Haluaisin niin kovasti pitää tämän blogin semmoisena positiivisena kuplana, johon ei maailman meno vaikuta, mutta ei se ole onnistunut enää aikoihin. Harkittujen herkkujen oli alun perin tarkoitus olla pelkästään ruokablogi, mutta vuosien varrella tästä on tullut virtuaalinen päiväkirja itselleni ja näin ollen on pakko kirjoittaa tänään myös siitä, mitä tällä hetkellä tapahtuu. Vaikka kuinka haluaisin elää siinä positiivisuuden kuplassa, en pysty siihen.
Onhan näitä meidän viiskymppisten elinaikana ollut. Kylmä sota ja ydinsodan pelko 70-luvulla. Balkanin sodat 90-luvulla. Terrorismin vastainen sota vuodesta 2001 alkaen. Terrori-iskuja Euroopassa, jopa Suomessa. Mutta kuitenkin kaikki on tähän mennessä tuntunut jollain lailla kaukaiselta, epätodelliselta. 90-luvulla olimme autuaan tietämättömiä ja tarkoitan tällä sitä, että silloin ei ollut nettiä, emme tienneet ihan kaikkea ihan reaaliajassa koko ajan. Piti aamun Hesarista lukea, missä mennään ja katsoa puoli yhdeksän uutiset. Tietoa oli riittävän vähän, ahdistus ei vyörynyt päälle kuten nyt - ja myönnän kyllä myös sen, että en 90-luvulla ollut kauhean kiinnostunut maailmanpolitiikasta. Melkein hävettää, kuinka huithapeli olin silloin ja keskityin vain omiin juttuihini. Toisaalta, eipä silloin ahdistanut maailman tilanne, kuten se nyt tekee!
Nyt lisään blogiin tunnisteeksi sanan sota. Käsittämätöntä! Luen uutisia koko ajan, mikä ei ehkä kaikille ole oikea tapa selvitä tästä tilanteesta, mutta minä olen sellainen, että tieto ei lisää tuskaa, vaan nimenomaan tietämättömyys lisää tuskaa. Haluan olla kartalla koko ajan siitä, mitä tapahtuu. Näin oli myös koronan aikaan; vaikka se ei yhtään auttanut tunnepuolella, niin halusin seurata tilannetta herkeämättä, jotta tiesin, missä mennään. Silloin ymmärsin kuitenkin älyllisesti tilanteen; pandemiat liittyvät molempiin aineisiin, joita opetan. Virukset, virusten käyttäytyminen ja se, että ne mutatoituvat nopeammin, kuin mitä me ehdimme rokottautua, pandemioiden leviämismallit, yhteiskunnalliset vaikutukset... mikään koronapandemiassa ei siis tullut mulle yllätyksenä (paitsi tietenkin omat tunnereaktiot, mutta se on oma tarinansa se). Nyt en pysy älyllisesti mukana tässä tilanteessa varsinkaan, kun en ole koskaan ollut mikään politiikan tai kansainvälisten suhteiden asiantuntija. Nyt olen vain peloissani - ja tyrmistynyt.
Teiniä ei voi pitää uutispimennossa ja häntä pelottaa, joten olemme puhuneet aiheesta juuri niin paljon, kuin hän haluaa. Hänellä on kuitenkin olemassa perusturvallisuuden tunne, jota mikään maailman tilanne ei voi täysin pyyhkäistä pois, mutta surullisena mietin sitä, miten ne nuoret, jotka eivät kotoa saa rauhoittavaa tukea tällä hetkellä, pärjäävät!? Kaksi vuotta pandemiaa ja nyt tämä. Kauhulla odotan ensi viikkoa ja opiskelijoiden kohtaamista. Siellä on iso määrä nuoria, jotka ovat henkisesti ihan jaksamisen äärirajoilla korona-ajan takia ja nyt sitten tämä. Jotain mun on puhuttava heille, mutta mitä? Miten? Kun en itsekään tajua kaikkea. Miten pystyn olemaan se vahva ja tukea antava aikuinen, jota osa heistä nyt kipeästi tarvitsee? Muutaman läheisen ja fiksun kollegan kanssa ollaan tästä jo viestitelty ja mietitty, miten kohdataan nuoret ensi viikolla. Meidän on pakko jaksaa nyt - ihan kuten korona-aikanakin, vaikka itse olisi kuinka hajalla tahansa.
Olen eilisestä illasta asti tuijottanut tuota Airfryeriä ja miettinyt, tuleeko se jokaisella käyttökerralla muistuttamaan mua siitä, että se hankittiin sinä päivänä, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan?
Eilen tein sen, minkä yleensäkin, kun ahdistaa tai surettaa eli pakenin keittiöön. En niinkään syömään, vaan tekemään. Kokkaaminen on aina takuuvarma keino saada ajatukset edes hetkeksi pois ikävistä asioista, ainoa asia, joka rentouttaa, jos oikein ahdistaa. Toinen rakas harrastukseni lukeminen ei tällaisissa tilanteissa toimi, koska en pysty keskittämään ajatuksia kirjaan, jos pään sisällä velloo isosti.
Eli niin absurdilta, kuin se tuntuukin, niin vähän nyt jotain kepeämpää tähän loppuun eli tuosta Airfryeristä. Mä olen sen hankkimista miettinyt jo jonkin aikaa, mutta olen koittanut toppuutella itseäni, että "et ihan oikeasti tarvitse jokaista maailman keittiöhärpäkettä". Laite olisikin varmaan jäänyt hankkimatta, ellen olisi sitä miettinyt ääneen miehen kuullen. Hän on semmoinen, että jos minä tai lapsi edes vihjaistaan haluavamme jotain, hän hankkii sen meille välittömästi. Ja yleensä vielä aina sen kaikista parhaan mallin. Itselleen hän harvemmin hankkii mitään muuta arvokasta, kuin työkaluja (ja ne surullisen kuuluisat housut). Olin saanut hänen "nyt mennään ostamaan se" -puheet hiljennettyä selittämällä, että haluan vielä miettiä asiaa, mutta viimeinen niitti tuli pari viikkoa sitten, kun kävimme ystävien luona kylässä, jotka kehuivat kovasti ja myös heillä oli tuo markkinoiden kallein (?) malli.
No kannattiko? Ensimmäisen käyttökerran jälkeen voin sanoa, että kyllä! Aloitin perusvarmalla jutulla eli lohkoperunoilla, joista kyllä kieltämättä tuli ihanan rapeita hyvin vähällä rasvan määrällä. En usko, että sitä alan päivittäin käyttämään, mutta suunnitelmissa on kokeilla itse tehtyjä kana- ja lohinugetteja, kokonainen kana, kasvispyöryköitä ja -pihvejä ja etenkin erilaisia paahdettuja juureksia, joita rakastan yli kaiken, mutta jotka tosi usein jäävät uunissa tehdessä joko yli tai ali. Kuten noi lohkoperunatkin. Ihan varmasti ihminen - jopa tämmöinen himokokkaaja - pärjäisi ilman tuota laitetta, mutta onhan se nyt aika kiva lisä mun keittiöhärpäkkeiden joukkoon. Nyt en kyllä keksi yhtäkään laitetta, mitä mulla ei ole... ja ehkä ihan hyvä niin, koska hain tänään postista muutaman uuden keittokirjan... Niiden lisääntyminen ei näytä laantuvan, ei sitten millään.
Mutta kun... se on se mun juttu... kuten mies aina lohduttaa mua, kun tuskailen, että milloin osaisin lopettaa niiden ostamisen. (Välillä - tai itse asiassa lähes päivittäin - kyllä mietin, miten ihmeessä mulla kävi tommoinen tuuri, että löysin tuon tyypin 💓) Ja mulla on itse asiassa keittokirjoihin liittyen tulossa tänne yksi juttu, kunhan nyt ensin saadaan toi sota loppumaan ja Putin kuljetettua Siperiaan johonkin leirille miettimään, että mitä tulikaan tehtyä, vaikka olisi ollut mahdollisuus tehdä kaikkea hyvää. Tällä viimeisellä haluan muistuttaa kaikkia, että ei tuomita venäläisiä ihmisiä, ei anneta rasismille valtaa tässä tilanteessa!
Mitä ajatuksia sulla on tällä hetkellä?
Täällä saa puhua ja keskustella, kertoa tunteistaan ja mielipiteistään - muistakaa, että tunteiden tukahduttaminen ei ole koskaan hyvä asia!
Jutellaan 💛
Parikymppisen nuorukaisen äitinä tämän päivän maailmantilanne sai minut aluksi aivan suunniltani. Olen suoraan sanottuna kauhuissani siitä, mitä tästä voi vielä seurata.
VastaaPoistaEn pystynyt etäännyttämään itseäni millään tavoin - onneksi olin ilmoittautunut intensiiviseen etäseminaariin torstaille, oli pakko keskittyä aivan muihin ajatuksiin, uutisvirralle ei heti tuoreeltaan ollut aikaa.
Mun on pakko rajoittaa tässä hetkessä sekä uutisvirtaa että somevirtaa, koska en pysty käsittelemään tätä tilannetta. (kun seminaari oli ohi, ja olin yksin kotona, tein ihan saman kuin sä: menin keittiöön ja aloin kokata. Ja itkin hillittömästi)
Yritin kotona asuvalle nuorelle avata suhtautumistani - koska suren nimenomaan nuoriani - miten epäreilua on, että heidän elämästään on viety ensin pari vuotta pandemian nimissä ja nyt sitten tämä. Selitin jotain että pitäisi nuorena saada vain olla huoleton ja tanssia kukkakedoilla. Nuori totesi että "tällä mennään kun ei paremmasta ole tietoa".
Ajattelin, että ehkä nuoria kuitenkin suojelee juuri se nuoruuden herkeämätön kyky elää ajassa ja hetkessä. Vaikka ovat surut ja huolet suuria, ovat myös ilot. Ehkä? En tiedä.
Luulen, että juuri nyt on tärkeintä pitää kiinni arjesta ja kaikesta ihan tavallisesta niin kauan että oma shokki tasaantuu. Mennä pulkkamäkeen ja tehdä kaikkea sellaista (nyt kun rajoituksia on vähemmän), mitä ei ole hetkeen voinut tehdä. Ehkä veisin ne nuoret juuri pulkkamäkeen, nauramaan vähäksi aikaa. Tai tekemään melkein mitä tahansa, mitä tehdään yhdessä ja ryhmässä ja nauretaan paljon.
(se minun kotona asuva nuoreni oli juuri nuorten pizza-leffaillassa, jossa illan järjestäjä oli valinnut elokuvaksi jonkun huonon huumorin leffan. olivat isolla porukalla nauraneet ja kiistelleet, kuuluuko ananas pizzaan)
Luulen että me aikuiset tarvitsemme ihan samaa: paljon naurua, ihmisiä vaikka se olisikin riskitekijä, iloa ja tuoksuja keittiöstä.
Kyllä, arjesta yritän minäkin pitää kiinni, vaikka vaikeaa se onkin - ahdistus tuntuu kehossa ihan fyysisenä. Jotain konkreettista haluan tehdä, joten olen koonnut teinin pieneksi jääneitä vaatteita, eteisen laatikoista pipoja ja hanskoja, joita ei käytetä, lakanoita ja pyyhkeitä jne. ja vien ne Puolaan lähtevään avustuskuljetukseen. Jos edes muutama perhe saisi niistä apua.
PoistaToivotaan, että viikko toisi mukanaan parempia uutisia!
Mä menen Marikan kanssa aika samoilla linjoilla. Yritän pitää itseni toimessa ja pyrkiä ajattelemaan mukaviakin asioita. Huoli nuorista on isompi kuin itsestä. Ymmärrän että tieto lisää tietoa, mutta jotta oma pääni kestää, jätän tietoisesti kaikki spekulaatiot pois ympäriltäni. Ehkä Mika Aaltolan kommentit tilanteesta on olleet suorina sanoina jopa lohduttavia. Eli että nyt vaan pitää kestää ja pitää toimintakyky yllä.
VastaaPoistaMutta sitten tuosta Airfryeristä. Olen kuullut siitä tosi paljon hyvää. Meidän kodissa ja varsinkin keittiössä on niin vähän tilaa, että jo pienten mokkakuppien tulo oli järisyttävä hetki. En pysty hankkimaan tänne mitään vempelettä, ilman että omat hermot menee ;-) Onhan tuo varmasti tehokkaampi kuin uuni :) Jos mä teen lohkoperunoita nykyään, niin pilkkomisen jälkeen aina huuhtelen ne kylmässä vedessä ja kuivaan hyvin. Sen jälkeen suolaus ja öljyä ja on tullut ihanan rapsakoita ja kauniita ranskiksia.
Hyvää viikonlopunjatkoa sinulle <3
Mika Aaltola on myös se, jonka puheita minä seuraan.
PoistaAirfryer vie kieltämättä aika paljon tilaa, mutta sain sen mahtumaan keittiöön. Mutta kyllähän ne lohkoperunat tuolla sun mainitsemalla ohjeella onnistuvat myös ihan hyvin!
Hyvää viikon alkua, toivottavasti saataisi vähän parempia uutisia lähipäivinä!
Tunnistan hämmentyneen olon: sota. Meidän aikana. Epätodellista.
VastaaPoistaTuo naapurimaan peniskateudesta epäilemättä kärsivä äijä on jotain tajutonta, sanan huonoimmassa mahdollisessa merkityksessä.
Airfryeria kiinnostaisi kokeilla. Harmi, ettei niitä voi esim. lainata kirjastosta. En nimittäin missään nimessä tahdo enää yhtään uutta kodinkonetta, jollen ole 100% varma, että sille on muuta käyttöä kuin ne muutama ensimmäinen testikerta.
Päivä päivältä tätä alkaa tajuamaan paremmin, vaikka kaikki vielä tuntuukin niin epätodelliselta. Pitää vaan toivoa, että kansan tyytymättömyys alkaa nousta pintaan nopeasti ja vahvasti nyt, kun pakotteet alkavat näkymään tavallistenkin ihmisten arjessa (mitä tosi ajattelen surulla, koska eihän tämä tilanne tavallisten kansalaisten ole).
PoistaYmmärrän tuon ajatuksesi Airfryeristä. Niin minäkin ajattelin siihen asti, kunnes ystävät sitä kehuivat. Vaikka olen käyttänyt vasta kerttan, uskon, että se oli ihan järkevä ostos. Ja lupaan kirjoitella tänne aina, kun olen käyttänyt sitä, ehkä siitä saat tukea päätökseesi.
Valoisaa viikkoa sinne!! 💛
Sota Euroopassa on järkyttävä ja pelottava kokemus. Miehen Sveitsissä asuvalla serkulla on ukrainalainen vaimo ja olen ystävystynyt vaimon kanssa. Ovat niin sydämellisiä ihmisiä, että vaimon veli Ukrainasta toimii lääkärinäni Whatsappin välityksellä. Minulla on nyt sitten sukulaisia sota-alueella. Tämä asia pulpahtaa tuon tuosta mieleen ja hajottaa keskittymiskykyäni. Ilmoitus ydinasejoukkojen valmiudesta on ahdistava. Joudun aktiivisesti miettimään, että en ajattele tätä asiaa, että siirrän sen nyt esim. 4 tunniksi täysin taka-alalle.
VastaaPoistaMeillä mies osti innoissan air fryerin. Ongelmaksi tuli heti, että sillä ei saa tehtyä ruokaa viidelle kerrallaan, etenkin noi kaksi kasvuikäistä syö aikamoisia annoksia.
Piti viedä todeta, että kunpa osaisin kanavoida tämän tuskan johonkin järkevään tekemiseen. Sveitsin serkun lääkäriveli alkoi heti toimimaan ja hän keräsi kolleegoidensa kanssa kenttäsairaala reppuja, joissa välineistöä erilaisiin hoitotoimenpiteisiin, paketit täydentyvät kypärillä ja liiveillä.
PoistaMinäkin tunnen monta, joilla on ukrainalaisia ystäviä ja on ollut ihan kauheaa kuulla heidän huoltaan. Voisihan sen itsekin kuvitella (tai siis oikeasti kyllä tosi vaikea kuvitella, että me oltaisi tässä tilanteessa), että miltä meistä tuntuisi, jos oltaisi itse samassa tilanteessa. Ahdistaa. Olen itse nyt keräillyt vaatteita ja hygieniatarvikkeita lähetettäväksi sinne, missä apua tarvitaan. Ongelma (positiivinen sellainen tietenkin) taitaa tällä hetkellä olla se, että niitä avustuspussukoita virtaa Puolaan tällä hetkellä sitä tahtia, että niitä ei siellä ehditä käsittelemään. Mietinkin nyt, että pitäisikö kuitenkin vain keskittyä rahallisen avun antamiseen ja antaa Unicefin, Punaisen Ristin ja muiden osaajien huolehtia käytännön asioista...
PoistaTänään juttelin oppilaiden kanssa ja sieltä nousi esiin se, että monella on venäläissyntyisiä kavereita, jotka kuulemma ovat saaneet osakseen rasistista ja jopa väkivaltaista kohtelua. Niin surullista :(
Vielä tuohon Airfryeriin - mietin ihan tuota samaa, kun ostettiin se. Jos sillä pitäisi tehdä iso määrä ruokaa kerralla, niin se on kyllä liian pieni siihen! Meillä on niin pieni talous, että tuota ongelmaa ei varmaan tule.
Kiva kun kävit kommentoimassa, valoa sinne tähän synkkään aikaan 💛
En tiedä luetko tätä enää, kun tulee niin viiveellä tämä kommentti, mutta olin postauksen julkaisuaikaan niin lamaantunut, etten kertakaikkiaan olisi pystynyt kirjoittamaan mitään. Nyt alkaa ajoittain vähän helpottaa, mutta silloin päällimmäisiä tunteita oli shokki, epäusko, epätoivo, ihan pohjaton ahdistus ja pelko. Oikeasti olin ihan varma, että mun sydän ei kestä ja kuolen.
VastaaPoistaKolmen päivän täydellinen uutispimento auttoi ja nyt meillä on miehen kanssa sopimus, että hän henkisesti vahvempana katsoo uutiset ja sitten suodattaa mulle sellaiset yksityiskohdat, joita arvelee mun kestävän ja joista voin saada jotain toivonkipinää ja luottoa tulevaisuuteen.
Mutta jätän tuon ahdistuneisuusosion nyt tähän ja kommentoin air fryeria.
Mainitsinkin joskus, että pojalla sellainen on ja ainakin perjantai-iltaisin pöhisee, kun tekee itselleen siipiä ja ristikkoperunoita :). Mahtuu justiin yhden urheilevan nuoren miehen annos siihen kippoon. Ei perunat ja siivet yhtäaikaa, vaan erikseen, mutta kuitenkin.
Huonoja puolia siinä pöntössä on koon lisäksi ääni ja haju :D. Johtuen siitä, että yritän yleensä niihin aikoihin katsoa itse keittiön viereisessä olkkarissa telkkaria, mutten kuule mitään, kun fryeri hurisee. Enkä myöskään kestä nukkumista ruuanhajussa (makkari on heti seuraavana), joten vaatii aina talon tuulettamisen ennenkuin pystyn menemään pötkölleen.
Sellaista valonpilkahdusta on omassa lähipiirissäni näkösällä, että Instan stooreissa kertomani tositarina yksin jääneestä ukrainalaispojasta saattaa saada edes hieman valoisamman käänteen lähiaikoina, jos vaan kaikki menee niinkuin toivotaan ja on tarkoitus. Kerron heti, jos niin käy.
Pysytään toivon syrjässä kiinni <3
Kyllä mä aina luen kommentit pitkänkin ajan jälkeen, koska niitä mun pienessä blogissa on niin vähän 😊
PoistaMä edelleen pakonomaisesti luen uutisia liian usein ja paljon. Opettajan roolin takia, mutta myös ihan muuten vaan - mun on pakko tietää koko ajan, missä mennään. Ahdistus valtaa mielen muuten ihan liikaa.
Tirahti pieni itku, kun luin tosta sun kommentista, että sun kertoman ukrainalaispojan tarina ehkä saattaisi saada valoisan käänteen. Mä niin toivon sitä valoista käännettä kaikille heille. En yleensä koskaan sano mitää ihan kauhean rumaa kenestäkään, vaikka miten niin mielessäni ajattelisin, mutta nyt teen kyllä poikkeuksen; toivon Putinille kaikkea kamalaa, pahaa ja ikävää. En anna hänelle armoa, en vaikka miten yrittäisin, enkä ikinä anna tätä sotaa anteeksi.
Ja hei juu, Air Fryer on ärsyttävän kovaääninen ja just toi sun mainitsema haju - mellä leijuu se just parhaillaan. Mutta tuli kyllä tosi hyvää kanaa 😊 Tästä postaus sitten joskus myöhemmin.
Pus ja hyvää viikonloppua 💙💚💜💛
p.s. en tänäänkään varmaan saa aikaiseksi kommentoida sun postausta, mutta kyllä mä lähipäivinä sinnekin ehdin!