä oli teinin mielestä ihan superhauskaa ja tietenkin myös supermyötähäpeää tuottavaa – haha, hän ei oikein osannut päättää, kumpi tunne oli enemmän pinnalla. Tärkeintä oli se lämmin ja ihana tunnelma, mikä vain parhaiden ystävien kanssa muodostuu. Myönnän myös ihan rehellisen krapulan, jollaista en ole vuosikausiin potenut. Oikeasti tuntui siltä, että pää räjähtää, sydän pysähtyy (tai hakkaa itsensä rikki) ja elämä loppuu tähän ja nyt. Mutta oli se sen arvoista!

Muuten elämä on ollut aika lailla töitä, töitä ja töitä. Ensimmäinen jakso lukiossa on aina hektinen ja kiireinen, tänä vuonna soppaa hämmensi tietenkin se, että sairaana olevat opiskelijat seurasivat opetusta etäyhteyden kautta kotona, kaikenlaista säätämistä oli sata kertaa enemmän kuin normaalisti ja koko ajan jännitettiin, kuinka kauan kestää, ennen kuin meidän koulussa todetaan ensimmäinen koronatartunta ja sen myötä altistuksista johtuvat karanteenit. Kuin ihmeen kaupalla meidän iso koulu on säästynyt tältä (tätä pidän ihan oikeasti tosi ihmeenä). Oma juttunsa on myös se, että syksyn abit olivat kevään yhteisten kokemusten vuoksi hitusen verran läheisempiä, kuin yleensä ja työskentely heidän kanssaan meni vähän turhan paljon tunteisiin. Abit olivat pari viikkoa ennen kirjoituksia etäopetuksessa ja abikurssin vetäminen oli ihan supertyöltästä. Kirjoitusten korjaaminen on edelleen kesken (kuten myös neljän ryhmän kurssikokeiden lukeminen), joten hommia on seuraaville päiville AIVAN TARPEEKSI!

 

Toisaalta olen tykännyt ja nauttinut jokaisesta lähiopetuspäivästä, kuten täällä kirjoitinkin, toisaalta töitä on siis ollut hitusen liikaa ja olen ollut tosi väsynyt. Tästä eteenpäin syysloman jälkeen mennään vuorottelusysteemillä, jossa aina tietty ikäluokka on välillä kotona etäopetuksessa, välillä koululla lähiopetuksessa. Mulla on kursseja tässä jaksossa sillä tavalla, että olen itse osan viikoista kokonaan kotona, osan taas kokonaan koululla. Säikähdin kieltämättä tätä ajatusta ensin, että alkaako se kevään kauhuelämä taas. Päätin kuitenkin lähestyä asiaa positiivisen kautta ja mietin, miten nyt parin seuraavan kuukauden ajan tulen toimimaan. Haastoin myös 2. – 4. vuosikurssin opiskelijat miettimään tämän vähintään kolmen positiivisen asian kautta. Omat sääntöni ja positiiviset ovat nämä:

Ei tarvitse meikata tai pukea siistejä vaatteita päälle päivittäin.

Pitää kuitenkin pestä naama, harjata tukka ja laittaa suht kivat kotivaatteet päälle.

Työmatkaan ei mene aikaa.

Pitää kuitenkin ”lähteä töihin” aamulla, joten meinaan aamuisin kävellä teinin kanssa bussipysäkille (voi olla, että teini on eri mieltä tästä – äiti saattaa bussipysäkille ei ehkä hänen maailmassaan ole se valoisin päivän aloitus – siinä tapauksessa lähden kävelemään eri suuntaan. Sama juttu iltapäivällä, töistä pitää myös kävellä kotiin. Tämä on ihan hauska ajatus, koska normaalisti kuljen työmatkat autolla.

Lounaan voi tehdä hellalla, ei tarvitse olla pakattuja eväitä mukana joka päivä.

Lounas pitää kuitenkin myös tehdä joka päivä eli ei niin kuin keväällä, että söin oppitunnin aikana hätäisesti jotain epämääräistä.

Päivällä voi käydä kävelyllä hyppytunnin aikana (tai ottaa päiväunet, jos sataa ja/tai on tosi väsynyt).

Liikaa töitä ei pidä tehdä. Tällaisena rankkana ja hankalana aikana ei ole aika ruveta uudistamaan jotain hiton monistetta, joka on toiminut oikein hyvin jo viimeiset kymmenen vuotta. Tämä oli yksi ”perisynneistäni” viime keväänä – tein monta kuukautta kestäneen överitunnollisuus-kohtaukseni aikana ihan älyttämän paljon kaikenlaista turhaa.

Työkone menee kiinni viimeistään viiden aikoihin, kuten normaalinkin elämän aikana.

Kukaan ei tietenkään tiedä, kuinka kauan tällainen tulee jatkumaan. Voi olla, että näin mennään koko lukuvuosi (ja ehkä seuraavakin?). Olen onneksi osannut jättää murehtimisen minimiin ja oppinut elämään aika lailla päivä kerrallaan. Ainoa, mikä nyppii ja ottaa aivoon on kaikenlainen vatvominen ja vetkuilu. Kevään tiukat rajoitukset sopivat ainakin mulle paljon paremmin, kuin tämä "viranomainen suosittelee, että paikallisviranomaiset mahdollisesti pohtivat perustavansa työryhmän, joka päättää ehdotuksesta suositella paikallisviranomaisille mahdollisen suosituksen käyttöönottoa, mikäli tautitilanne niin vaatii". No, nyt toki tiukempiakin otteita on otettu, mutta kaipaan silti kevään Sannaa, joka lempeällä, mutta kuitenkin niin autoritäärisellä äänellään toteaa, mitä nyt olisi hyvä tehdä ja mitä taas ei.

 

Mutta hei, välillä jotain muutakin kuin koronaa. Eli ruokaa! Oma ruuanlaittoni on ollut edelleen melkoisen retuperällä ja viherviikkojenkin laita on vähän niin ja näin – vähän semmoisella ”sixty/fifty” -meiningillä ollaan menty. Yritystä on ollut, jonain päivinä olen onnistunut paremmin, joinain huonommin. Olen luojan kiitos osannut olla ruoskimatta itseäni liikaa ja ollut itselleni armollinen (jostain syystä en oikein tykkää tuosta ilmaisusta…), mutta ajatuksena kyllä on tulevan syysloman (viikko 42) aikana ryhdittää tätä hommaa ja ihan päivittäin kiinnittää ruoka-asioihin ekstrapaljon huomiota. Olen syönyt liian vähän, mikä ei sovi minulle ollenkaan ja mikä ei – vaikka toisin voisi kuvitella – esim. ole tiputtanut minulta kiloja lainkaan. Päinvastoin, asia on vaikuttanut pelkästään jaksamiseen ja lisännyt väsymystä entisestään ja taidanpa jopa olla lihonut pari kiloa liian vähän syömisen seurauksena, niin hassulta kuin se kuulostaakiin. Kun kunnon ruuan (ja riittävän isot annokset sitä) syöminen unohtuu, tulee helpommin napsittua turhia välipaloja ja varsinkin iltapäivisin olen käyttänyt vähän turhankin ahkerasti koulun välipala-automaattia, mistä ikävä kyllä on saatavilla myös suklaata…

Aloitimme miehen kanssa taas lihattoman lokakuun, tästä on meillä jo parin vuoden perinne. Olen tosi tyytyväinen siitä, että ”lihansyöjämieheni” haluaa ihan oma-aloitteisesti pitää kiinni tästä perinteestä ja ilman häntä en usko, että olisin tänä vuonna jaksanut innostunut asiasta (tai edes muistanut sitä). Lihattoman lokakuun kunniaksi meidän kuukauden ensimmäinen perjantaimättö on ihan superhyvä sienipiiras (sienistä ei mun mielestä saa mitään muuta, kuin hyvää aikaiseksi). Piiraan tekeminen on tänään vielä edessä, joten siitä ei nyt ole vielä kuvaa eikä ohjetta, mutta olen tehnyt piiraan tämän ohjeen mukaan aikaisemminkin, joten uskallan luvata sen olevan hyvää. Saatte ohjeen sitten ensi kerralla.

Toivon, että jaksaisin vähän taas aktivoitua blogin suhteen pitkästä aikaa. 

Ei sen takia, että on pakko, vaan sen takia, että tämä kirjoittaminen vaan on niin kivaa!

Mitä teille kuuluu??

p.s. tämä uusi Blogger on kyllä ihan sysihuono! En saa kuvia ladattua ilman kauheaa taistelua (ja kaiken tallentaminen muutenkin kestää ja tökkii pahasti), kaiken kaikkiaan tämän käyttäminen on tosi hankalaa. Kuvia siis vain nuo kaksi, en jaksa käyttää perjantai-iltaani tämän kanssa tappelemiseen...