Haluaisin kirjoittaa jotain kivaa. Ihan itkettävän hyvää ruokaa tuli Air Fryerillä. Oli ihan mahtavan kivoja ja tärkeitä tunteja tällä viikolla; puhuttiin paljon elämästä, ihmissuhteista, seksistä, seksuaalisuudesta, geenitekniikan menetelmistä, malariasta ja DNA:n rakenteesta. AIDS-pandemiasta; ei nämä nuoret tiedä, miten 80-luvulla pelättiin, että tarttuuko se saunan lauteilta. Abit ovat vapaaehtoisessa, omaehtoisessa karanteenissa ja niille vedin Teamsin kautta kahdessa tunnissa maksan, haiman ja munuaisten toiminnan. Ensi viikolla vedetään virukset ja bakteerit ja koronavirus-pläjäys, koska kyllähän se ylppäreihin tulee varmasti jossain vaiheessa. Kävin ekaa kertaa kahteen vuoteen Pilateksessa ja itkeä tirautin siellä lattialla; kun sattui niin saakelisti niissä lihaksissa, joita en muistanut mulla olevankaan, mutta myös just sen takia, että makasin siellä lattialla muiden keskellä ja kuinka hyvältä se fyysinen kipu tuntuikaan siellä ihmisten keskellä. Uima-altaassa niitä kyyneliä ei kukaan onneksi huomaa, siellä vollotin ihan täysillä kauhoessani rapistuneella tekniikalla puoli kilsaa. Lopun aikaa vaan lilluin vedessä ja nautin.
Mutta silloinkin oli paha olla. Koko ajan on paha olla. Herään yölllä pissalle ja kurkkaan puhelimesta (mitä en yleensä tee) uutissivut. Onko se kaikista pahin tapahtunut? Kotivara meillä on aina, mutta mietin, pitäisikö varmuuden vuoksi pakata valmiiksi kassi, jonka ottaisi mukaan, jos pitää lähteä liikkeelle vauhdilla. Miehen ja mun passit eivät ole voimassa tällä hetkellä - onko niistä hyötyä vanhentuneena? Näkeehän niistä kuitenkin, että niissä on me ja että ne on meille myönnetty. Joditabletit; ei me miehen kanssa niitä tarvita, me ollaan niin vanhoja ja meidän kilpirauhanen on melko surkastunut jo, mutta teinille. Hän niitä tarvitsisi.
Koko ajan myös pyörii mielessä, että olenko ihan vainoharhainen, kun mietin tällaisia. Varmaan olen. Mutta entä jos se tilanne kuitenkin iskee päälle - silloin me oltaisi ne, joilla on parhaat edellytykset selviytyä. Mutta mites sitten ne muut... jäisinkö auttamaan heitä, vai lähtisinkö karkuun hyvin varustettu reppu selässäni?
Kuukausi sitten olisin pitänyt näitä ajatuksia ihan älyttöminä. Nyt ne eivät ole älyttömiä - jos ehkä vähän ylimitoitettuja - niin kuitenkin realistisia. Ehkä?
Mietin koko ajan, mitä voisin tehdä auttaakseni. Ensin ajattelin kerätä ja viedä vaatteita, hygieniatarvikkeita, lääkkeitä ja muuta konkreettista, mutta sitten luin, että Puolassa hukutaan siihen tavaramäärään. Kuka sen kaiken lajittelee? En minä sinne voi lähteä sitä tekemään. Olen sen sijaan lahjoittanut rahaa luotettavien kanavoiden kautta melkein 200 euron verran. Olen ilmoittautunut SPR:n lipaskerääjäksi. Ja kuten Rva Kepposen blogissa lupasin, teen kaikkeni sen eteen, että opettajana koulutan nuoria ajattelemaan omilla aivoillaan ja pyrin kasvattamaan heistä empaattisia maailmasta ja yhteiskunnasta kiinnostuneita aikuisia.
Tunnen kuitenkin myös surua - ja jopa jotain vihaan vivahtavaa siitä, että nyt kun me kaikki haluamme auttaa Ukrainan pakolaisia jopa niissä määrin, että jotkut meistä majoittavat heitä koteihinsa, niin toimimme tietyllä tapaa kaksinaamaisesti. Olemme lahjoittaneet rahaa upean määrän ja lähettäneet konkreettista tavara-apua pakolaisille. Ihan mielettömän hienoa toimintaa meiltä kaikilta, kiitos kaikille osallistuneille 💙💚💜💛 Mutta muistatteko edellisen pakolaiskriisin Syyrian sodan alettua? Silloin iso osa meistä valitettavasti oli sitä mieltä, että "ei me noita auteta, mitä ne tänne tulee, ei ne kuitenkaan integroidu meidän yhteiskuntaan ja miksi siellä on niin paljon nuoria miehiä, luusereita ja hannareita kaikki - ja niin muistattehan, että ne on suurin osa muslimeita eli terroristeja koko porukka". Silloin ei löytynyt myötätuntoa, ei sääliä, ei auttamisen tarvetta muuta kuin aika harvoilta ihmisiltä. Samanlaisia ihmisiä hekin olivat. Se, mihin haluaisin ja toivoisin tämän ihmiskunnan päätyvän joskus on, että me emme arvota apua tarvitsevia ihmisiä sen mukaan, mihin jumalaan he uskovat tai miten he ylipäätään elävät elämäänsä. Hädässä oleva ihminen tarvitsee apua ja mun mielestä meillä, joilla asiat ovat hyvin, on velvollisuus auttaa kaikkia riippumatta siitä, minkälainen heidän kulttuurinsa on. Kukaan ei lähde kotimaastaan tyhjin taskuin johonkin kylmään pohjolan maahan ihan vaan sen takia, että siellä nyt vaan on jotenkin kivampaa olla.
Samaan aikaan, kun yritän opettaa omalle lapselle ja opiskelijoille hyvyyttä, humaaniutta ja positiivisia ajattelua, mun on pakko heillekin myöntää ääneen, että pieleen menee kaikki. Toistuvasti, aina uudestaan ja taas kerran. Sanon ääneen, että Putinin voi mieluusti tuoda meidän saunarakennuksen taakse ja... no, tiedätte kyllä, mitä siellä tehdään.
Miten tässä kävi näin? Miksi me ollaan tämmöisiä?
Paljon olen miettinyt samoja asioita.
VastaaPoistaEnsin olin pakkaamassa ja roudaamassa omaa laumaani turvaan, johonkin kauas pois. Sitten näin jonkun uutisen ukrainalaisten taistelutahdosta ja siitä miten moni ilmottautuu vapaaehtoiseksi, kun oman maan puolesta taistellaan. Tajusin, että ehkä minun laumani voikin haluta ihan itse mennä maataan puolustamaan, jos sellainen pakkotilanne tulisi. Lähtisinkö silloin itse ja yksin pakoon, vai pysyisinkö täällä? Piti pistää oma pää uusiksi, itketti, vielä enemmän. Ne kun luultavasti jäisivät.
Mietin tuota Syyria-keissiäkin. Kyllä myös silloin autettiin, kerättiin rahaa, majoitettiin ihmisiä, paljon - vaikka oli myös toisenlaista ilmapiiriä.
Meissä on hyvyyttä. Ja oli silloinkin. Ehkä ymmärrämme vasta nyt, että niissä nuorissa miehissäkin on kahdenlaisia: on niitä joita todesti pelottaa, ja niitä jotka pelosta huolimatta jäävät taistelemaan.
Voisiko myös ajatella, että olemme sen aallon jäljiltä oppineet jotain? Että meillä olisi enemmän kokemusta ja rakenteita valmiina tämänhetkiseen tilanteeseen, kykyä ja tiloja, ihmisiä ja kokemusta siitä, miten näitä asioita kannattaa tai ei kannata hoitaa? Luulen, että esim. oleskeluluvan pikakäsittely + jo valmiiksi pidempiaikainen myöntäminen on tietysti osittain sitä, että kyse on eurooppalaisista ihmisistä, mutta toivottavasti myös sitä, että on opittu, että kun väkeä tulee suuri määrä, on kyettävä tekemään nopeita, ketteriä ratkaisuja, jotta koneisto ei kokonaan tukkeudu.
Haluan uskoa myös, että viimeiset vuodet ovat tuoneet meihin lisää inhimillisyyttä, että pandemia-aika olisi lisännyt meissä halua auttaa ja tukea, että meissä olisi koko ajan enemmän yhteisöllisyyttä.
Itsestään selvää tietysti on, että sota on nyt aivan liian lähellä ja aivan liian mahdollinen verrattuna Syyriaan; miksi emme saisi silloin käyttäytyä myös avustamisessa toisella tavalla, se on kuitenkin myös keino hälventää omia pelkojaan - miksi sellainen itsekkyys olisi jotenkin huonoa? (ollaan rehellisiä itsellemme, täysin pyyteetöntä avustamista ei ole. Olen silleesti vähän raadollinen, kun autamme, meillä on aina siinä auttamisessa mukana ripaus jotain itseen kohdistuvaa. juuri nyt meitä pelottaa ihan jumalattomasti, ja toivomme että jos tämä osuisi omalle kohdalle, olisi joku joka auttaa. tällä hetkellä hallitsemme pelkojamme ja tavallaan "ostamme hyvää karmaa" - se on hyvin hyvin inhimillistä ja ymmärrettävää, sallitaan se itsellemme)
Ja inhimillisenä kriisinä tämänhetkinen on mitä ilmeisimmin moninkertainen. Ja Eurooppaan ylipäätään kohdistuu moninkertainen pakolaisaalto aiempiin vuosiin verrattuna, onhan silloin toimittava eri tavalla.
Totta, asenne on ollut ja on yhä huolestuttavan rasistinen. Mutta autoimme silloin ja autamme nyt.
ja mitä tulee naapurimaan johtajaan...en tohdi sitä ääneen sanoa.
Kirjoitin poikkeuksellisesti teille kaikille yhteisen vastauksen, löytyy tuolta lopusta!
PoistaMietin pitkään, uskallanko kommentoida kirjoitustasi ilman että suututan sinut tai jonkun muun. No, otan riskin.
VastaaPoistaYmmärrän, että ihmiset ovat erilaisia ja että suhtaudumme asioihin todella eri tavoin, mutta minun on vaikea ymmärtää sitä, miksi ihmisten pitää ikään kuin heittää bensaa liekkeihin. Tilanne on se mikä on, sen kaikki tiedämme, ja monen olo on todella kurja ja pelokaskin. Mutta minun järjelläni tällaisessa tilanteessa olisi parempi keskittyä niihin asioihin, jotka ovat elämässämme ennallaan ja hyvin, jotta mieli askartelisi mahdollisimman vähän uhkakuvien parissa. Se kun ei auta millään lailla ketään, jos pelkäämme jatkuvasti pahinta ja olemme jatkuvasti varuillamme sen varalta, mitä ei suurella todennäköisyydellä tule koskaan tapahtumaan. Mitä enemmän johonkin asiaan keskittyy, sitä suurempi osa elämää siitä tulee, ja noidankehä on valmis.
En missään nimessä tarkoita sitä, että pitäisi ummistaa silmänsä Ukrainan kauheuksilta tai yrittää teeskennellä, että kaikki olisi hyvin tai että maailmantilanne ei tuntuisi pahalta ja pelottavalta. Mutta ainakin omaa oloani helpottaa huomattavasti enemmän se, että keskityn siihen, että elämä jatkuu mahdollisimman samanlaisena kuin ennenkin, kuin jos annan vallan paniikille. Olen ymmärtänyt, että Putinin pyrkimys on luoda pelon ilmapiiriä, ja mitä enemmän panikoimme, sitä paremmin Putinkin pyrkimyksissään onnistuu.
Omasta elämästäni olen oppinut myös sen, että elämän suuret tragediat tulevat harvoin kello kaulassa, vaan pahin tapahtuu silloin, kun sitä vähiten odotamme. On siis ihan turha tuhlata elämäänsä ennalta varautumiseen, kun mihinkään ei todella voi varautua ennalta.
Ukkelin on ollut vähän vaikea ymmärtää, miksi suomalaiset suhtautuvat ukrainalaisiin niin intohimoisesti, kun maailmassa on ollut niin paljon sotia ennenkin (ukkeli toi esiin juuri tuon Syyrian), eikä suomalaisia ole tuntunut asia sen suuremmin liikuttavan. Minä en osannut vastata tähän mitään, mutta muilta olen saanut sellaisia selityksiä, että siksi koska ukrainalaiset ovat niin samanlaisia kuin suomalaiset ja koska Ukraina on niin lähellä meitä. Suurin pelko tuntuu olevan se, että mikä tapahtuu Ukrainalle, voi tapahtua myös Suomelle. En ole kyyninen (tai ehkä olenkin), mutta on pakko kysyä, että silloinko sitä auttamishalua löytyy, kun oma lehmä on mahdollisesti ojassa?
Tiedän olevani valitettavan eri linjoilla kuin sinä ja varmaan muutkin lukijasi, ja toivon, että kukaan ei pahoita mieltään ajatuksistani. Kivaa ja aurinkoista viikonloppua mielipide-eroista huolimatta! <3
Tietenkin saa olla eri mieltä, en mä sitä mieltäni pahoita 😊 Vastaan kunnolla sulle ja Marikalle maanantaina, nyt on koko viikonloppu täynnä ohjelmaa, enkä ehdi istumaan koneella. Pus ja hyvää viikonloppua!💚💚💚
PoistaKirjoitin poikkeuksellisesti teille kaikille yhteisen vastauksen, löytyy tuolta lopusta!
PoistaHyvää mietintää ja hyviä kommentteja Marikalta ja Sadulta.
VastaaPoistaIsoäitini tarinoita ja elämän kaarta seuranneena opin, että aina selvitään. Niin kauan selvitään, kunnes kuolema korjaa. Isoäiti oli tietysti omanlaisensa persoona, taisteli vuosisata sitten siitä, että nainen on aivan samanarvoinen kuin kuka tahansa mies. Teki töitä kovasti, eikä antanut muiden ohjailla itseään. Ei koskaan antanut periksi, vaan nousi kaiken, todellakin kaiken, monesti menettäneenä aina ylös ja katse oli tiukasti eteenpäin. Elämässä piti olla huumoria eikä nenille hypitty ja kyllä, niitä joilla oli vähän, niille annettiin.
Monesti olen kuitenkin nyt miettinyt, että onneksi hän ei elä tätä aikaa. Ei vaikka niin haluaisin tähän vierelleni sen yli satavuotiaan tättärän :) Oikeasti haluaisin olla samanlainen tyyppi, mutta ehkä olen vain kalpea haamu häneen verrattuna.
Me ollaan erilaisia persoonia ja meillä on erilaiset selviytymiskeinot. Jotkut haluavat kaiken tiedon, toisilla liika tieto lisää tuskaa, toiset haluavat vain turvaa ja toiset turvata menemällä mukaan taistoon.
Nuorena mietin, että jos jotain tämäntapaista tapahtuisi meille, niin pakkaisin läheiset yhteen nippuun ja lähdettäisiin heti pois. Nyt olen ollut toisissa mietteissä, todennäköisesti jäisin tänne. Mutta tositilanteessa sitä vasta näkee miten menettelee. Sitä ennen kaikki on pelkkää spekulaatiota. Jotta olisin millään tavalla toimintakelpoinen tuollaisessa tilanteessa, niin sitä ennen minun pitäisi pystyä olemaan hyvissä henkisissä voimissa. Minun kohdallani se tarkoittaa sitä, etten jatkuvasti seuraa uutisia. Liiallinen ahdistava tietotulva vie minulta yöunet, enkä sen jälkeen ole kykenevä auttamaan yhtään ketään. Mutta ymmärrän sen, että toisinkin on.
Nykymaailmassa tieto siirtyy niin nopeaan paikasta toiseen ja paikka auringossa näkyy tässäkin. Jokainen mediatalo tuottaa jatkuvasti tietoa ja todennäköisyys sille, että kriisitilanteissa uutisointia hakeutuu seuraamaan tauottomasti on todella suuri. Mä luulen, että tämän vuoksi meillä on nykyään huono keskittymiskyky, kun ei rajata omaa ajankäyttöä median suhteen. Itse rajaan uutismäärän nyt todella pieneen ja pidän huolen, että hoidan omat tehtäväni, pidän itsestäni ja läheisistä huolta ja autan apua tarvitsevia kykyjeni mukaan.
Hyvää viikonlopun jatkoa :)
Kirjoitin poikkeuksellisesti teille kaikille yhteisen vastauksen, löytyy tuolta lopusta!
PoistaMinä olen puolestani erittäin tyytyväinen siihen, että koko Eurooppa haluaa tukea Ukrainaa ja viesti Venäjälle on selvä. Minua on koskettanut ihmisten halu auttaa Ukrainan sodan uhreja. Tokihan kauempana olleet konfliktit ovat jääneet vähemmälle empatialle ja onhan siinä oma surullinen puolensa. Ehkäpä jopa häpeällinen puolensa. Ehkä se kertoo sellaista ihmisen historiaa, että ensin huolehditaan oma lähipiiri ja sitten naapurit ja ehkä sitten voidaan kurottaa kauemmas. Ukraina on lähellä ja usea meistä henkilökohtaisesti jopa tietää tai tuntee jonkun ukrainalaisen. Vastaavasti esim. Syyria on kaukana, harvalla meistä on maahan tai sen asukkaisiin mitään yhteyttä. Minä ajattelen, että tämän kriisin jälkeen eurooppalaiset ovat halukkaampia auttamaan myös muita konfliktialueita. Nyt myös pysyy hetken aikaa muistissa, että konfliktiin riittää yksi osapuoli ja meistä kaukana käytävät konfliktit eivät niputu sellaiseksi että siellä kansanjoukot tappavat toisiaan kiistellessään uskonkappaleen oikeimmasta tulkinnasta.
VastaaPoistaMeillä ei tehdä mitään worst case suunnittelua tai edes hankintoja kotona. Yritetään olla ihan kuin ennenkin. Pakko toki tunnustaa, että olen suunnitellut mökille evakuoitumisen siltä varalta, että sähkönjakelu katkeaisi ja auton tankin pidän koko ajan piripinnassa. Ostoslistalle on tulossa hyvä varasto sytysainetta, jotta mökillä saadaan ne märät halot palamaan.
Minulla on tässä parin viime viikon aikana ollut mielenkiintoisia pankkitapahtumia. Vaikka myös varotellaan siitä, että avulle voi olla väärinkäyttöä, en ole sen antanut estää toimiani.
Pankkitapahtumat:
-tilisiirto Ukrainan kansallispankin tilille, jolla armeijalle kerätään rahaa varustehankintoihin (en olisi kuukausi sitten ikinä uskonut laittavani rahaa tuollaiselle tilille)
-tilisiirto, jolla on ostettu yksi verentyrehdytys välineet sisältävä reppu (en ole tiennyt, että tuollaisia saa Suomesta ihan kaupasta)
-tilisiirto yhdistykselle, joka jakaa elintarvikkeita vanhuksille Kiovassa (tämä voi olla hutisiirto, vaikka ystäväni tuntee vetäjän)
-tilisiirto, jonka kerätyillä rahoilla on saatu todistettavasti toimitettua suojakypäriä ja luotiliivejä ensihoidolle. (Näitäkin saa monessa Euroopan maassa ostettua ihan kaupasta, lisäksi eurooppalainen valmistaja on myynyt niitä Ukrainaan toimitettavaksi todella edullisesti. Jos olisin tiennyt toiminnan tehokkuuden olisin laittanut enemmän).
Minä olen oikeastaan hirveän ylpeä ihmisistä, jotka ovat aloittaneet käytännön toimet auttaakseen Ukrainaa ja ukrainalaisia. Suvun sairaalalääkäri käynnisti tuon verentyrehdytysreppu ja lääkintätarvekeräyksen. Vähän olen pitänyt itseäni vässykkänä, joka ei saa mitään aikaiseksi. Mutta nopeasti olen todennut, että minulla ei ole mitään osaamista ja kontakteja josta olisi hyötyä, joten minun osaltani parasta on antaa rahaa ja ilmaista tukeni Ukrainalle.
Kirjoitin poikkeuksellisesti teille kaikille yhteisen vastauksen, löytyy tuolta lopusta!
PoistaVastaan nyt poikkeuksellisesti kaikille kerralla, koska teidän (ihanan pitkissä ja perusteellisissa!!) kommenteissa on niin paljon samoja asioita. Menisi vähän saman toistamisen puolelle, jos kirjoittaisin jokaiselle oman vastauksen.
VastaaPoistaEnsinnäkin kiitos Satu sun napakasta kommentista, johon jo viikonloppuna nopeasti vastasinkin, että tietenkin täällä saa olla eri mieltä! 💚 En minä ainakaan pahoita mieltäni siitä, päinvastoin, sun vastaus sai mut ajattelemaan asiaa vielä kertaalleen. Olen toki minäkin joistain asioista sun kanssa edelleen eri mieltä, mutta myönnän, että tuo mainitsemasi bensan heittäminen liekkeihin ei välttämättä ole paras tapa toimia tällä hetkellä. Huomasin myös, kun luin oman kirjoitukseni seuraavana päivänä uudestaan, että mulla oli tosi synkät mietteet sinä päivänä – en mä ihan noin syvällä vello koko ajan. Ja myös se on totta, että panikoimalla sitä ikään kuin pelaa suoraan Putinin pussiin! Se missä me olemme erilaisia, on se, että mulle se varautuminen (vaikka se välillä menisikin turhan synkistelyn ja panikoinnin kautta) on jonkinlainen terapiamuoto; kestän vaikeat ja epävarmat ajat paremmin miettimällä niitä (liikaa?) ja käymällä läpi erilaisia skenaarioita mielessäni. Jo teidän neljän vastauksista käy ilmi tosi hyvin se erilaisuuden kirjo, minkälaisia me ihmiset olemme; joku miettii, murehtii ja varautuu, toinen pystyy elämään arkea (ihailtavan!) rauhallisena, kolmas lahjoittaa ja tekee konkreettisia asioita, joiden kautta apu menee varmasti perille. Ja herranjestas ne rohkeat, jotka ovat omilla autoillaan lähteneet hakemaan läheisiään rajalta (tämä varmaan aika ymmärrettävää), mutta ihan vieraitakin ihmisiä.
Jäin oikein perusteellisesti miettimään koko viikonlopun ajaksi, miksi tämä sota on mennyt mulla niin tunteisiin. Varmasti meillä kaikilla on, mutta omalta osaltani olen tuntenut monena päivänä ihan ennenkokematonta ahdistusta ja ”nyt läikkyy yli” -ajatuksia. Tajusin, että se johtuu varmaan siitä, että jo ennen Koronaa ja tätä sotaa käyn läpi melkein päivittäin kaikkia masentavia ja hirveitä asioita. Meidän oppiaineissamme käsitellään todella ahdistavia asioita koko ajan; ilmastonmuutosta, luonnon monimuotoisuuden häviämistä, maailman eriarvoisuuttaa, kauempana riehuvia sotia ja konflikteja – ihan vain muutamia aiheita mainitakseni. Ehkä tämä 20-luku on nyt vaan ollut mulle liikaa, on tullut mitta täyteen!
Jatkuu...
Mutta toisaalta eihän tässä voi heittää hanskoja kehään, on vaan pakko jaksaa puskea eteenpäin. Siinä mua on suunnattomasti auttanut se, että niin moni ihminen nyt auttaa ja tekee konkreettisia tekoja. Ehkä tosiaan olemme oppineet jotain lähivuosien (ja vuosikymmenten) historiasta ja ymmärrämme nyt sen, että kaikkia on autettava. Ainakin toivon näin. Ja on totta, että voidakseen huolehtia muista, täytyy ensin pitää huolta itsestään.
PoistaSyyrian kriisin aikana me kaikki varmaan nähtiin monia eri todellisuuksia; kyllähän silloinkin todella moni auttoi, kuten Marika mainitsi. Näin minäkin sitä hyvyyttä silloin, mutta ikävä kyllä myös tosi paljon vastakkaista käyttäytymistä. Esimerkiksi meidän kunnassa, johon otettiin pakolaisia tuolloin n. 20 – 30 (mikä mun mielestä oli todella pieni määrä siihen nähden, mitä olisi voitu ottaa), heräsi ihan valtava paskamyrsky: ”noin monta, miksi me niitä autetaan jne.jne.” Tätä samaa valitusta toki oli kautta maan, mutta meillä tapahtui ihan hirveä tilanne: kun tänne tulleet lapset menivät ekaa päivää kouluun, sinne oli kerääntynyt AIKUISIA ihmisiä huutelemaan vastalauseita ja olipa joku kai yrittänyt heittää lapsijoukkoa kivellä. Paikalle oli pitänyt kutsua poliisit turvaamaan lasten kouluun pääsy. Muistan, kuinka silloin tunsin ihan fyysistä pahaa oloa ja sellaista epäuskoa, joka jätti muhun tosi syvän inhon koko ihmiskuntaa kohtaan – vaikka ei tietenkään pitäisi yleistää. Mutta silti, toi oli niin epäinhimillistä toimintaa, että ehkä se muistijälki on peittänyt alleen kaiken sen hyvän, mitä silloin myös tehtiin.
Teiltä tuli niin paljon tärkeitä kommentteja ja ajatuksia herättäviä mietteitä, että ihan varmasti osaan jäi nyt vastaamatta, pahoittelut siitä. Jätän tämän aiheen nyt kuitenkin edes hetkeksi ja vietän loppupäivän tekemällä kivoja asioita (ja pidän itseni myös uutispimennossa edes tänään) 😊
Kiitos teille (ja kaikille muillekin lukijoille), että olette täällä!! Vaikka tämä välillä vähän synkistelyksi meneekin, on tämä blogi ihan hirveän tärkeän henkireikä mulle, kiitos kaikkien teidän. Ja tänään tänne tulee pitkästä aikaa positiivista pöhinää eli ruokajuttuja!
Aurinkoista ja valoisaa alkanutta viikkoa!! Kiitos, että olette siellä ruudun takana 💛💛💛
Luin kaikki viisaat kommentit läpikotaisin ja mietin, kuinka hienoa on, kun fiksut ihmiset esittää omia perusteluitaan ja näkökantojaan täysin kiihkottomasti. Niin että muillekin näkökulmille annetaan mahdollisuus. Ihan parasta.
VastaaPoistaEi jäänyt juuri mitään uutta annettavaa tähän, joten hyppään asiasta AIDSiin.
Ihan meni kylmät väreet, kun tajusin, kuinka se tosiaan oli meidän nuoruusaikana ajankohtainen, iso aihe, joka oli paljon pinnalla ja pelottavakin.
Ja surukseni eräs kanssani samalla luokalla 80-luvun puolivälissä opiskellut ihana pellavapäinen, aina hymyilevä ja iloinen poika tuli myöhemmin julkisuuteen jossain televisohaastattelussa, jossa kertoi paitsi homoudestaan (se toki oli tiedossa jo silloin opiskeluaikana), myös siitä, että on HIV-positiivinen. Ja sittemmin myös menehtyi AIDSiin, mikä murensi mun sydämen ja muistan, kuinka silloin tuntui, että kuinka kauan me ihmiset täällä maapallolla enää edes tallataan vai kuollaanko me kaikki. Nyt se tuntuu niin kaukaiselta asialta, mutta ihana kun muistutit, vaikka onkin rankka aihe.
Mun on myös erittäin tiukan ja ahdasmielisenkin kotikasvatuksen aikaanan saamana todella vaikea kuvitella, että pystyisin puhumaan lukioikäisille luontevasti seksistä tai seksuaalisuudesta. Tai ehkä jo näihin vuosiin pystyisin, mutta silti olen kiitollinen, että sinä teet sen, enkä minä :D.
Ihana Pilates-kokemus myös. Samaan aikaan henkilökohtainen, mutta yhteisöllinen ja just ehkä sen yhteisöllisyyden vuoksi pitkän tauon jälkeen niin koskettava. Tunnistan tunteen.
Mutta nyt en kirjoittele enempää, ettet suotta ala haaskaamaan hyvää vapaapäivää vastakirjoitteluun <3