INTOHIMOTON (ja vähän kesähöpinöitä)

Olen koko ikäni kadehtinut niitä, joilla on joku intohimon kohde. (Ja nyt ei sitten siis puhuta mistään seksiin liittyvästä intohimosta, että jos joku sillä mielellä lähti lukemaan, niin joudun tuottamaan pettymyksen!) Käytännössähän tämä tarkoittaa niitä, joilla on joku harrastus, jonka parissa he jaksavat viettää vuodesta toiseen aikaa ja suhtautuvat siihen harrastukseen intohimoisesti. Mullakin on toki ollut elämän aikana kaikenlaisia satunnaisia harrastuksia, mutta ei koskaan sellaista, mikä olisi kestänyt kauhean pitkään. Olen luonteeltani sellainen, että innostun kyllä herkästi, mutta kyllästyn yleensä myös todella nopeasti. Ja tämä harmittaa, koska olisin mielelläni jonkun asian intohimoinen harrastaja!

Kadehtien seuraan niitä, jotka odottavat kesää vuodesta toiseen, että pääsevät hoitamaan puutarhaa / golffaamaan / melomaan / whatever. Tai jotka eivät malta odottaa talven ensilumia, jotta pääsevät hiihtämään / laskettelemaan / whatever. Varsinkin ne, joilla on joku läpi vuoden ulottuvat intohimon kohde, ovat ihan megakateuden kohteita: käsitöiden tekeminen, salilla käyminen tai kuorolaulu, whatever. En oikeastaan koskaan naura kenenkään harrastuksille, koska kaikenlainen hurahtaminen on mun mielestä todella ihailtavaa ja on ihan sama millä pitsinnypläys- tai tanhukurssilla ihminen käy, jos siitä hommasta tosissaan tykkää.

No, monella nyt herää tietenkin kysymys "onko niitä intohimon kohteita pakko olla?". Ei tietenkään, mutta mä huomaan vuodesta toiseen kaipaavani jotain, minkä tekeminen olisi niin kivaa, että sitä ei malta lopettaa. Juu tiedän, tämä tuntuu nyt vähän tämmöiseltä omituiselta turhasta valittamiselta, mutta aihe on pyörinyt varsinkin nyt kevään ja kesän aikana vahvasti mielessä. Korona-ajan ollessa vaikeimmillaan kaipasin tosi paljon jotain, mikä saisi ajatukset pois siitä. Kadehdin jopa niitä, joiden harrastus jäi koronan takia tauolle, koska heillä oli jotain, mitä odottaa enemmän kuin sitä, että käsidesin kanssa ei tarvitse ruikkia ihan joka jumalan paikassa.

Pidempiaikaiset blogin lukijat tietävät, että onhan mullakin toki asioita, joita tykkään tehdä vuodesta toiseen. Mutta ihan rehellisesti on myönnettävä, että harva niistä ansaitsee mainintaa intohimon kohde. Ruoka ja ruuanlaitto joo, mutta kyllähän mulla menee usein viikkoja ihan makaronilaatikko- ja makkarakeittolinjalla, kun taas intohimoinen ruokaihminen kokeilee ja valmistaa jotain uutta säännöllisesti. Uimisesta tykkään tosi paljon, mutta sekin on kausiluonteista ja myönnän ihan rehellisesti sen, että kaikista kivointa mun mielestä on vedessä lööbailu ja lilliminen. Matkan uiminen tai vesijumppa ovat aina vähän sitä pakollista pahaa, että kunto ei romahtaisi enää tämän alemmas. Oma uima-allas on ollut i-ha-na just sen takia, että siinä voi aivan vapaasti vain lillua ja kelluskella ilman, että jää jonkun perhostelijan tai vesijuoksijan alle. Kirjoittaminen on ihanaa, mutta en mä täällä blogissakaan kyllä kauhean säännöllisesti pyöri, joten kausiluonteinen intohimo tämäkin.

Lukeminen on ainoa asia, mitä olen intohimoisesti ja säännöllisesti harrastanut pian 50 vuotta elämässäni. Opin lukemaan pari vuotta ennen kouluun menemistä ja siitä lähtien kirjat ovat olleet elämäni suurin rakkaus, kuten kirjoitin täällä. Mutta jostain kumman syystä en osaa laskea lukemista harrastukseksi tai jonkun asian tekemiseksi. Olen aina vähän hävennyt (!!!) sanoa, että harrastan lukemista. En oikein tiedä mistä tuo johtuu, ehkä siitä, että lukeminen linkittyy mielessäni aina lepäämiseen ja tietynlaiseen laiskotteluun. Vaikka se niin ihanaa onkin ja siihen kyllä suhtaudun hyvin intohimoisesti.

Varmuusvarasto mahdollista toista aaltoa silmällä pitäen. Kirjastojen sulkeminen oli yksi kevään kamalimmista jutuista!

Lukemisen lisäksi mun työ on semmoinen asia, mikä on mulle todellinen intohimon kohde. Siis ihan oikeasti, rakastan sitä päivästä toiseen ja tätä on nyt kestänyt 20 vuotta. Siitä jaksan innostua aina uudestaan ja uudestaan, enkä kyllästy siihen ikinä. Jopa lomalla (siis myös niillä lyhyemmillä, kuin kesälomalla) mietin töitä säännöllisesti, eikä kyse nyt ole mistään stressireaktiosta, vaan ihan yksinkertaisesti vaan siitä, että opettaminen on niin kivaa. Mutta kuka nyt sanoo, että harrastan mun työtä???? (Tiedostan kyllä, että olen tosi onnekas tämän asian suhteen, että työ on näin rakas asia!)

Höh, tästä tekstistä tulee nyt ihan muuta, kuin miltä sen mun mielessä kuulosti. Luettuna tähänastinen on lähinnä sekavaa marinaa ja valittamista, vaikka tästä piti tulla kauhean fiksu ja pohdiskeleva kirjoitus 😂 Tällaisia sitä ehtii miettiä, kun viettää elämänsä laiskinta, aikaansaamattominta ja intohimottominta kesää ikinä!

Täällä ei siis edelleenkään ole tapahtunut mitään järisyttävää, vaan kesä etenee samaan laiskaan tahtiin kuin tähänkin asti. Olemme tehneet pieniä päiväpyrähdyksiä lähiseudulla ja mies on rakentanut meidän terassia (jota lähipiirissä kutsutaan lentokentäksi, siitä on meinaan tulossa aika iso...). Tällä viikolla on tarkoitus tehdä ihan kunnollinen koko päivän reissu Hankoon ja parin viikon kuluttua lähdemme viikoksi vanhempieni kesäpaikkaan. Sitten onkin jo aika palata töihin, mitä myönnän odottavani jo tosi paljon. Ja toisaalta koko ajan pelkään ihan hurjasti sitä mahdollisuutta, että kouluja pitäisi jatkaa etänä. Nyt onneksi näyttää vielä hyvältä, vaikka maailmalta kuuluvat uutiset eivät kauhean iloisia olekaan.

Annoin itselleni luvan myöntää sen, että kevät uuvutti mut henkisesti niin totaalisesti, etten ole oikein vieläkään toipunut. Kannan edelleen päivittäin pöhköä huonoa omaatuntoa siitä, etten saa mitään aikaiseksi, mutta samalla olen ihan ok asian kanssa. Melko ristiriitaista joo, tiedostan, mutta olen hassulla tavalla tasapainossa tämän ristiriidan kanssa.

Olen vihdoin ja viimein saanut solmittua orastavan rakkaussuhteen munakoison kanssa, mutta siitä jossain vaiheessa ihan oma postauksensa. Munakoiso-hasselpähkinäpasta oli niin hyvää, että uhkasin perheen miesväkeä tekeväni sitä jatkossa kaksi kertaa viikossa. Mies sanoi ok, teini mulkaisi mua ja pyöräytti silmiään, mikä suomi-teini-suomi -sanakirjan mukaan voi tarkoittaa ihan mitä vaan päivästä riippuen. Päätin tällä kertaa tulkita tuon myöntäväksi vastaukseksi!

Kuka käski jättää ton ruman muovisen spagettikauhan tohon kuvaamisen ajaksi...???

Vuosi 2020 on vähän yli puolenvälin ja jännittää kovasti, miten toinen puolisko menee. Olen miettinyt outoa normaalia paljon tulematta aiheessa hullua hurskaammaksi. Ja toisaalta samaan aikaan tuntuu, että olen oppinut itsestäni ja maailmasta enemmän, kuin koskaan aikaisemmin. Ristiriitaista ja sekavaa tämäkin, tuntuu olevan tämän vuoden motto. Kaikki on outoa ja sekavaa ja sitten kuitenkin niin kirkkaan itsestään selvää ja opettavaista. Ehkä sitä kutsutaan nimellä elämä ja me ei vaan aikaisemmin olla tajuttu sitä?

Mutta takaisin otsikkoon ja intohimoihin! 

Mitä olet mieltä: pitääkö ihmisellä olla joku intohimon kohde vai onko ihan ok vaan elellä vuodesta toiseen ilman mitään sen kummempia säännöllisiä harrastuksia? 

Miten sulla, onko sulla joku asia, minkä pariin palaat vuodesta toiseen intohimolla vai oletko kuten minä, intohimoton?